Chapter 4

Isaak ei vastannut mitään. Hän nousi verkalleen istuimeltansa ja seisahtui Cineaan eteen. Nyt havaitsi Athenalainen ensi kerran, kuinka Juutalainen oli muuttunut. Hänen jalon komea päänsä, säihkyvin silminensä, parta aaltoina ja hiukset kiehkuroissa, koko hänen vakava katsantonsa tekivät hänen mitä ylevimmäksi olennoksi Cineas ikinä oli nähnyt. Hän ajatteli, että tämmöinen pää olisi sopinut Olympon Jupiterille. Hän kummasteli muutosta eikä voinut sitä ymmärtää.

Isaak mietiskeli hetken ja alkoi sitten äänellä, joka alusta oli tyyni, mutta jälestäpäin muuttui yhä hartaammaksi:

"Minä rakastan sydämestäni sinua Herra, minun voimani, Herra minun kallioni, linnani ja vapahtajani, Jumalani, vuoreni johon minä turvaan, kilpeni, ja autuuteni sarvi, ja varjelukseni.

Minä kiitän ja avukseni huudan Herraa; niin minä vapahdetaan vihollisistani.

Sillä kuoleman siteet ovat käärineet minun ympäri; ja Belialin ojat peljätit minun.

Tuonelan siteet kiedoit minun; kuoleman paulat ennätit minun.

Ahdistuksessa minä avukseni huudan Herraa, ja Jumalalle minä huudan: niin hän kuulee ääneni templistänsä, ja huutoni hänen edessänsä tulee hänen korviinsa.

Maa liikkui ja vapisi, ja vuorten perustukset liikuit: he värisit, koska hän vihastui.

Savu suitsi hänen sieramistansa, ja kuluttava tuli hänen suustansa, niin että hiilet siitä sytyit.

Hän notkisti taivaat ja astui alas; ja synkiä pimeys oli hänen jalkainsa alla.

Hän istui kerubimin päällä ja lensi; ja hän lensi tuulen sulkain päällä.

Hän pani pimeyden peitoksensa, ympärinsä majaksensa mustat paksut pilvet.

Kirkkaudesta hänen edessänsä hajosit hänen pilvensä rakeilla ja leimauksilla.

Ja Herra jylisti taivaissa, Ylimmäinen antoi pauhinansa, rakeilla ja leimauksilla.

Hän ampui nuolensa ja hajotti heitä: hän iski kovat leimaukset, ja peljätti heitä.

Ja niin ilmestyit vetten kuljut, ja maan perustukset ilmaannuit, Herra sinun kovasta nuhtelemisestas, ja sierames hengen puhalluksesta.

Hän lähetti korkeudesta ja otti minun ja veti minun ulos suurista vesistä.

Hän vapahti minun voimallisista vihollisistani, vainollisistani, jotka olit minua väkevämmät.

Ne ennätit minun tuskapäivänäni; mutta Herra tuli turvakseni.

Ja hän vei minun lakealle: hän tempasi minun ulos, sillä hän mielistyi minuun."

Näitten sanojen lausuminen teki tämän kohtauksen Cineaalle muistettavaksi. Ensimäisten säitten perästä kiihtyi Isaak kiihtymistään, kunnes hän joutui hehkuvan innon ylevään mielen liikutukseen. Hänen kirkas, väkevä äänensä vieri juhlallisesti säkeestä säkeesen, että se Cineaan mielestä kuului niinkuin sotatorven jyminä ja valloitti koko hänen sielunsa. Nämät sanat mukaantuivat itsestänsä Markon rukoukseen. "Mistä kaikki nämät sanat tulivat?" hän ajatteli. Viehättyneenä kuunneskellen hän oivalsi runoillan ylevän aatteen, vaikkei hän voinut kaikkia hänen lauseitansa ymmärtää. Sillä ensiksi tämä runoilia lauloi omaa rakkauttansa luojaan, jonka perästä hän kävi kertomaan kaikkia välikappaleita, joita Ääretön koki pelastaakseen häntä -- ihmistä. Tämä oli ikäänkuin uusi ilmestys Cineaalle. Tässä oli korkea vakuutus siitä, mitä hän tuskin rohkeni toivoa. Hän saatti sanoa itsellensä, että se oli todenmukaista, toivottavaa; mutta tässä oli semmoinen, joka julisti, että todella niin oli ollut. Toisella oli luulo; toisella kokemus. Tämä kokemus oli tässä kerrottu; ja mimmoisilla sanoilla! Kuinka kylmältä tuntuivat Platon ylevimmät puheet näihin jumalallisiin verrattuina!

"Jatka! jatka!" huudahti hän, kun Isaak taukosi; "taikka ei -- herkeä -- ala uudestaan ja lausu monta kertaa kaikki päästä päähän, kunnes olen kiinnittänyt nämät kummalliset sanat mieleeni."

"Kyllä, Cineas", lausui Isaak; "mutta nämät virret ovat ainoastaan vähäinen osa noista useista muista, jotka ovat elämäni tuki ja lohdutus; eikä ainoastaan minun elämäni, vaan koko poljetun kansakuntani."

Hän katkaisi puheensa; huokaus kohosi hänen rinnastansa; ja hän näytti taistelevan ankaraa mielen liikutusta vastaan. "Ei, ei", virkki hän itseksensä: "minä en saa ajatella sitä;" ja nyt kääntyen Athenalaisen puoleen: "jalo Cineas, suo minulle anteeksi heikkouteni; mutta se voittaa minun aina, kun vaan isänmaatani muistelen."

Taas heltyi hänen sydämensä; kyyneliä kumpui hänen silmistänsä:

"Kuinka veisaisimme Herran virttä vieraalla maalla? Jos unohdan sinua Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu. Tarttukoon kieleni suuni lakeen: ellen sinua muista: ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni."

Hän herkesi jälleen, koettaen asettaa tuimaa suruansa. Cineas otti suuresti osaa tämän eriskummaisen miehen liikutukseen. -- Tuo kalvava koti-ikävä, ilmaantuen Isaakin sanoissa ja äänessä, salvasi syvältä hänen mieleensä. Hän arveli tätä keskustelua liian tuskalloiseksi tälle sydämestä sortuneelle maan-pakolaiselle. Hän nousi seisaalleen ja astui hänen luokseen.

"Isaak", lausui hän, puhuen äänellä, joka oli täynnä hellintä ja jalointa osan-ottoa ja laskien kätensä Juutalaisen olkapäälle: "Älköön minun tähteni tämmöinen mielen liikutus syntykö. Suo minulle anteeksi, että olen herättänyt surullisia muistoja. Älä ajattele enään näitä asioita."

Isaak kokosi heti mielensä. Kiitollisuudella ja rakkaudella katseli hän Cineasta.

"Voi", sanoi hän suruisesti hymyillen, "minä ajattelen näitä asioita joka hetki ja yöllä niistä uneksin. Anna minulle anteeksi. Minä en saa itseäni hillityksi. Sinun lempeä osan-ottosi houkutteli minun unohtamaan itseni. Puhutaan toiste näistä asioista. Mutta minä kirjoitan sinulle muutamia näistä värsyistä, joita sinä pidät niin suuressa arvossa, koska en voi luottaa siihen, että kykenisin niitä ulkoa lausumaan."

Kynäänsä tarttuen piirsi hän nuot värsyt papyrus-arkkiin, jonka hän antoi Cineaalle.

"Ja nyt", lausui Cineas, halullisesti kääntäen keskustelua toiselle uralle, "tahdon lyhykäisesti jutella sinulle asian jonka vuoksi tänään tulin tänne."

Tuosta kertoi hän, kuinka Labeo oli tehnyt ja kuinka hän itse oli määrätty holhojaksi siinä tapauksessa, että tämä kuolisi.

"Nyt, Isaak", jatkoi hän, "sen johdosta, mitä olen sinusta nähnyt ja kuullut, luotan sekä sinun rehellisyyteesi että taitoosi. Minä tarvitsen kelpo apumiestä siinä työssä, joka on tullut minun tehtäväkseni; sillä minä mielin kohta ryhtyä tämän perheen ja tilan hoitamiseen."

Kun Cineas lausui nämät sanat, lensivät Isaakin kauniit kasvot todellisesta ja teeskentelemättömästä ilosta punaisiksi.

"Sinäkö itse, Cineas?" hän huudahti. "Minä olen siis vapaa suuresta ja raskaasta huolesta. Minä olen kuullut, että sinun tiluksesi ovat äärettömän suuret ja että sinulla on rikkautta saman verran kuin Roman äveriäimmilläkin. Sinä voit helpommin ymmärtää tämän kartanon asiat ja mikä parempi on, sinä havaitset, onko jollakin tavalla tuhlattu täällä."

"Juuri tämän asian perille tahdon minä päästä. Sinä tiedät, että minä jo olen suuttunut Hegioon ja epäilen häntä. Hän on kolme vuotta ollut tämän talon päällysmiehenä ja hoitajana; ja hän menettelee kaikissa mieltänsä myöten. Minun täytyy katsoa, mitä hän on saanut aikaan. Minä soisin, että sinä nyt kerrot kaikki, mitä hänestä tiedät. Oleskeleeko Hegio paljonkin Romassa?"

"Paljon."

"Minkä vuoksi?"

"Hän askaroitsee kauppatuumissa."

"Minkälaisissa?"

"Alusta myi hän harvoin nähtyjä ruokia keisarin pöytää varten -- erittäinkin afrikalaisia multasieniä. Nyt on hän jonkun ajan lainaskellut rahoja muille."

"Rahojako lainaskellut?"

"Niin."

"Onko hän rikas?"

"Ei; mutta hänen hallussansa on paljon rahoja", lausui Isaak salaisella viittauksella.

"Sinä tarkoitat kaiketi Labeon rahoja, arvaan minä", sanoi Cineas.

"Niin".

"Kenties panee hän rahat lainaan kartanon hyväksi, isäntäänsä rikastuttaakseen."

"Rahat kyllä ovat Labeon. Hyötyykö hän niistä vai ei, se on ihan toinen asia. Hegion tuttavuus suurten kanssa on hänen pilannut", jatkoi Isaak jotensakin kuivankiskoisesti. "Seneca, tuo kummallinen filosofi ja moralisti on näyttänyt hänelle, kuinka hän viisaalla lainanannolta saa yhtenä vuonna tulonsa kahdenkertaisiksi. Tigellinus opettaa nyt häntä, kuinka ne tuhlata."

"Tigellinus!"

"Niin. Hegio ei toisinaan eroita Tigellinoa Labeosta, ja tuskin tietää hän, kumpi hänen isäntänsä on."

"Kuinka?" kysyi Cineas, joka ei oikein selvästi ymmärtänyt häntä.

"Sillä tapaa, että hän maksaa Labeon rahat Tigellinolle ja näyttää tilikirjat hänelle."

"Suuri Zeus!" huudahti Cineas kavahtaen seisaalleen. "Kuinka sinä sen tiedät?"

"Minun kiitollisuuteni Labeota kohtaan ja rakkauteni hänen jaloon puolisoonsa ja lapseensa ovat saattaneet minut pitämään aina tarkkaa huolta tästä perheestä. Kun me tulimme tänne, kääntyi minun huomioni tähän mieheen. Minä tiesin, ettei mikään rehellinen sydän voinut olla semmoisen ulkomuodon takana. Minä tiesin, että hän oli kamala konna ja päätin tarkoin pitää häntä silmällä. Asianhaarat olivat minulle sangen etuisat. Sinä tiedät, kuinka kansalaiseni ovat keskinäisessä yhteydessä, mihin hyvänsä heitä hajoitetaan ja kuinka me kaikki olemme toisiimme liittyneet. Me olemme eri yhteiskuntana, mihin tahansa lähdemme. Me tunnemme kaikki toinen toisemme, me seisomme toistemme vieressä ja autamme toistamme niin paljon kuin mahdollista on. Minä tunnen kaikki Juutalaiset Romassa. Moni heistä on sangen rikas ja tietää kaikki suuren maailman salaisuudet."

"Heti kuin päätin pitää vaaria tästä miehestä, havaitsin, että tarvitsin useamman silmän kuin minulla itsellä on. Hän vietti paljon aikaa Romassa, mutta mitä hän siellä toimitti, se jäi minulta salaan. Minä tiesin kuitenkin, etteivät kaikki tämän kartanon tulot joutuneet Labeon hyväksi eivätkä muulla tavalla häntä hyödyttäneet. Mihin ne siis menivät? Johonkuhun tarpeesen kaupungissa. Päästäkseni selvilleen siitä, rupesin yhteyteen omien maanmiesteni kanssa. Kohta oli heidän tietonsa minun käytettävänäni; ja minä orja-raukka, sain tietoihini Hegion koko käytöksen ja kuinka hän oli viettänyt joka hetken, joka päivän elämästänsä."

"Tigellinus on perin kunniaton ihminen ja vaikuttaa jo suuresti Caesariin. Hän pyrkii valtion korkeimpaan virkaan, keisarillisen henkivartioston päälliköksi, mutta siihen hän ei suinkaan pääse, niin kauvan kuin Burrhus elää. Hän on kuitenkin saaliinhimoinen ja tunnoton, ja Nero on jonkun ajan suuresti häntä suositellut. Hän on pannut toimeen muutamia noista julmimmista rikoksista, jotka taannoin ovat tapahtuneet. Erittäin on hän taipusa ryöstämään iällisiä, heikkoja ja turvattomia; ja kaikista näistä syistä on hänen nimensä nykyjään yksi Roman kauhuista."

"Labeon lähdettyä Britanniaan, Hegio jäi enemmän kuin ennen itsekseen ja laveammalta ryhtyi hän omiin kauppatoimiinsa, isäntänsä rahoja niitten hyväksi käyttäen. Kun me ensiksi tulimme tänne, ajoi hän näitä asioita suuressa määrässä ja oli pannut isot summat korkoa kasvamaan. Takaisin tulomme ensi aikoina joutui hän Tigellinon pariin. Hän luuli tässä näkevänsä arvoon nousevan lemmityn ja sentähden teki hän hänelle kunnian-osoituksensa."

"Britanniassa tapahtuneitten kommelusten perästä on hän uusia tuumia keksinyt. Hän luulee, ettei Labeo enää palaa ja niin tavoin jäänee kartano alttiiksi tunnottomalle miehelle, jota Tigellinon voima tukee."

"Mutta kuinka he voivat tämmöisiä tehdä?" kysyi Cineas. "Suurin vääryys perustuu tavallisesti johonkin tekosyyhyn; mutta Labeo ei ole koskaan edes kateutta herättänyt. Hän ei ole kylläksi mahtava siksi."

"Ei mikään asia voi suojella ihmisiä keisarin vallasta. Jos Labeo nyt olisi Romassa ja Hegio olisi hankkinut itselleen Tigellinon avun, olisi tuiki mahdoton kartanonhoitajan menestymistä ehkäistä. Tämmöistä on usein tapahtunut. Huolimattomasti suostuu Nero Tigellinon tuumaan. Joku hovi-upseeri käy Labeon luona ja neuvoo häntä päivänsä päättämään. Hän tottelee kovemmasta kohtalosta pelastuakseen. Hän kaatuu miekkaansa. Hänen perheenä ajetaan pois häviön ja nälän käsiin. Päällekantaja jakaa kartanon Tigellinon kanssa, uhriensa kurjuudesta riemuiten. Näin tehdään joka päivä."

Kylmä väristys vavautti Cineasta, kun hän ajatteli, että niin suittaisi käydä. Vaara oli todella tarjona. Tigellinon nimi, sen hän hyvin tiesi, oli kaikenlaisten hirmujen veroinen ja harva häneltä turvassa oli.

"Kaikki nämät minä tunnen", lausui Isaak, "mutta en tiedä tarkemmin, mitä erityistä käytöstapaa Hegio on päättänyt noudattaa. Kenties lykkää hän yrityksen toimeenpano siksi kuin hän varmaan tietää, että Labeo on kuollut ja hän ja hänen suojeliansa voivat holhojina ottaa omaisuuden haltuunsa. Tämä on, arvatakseni, hänen nykyinen tarkoituksensa. Mutta minä luulen, että, jos tänään tulisi sanoma, että Suetonius on hukassa ja Labeo kuollut, kartano kerrallaan anastettaisiin ja minun kallis emäntäni ja hänen lapsensa ajettaisiin pois nälkään nääntymään."

"Toiselta puolen", sanoi Isaak, "löytyy paljon, joka pidättää Tigellinoa semmoisesta menetyksestä. Burrhus on vielä korkein arvon puolesta ja hänellä on suuri valta. Viimeistä lukua on hän juuri nyt Tigellinoa mahtavampi. Minä tiedän, että hän on sinun harras ystäväsi ja myöskin suuresti Labeoon mieltynyt. Seneca on niinikään hänelle hyvä ystävä. Labeon vanha perhe; Sulpiciot, joitten päämies hän on; sinun jalon sisaresi, hänen puolisonsa, korkea syntyperä -- hän on, niinkuin kaikki tietävät, siinnyt Megakleidein ja Herakleidein suvusta -- tekevät hänen nimensä mainioksi ja estänevät noita ennen aikojaan työhön kajoomasta taikka hurjimpiin keinoihin rupeamasta."

"Hegio lähti varmaan tänä aamuna Tigellinoa tapaamaan. Minä en luule, että nykyiset uutiset Britanniasta vaikuttavat mitään muutosta heidän käytöksessänsä. He vartovat."

"Mitä kartanon rahoihin tulee, ne ovat kaikki Hegion takana. Noin puolen niistä antaa hän perheen elatukseksi, mutta toisen käyttää hän kauppavehkeisin. Minulla on todistuksia, jotka voin näyttää sinulle. Yksi kartanon orjista on hänen kirjanpitäjänsä. Tämä on Juutalainen ja vihaa Hegiota. Minun oli vähäisen vaikea taivuttaa häntä näyttämään itselleni tilikirjoja ja minä tarkastelen myöskin paraikaa niitä joka päivä."

"Kuinka saat sinä niin sovitetuksi?"

"Kirjanpitäjä tuopi ne minulle, milloin hyvänsä hän vaan tietää, että Hegio on lähtenyt Romaan. Silloin me tutkimme niitä. Kaksi, kolme kuukautta mennee ennenkuin työmme päättyy. Minä olen havainnut äärettömän suuria petoksia ja voin milloin tahansa näyttää sen sinulle todeksi. Asianhaarat ovat varsin paljon auttaneet minua ja Hegio tietää niin vähän tästä, ettei hän voisi uneksiakaan, että minä olen muuta kuin viaton kirjastonhoitaja, joka olen kirjoihini kokonaan kiintynyt."

Innokkaimmalla tavalla lausui Cineas suurta kiitollisuuttansa Isaakin hyvistä toimista; kehoitti häntä jatkamaan tutkimustansa ja sanoi aikovansa sillä välin mietiskellä, kuinka hän parhaiten menettelisi noin vaarallisen konnan suhteen. Sitten erkani hän Isaakista, täynnänsä ajatuksia ja kovasti tuskautuneena.

IV.

Poika ja hänen imettäjänsä.

Kun Cineas kohtasi sisarensa, hän löysi hänen perheinensä peristyliumista, joka oli komea, pylväillä ympäröitetty sali, aukko katossa. Hänen anoppinsa, Sulpicia, oli siellä; hänen poikansa, Markus, seisoi hänen vieressään ja imettäjä istui aivan lähellä. Taas iski tämän erinomainen muoto Cineaan mieltä. Siinä ilmestyi niin paljon nähtyjä vaivoja ja kestävää kärsivällisyyttä.

Kun hän astui sisään, koetti Sulpicia paraikaa omalla tavallansa Helenaa lohduttaa. Hän oli vanhanpuolinen nainen, niin sanoaksemme oikeata romalaista lajia: yksivakaiset ja jalot kasvot, mukava käytös ja katsanto, joka osotti jommoistakin ylpeyttä. Hän oli niitä, jotka eivät koskaan voineet unohtaa että he kuuluivat _gens Sulpicia'an_.

"Jos olisit Romalainen, tyttäreni", lausui hän niin lempeästi, kuin hän voi, "näyttäisit suurempaa vakavuutta."

"Mutta minä en ole Romalainen", sanoi Helena jotenkin surullisesti, "enkä minä voi unhottaa, että Lucius vaarassa."

"Vaarassako?" vastasi Sulpicia halveksien. "Missä vaarassa? -- noitten Britannian raakalaistenko puolelta? Ja mitä, kultaseni, voivat he romalaisen armeijan?"

"Eivätkö he jo ole liian paljon aikaan saaneet?" lausui Helena; ja hän painoi poikaansa yhä lujemmin rintaansa vastaan, niin ilmoittaen salaisen ajatuksensa, että tämä yksin on nyt hänelle jäänyt.

"Minun poikani puoliso", lausui Sulpicia aivan nuhtelevalla äänellä, "saisi oppia luottamaan enemmän Roman sotureihin. Nämät Britannialaiset ovat äkki-arvaamattomalla kapinallansa kiskaisseet muutamia etuja itselleen; mutta he eivät ole vielä Suetoniota kohdanneet."

"London, Verulam, Camaldunum!" huokaili Helena; ja puhuessansa hän hyräytyi itkuun; sillä selvään ja hirveästi kangastivat hänen silmissänsä barbarilaisen koston kaikki kauhut noilla hänelle aivan tutuilla paikoilla. Hän oli hyvin tuntenut nämät seudut. Hän oli asunut jonkun ajan niissä itsekussakin ja voi kokonaan niitten kohtalon kovuuden käsittää.

"Ainoastaan äkillisellä päällekarkauksella saivat he vartiakuntamme valtaansa", sanoi Sulpicia vähän tylysti. "Tietysti saattavat Romankin soturit semmoisessa tilassa tulla voitetuksi. Mutta Suetoniota seuraa Romalaisten ydinjoukko; ja, kun hän palaa, näyttää hän heille, mitä kosto on. Ensimäiset uutiset, jotka saamme, kertovat varmaan, että hän on kääntänyt takaisin ja rangaissut nuot viheliäiset kapinoitsiat heidän ansionsa mukaan."

"Pahin seikka on se", huokasi Helena, "että noilla viheliäisillä kapinoitsioilla on jonkunlainen syy meteliinsä. Boadicean kärsimät vääryydet."

"Minä en usko sanaakaan tuosta; nämät ovat kaikki heidän valheitansa. Romalaiset ovat aina jalosti vihollisiansa kohdelleet. Tietysti tämä kurja nainen, jos hän tahtoi nostaa kapinan, helposti voi siihen tekosyitä keksiä."

"Olisivatko he olleet niin rajut ja leppymättömät, jollei heillä olisi ollut joku syy?"

"Tietysti he olisivat olleet", vastasi Sulpicia semmoisella äänellä, jota vastaan ei käynyt inttäminen. "Tietysti he olisivat olleet. Kapinoitseminen on barbarilaisten luonto. Ja tämä todistaa, että ankaruutta tarvitaan. Sinun on mahdoton olla turvassa tuommoisten hylkyjen joukossa, jollet lujasti heitä sorra ja alinomaa valvo. Kun heidän armeijansa taas ovat maahan ruhdotut, saavat he, toivon minä, muistomarjan, jota he eivät äkkiä unhota."

"Heidän armeijansa ovat niin suuret ja he ovat niin tuimat ja urhoolliset!" lausui Helena.

"Entä siten? Roman armeijat eivät milloinkaan katso vaan lukumäärää, kun he barbarilaisia vastaan taistelevat. Meidän soturimme voivat helposti kukistaa heidän; eikä todellakaan heidän suuri lukumääränsä muuta kuin saattaa heidän häviönsä varmemmaksi ja laveammaksi."

"Minä varon, ettei minulla ole sinun luottamuksesi", lausui Helena. "suuret vauriot ovat toisinaan Roman sotajoukkoja kohdanneet. Muista Carboa, Cassiota, Aureliota, Caepiota ja Manliota, jotka kaikki Germaneja vastaan sotiessansa joko voitettiin taikka vangittiin. Muista ennen kaikkia Varoa ja hänen kolmea legionaansa, jotka surkeasti tuhottiin."

"Hyvinpä sinä, tyttäreni, tapaturmat muistatkin", sanoi Sulpicia kylmäkiskoisesti. "Minä puolestani ajattelen mieluisammin meidän voittojamme. Eivätkö nämät Germanit ole meidän valtamme alaisina tai kumminkin peloissaan? Eikö Britannialaisia ole voitettu? Kaikki vauriomme ovat lähteneet kenraaleimme liiasta rohkeudesta. He eivät ole ymmärtäneet barbarilaisten sotatapaa. Jahka vaan varovainen kenraali menee noita vastaan, mikä toivo heille jää?"

"Eivätpä kuitenkaan meidän parhaat kenraalimme", lausui Helena, katsoen kaikkia pahimmalta kannalta, "ole suuria toimittaneet. Eikä Juliuskaan, kun hän Britanniaan lähti, kyennyt sitä valloittamaan. Hänen kauttansa saari tuli Romalaisten tietoihin, hän ei saattanut sitä heidän valtansa alle."

"Oih, kuinka järjetön sinä olet", sanoi Sulpicia suuttuen. "Vähät siitä, valloittiko hän sen vai ei. Jos hän olisi niin tahtonut, olisi hän sen helposti tehnyt. Toiset tuumat vaativat häntä muuanne. Heikkokuntoisemmat kuin hän valloittivat sen sangen kerkeästi; ja tämä kapina joutuu pian unhotuksiin. Suetonius on aivan toisenlainen kuin muut kenraalit ja hänellä on suuri armeija."

"Mutta ajattele, kuinka suunnattoman suuria joukkoja Britannialaisia löytyy", jatkoi Helena. "Kuinka vimmastuneita ja uskaliaita. Minä olen kuullut sinun kertovan heidän kuuluisasta päälliköstänsä, Caractacosta -- ja sinä sanoit, että kaikki Romalaiset ihmettelivät häntä -- ja Claudius päästi hänen vapaaksi. Jos heillä nyt on semmoisia miehiä, pelkään minä, että tämä kapina yltyy ankarammaksi, kuin sinä luulet."

"Sinä olet lapsi, tyttäreni, etkä tunne Romalaisten luontoa. Tämän kapinan täytyy tyrehtyä. Boadicean ja kaikkien hänen seuralaistensa täytyy rikoksistansa joutua rangaistukseen. Kenties on Suetonius jo tähän aikaan tehtävänsä tehnyt ja kurittanut häntä, niinkuin hän ansaitsee. Se tapa, jolla nämät barbarit ovat menetelleet, ilmoittaa myöskin heidän todellisen luonteensa. He käyttivät legionain poissaoloa kapinan nostamiseksi. He tekevät rynnäkön ja kaikki lakountuu heidän edessänsä. Tämmöisissä tiloissa he usein ovat vaaralliset; mutta kun aavalle tappotanterelle tullaan, silloin he eivät pysty mihinkään. Yhden taikka kahden legionan suuruinen romalainen armeija vastaa varsin hyvin heidän isointa sotajoukkoansa. Vaan, jos sinä tahdot yhä edelleen pahimpia luulla, mitä voin minä tehdä taikka sanoa sinun lohdutukseksesi?"

"Ei mitään -- ei mitään. Sinä olet hyvä ja ystävällinen ja minä olen heikko ja toivoton. Jos minulla olisi sinun lujuutesi, ajattelisin aivan kuin sinä."

"Minä olen romalainen vallasnainen", sanoi Sulpicia ylpeästi.

"Ja minä olen kreikkalainen", vastasi Helena.

"Mutta sinun täytyy oppia romalaiseksi", lausui Sulpicia leppeästi; ja lähestyen Helenaa hän suuteli tätä ja lisäsi: "tule, tyttäreni, toivo parasta; osota kumminkin enemmän lujuutta äläkä epäile. Turvaa jumaloihin. He ovat aina Roman sotajoukkoja suosineet."

Taas hän suuteli Helenaa ja hänen kättänsä likistettyään lähti hän huoneesta. Helena nojasi päätänsä kättään vastaan ja tunteihinsa vajoten käänsi hän kasvonsa pois ja itki.

Hänen pikkuinen poikansa liihentihe äitiänsä likemmäksi ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. Muutaman silmänräpäyksen istuivat molemmat siinä asemassa. Mitä Cineaasen tulee, hän ei tietänyt mitä sanoa. Sisartansa säälitellen oli hän kuitenkin epätiedossa, kuinka hän voisi hänen raskasta mieltänsä keventää. Niin istui hän äänetönnä sopivaa tilaisuutta odottaen.

Voimiansa ponnistaen sai Helena viimein tunteensa hallituksi; kääntyen syleili hän poikaansa ja katseli kauan ja lempeästi häntä.

"Äiti-kultani", lausui hän, "minkätähden sinä itket? Älä sure isää. Kyllä Jumala häntä suojelee."

Pikkuinen poika katseli häntä vakavana ja totisena lapsen-kasvoiltansa. Hänen äitinsä suuteli häntä ja silitteli hänen päätänsä lempeästi.

"Sydänkäpyni", hän lausui, "mitä sinä Jumalasta tiedät?"

"Oho, minä tiedän", vastasi Markus, "kuinka hän pitää huolta kaikista. Hän on meidän isämme ja hän rakastaa meitä."

"Rakastaa meitä!" Helena kätki nämät sanat sydämeensä ja punnitsi niitä. "Rakas poikani, sinulla on välisti kummallisia ajatuksia ja tunteita", sanoi hän vähän ajan perästä. Cineaskin ymmärsi näitten sanojen suuren merkityksen. Hän ei ollut koskaan tämmöistä Platon kirjoista oppinut. Tämä lapsi oli jo hänen kuullen lausunut sanoja, jotka tunkivat hänen sielunsa pohjaan ja häntä värähyttivät ja niin katseli hän nyt äitiä ja poikaa, kummastellen, mitä uusia lausuttaisiin.

"Minä rukoilen Jumalaa armaan isäni tähden", sanoi Markus juhlallisella äänellä, joka niin nuoren suusta kuului oudolta. "Minä rukoilen, ja Jumala kuulee minua. Ja minä uskon, että minun rakas isäni palaa sodasta. Enkä minä itke, kun ajattelen häntä, vaan olen iloinen."

"Sinäkö rukoilet suurta Jumalaa -- sinä, pieni lapsi?" kysyi Helena.

"Niin; sillä hän on sanonut, että kaikki pienet lapset saavat tulla hänen luokseen."

"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", sanoi Helena vähän hämmästyneenä. "Minä en ole milloinkaan tietänyt, että hän on lausunut mitään. Koska hän tämän lausui?"

Markus katseli häntä jonkinlaisella nuhtelevalla kummastuksella.