Chapter 32

Tämmöisessä tilassa olevan kaupungin luo Romalaiset tulivat. Kun Romalaisten legionain välkkyvät rivit ensiksi ilmestyivät, kansa ei peljännyt. He uskoivat, että tällä tapaa Israelin viholliset olivat saatetut Jerusalemin eteen, jotta kaikki hävitettäisiin ja korkein olento kostaisi valittujensa puolesta. Jumalan kansa oli saatettu kasvoista kasvoihin vihollisiansa vastaan, ja päätös olisi näitten vihollisten täydellinen turmio.

Tätä Isaak julisti, koettaen rohkaista kaikkein sydäntä ja toivoen, että jos Romalaiset asettuisivat piirittämään, sisälliset riidat herkeisivät. Vihollisten armeijain ilmestys ei tuottanut hänelle kuin toivoa ja levollisuutta. Puolueitten täytyi, niin hän ajatteli, hävitä sodan syttyessä.

Romalaiset alkoivat rakentaa leiriänsä sille ainoalle puolelle, josta piiritys kävi laatuun, kaupungin alipuolelle. Täällä, heidän ja kaupungin välillä oli kolme tukevaa vallia, itsekukin ympäröiten eri kaupungin osaa; vaan tämänpuoliset vallit olivat ainoat, joita Romalaisten heitinkoneet voivat ahdistaa. Toisella puolella oli jyrkänteitä.

Mutta kun Romalaiset alkoivat sijoittaa itseänsä ja varustaa leiriään, Juutalaiset eivät olleet joutilaina. Ensikerran tämän vihollisensa nähdessään, joka näin tuli pyhän kaupungin eteen aseilla ja heittokoneilla, koko tuo hurja väestö vimmastui.

Isaak näki, että nyt oli paras aika ryhtyä toimeen, semmoinen aika, jolloin sopi käydä Romalaisten kimppuun päällekarkauksen ankaruudella ja jolloin Juutalaisten soturein oli tilaisuus panna voimansa liikkeelle noissa äkillisissä ja rajuissa hyökkäyksissä, joista he olivat niin mainiot.

Häntä itseä oli ylistetty omista sankaritöistä ja erittäin urhoollisuudesta Jotapatassa. Suuri paljous tunsi hänen hyvin ja seurasi häntä, mihin hän vaan johdatti. Asuen Bezethan puolella, jonka hän tiesi ensiksi joutuvan rynnäkön alaiseksi, hän päätti puolestansa ottaa toimekseen vihollisen torjumisen, toivoen, että sisälliset riidat viimein lahoisivat.

Nyt ensimäinen suotuisa tilaisuus ilmestyi hänelle, ja innokkailla sanoilla, välkkyvin silmin ja ripeillä liikenteillä hän kävi ympäri kehoittaen kaikkia itseänsä seuraamaan. Ääretön paljous valmisti itsensä häntä tottelemaan.

Romalaiset olivat paraikaa leiriänsä varustamassa. Kymmenes legiona seisoi lähinnä.

Yht'äkkiä portit aukaistiin, ja lukemattomat joukot hyökkäsivät ulos.

Aukiolla rivejänsä järjestettyään ensiksi tulevat, urhoollisuutensa ja vahvuutensa tähden valitut miehet, lähestyivät Romalaisia. Näitä seurasivat summattomat parvet, muutamat järjestyksessä, toiset sekaseuroin, mutta kaikki rientäin eteen päin, kunnes koko lakea musteni ihmisistä, ja yhä virtaili porteista vähentymättömiä joukkoja. Sillä tämän ryntäyksen huuto kuului kautta kaupungin, ja kaikki ottivat osaa; ja semmoiset, jotka eivät koskaan olleet nähneet eikä kuulleet mitään Isaakista, nyt töyttäsivät vihattua vihollista vastaan.

Kaikkien etupäässä kävi Isaak.

Romalaiset eivät olleet kerinneet varustustöitään päättämään. Lakea oli avoinna. Tavallisella nopeaneuvoisuudellaan ja jonkunlaisella ylenkatseella edessänsä olevan paljouden suhteen he asettuivat sotarintaan ja odottivat päällekarkausta.

Se tuli.

Huudolla semmoisella, joka kohosi ikäänkuin vahvat, peräkkäin seuraavat ukkosen jyskeet taivasta kohden ja kaikkui ympäröivistä kunnaista, siksi kuin se ammahti takaisin ja vieri koko kaupungin ja koko Romalaisten leirin yli, semmoisella huudolla Juutalaiset syöksähtivät vihollisiansa vastaan.

Romalaiset olivat jo oppineet tuntemaan Juutalaisten hurjaa uskaliaisuutta ja tuimia päällekarkauksia; mutta he eivät olleet koskaan nähneet mitään tämänkaltaista. Sillä tässä Juutalaiset tulivat kaikki kaatavana laumana, raivolla, joka kauhisti. Sotajärjestyksestään luopumatta Romalaiset laittoivat linjojansa peitsillä ja kilvillä ja kestivät ensimäisen rynnäkön. Mutta Juutalaiset eivät huolineet peitsistä eikä kilvistä, vimmassaan joka mies unhotti kuoleman, unhotti itsensä ja kiirehti vaan heittäymään vihollisten peitsiä kohti, että hän niin murtaisi heidän hyvin järjestetyt rivinsä ja avaisi tietä kumppanillensa.

Romalaiset seisoivat ajan väistymättä. Ensimäinen ryntäys oli torjuttu, ja toinen, ja kolmas. Mutta Juutalaiset perääntyivät vaan uudestansa esiin töymätäksensä ja joka kerta töymäys kävi hirveämmäksi, koska se toi muassaan sen lisääntyneen pontevuuden, joka lähti niistä enenevistä joukoista, jotka yhä riensivät eteenpäin ja toivat vauhtinsa voiman ensimäisten rivien hyökkäykseen. Vihdoin joku julma Juutalaisten hyömäys sai Romalaisten keskirinnan vetäytymään vähän takaperin. Satoja Juutalaisia sylvähti sinne. Isaak sieppasi käteensä romalaisen sotalipun ja huusi miehiänsä. He ryntäsivät eteenpäin uudella innolla. Romalaisten linja katkesi, ja silmänräpäyksessä ääretön joukko Juutalaisia tulvasi aukosta sisälle, kiersi legionan ja kävi siihen käsiksi sekä edestä että takaa.

Juutalaiset olivat siitä erinomaiset, että heidän vimmansa pysyi laimentumatta, jopa pikemmin yltyikin heidän taistellessaan. Romalaiset hämmästyivät. Heidän vihollistensa tuimuus kammotti heitä. Heidän rohkeutensa höltyi, ja heidän hajoitetut rivinsä pelottivat heitä. He havaitsivat, että heitä ahdistettiin joka taholta. He eivät voineet enään pitää paikkaansa. He taantuivat. He vetäytyivät takaperin. Äkillinen säikähdys masensi heitä, ja he pakenivat kaikille ilmoille samalla kuin Juutalaiset ajoivat takaa, Isaak etupäässä, kantaen valloitettua lippua.

"Halleluja! Jumala on antanut meille voiton! Israelin jumala taistelee puolellamme!"

Tämmöinen huuto kaikkui kesken taistelon jyminää, ja Juutalaiset uskoivat nyt täydelleen, että heidän vapahduksensa hetki oli tullut ja että heidän vihollisensa olivat heidän vallassaan.

Mutta ainoastaan yksi legiona oli karkoitettu. Toiset olivat jälellä, lujina sotataidossaan, säikähtymättä, pelkoon joutumatta.

Kymmenennen legionan takana seisoi Labeon väki. Sotamiehet tunsivat hyvin Juutalaisten ryntäykset, ja heitä oli koetettu mitä rajuimmissa tappeluissa. Taistelon kohina oli havauttanut heitä kaikkia, ja Labeo oli järjestänyt heidän; ja kun kymmenes legiona pakeni ja Juutalaiset ajoivat takaa, Labeon sotamiehet astuivat esiin taisteloa uudistamaan.

Koko Romalaisten armeija oli varoillansa. Titus itse oli komentanut kaikki sotamiehensä tappelua laidallensa asettamaan. Legiona toisensa perästä pantiin liikkeelle ja astui vihollisia vastaan.

Mutta Juutalaisten ryntäystä, jota voiton hehku ja usko Israelin jumalan läsnä-oloon riennyttivät, ei voitu helposti pidättää.

Labeon sotamiehet seisahtuivat tämän päällekarkauksen yhä vyöryvien aaltojen eteen.

Heidän esirinnassaan raivosi kauhea taistelo. Juutalaiset vielä heittäysivät vihollisten peitsiä vastaan, tyytyväisinä, jos he kuolemallansa voivat avata tietä muille, ja niitten takaa, jotka kaatuivat, toiset tunkivat eteenpäin, hurjina, vimmapäisinä, ja ilma täyttyi huudoilla, ikäänkuin mieletönten riekunalla.

Juutalaisia kaatui sadottain ja tuhansittain, mutta Romalaisia kaatui myöskin, ja vaikea oli heidän jämeitten riviensä pysyä järjestyksessä ja henkiin jääneitten liittyä yhteen, että kaatuneitten sijat täytettiin.

Vihdoin Romalaiset horjuivat. Turhaan Labeo koetti pysyttää miehiänsä. Tässä näin jatketussa, näin vilkkaassa päällekarkauksessa oli Romalaisille liiaksi. Labeo seisoi miestensä ensimäisenä ja pani rohkeasti henkensä alttiiksi; hän vannotti heitä kaikkien kautta, mitä he pitivät pyhänä, olemaan järkähtämättä. Rivin toisessa päässä taisteli Cineas sillä urhoollisuudella, jota hän aina osotti. Mutta Romalaiset väistyivät, ja vaikka heidän rivinsä pysyivät muuttumatta, he yhä tungettiin taaksepäin -- tosin vaan askel askelelta, mutta itse perääntyminen oli omainen heitä lannistamaan.

Taaksepäin, yhä taaksepäin he havaitsivat itsensä työnnetyksi.

Keskeltä tappelua Cineas eroitti Isaakin, joka yhä johdatti miehiänsä ja piti valloitettua lippua korkealla ilmassa. Hän näytti olevan ikäänkuin lumottu, sillä vaikka hän liikkui taajimmassa taistelossa, ei mikään häntä tavoittava isku pystynyt häneen. Kaikkialla hänen ympärillänsä hänen miehensä kaatuivat, mutta yhä Isaak taisteli ja kehoitti miehiänsä, ja hänen huutonsa kaikkui lujana ja selkeänä:

"Halleluja! sillä Israelin jumala on täällä!"

Nyt Cineas ajatteli, että hän oli aikaan saattanut kaikki nämät, koska hän oli laskenut Isaakin vapaaksi, ja hän syytteli katkerasti itseänsä.

Legiona toisensa jälkeen astui esiin. Titus seisoi keskellä miehiänsä, kehoittaen heitä pysymään paikallansa, käymään eteenpäin, kostamaan noita kurjia Juutalaisia, joita he olivat niin usein voittaneet. Ja muutamat seisoivat vääjäämättä; mutta keskirinta, jossa ankarimmin taisteltiin, alkoi taantua. Peräytyessään he painuivat jonkun rinteen juurelle, jota ylöspäin heidän täytyi nousta. Täältä sotamiesten sopi nähdä koko sen sotavoiman laajuus, joka ahdisti heitä. Heidän ja kaupungin välillä lakea oli musta inhimillisistä olennoista, jotka kaikki ryntäsivät eteenpäin. Tämä näky täytti heidän kammolla.

Yhä he peräytyivät.

Epätoivossaan Cineas oli rientänyt Labeon puolelle, ja kesken tappelua molemmat ystävät nopeasti neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Kauas ja aavalle taistelo ulottui. He näkivät Romalaisten vetäytyvän takaisin tulisen vihollisensa edestä.

He näkivät kuitenkin, että koko taistelo oli esirinnalla; että Juutalaiset olivat harjaantumattomat ja saavuttivat etunsa paljaalla ruumiillisella voimalla ja huolettomalla alttiiksi-annolla enemmän kuin sotataidolla.

Heidän kylki- ja takaväkensä olivat jääneet kokonaan suojelematta. Silmänräpäys, ja kalkki oli selvillä.

Sievän liikehdyksen kautta Labeo vei miehensä pois taistelosta ja perääntyen hän astui nopeasti kunnaan vieremän ylitse vasemmalle. Juutalaiset töyttäsivät eteenpäin, muutamat vielä hätyyttäen hänen legionaansa, toiset koettaen saartaa toisia Romalaisia. Mutta Labeo kuljetti kiireesti miehensä kappaleen matkaa eteenpäin, ja nyt hänen soturinsa lujalla huudolla iskivät Juutalaisten kylkeen.

Tämmöisen kiinteän ihmisryhmän ryntäyksen edestä kaikki kumoontui. Juutalaiset eivät odottaneet päällekarkausta tältä kulmalta. He kääntyivät sitä vastustamaan, mutta turhaan. Heidän alttiiksi-antonsa, heidän suruttomuutensa ei heikentynyt, mutta heillä ei ollut samat edut. Esirinnalla paino oli yhtä suuri kuin ennen ja ne, jotka olivat takana, sysäsivät eteenpäin niitä, jotka olivat esirinnalla. Nyt kaikki hämmästyivät ja saatettiin epäjärjestykseen.

Avuttomina Juutalaiset syöstiin hajalle.

Romalaiset astuivat suoraan koko lakean poikki, käännähtivät ja kävivät takaapäin vihollisten kimppuun.

Suljettuna kahden vihollisrivin väliin Juutalaiset perääntyivät joka taholla. He havaitsivat pian vaaransa. Nyt Romalaisten sotataito osotti turmiollista vaikutustansa heidän omien epäjärjestykseen joutuneitten joukkojensa suhteen. Ne Romalaiset, jotka olivat esirinnalla väistyneet, kääntyivät kerran vielä, kun he näkivät omat miehensä vihollisten takana.

Juutalaiset voitettiin.

Äkillinen säikähys levisi heihin. He koettivat paeta. Ainoastaan yksi tie oli mahdollinen, ja tämä saatti jyrkälle vuorenrinteelle. Sinne he työnnettiin. Suurin parvin he viskattiin sitä alaspäin, ja Romalaisilla, jotka seurasivat lähellä, oli kaikki korkeamman aseman edut.

Tänne, tätä vuorenrinnettä alaspäin Juutalaiset hämmentyneinä, epäjärjestyksessä ja lannistuneina kaikki syydettiin kokoon, samalla kuin Romalaiset ajoivat heitä takaa. He kykenivät tuskin mihinkään vastarintaan. Taistelo kääntyi kauheaksi veren-vuodatukseksi.

Tuhansia, jotka pääsivät tungosta pois, pakeni pitkin laaksoa takaisin kaupunkiin ja pelastui; mutta tuhansia kaatui Romalaisten alla.

Oli yksi joukko, joka ei joutunut säikähyksiin. Työnnettynä takaisin he yhä taistelivat ja perääntyivät vakaasti sille portille, josta he olivat tulleet. Nämät olivat ne miehet, joita Isaak oli johdattanut.

Heidän etupäässään Isaak seisoi vielä pitäen valloitettua sotalippua. Turhaan Romalaiset karkasivat näihin, koettaen voittaa takaisin lippuansa. Juutalaisten järkähtämätön urhoollisuus taannutti heidän. Ja niin vitkoin ja vastustellen vei Isaak miehensä takaisin, ja portit avattiin; ja vaikka kohta he olivat voitetut, heidän oli kumminkin onnistunut saada sotalippu valtaansa.

Tämmöinen oli tuo kiivaan taistelon päätös.

Mutta Juutalaisten mieli ei ottanut masentuaksensa. Päivä toisen perästä kului, ja yhä he tekivät päällekarkauksiansa. Romalaiset olivat nyt päättäneet varustuksensa eikä heitä voitu helposti karkoittaa asemiltansa. Joka päivä taisteltiin vaihetellen milloin menestyksellä milloin vahingolla. Alinomaa Romalaiset kuitenkin voittivat, ja alinomaa Juutalaiset joutuivat tappioon, siksi kuin viimein Romalaisten heitinkoneet olivat valmiit valleja kohden vieritettäväksi.

Nuot raskaat heitinkoneet, Romalaisten tykistö, kuljetettiin esiin; nakin- ja livitinkoneet lennättivät heittokeihäitänsä ja kiviänsä perikatoon tuomittuun kaupunkiin; muurinsärkiä jymähytteli vahvoja valleja.

Kiviä ja heittokeihäitä sateli lakkaamatta. Aluksi muutamien näitten kivien suunnaton koko ja niitten kauhea vaikutus, kun ne putosivat maahan ja ruhtoivat kaikki murskaksi, säikähytti Juutalaisia. Oli yksi heitinkone, joka sinkahutti hirveän isoja kiviä. Kun nämät tulivat vonkuen ilmassa, valleilla olevien Juutalaisten oli määrä antaa merkki ja pyrkiä suojaan.

Häviön profeetta käveli ympäri muureilla taistelevien miesten välitse, julistaen turmiota niinkuin ennen. Harva piti nyt lukua hänestä. Mutta eräänä päivänä yksi seikka tapahtui, joka saatti monen ajattelemaan sekä häntä että hänen ennustuksiansa.

Kun hän astui pitkin muureja, hän yht'äkkiä seisahtui ja kertoi pahaa ennustavaa huutoansa:

"Voi Jerusalem! Voi, voi Jerusalem!"

Hän herkesi tuokioksi.

"Kivijyrkäle tulee!" huusivat juutalaiset sotamiehet, kun he näkivät yhden äsken mainituista vahvoista heittomöhkäleistä tulevan.

Kaikki sotamiehet juoksivat eri suunnille suojaan.

Profeetta seisoi liikahtamatta.

Nyt hänen äänensä kaikkui hirveällä voimalla:

"Voi Jerusalem! Voi, voi Jerusalem! Voi minuakin! Voi, voi minuakin!"

Kauhea kivi tulla suhisi ilmassa. Se tapasi puhujan ja rutaisi hänen mähyksi.

Häviön profeetan ääntä ei kuultu enään, sillä häviö itse oli tullut.

Muurinsärkiät jyskyttivät muureja, ja alinomaisista tösmäyksistä nuot vankat kehät järkkyivät. Taukoamatta Juutalaiset ponnistivat voimiansa vaaraa häätääkseen. He tekivät rohkeita uloshyökkäyksiä. He polttivat muurinsärkiät. He karkoittivat pois vihollisen. Mutta kaikista Juutalaisten rajuista ryntäyksistä sai Romalaisten sotataidon hellittämätön lujuus aina voiton.

Vihdoin saatiin suuri rikko valleihin. Romalaiset riensivät rynnäkköön. Hirmuinen taistelo syntyi. Romalaiset tunkeusivat kaupungin sisään ja raivasivat tietä itselleen pitkin katuja. Vaikka Juutalaiset taistelivat urhoollisesti, he perääntyivät ja etsivät viimein turvaa Akra nimisessä kaupungin osassa, jota toinen valli ympäröitsi. Alakaupunki oli Romalaisten vallassa. Titus asetti leirinsä sen keskelle ja valmisti nyt itseänsä toista muuria valloittamaan.

Alakaupungin valloittaminen lannistutti Juutalaisia, mutta he eivät kuitenkaan joutuneet epätoivoon. He ajattelivat, että ylikaupunki vielä voisi heitä suojella. He luottivat sen tihkeihin muureihin ja jyrkkiin rinteisin. Kansaa tuki toivo, että se hetki nyt tulisi, jolloin heidän johdattajansa ilmestyisi. Etevin niistä, jotka semmoisilla toivoilla koettivat kehoittaa heitä toimeliaisuuteen, oli Isaak. "Aika ei ole vielä tullut", hän lausui; "jumala ei tule, ennenkuin ihmiset ovat tehneet parastansa. Mutta viimein, kun emme enää voi tehdä mitään, silloin hän on ilmestyvä."

Ja kansa rohkaisi jälleen mielensä.

Mutta sillä välin kuin Romalaiset ahdistivat ulkoapäin, eripuraisuus ei sammunut. Ei ulkonainen vihollinen eikä yhteinen vaara voinut tukahuttaa sitä kiivasta kiistaa, joka riehui muurien sisäpuolella. Toisinaan molemmat puolueet yhdistyivät, mutta kun sovinnon syy oli poistunut, he palasivat jälleen entiseen vihamielisyyteensä, ja Simon ja Johannes jatkoivat hurjaa taisteloansa.

Näin kaupunki tuhlasi voimansa. Loppumattomat kauhut seurasivat toisiansa muurien sisäpuolella.

Yhä useammin Isaak joutui epätoivoon. Hänen uskonsa horjui. Hän ei voinut katsella, kuinka tämä loppui. Hän ei saattanut silmänräpäystäkään uskoa, että kaupunki valloitettaisiin. Jumalan temppelin häväistys ei näyttänyt todennäköiseltä eikä mahdolliselta. Vapauttajan täytyi tulla -- mutta milloin, voi! milloin?

"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan!"

Tämmöinen huuto pääsi Isaakin epätoivoon vaipuneesta sielusta, kun hän näki kauhut ympärillänsä. Tämmöiset kauhut näyttivät liian suurilta. Tämmöisiä kauhuja ei voinut hänen mielestään edes se lopullinen kunnia palkita, jota hän odotti.

Hänen ainoa lohdutuksensa oli sota. Taistelon tuimuus saatti hajottaa hänen ajatuksiansa, ja hän tunsi jonkunlaisen huojennuksen, kun hän syöksi takaisin Israelin viholliset.

"Mutta, oi Herra, kuinka kauan?"

Voi, hän ei tietänyt sen tuskan suuruutta, joka vielä oli kohtaava kaikkia perikatoon tuomitussa kaupungissa.

Hirveissä kärsimyksissään kansa tällä välin ei tietänyt, mitä tehdä. Useat koettivat paeta. Titus, jonka lempeys ja sääli onnettomia Juutalaisia kohtaan ei koskaan vähentynyt, vastaan-otti laupeasti suuret joukot. Mutta jonkun ajan perästä Juutalaiset koettivat kauhean tilansa kautta vaikuttaa Titon tunteisin ja houkutella Romalaisia pauloihinsa. Useat Romalaiset olivat saaneet surmansa hellien tunteittensa tähden. Semmoiset seikat tekevät lopun kaikesta säälistä. Ei kukaan Juutalainen enää päässyt pakenemaan. He olivat suljetut kaupunkiin, ja poislähtö oli mahdoton.

Leiristään alikaupungista Titus hankki väkirynnäkköä toista muuria vastaan. Hänen muurinsärkiänsä tekivät viimein suuren aukon valleihin, ja hänen intoisat soturinsa syöksähtivät ylikaupunkiin.

Ensiksi Juutalaiset perääntyivät ja antoivat romalaisten tunkeuta melkoisen kauas. Oman intonsa väessä Romalaiset astuivat pitkin katuja, karkoittaen vihollisiansa ja luullen, että he olivat voittaneet.

Mutta yht'äkkiä karkasi ääretön joukko Juutalaisia heihin lähellä särjettyä vallia. Aukko oli jäänyt semmoiseksi kuin se oli. Sitä ei oltu lavennettu, että suurempi joukko olisi yhtä haavaa päässyt sen läpitse, eikä voitu helposti tuoda apuväkeä niille, jotka jo olivat vallien sisäpuolella. Tänne Juutalaiset hyökkäsivät. Suuri paljous asettui joukon luo, ajaen takaisin niitä, jotka yrittivät tulemaan sisään. Toiset ryhtyivät niihin Romalaisiin, jotka jo olivat vallien sisäpuolella. Yht'äkkiä joka rakennus näytti täyttyvän vimmatulla väestöllä. Jokainen syrjäkatu näytti puuskaavan esiin taisteloon rientäviä Juutalaisia. Romalaisia ahdistettiin joka taholta. Ylt'ympäriltä heidän vihollisensa töyttäsivät heitä vastaan. Kartanoitten katolta isot joukot viskasivat alas kiviharkkoja ja keihäitä ja palavia heitto-aseita.

Romalaiset taistelivat tavallisella vakavuudellansa, mutta heidän vihollistensa lukumäärä oli liian suuri ja heitä hätyytetttin hirveän haitallisessa asemassa. He perääntyivät joka paikassa vihollistensa edestä. Kaikkialta heidän ympäriltänsä ja heidän päältänsä näkyi vihollisia. He koettivat vetäytyä takaisin, mutta heitä saarrettiin kapeihin katuihin, ja takaisinlähtö oli mahdoton. Muutamat pääsivät pois, mutta enimmät joutuivat Juutalaisten koston uhriksi.

Eräässä paikassa yksi romalainen upseeri seisoi, joka selin seinää päin kauan aikaa torjui luotansa vihollisjoukkoa. Hänen pitkällöinen vastustamisensa uuvutti häntä viimein, ja vaikka hän vielä taisteli, hänen iskunsa kävivät heikommaksi.

Yhtäkkiä yksi Juutalaisten kiivaimmista johdattajista karkasi kohotetuilla aseilla häntä vastaan.

Romalainen piti kilpeänsä ylöspäin ja valmisti itseänsä otteluun tämän uuden vihollisen kanssa.

Mutta äkkiä hänen vihollisensa laski peitsensä alas.

"Cineas!"

"Isaak!"

Molemmat tunsivat samalla toinen toisensa.

"Takaisin! takaisin!" huusi Isaak seuralaisillensa. "Tämä on minun vankini."

Mutta hänen seuralaisensa eivät näyttäneet tahtovan totella. Vimmassaan he töyttäsivät esiin, silmänräpäys vielä, ja Cineas olisi ollut kuoleman oma. Mutta, kun Cineas alkoi puollustaa itseänsä, Isaak heittäysi hänen eteensä.

"Takaisin", hän huusi. "Ensimäinen, joka koskee häneen, kuolee. Hän on minun."

Isaakin äänessä ja ryhdissä oli jotakin, joka näytti synnyttävän pelkoa Juutalaisissa. He peräytyivät.

"Tätä tietä!" lausui Isaak Cineaalle. "Joudu, taikka olet hukassa."

Ja hän syöksähti yhden oven luo. Cineas seurasi.

Isaak riensi ylös katon harjalle ja astui pitkin monta kattoa. Kerta häntä pidätettiin; mutta hän lausui pidättäjille, että Cineas oli hänen vankinsa, jota hän kuljetti pois. Nyt hän pääsi menemään, vaikka kyllä vastuksella.

Tuosta Cineas kulki useitten rakennusten ylitse kokonaisen kadun alaspäin. Kaikkialta hänen ympäriltänsä kuului taistelon tohina, Juutalaisten riemuhuudot ja haavoitettujen ja kuolevien vaikeroiminen.

Vihdoin Isaak saapui yhteen rakennukseen, jonka katon aukosta hän aikoi astua alas.

Cineas seurasi ja havaitsi viimein itsensä olevan eräässä huoneessa. Kartano näytti olevan autiona. Katsoen ulos ikkunasta hän näki pihalla kasan kuolleita ruumiita.

Isaak huomasi, että Cineas säpsähti nämät nähdessään, sillä ruumiit olivat naisten ja lasten ruumiita.

"He kuolivat nälkään!" lausui Isaak käheällä kuiskauksella, joka värisytti.

"Täällä", lausui Isaak vähän ajan perästä, "täällä sinä olet turvassa."

Cineas ei sanonut mitään, vaan seisoi katsoen ruumiita.

"Voi!" hän huudahti viimein. "Kuinka te kärsitte!"

"Kärsimme!" sanoi Isaak; "meidän kärsimisiämme ei voi sanoin sanoa eikä ajatella."

"Miks'ette tahdo antautua hyvään aikaan?" kysyi Cineas huoaten.

"Antautua! ei ikinä!" huusi Isaak entisellä kiivaudellaan. "Jokainen Juutalainen on ensiksi kuoleva. Koko kansakunta panee olemisensa alttiiksi tässä taistelossa -- koko kansakunta, miehet, vaimot ja lapset."

"Ei voi tulla kuin yksi loppu", lausui Cineas. "Ken voi Romaa vastustaa?"

"Juutalaisilla on toivo, josta Romalaiset eivät tiedä mitään."

"Toivo!" huudahti Cineas, mutta ei sanonut sen enempää.

"Toivo -- niin. Enemmän -- usko, vakuutus. Me tunnemme hänen, johon me uskomme. Abrahamin Jumala ei koskaan riko liittoansa. Hän rankaisee meitä kovasti, mutta hän kuitenkin pelastaa meidän."

"Kovasti, kovasti hän rankaisee meitä. Meillä on ollut kärsimisiä, jommoisia ihmiset eivät ole ennen nähneet. Voi! Miksi kaikki nämät? Miksi on meidän tuskamme niin suuri? Mitä olemme tehneet sinua vastaan, voi sinä kaikkein korkein?"

"Mutta kuitenkin, miksi minä puhun? Hänellä on omat tarkoituksensa. Kenties tämän tuskan muisto tästälähin eroittaa meidän paremmin pakanoista ja saattaa meidän, hänen omansa, enemmän tunnetuksi. Mutta, oi sinä, joka vallitset korkeudessa! eikö tässä ole kyllin? Miksi enemmän vaatia? Kuinka kauan täytyy meidän kärsiä? Kuinka kauan on vihollinen riemuitseva? Kuinka kauan, voi Sierra, kuinka kauan?"

"Titus on armelias. Hän säälii teitä", lausui Cineas. "Hän koettaa poistaa teidän tuomiotanne. Mutta mitä hän voi tehdä, jos te yhä häntä vastustatte? Ettekö voi palata entiseen kuuliaisuuteen Roman alle, joka kuitenkin tuotti teille niin paljon vapautta? Teidän temppelinne olisi kuitenkin teidän hallussanne."

"Roman alle! Ei ikinä. Nyt on se aika tullut, jolloin tämän maailman valtakunnat joutuvat Herran ja hänen valitun kansansa käsiin. Kärsimistemme suuruudesta sinun sopii päättää, kuinka loistosa tuleva voitonriemu on oleva. Niin, jos enemmän kärsimistä tarvitaan, me voimme enemmän kärsiä. Me emme ole vielä vuodattaneet kaikkia kyyneliämme. Me voimme vuodattaa useampia. Me voimme menettää enemmän verta. Me voimme tehdä yhtä paljon kuin olemme tähän asti tehneet, hänen tähtensä, joka on meidän vapahtava."

"Hän on tulossa. Päivä on aivan lähellä. Se päivä on käsissä, jolloin Titus herää kohtaamaan sitä, joka on suurempi kuin hän itse, ja jolloin Juutalaiset rientävät voittoon taivaallisen vapauttajansa jäljissä."