Chapter 31

Hän näki, että filosofia oli muutamia valituita varten, ja mikä enempi oli, ainoastaan silloin, kun he olivat terveinä taikka onnellisina. Mitä se hänelle nyt antoi, taikka mitä hän oli siltä oppinut, jota hänen sopi antaa Labeolle. Ei mitään. Kaikki mitä hän voi sanoa, oli vaan mitä halpa sotamies saatti sanoa kipeälle kumppanillensa: -- "älä ole murheissasi. Sinä pääset pian terveeksi."

Hänelle ja hänen ystävillensä Plato ei antanut mitään lohdutusta. Kaikista tämän kirjoituksista hän ei löytänyt mitään, joka voi viihdyttää sydäntä sen vainoissa ja surevaan vuodattaa virvoitusta ja rauhaa. Tuossa, joka sivulla seisoi Sokrates välisti ylevänä, mutta useimmiten ivaavana, väitteliäänä, pilkallisena, semmoisena, joka ei sopinut tauti- eikä kuolinvuoteelle. Cineaan sielu vaati sanoja, jotka olivat hellemmät ja enemmän samantunteiset. Hän kaipasi jotakin semmoista, jota hän voi tallettaa sydämessään.

Hänen mielensä eteen ilmestyi, ikäänkuin vanha muisto, yhden muoto, josta hän oli kerta lukenut ja joka, kuten hän oli ajatellut, oli paljoa etevämpi kuin Sokrates; yksi, joka aina oli hellä, aina myötätunteinen -- joka katseli rakkaudella koko ihmiskuntaa ja valitsi kumppaniksensa ei ylpeitä, ei rikkaita, ei mahtavia, vaan köyhiä ja alhaisia ja ennen kaikkia niitä, jotka kärsivät. Surevaa ja rasitettua sydäntä tämä enimmiten tahtoi lähestyä ja puhutella hellän lohdutuksensa sanoilla. Hänen eteensä kuvaantui nuot kasvot, murheellisina, huolestuneina, mutta jokaisessa kasvonjuonteessa ilmoittaen loppumatonta sääliä, rajatonta rakkautta, ääretöntä lempeyttä ja armeliaisuutta. Eikö tämä ollut hänen opettajansa nyt hänen surussaan? Sokrates, tuo rautainen mies, oli poissa ja hänen sijassaan seisoi Kristus suruineen.

Hänen mielensä eteen ilmestyi se olento, joka oli puhunut tästä elämästä ja tulevasta semmoisen äänellä, joka oli molemmissa Herra ja Mestari; joka hellässä säälissä tämän elämän surun suhteen ei koskaan herjennyt viittaamasta toiseen elämään, jossa surut kokonaan katosivat ja kaikki Häneen yhtyivät. Tämä Ainoa tuli murehtivan luo ja käski, ettei hän suruansa tukahuttaisi eikä sitä mielestään luovuttaisi, vaan ennemmin katsoisi ylöspäin ja saavuttaisi helpoituksen ja havaitsisi, että Jumala ja taivas, ne kaikelta pahalta tutkaimen katkaisivat ja surusta poistivat tuimimman kivun.

Tämä Ainoa oli itse kärsinyt ja surrut, ja tiesi sentähden parhaiten, kuinka ottaa osaa muitten suruun.

Ja Cineas tiesi hyvin niistä muistoista, jotka nyt tunkeusivat hänen mieleensä, kuinka todellinen se lohdutus oli, jonka tämä Ainoa voi antaa. Hän oli nähnyt sen. Hän oli havainnut sen katakombien kolkkoudessa, jossa ne, jotka olivat keskellä pimeyttä, kyynelissä ja pelossa, kuitenkin kestivät kaikki: ja toisinaan osoittivat suurta tyyneyttä, puhdasta ja ylevää malttavaisuutta, joka todisti, että he olivat uskonsa voimalla voittaneet oman sydämensä.

Hän oli nähnyt sen saman surun rasittaissa, jota hän nyt kantoi -- oli nähnyt sen, kun ero tuli ja puoliso temmattiin pois ja jälkeen elävä jäi yksin maailmaan. Hän oli nähnyt jälkeen jääneen seisovan rakkautensa haudalla, pyhä rauha kasvoissa ja sydämessä, ja laskevan lemmittynsä hautakammioon ja lähtevän pois eikä kuitenkaan sortuvan.

Hän oli nähnyt äitien imettävän kuihtuneita lapsiaan, jotka nääntyivät ja kuolivat kauheaan piilopaikkaansa; eivätkä kuitenkaan nämät äidit nurkuneet eikä heidän sydämensä pakahtunut. Usko sai heidän luomaan silmänsä siihen jumalalliseen lohdutukseen, jota he olivat sydämessään pitäneet, ja omansa kadottaneet saattivat seisoa haudalla ja yhdistyä kristittyjen lauluun -- lauluun, jossa ilmaantui rakkaus, voimakkaampi kuin kuolema, usko, joka voitti surun ja toivo ijankaikkisuutta täynnä.

Ennen kaikkia hän muisti Helenan sanat, joita tämä lausui, kun hänen poikansa oli erkaantunut hänestä. Silloin hän makasi taidotonna surusta ja Cineas oli ääneti; vaan Helena seisoi voimakkaana, surevana, mutta levollisena, ja puhui sanoja, joita Cineas oli säilyttänyt sydämessään:

"Hän sanoi, että me kaikki yhdymme jälleen. Ja me taidamme kaikki yhtyä. Johon hän on mennyt, sinne me kaikki menemme, jos tahdomme."

"Hän ei ole kuollut. Hän elää. Hän on jättänyt ruumiinsa jälkeensä, niinkuin me riisumme yltämme pukumme, mutta hän itse seisoo nyt lunastettujen joukossa."

"Siinä on Kristuksen uskon oivallisuus, että pienet lapset pääsevät tietoon hänestä ja tuntevat hänen rakkautensa elämässä ja kuolemassa. Hän kutsui heidän luoksensa. Hän sanoi, että taivas oli senkaltaisia varten. Senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Ja ken pääsee taivaasen, jollei Markus?"

"Hän on valkeudessa ja ijankaikkisessa elämässä, sillä välin kuin me olemme pimeydessä ja kuolemassa. Hän katselee suruamme taivaasta. Me yhdymme kaikki hänen kanssaan, jos tahdomme."

Cineas muisti hyvin nämät sanat, yksinkertaiset, mutta sydämeen painuvat sanat, jotka ilmoittivat mikä tuki häntä ja tuotti hänelle rauhaa; mutta vielä paremmin hän muisti ne sanat, joilla hän ilmoitti oman uskonsa, jolla hän pysyi kiinni hänessä, jota hän sanoi Jumalaksensa ja Vapahtajakseen:

"Hän on totuus", lausui hän noissa sanoissa, joita Cineas ei ollut koskaan unhottanut; "hän on totuus. Etsi häntä ja sinä löydät rauhan."

"Hän on ainoa, joka ansaitsee etsimistä. Löydä hänet ja sinä saavutat kuolemattomuuden. Hän antaa ikuisen elämän luonansa taivaassa."

"Voi Cineas, sinä olet oppinut kaikki, mitä filosofia koskaan saattaa opettaa sinulle, mutta löytyy jotakin, jota sinä et tiedä ja sinä kaipaat sitä. Sinä halaat sitä, sinä etsit sitä. Minä olen löytänyt sen kokonaan Kristuksen uskossa."

"Sinä tiedät kaikki Jumalasta paitsi yhden asian ja tätä asiaa sinä et voi koskaan oppia paitsi Kristukselta. Tämä on juuri se asia, jota hän opettaa. Minä tiesin kaikki muut asiat ennaltaan; minä vaan opin häneltä tämän ainoan asian -- että Jumala rakastaa minua. Sillä minä tiedän sen, minä tiedän sen ja minä rakastan Häntä, joka ensiksi rakasti minua."

"Hän poistaa kaikki pelot. Saatanko minä pelätä kuolemaa? Hän, jonka eteen minun täytyi mennä, on minun Vapahtajani, minun Lunastajani. Hän rakastaa minua ja minä rakastan Häntä. Minä saan nähdä Hänen ja saan asua Hänen luonansa ijäti."

"Cineas, filosofia voi miehistyttää filosofia kuoleman tullen ja saattaa hänen kuolemaan tyvenesti; mutta Kristus voi poistaa kaiken kuoleman pelon heikoista vaimoista ja pienistä lapsista. Hänen rakkautensa se on, joka tämän tekee."

"Ja nyt minun sieluni kiintyy Häneen. Hän tukee minua. Minä rakastan Häntä ja olen peloton. Voi, jospa sinulla olisi tämä rakkaus! Silloin sinä tietäisit, että kaikki, mitä etsit, löytyy Hänessä."

Kaikki nämät sanat, usein muistettuina, saattivat Cineaan hartaasti toivomaan, että hän tuntisi niitten merkityksen niin kuin Helena oli tuntenut.

Hän piti vielä kalliina muistona tallella sitä käsikirjoitusta, jonka Helena oli lainannut hänelle. Hän oli usein lukenut sitä entisinä aikoina. Nyt, surussaan, hän kääntyi vielä kerta sen puoleen.

Hän luki sitä ääneen; ja Labeokin kuuli kertomuksen tuosta jumalallisesta olennosta. Tämän mystillisen olennon surut eivät olleet häneen vaikuttamatta.

Cineas oli muuttunut entisestään. Hänen vanha itsemieltymyksensä oli kokonaan kadonnut. Tuo itserakkaus, tuo luottamus itseensä, omaan sukkeluuteensa ja terävään järkeensä, tieteisiinsä ja neroonsa, olivat kaikki poistuneet hänestä. Hän alkoi epäillä itseään. Hän alkoi varoa, että hän oli ollut tyhmä, kun hän kerta luuli, että hän oli viisas. Kaikki nämät nöyristyttivät häntä. Hän tunsi, että hän kuitenkin oli kurja, heikko kuolevainen, joka elämän tosi-koetuksessa, kärsimisen kiirastulessa, ei ollut parempi kuin halpa työmies, jommoista hän ennen niin ylenkatsoi.

Tuo Ainoa, josta hän luki, näytti hänestä olevan tosi-viisas.

Eikö hänen ollut mitään tarvetta tulla hänen luokseen? Eikö hänessä ollut mitään anteeksi annettavaa syntiä? Synti -- sepä kysymys, joka virisi hänen eteensä. Katsoen taaksensa menneisin aikoihin ja katsoen omaan sydämeensä, hän nyt havaitsi itsensä peräti toisenlaiseksi. Hän oli herjennyt itseensä uskomasta. Hänen tunteittensa virta oli muuttanut suuntaansa. Hän alkoi tarkastella, mimmoinen hän oikeastaan oli. Koko elin-aikansa oli hän luullut, että hän noudatti Sokrateen perus-ohjetta; "tunne itsesi". Mutta hän tunsi, ettei hän ollut koskaan alkanut tuntea itseänsä ennenkuin nyt. Nyt koko hänen turha itserakkautensa, hänen täydellinen itsetyytyväisyytensä, hänen väärä luulonsa hänen oman filosofillisen puhtautensa suhteen, hänen todellinen heikkoutensa ja vähämielisyytensä, kaikki nämät esiytyivät hänelle.

Kun hän ajatteli, kuinka kauan hän oli pysynyt erinänsä siitä Ainoasta, josta hän luki, hän alkoi pelätä, että tämä näin loukattu Ainoa ei enää taipuisi häntä kuulemaan. Tästä pelosta syntyi suuri suru.

"Voi, jospa minä tietäisin, mistä löytää hänen!" Tätä hän alkoi ajatella. Ennen kaikkia hän halasi tuntea häntä, niinkuin Helena tunsi hänen -- mennä hänen luokseen ja saada rauhaa sielullensa.

Labeolla oli omat ajatuksensa, joita hän ei ilmoittanut.

Mutta hänessä tapahtui suuri muutos, joka ei jäänyt Cineaalta huomaamatta. Hänen epätoivonsa katosi, hänen ankara surunsa helpontui. Viimein hän eräänä päivänä ryhtyi semmoiseen aineesen, jota hän tähän saakka oli pitänyt pyhänä, ja mainitsi ensi kerran poikansa nimeä.

"Cineas, minä en tiedä, mitä sinä löydät tästä kirjasta, mutta minusta se näyttää ikäänkuin ääni taivaasta. Ennen minusta ei olisi tuntunut niin, mutta minä olen suuresti muuttunut entisestäni."

"Cineas, ystäväni, veljeni", lausui Labeo, ja puhuessaan hän tarttui toisen käteen ja piti siitä lujasti kiinni. "Kuule minua, ja minä kerron sinulle, mitä sydämessäni on."

"Cineas, muistatko nuo sanat, jotka hän lausui minulle? Muistatko? Tokko muistat sitä aikaa, jolloin kerta yritin surmaamaan itseäni ja kuulin Markon äänen:

"'Isä, me yhdymme jälleen!'"

"Cineas, nämät sanat eivät ole koskaan herjenneet kaikkumasta korvissani siitä asti kuin hän jätti minun. 'Isä, minä menen sinne ensinnä.' 'Isä, me yhdymme jälleen.'"

"Se ei ollut ainoastaan hänen sanansa, vaan hänen äänensä ja se sanomaton lempeys, jota hän aina osoitti, kun hän puhutteli minua."

"Cineas, tämä ääni on seurannut minua kaikkialla. Minä olen kuullut sen yöllä teltassani, matkoillani, taistelossa, aina. Minä olen kuullut sen unissani."

"Voi ystäväni ja veljeni, mikä tämä ääni on? Se on sen jumalallisen äänen kaltainen, josta Sokrateen oli tapa puhua. Se kääntää minun pois pahasta. Eikö se johdata minua hyvään?"

"Sillä, kun minä kuulen sinun lukevan tätä kirjaa, minä huomaan, mikä minä olen. Minä olen syntinen. Tahtooko se Ainoa, josta sinä luet ja jota Markus rakasti, tahtooko hän katsoa minun kaltaiseni puoleen?"

Cineas ei lausunut mitään. Kyynelet vierivät hänen silmistään, hän pusersi Labeon kättä ja osotti sormellansa kirjaa.

"Niin, niin, kallis ystäväni. Sinä et voi sanoa minulle mitään. Me etsimme molemmat samaa Ainoata. Lukekaamme tätä kirjaa yhdessä. Olkaamme poikina taas ja istukaamme sen Opettajan jalkain suuressa, josta me tässä olemme lukeneet."

Näitten uusien kaipausten vaikuttaessa elämä muuttui. Molemmilla ystävillä oli nyt tarkoitusperänsä, etsintö, päämäärä yhtä korkea kuin taivas.

Labeo tunsi vaikutuksen tästä. Hänen paranemisensa kävi nopeasti ja ennen pitkää hän oli kokonaan terve.

Nyt he lähtivät Akkoniin ja sieltä Caesareaan.

Täällä he kuulivat ne kummastuttavat asiat, jotka olivat Romassa tapahtuneet. Yksinäisessä kylässään he eivät olleet tietäneet niistä mitään.

Nero oli kuollut. Galba oli kuollut. Otho niinikään. Neljäs oli nyt valta-istuimella -- Vitellius.

Judean sota oli keskeytynyt, sillä sotamiehillä oli toiset hankkeet. He eivät sallineet, että Lännen armeijat muuttivat keisarin valtaa milloin minkin kenraalin käsiin. He arvelivat, että Idänkin armeijoilla oli jotakin sanomista.

Kaupunkiin tultuansa Cineas sai tietää, että muutamia kuukausia takaperin käsky oli tullut, että hän vangittaisiin. Hän oli kuitenkin jäänyt vangitsematta osaksi syrjäisen olopaikkansa tähden ja osaksi Neron kuoleman vuoksi. Cineas ei tahtonut millään lailla olla tämmöisen vaaran alaisena. Hän koetti nyt päästä Vespasianon puheille ja pyysi tämän välitystä. Tähän Vespasianus heti suostui ja lupasi hävittää keisarillisen käsky-kirjan.

Vespasianus oli ennen pitkää itse julistuttava keisarillisia käskykirjoja. Armeijan silmissä hän oli soveliain pyrkimään keisarin-istuimelle. Tämä suuri kenraali kääntyi Judeasta Romaa päin, ja asiansa Idässä vakavalle kannalle asetettuaan hän purjehti Italiaan. Ainoastaan lyhyt aika kului siitä kuin hän perille saapui, ennenkuin hän pääsi keisariksi.

Tällä välin Cineas ja Labeo vartoivat Caesareassa.

XXXVIII.

Jerusalemin hävitys.

Vihdoin Vespasianus oli tukevasti asettunut maailman valta-istuimelle. Roman armeijoilla oli aikaa uudistaa valloituksiansa joka taholla, ja Titus kiirehti päättämään Judean sotaa.

Jerusalem oli sotaretken päätarkoitus. Koko taistelo kertyi sen ympärille. Kaikki muut vahvat paikat olivat valloitetut taikka saatetut käyttämättömäksi; vaan jälellä oli vielä kaikkein lujin linnoitus, tärkeä asemansa puolesta, mutta Juutalaisille vielä tärkeämpi korkeimman olennon suosioon katsoen.

Taaksepäin, yhä taaksepäin olivat Juutalaisten armeijat tungetut, siksi kuin ne vaivoin olivat kaikki joutuneet tuohon yhteiseen keskipaikkaan. Mutta Jerusalemin täytyi vastaan ottaa paljon muitakin, jotka tulivat ja vaativat sisään päästäksensä. Pääsiäisjuhla lähestyi, ja sukukunnat kokoontuivat pääkaupunkiin sitä pitämään. Suuria joukkoja tulvaili sinne; he eivät pelänneet ajan vaarallisuutta eivätkä ajatelleet onnettomuutta. He tulivat vaarin ottamaan esi-isiensä tapoja ja viettämään pelastustansa Egyptistä. Oli kolmatta miljonaa henkeä, jotka täyttivät pyhän kaupungin kapeat kadut ja sulloontuivat vallin sisäpuolelle, asuen majoissa taikka väli-aikaisissa suojissa ja toivoen saavansa muutamien päivien perästä palata kotiinsa.

Mutta tätä näin yhteen tunkeunutta väkeä tapasi äkkiä sanoma Romalaisten lähestymisestä. Aluksi he eivät uskaltaneet lähteä, kun pelkäsivät vihollisia; viimein he eivät päässeet lähtemään, sillä vihollinen seisoi heidän silmiensä edessä.

Vihdoin ilmestyi kauan pelätty vihollinen. Sillä puolella kaupunkia, jossa vuoret olivat loivemmat ja jossa Bezetha sijaitsi, Romalaisten armeijat hankkivat asettamaan leiriään.

Jos Jerusalem olisi ollut, mitä se kerta oli, järjestys ja laki ylinnä, se kenties olisi pilkaksi saattanut yksin Titonkin neron ja Roman armeijat. Mutta järjestys ja laki olivat jo aikaa kadonneet. Kiihtyneen kansan raivo teki kaiken hallituksen mahdottomaksi, kaupunki joutui hourupäisyyden ja uskon vimman alaiseksi. Vallattomuus oli ohjaksilla, ylhäisimmät virat tallattiin jalkojen alle, ja hurja alhaiso oli oppimattomalle maamiehelle antanut ylimmäisen papin ikäkausina kunnioitetun arvon. Romalaiset olivat karkoitetut kaupungista, mutta heidän sijaansa tuli niitä, jotka olivat paljoa pahemmat kuin Romalaiset -- miehiä, jotka koettivat käyttää isänmaansa vaurioita omaksi edukseen ja täyttivät kaupungin kansalaissodan verenvuodatuksella, samalla kuin vihollinen oli heidän porteillansa.

Jerusalemilla oli muitakin vihollisia kuin Romalaiset. Se taisteli itseänsä vastaan.

Vallien sisäpuolella oli kolme eri leiriä ja kolme vihollis-armeijaa. Eleazer piti temppeliä vallassaan, Johannes kaupungin ylipuolta ja Simon sen alipuolta. Nämät kolme ottelivat alinomaa keskenänsä semmoisella hellittämättömällä urhoollisuudella ja jäykällä julmuudella, joka olisi varmaan tuottanut voiton heidän kansakunnalleen, jos sitä olisi käytetty yhteistä vihollista vastaan.

Lakkaamatonta sotaa kävivät nämät kolme johdattajaa seuralaisineen toinen toistansa vastaan. Ei mikään yhteinen puollustustuuma Romalaisten suhteen ollut mahdollinen. Kaupunki oli taistelevien lahkokuntien käsissä ja asukas-raukkojen täytyi kärsiä paljon näitten kunnottomien väkivallasta. Riitelevät puolueet eivät vimmassaan ajatelleet mitään eivätkä mitään säästäneet. Heidän hurjuutensa nousi ylimmilleen, kun jossakin heidän tappelussaan ne aitat, joissa viljavarat pidettiin, syttyivät tuleen ja toive Jerusalemin elättämisestä sammui liekkeihin.

Tämmöiseen paikkaan Isaak tuli, kun Cineas oli laskenut hänen vapaaksi. Hän tapasi maanmiehensä sen väli-ajan vietännössä, jonka Vespasianon lähtö Italiaan oli tuottanut. Hän havaitsi kaupungin olevan täynnä eripuraisuutta, täynnä koko maakunnan huimapäitä, jotka olivat tulleet sinne etupäässä kunnianhimon taikka saaliin vuoksi eikä suinkaan turvallisuutensa tähden. Hän näki semmoisten miesten, joita hän inhosi ja ylenkatsoi, kohonneen korkeimpiin virkoihin; hän näki kaupungin jaetuksi puolueisin, kun yksimielisyys oli kaikkein tarpeellisin; hän näki näitten puolueitten kuluttavan Israelin voimaa, eikä löytynyt ketään, joka tahtoi taikka kykeni järjen ääntä kuuntelemaan.

Sillä puolueriidat olivat päässeet voitolle ja isänmaanrakkaus oli mennyt näkymättömiin. Simonilla Johanneksella oli kummallakin seuralaisensa, jotka pitivät heidän puoltansa. Kaikki muu kansa seisoi avutonna, molempien saaliina. Kaupunki oli täynnä laittomuutta ja hämminkiä. Riitauntuneena itsensä kanssa se odotti Roman mahtavaa armeijaa.

Tämmöiset asiat täyttivät Isaakin katkeruudella. Hän koetti tehdä kaikki, mitä rehellinen ja palava mieli saatti tehdä. Oli aikoja, jolloin hänen innokkaat sanansa saivat toimeen jotakin, mutta tavallisesti oli niillä, joita hän puhutteli, omat harrastuksensa. Hän ei voinut tehdä Simonin seuralaisten mitään, ja koko muu kansa oli saamaton. Oli kuitenkin yksi seikka, jonka hän olisi tainnut helposti aikaan saattaa. Hän olisi ehkä voinut nostaa Bezethan miehet Simonin tyranniutta vastaan ja johdattaa heitä. Kenties hän olisi karkoittanut tämän miehen; kukaties hän olisi päässyt edemmäksi ja karkoittanut Johanneksenkin. Mutta tämän asian toimeenpanoa Isaak ei koskaan ajatellut. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi pahentaa kaupungin onnetonta tilaa neljännen puolueen synnyttämisellä. Hän koetti ennemmin sovittaa; täydellisemmin julistaa vanhaa uskoa tulevaan Messiakseen; kehoittaa kaikkia yhdistymään hänen tähtensä, että kun hän tulisi, hän löytäisi heidän valvomasta.

Mutta Isaakin ponnistukset yksimielisyyden ja rauhan ja uskon suhteen olivat kaikki turhat. Kummallinen mielenhämmennys ilmestyi kansassa, rehellisiä miehiä oli harvassa, kansankiihoittajat ja älyltään menneet uskonvimmaiset hallitsivat kaikkia asioita. Isaakin oli vaikea säilyttää sitä lujaa uskoa, jossa hän aina tähän saakka oli pysynyt. Taistelo uskon ja epätoivon välillä oli hirveä. Järki osotti hänelle, että kaupunki oli perikatoon tuomittu; se ei osottanut mitään pelastuksen keinoa; usko koetti vaan heikosti riippua kiinni entisessä luottamuksessaan. Israelin Jumala näytti kääntäneen pois kasvonsa, ja vaikea oli ajatella, että hän kuitenkin aikoi pelastaa valitun kansansa. Mutta vielä vaikeampi oli ajatella, että vastoin kaikkia hänen lupauksiansa valittu kansa hukkuisi. Tämä oli taistelo Isaakin povessa, ja taistelo täytti hänen tuskalla. Hän koetti pitää kaikkia kauhuja ympärillänsä kansan syntien rangaistuksena. Mutta semmoinen rangaistus, joka tuli jumalalta, kuritti, ja Isaak näki, ettei tässä ilmestynyt mitään puhdistavaa eikä kurittavaa. Nykyolot näyttivät pikemmin siltä vimmapäisyydeltä, joka käy hävityksen edellä, näyttivät olevan kansallisen elämän kukistus, Israelin hukka ja kuolema.

Kaikki seikat hänen ympärillänsä suurensivat hänen epäuskoansa. Sinä päivänä, jolloin hän saapui kaupunkiin, hän havaitsi erään haamun valleilla -- laihan, raantuneen olennon, joka näytti vanhalta hebrealaiselta profeetalta, mutta kiivaalta ja rajulta, palavat silmät yhä tuijottavina, aivoiltansa riivattu. Hänellä oli ainoastaan yksi sana, ainoastaan yksi lause, eikä hän milloinkaan herjennyt tätä kertomasta. Nämät sanat, jotka Isaak nyt ensi kerran kuuli, synnyttivät hänessä kammottaman pelon, täyttivät hänen mielensä semmoisella aavistuksella, jossa hän ei rohjennut antaa ajatustensa viipyä, ja pudistuttivat hänen ruumistansa kauhun väristyksellä.

Nämät olivat ne sanat, joita tämä hurja profeeta lausui, kun hän astui pitkin muureja, jossa hän mielellään käyskeli, huutaen kamalia sanojansa käheällä ja kauhistuttavalla äänellä, yksitoikkoisella sävelellä, joka ei koskaan muuttunut:

"Huuto idästä, huuto lännestä, Huuto kaikista neljästä tuulesta, Huuto Jerusalemista ja templistä, Surkea valitus yljän ja morsiamen ylitse, Huuto myös kaiken kansan ylitse. Voi, voi, voi sinuas! Sinä vaivainen Jerusalem!"

Isaak oli ennen kuullut tästä miehestä. Kansa tunsi hyvin hänen huutonsa. Seitsemän vuotta hän oli huutanut sitä kautta koko Judean. Häntä oli suomittu ja kidutettu ja monin tavoin rangaistu. Turhaan. Hän ei lausunut muuta kuin: "voi Jerusalem!" ja vielä yöt päivät sama huuto kaikkui: -- "voi, voi Jerusalem!"

Vaikka enimmät asukkaat olivat tutustuneet tämän miehen kanssa ja pitivät hänen huutoansa kurjan, viattoman mielipuolen lauseena, vaikuttivat hänen sanansa eri lailla niihin, jotka ensikerran hänen kuulivat. Isaakista ne tuntuivat hirveältä ja kuuluivat ikäänkuin jonkun Jumalan profeetan ääni.

Ei muitakaan kauhuja puuttunut. Kun Isaak ensitulonsa iltana surullisena kävi ympäri väentungossa, hän havaitsi, että kaikki ihmiset pelästyneinä katselivat taivasta kohden. Hän katsahti ylös ja yhteinen pelko levisi hänen omaan sydämeensä. Keskeltä taivasta hän näki miekanmuotoisen pyrstötähden, joka osotti kaupunkiin päin, häviötä ennustaen. Alusta syntyi vaan äkkipelko. Yö toisensa perästä tuli, ja tuo kammottava kuva kasvoi yhä suuremmaksi ja vilkkaammaksi, tulipunaisena leimuten tummalta taivaalta ja kauheana ja uhkaavana ulottuen ilman rannalta sen keskikohdalle.

Suuressa rakkaudessaan Israelia kohtaan ja vankassa uskossaan Israelin jumalaan Isaak, kun ensimäinen säikähdys oli asettunut, ei tahtonut pelolta katsella tätä merkkiä.

"Ei", hän huudahti ja hän puhutteli kansaa joka paikassa, "ei, tämä ei ole mikään hirmun merkki, vaan toivon. Se on vapauttajan lupaus. Sillä kuinka Israel on pelastettava? Niinkuin se aina on pelastettu -- miekalla. Ei kuitenkaan ihmisten miekalla, vaan sen taivaallisen olennon, joka asettaa sen tuonne silmiemme eteen, tähtien keskelle, kertomaan meille, että hän on uskollinen. Valmistakaamme itseämme häntä varten. Hän on tulossa!"

"Meidän silmämme näkevät hänen tulonsa julkisen kunnian. Halleluja! Ylistetty olkoon hänen nimensä!"

Ja Isaakin innokkaat sanat, semmoisen uskon lauseen, joka tuokioksi vilkahti esiin epätoivon pimeydestä, kohoten toivoon ja taivaasen, sytyttivät kansan sydämet. Hekin tahtoivat toivoa ja uskoa ja ylistää. He yhdistyivät hänen sanoihinsa ja kymmenet tuhannet äänet huusivat: "Halleluja!"

Mutta vimmassaan ja kiihkossansa kansa ei voinut aina pitää toivoa. Heidän tunteensa vaihtelivat. Toivo kääntyi epätoivoksi. Äkillinen säikähdys vierähti heihin. Ihmisten mielet sekaantuivat. Näkyjä havaittiin ilmassa; haamuja liikkui pimeässä; äänet, jotka eivät olleet kuolevaisten, näyttivät vaikuttavan monen häirääntyneisin aisteihin.

Sadottain kulkupuheita kävi joka päivä suusta suuhun, täyttäen kaikki ylenluonnollisella pelolla. Loistavat valkeat paloivat temppelin ympärillä; yksi porteista aukeni itsestänsä; ihme seurasi toisensa perästä, jokainen enentäen pelkoa tai toivoa: ja niin usko ja epätoivo, ilo ja pelko taukoamatta vaihtelivat, kunnes ihmiset uskoivat mitä hyvänsä, ja samanlainen kiihtymys vaikutti kaikkein aisteihin; kunnes kaikki näkivät ne ennusmerkit, joita yksi luuli näkevänsä; kunnes kokonaiset joukot katselivat ylös taivaasen päin ja näkivät ilmassa taisteloon asetettuja sotalaumoja ja vaunuja ja armeijoita ja kuulivat tappelun pauhinan ja sodan jyminän.