Chapter 30

Ainoa rauhan ja levon mahdollisuus oli herkeämättömässä työssä, ja kun tämä taukosi, silloin kaikki heistä muuttui mustaksi ja kolkoksi. Cineaan eteen ilmestyi silloin sen pois-menneen muoto, johon koko hänen sielunsa oli niin likeisesti liittynyt, ja kaikki tämän entisen, kerta niin suloisen elämän ilot kääntyivät nyt suruksi, jota ei voinut lausua, kun ajatteli, että kaikki oli päättynyt kuolemaan. Labeon eteen astui hänen rakastetun poikansa muoto, tämän viimeiset hellyyden ja kaipauksen sanat -- sanat, jotka viipyivät vielä ja soivat aina hänen suomissaan, ikäänkuin vaatien huomiota ja kehoittaen häntä niitä tottelemaan.

Semmoisina aikoina molemmat ystävät vaistomaisesti etsivät toinen toisensa seuraa, saaden toistensa sydämen äänettömästä samatunteisuudesta sitä lepoa ja lohdutusta, jota ei mikään muu voinut antaa. He eivät lausuneet monta sanaa toisilleen; he istuivat ääneti; mutta välisti he puhuivat matalalla, surullisella äänellä entisestä elämästään Athenassa, ja jutellessaan niistä ajoista, jolloin he olivat poikina yhdessä, toisinaan melkein heistä tuntui, kuin olisivat he jälleen poikia. Tänä lapsuuden aikana Athenassa löytyi kuitenkin yksi, joka aina oli läsnä, valaisten näkymöä, yksi, jonka tyttömäinen nauru kaikkui heidän korvissaan puhki vuosikausien, ja jonka kaunis, hieno muoto ilmestyi heidän eteensä keskeltä sen entisyyden kuvia, josta nämät niin suuresti muistuttivat. Ei kumpikaan heistä maininnut koskaan hänen nimeänsä, mutta kumpainenkin tunsi, että hänellä oli etusija toisen ajatuksissa, ja vaikka he eivät uskaltaneet nimittää häntä, he kuitenkin kantoivat häntä sydämessään ikäänkuin keskustaa, jonka ympärille kaikki muut muistot kokoontuivat.

He eivät koskaan puhuneet Romasta eikä Britanniasta. Tämä oli eri asia. Sillä nämät paikat olivat yhteydessä semmoisen ajan kanssa, jolloin Helena oli Labeon luona, oli kokonaan hänen omansa, ja jolloin hänen kotinsa täyttyi sen pojan kirkkaan kauneuden loistosta, jota he niin rakastivat. Labeo ei koskaan viitannut mihinkään, joka jollakin tapaa, vaikkapa kuinka vähässä määrässä, oli yhteydessä Markon kanssa. Tämä aine oli liian pyhä, ettei siihen saanut edes vähänkään kajota; tämä suru oli kokonaan hänen omansa, eikä Cineas saattanut käsittää isän rakkauden ja kaipauksen pohjatonta syvyyttä.

Näin kuluivat levon hetket, molemmille ikävinä ja tuskalloisina, ja he koettivat sotatuumien miettimisillä haihduttaa ajatuksiaan; mutta heidän yrityksensä olivat usein turhat, ja ainoa lievike oli uudistettu työ.

Työtä ei kuitenkaan milloinkaan kauan puuttunut. Levon lyhyet hetket menivät pian ohitse, leiristä lähdettiin ja vielä kerta alettiin marssia, ja taistelo vaaroinensa, vaiheinensa vaati omalla tavallaan heidän mieltänsä uusiin ponnistuksiin.

Tähän taisteloon he riensivät uudella innolla, paeten surullisia ajatuksiaan, paeten itseänsä ja tavotttaen taas sitä lievikettä, jonka he olivat ennen löytäneet.

Näin sotaa kesti, kuukausi toisen perästä kului, ja Juutalaiset yhä perääntyivät, alinomaa päällekarkaajia vastustaen ja mielien viimeisiin tapella. Sillä nyt koko kansakunta oli nousnut semmoisella voimalla kuin ei milloinkaan ennen, ja koko sen entisyyden kaikki kärsivällisyys ja varronta ja kaipaus etsivät nyt tyydytystä. Usko odotti nyt tuota suurta vapauttajaa ja vartoi yhä, tappiossa ja häviössä, hänen ilmestymistään.

XXXVI.

Jotapata.

Roman armeija oli viikkokaudet ollut pidätettynä Jotapatan edessä. Sama kaupunki oli mitä vahvimpia koko maassa, ja tähän olivat kaikki ne eri tahoille hajonneet juutalaiset sotajoukot turvanneet, jotka olivat perääntyneet päällekarkaajien alta. Romalaiset piirittivät sitä suurimmalla taidolla ja voimalla, mutta Juutalaiset taistelivat niin tuimasti -- he olivat niin valppaat puollustuksessaan ja niin rajut uloshyökkäyksissään -- ettei saartotyö edistynyt kuin vähän. Toisen päivän voitto meni toisena hukkaan.

Romalaisten armeija seisoi näin kaupungin edustalla, yhä varustaen noita heittokoneita, jotka olivat niihin aikoihin tavalliset, käyttäen kaikkia silloin tunnettuja rynnäkkökeinoja ja jatkaen yritystään sillä kärsiväisellä sitkeydellä, josta he aina olivat erinomaiset.

Labeo oli tavallisuutta myöten ollut hyvin toimelias kehoittaessaan miehiänsä ryntäyksiin. Hänen muurinsärkiänsä vietiin useimmin esiin ja jyskyttivät kaikkein ankarimmin tukevia muureja; hänen miehensä riensivät hurjimmin vihollista vastaan, joko rynnäkköportailla tai liikkuvilla torneilla; ja livitin- ja nakinkoneet, joita hän käytti, tekivät alinomaa työtä. Toiselta puolen, jos hän enimmän altisti Juutalaisia, hänellä myöskin oli kaikkein enimmän rasitusta heistä; häntä kohtasivat useimmat päällekarkaukset, ja hänen täytyi pitää tarkinta vahtia.

Eräänä päivänä oli kiihkeästi taisteltu. Juutalaisissa oli syntynyt uusi into, kun oli tullut taitava johdattaja, joka ennen muita nähtiin muureilla, kehoittaen miehiänsä erinomaisiin urhotöihin. Palavia aineita mätettiin niitten soturein ylitse, jotka käytäyttivät muurinsärkiöitä. Tulista öljyä kaadettiin niitten päälle, jotka yrittivät kiipeemään muureja ylös. Yksi liikkuva puutorni, joka vaivaloisen työn perästä juuri oli valmistunut, poltettiin poroksi. Uupuneina ja nääntyvinä täytyi Romalaisten vetäytyä takaisin leiriinsä.

Täällä he menivät levolle. Väsyneenä päivän työstä laskeusi Labeo sohvalleen. Voipuneet vartiat pitivät uutelosti vahtia.

Yhtäkkiä huuto kuului, hirveä hädän melu, jota heti vimman ja koston karjuna seurasi. Huima säikähdys levisi leiriin. Sotamiehet kavahtivat jaloillensa. Labeo oli ensiksi liikkeellä ja kiireesti tarttuen aseisinsa hän riensi meteli-paikalle.

Hämminki täytti leirin. Joka taholta tuli sotamiehiä parvittain, muutamat puoleksi aseissa, toiset aseettomina, hätääntynyt joukko. Vartiakunnat perääntyivät; jo oli päävallien sisäpuolella joukko Juutalaisia, jotka julmassa rynnäkössään kaatoivat kaikki edessään. Heidän päällikkönänsä oli se johdattaja, jonka urhoollisuus oli ollut niin mainio sinä päivänä muureilla. Hän se oli, joka oli tuumannut tämän yötisen päällekarkauksen, ja hän johdatti miehiänsä voittoon.

Labeo huomasi heti kaikki. Silmänräpäyksessä hän kokosi miehensä. jakeli käskyjään, järjesti miehensä ja tarjosi vahvan esirinnan riemuitsevalle viholliselle. Juutalaiset töyttäsivät eteenpäin. Romalaiset kestivät tätä ryntäystä. Tänä hämmästyksen ja kauhun hetkenä he seisoivat jämeinä ja uljaina, puoleksi vaan aseistuneina, mutta kuitenkin pelottomina, ja heitä innostutti Labeon tyvenet käskyt ja heidän oma vankka sotataitonsa. Kerta toisensa perästä karkasivat Juutalaiset vihollisiansa vastaan, mutta Romalaiset pitivät paikkansa. Nyt aikoi likikätinen taistelo, jossa jokainen päällekarkaaja valitsi miehensä ja kävi hänen kimppuunsa.

Tässä tappelussa Juutalaisten johdattaja oli erittäin merkillinen. Hänen äänensä elähytti hänen seuraajiansa, ja hän vei heidän uudella vimmalla taisteloon joka kerta kuin he työnnettiin takaisin. Hän oli puettu komeaan sota-asuun, joka kerta oli ollut jonkun romalaisen upseerin. Hän ei tyytynyt käskyjen antamiseen, hän astui itse etupäässä, käyttäen aseitaan turmiokkaalla vaikutuksella, missä hyvänsä vaan sopi.

Labeolla oli vaan puolet leirin sotamiehistä. Ensimäisessä hätärymäkässä hän oli laittanut linjansa niistä, jotka ensiksi ilmestyivät. Toiset olivat hajallaan, joko vielä maaten taikka liikkuen ympäri epäjärjestyksessä. Vaara kohotti hänen urhoollisuutensa korkeimmilleen. Hän seisoi sotajoukkonsa etupäässä, pannen uljaasti henkensä alttiiksi. Kenraalin esimerkki vaikutti kaikkiin sotamiehiin. He seisoivat vääjämättä eivätkä vihollisten rajuimmatkaan päällekarkaukset voineet heitä hajoittaa.

Vihdoin Juutalaisten johdattaja rupesi ratkaisevaan ryntäykseen sitä paikkaa vastaan, jossa Labeo seisoi. Tämän hirveän hyökkäyksen edestä, jossa jokainen Juutalainen oli halukas uhraamaan henkensä kansakuntansa hyväksi, nuot lujat Romalaisetkin perääntyivät. Epätoivossaan Labeo sieppasi yhden sotalipun, käski miestensä seurata ja syöksähti keskelle vihollisten rivejä. Romalaiset riensivät lippunsa ja kenraalinsa jälkeen. Taistelo, joka nyt alkoi, oli hirveä. Tuimasti töytättiin molemmilta puolin lippua kohti; toiset toivoivat valloittavansa sitä, toiset tahtoivat sitä puollustaa. Silmänräpäyksessä Juutalaiset ympäröitsivät sitä rohkeata johdattajaa, joka oli leimahtanut heidän keskellensä ja heitä vastaan vyöryttänyt Roman legionain tiveät rivit. Labeo iski ympärillensä, kehoittaen miehiänsä, ja hänen miehensä koettivat avata tietä hänen luokseen vihollisten läpi.

Viimein Labeo kaatui. Lippu temmattiin hänen käsistään. Haavoja täynnä hän makasi kentällä, kasvot ylöspäin kääntyneinä. Hänen hermoton kätensä heilutti vielä heikosti miekkaa. Kuolemaa uhkasi kymmenet peitset.

Äkkiä kaikkui huuto kesken tappelun jyminää.

"Pois! Säästäkäät häntä! Ryhtykäät Romalaisiin! Hän on minun."

Se oli Juutalaisten johdattaja. Hänen seuralaisensa tottelivat ja karkasivat Romalaisiin.

Juutalaisten johdattaja heittäysi polvillensa ja koetti nostaa ylös Labeota.

"Voi Labeo!" hän huusi äänellä, jonka toinen hyvin tunsi. "Minä olen pelastanut sinun. Kiitetty olkoon jumala!"

"Isaak!" huudahti Labeo hämmästyneenä.

"Minä se olen", vastasi toinen. "Voi! että minä nostin kättäni semmoista vastaan, jota minä rakastan. Minä tunsin sinut äänestäsi pimeässä. Jumalan kiitos, minä olen pelastanut sinun."

"Minä en halaa mitään turvallisuutta -- kuolemaa minä halaan. Jätä minut, ja anna heidän tappaa minut."

"Ei millään muotoa. Minä tahdon pelastaa sinun. Minä kannan sinun johonkin pois melskeestä."

Ja Isaak kumartui nostaakseen haavoitettua syliinsä. Mutta samalla kuului huuto, ja suuri joukko aseellisia Romalaisia töyttäsi esiin syrjästä päin, ahdistaen päällekarkaajia kylkipuolesta. Heitä johdatti Cineas, joka oli ollut leirin toisessa päässä eikä kuullut ensin telmettä. Mutta kun sähinä saavutti hänen korvansa, hän kavahti ylös, kokosi kaikki sen puolen sotamiehet ja vei ne taisteloon. Hänen kerkeä mielensä oli heti havainnut koko asian laadun ja hän oli niin asettanut rynnäkkönsä, että hän kävi Juutalaisten kylkiväkeen käsiksi ja ajoi heidän takaisiin hirveässä epäjärjestyksessä. Toiset Romalaiset riensivät esiin uudella innolla, ja Juutalaiset näin jouduttuansa kahden päällekarkaaja-joukon väliin perääntyivät pelästyneinä.

Tähän ei mennyt kuin muutama silmänräpäys.

Isaak laski Labeon maahan ja syöksähti esiin.

"Eteenpäin!" hän huusi. "Abrahamin jumalan nimeen, joka taistelee meidän puolestamme, nyt on aika. Eteenpäin!"

Mutta Romalaiset paiskasivat heidän joka haaralta takaisin, ja Juutalaisten hurjimmat ponnistukset olivat turhat. Edelliset lennätettyinä esiin ensimäisen ryntäyksen tuimuudesta sylväsivät syrjälle kaikki edestänsä; ja jälkimäiset, vaikka vielä taistelivat, eivät kuitenkaan kyenneet vastustamaan tämän ryntäyksen koko ankaruutta. Cineas astui miestensä etupäässä, keskellä kahakkaa, käskien heitä kostamaan tätä häväistystä ja palkitsemaan heidän vahinkoansa. Yhtäkkiä hän näki valloitetun sotalipun heiluvan korkealla keskellä Juutalaisjoukkoa. Tämän luo hän koetti miekallansa raivata tietä itselleen. Hän osoitti sitä sotamiehilleen, hän käski heitä heidän sotamiehen valansa, Roman nimen ja heidän miehuutensa kautta voittamaan takaisin tuota kadotettua lippua.

Yhä rajummin ponnistivat Romalaiset voimiansa, ja nyt kun he joka taholta karkasivat Juutalaisiin, he laajemmalta kumosivat näitten rivejä.

Keskellä taistelevain tunkoa seisoi Isaak lähellä lippua, kehoittaen miehiänsä. Häntä kohti Cineas vei valitun joukon seuralaisistaan -- miehiä, joita hän oli tottunut johdattamaan rohkeimpiin yrityksiin. Lyhyt, kiivas taistelo avasi heille tien heidän päämääräänsä -- kymmenkunta käsiä tarttui kadonneesen lippuun -- Juutalaiset, jotka koettivat puollustaa sitä, ruhdottiin maahan.

Nyt Cineas riensi eteenpäin, etsien Juutalaisten johdattajaa, itse otellakseen hänen kanssaan.

Isaak seisoi paikallansa, vähäinen joukko Juutalaisia ympärillään. Kaikki muut peräytyivät epäjärjestyksessä. Hänen äänensä kaikkui voimallisena ja väkevänä keskellä taisteloa, milloin rukoillen, milloin soimaten. Mutta hänen miehensä eivät voineet kokoontua, ja ennen pitkää Romalaiset olivat yliympäri.

"Cineas!" huusi heikko ääni keskeltä sekanaista ihmishälinää.

Cineas kuuli ja tunsi Labeon äänen. Hän makasi kentällä, ja taistelevat sotamiehet tallasivat häntä. Silmänräpäyksessä Cineas kaappasi ystävänsä syliinsä ja kantoi hänen pois vaarasta.

"Voi Labeo! tämmöisessäkö tilassa minä löydän sinun?" huudahti Cineas surullisesti.

"Jätä minut", sanoi Labeo vihaisella äänellä. "Viskaa takaisin nuot kirotut Juutalaiset. Mutta älä vahingoita Isaakia."

"Isaakia!" huudahti Cineas kummastuneena.

"Hän on heidän johdattajansa. Hän pelasti minun. Pelasta hänet. Jätä minut. Joudu, taikka tulet liian myöhään."

Vaikka hämmästyneenä Cineas heti ymmärsi asian laidan. Hän kiiruhti siihen paikkaan, jossa Isaak vielä taisteli. Hän käski sotureitansa ottamaan Juutalaisten johdattajaa vangiksi.

Uupuneena vaivoista ja haavoista Isaak taisteli heikosti, mutta yhä hän piti puoltansa, sillä hän oli päättänyt kuolla tässä leirissä; vaan Romalaiset karkasivat häneen. Miekka väännettiin hänen kädestään. Samalla hän paiskattiin maahan, ja lujat kädet tarttuivat kiinni häneen.

Tällä välin Romalaiset yhä ajoivat Juutalaisia takaa, ja nyt asiat kävivät tavallista tietänsä. Päällekarkaajista oli tullut järjestämätön lauma säikähtyneitä pakenioita, jotka leirissä kokoon sullottuina tuskin pääsivät peräytymään. Moni jaksoi hypätä vallien ylitse, mutta enimmät tuhottiin surmaa tuottavan tarhan sisässä. Harva palasi kaupunkiin.

Vihdoin kaikki oli ohitse; viimeinen pakolainen oli päässyt pois; viimeinen päällekarkaaja oli kaatunut. Romalaiset ryhtyivät haavoitettujen vankien korjaamiseen, kuljettivat heidän pois ja hautasivat kuolleitaan. Työksentelevien sotamiesten hälinä täytti leirin.

Labeo vietiin teltaansa ja hänen sota-asunsa riisuttiin pois. Cineas tiesi Isaakin taidon ja toi hänen haavoitettua tutkimaan. Isaakin käytös oli jalo ja tyven niinkuin ennenkin, eikä hänessä huomannut minkäänlaista alakuloisuutta.

Labeo oli kovasti haavoitettu monesta paikasta, mutta päävaara oli hänen hirveissä rutistuksissaan. Isaak tutki niitä hellästi ja huolellisesti ja ilmoitti Cineaalle, että Labeon tila oli varsin vaarallinen, mutta että hän alinomaisen hoidon ja täydellisen levon kautta kuitenkin suitti kostua. Labeon teltasta hän löysi semmoisia yksinkertaisia lääkkeitä, joita siihen aikaan käytettiin haavoja ja tauteja vastaan. Hän tukotti Labeon haavat ja vetäytyi sitten likeiseen teltaan, johon Cineas oli majoittanut hänen.

"Sinäkin olet haavoitettu.", hän lausui Isaakille. "Sinun tulee pitää huolta itsestäsikin. Sinä olet täydessä turvassa, sillä Labeo ja minä suojelemme sinua. Älä ole murheissasi. Sinä olet vähän ajan perästä taas vapaa."

"Vähän ajan perästä!" huudahti Isaak syvällä liikutuksella. Hänen silmänsä loistivat; kyynelet puhkesivat niihin. Hän tarttui Cineaan käteen ja lausuen muutamia tuskin kuultavia sanoja kääntyi pois.

XXXVII.

Surun virka.

Labeon haavat olivat niin kovat, ettei hänen parantumisestaan ollut mitään tietoa. Ensi työksensä Cineas siirsi ystävänsä pois sodan liikkumasijoilta; ja koska hän itse tahtoi olla tämän luona, hänkin ajaksi jätti armeijan ja otti Isaakin mukaansa. He lähtivät vähäiseen, Akkonin lähellä olevaan kylään, joka sijaitsi korkean vuoren kukkulalla. Aava meri levisi heidän eteensä, ja lounaasta siinsi jalon komea Karmelin vuori. Täällä, tässä puhtaassa vuori-ilmassa, jossa viileät merituulet alinomaa kävivät, Labeo löysi paikan, jossa hän voi pian toipua. Ainoastaan muutamat naiset ja lapset olivat jääneet kylään. Melkein kaikki miehet, jopa pojatkin olivat menneet taistelemaan. Noissa huolestuneissa kasvoissa Cineas näki sodan surkeat jäljet. Näitten asukas raukkojen puolisot, veljet ja isät olivat jättäneet heidän; ja vaikka he hartaasti uskoivat, että Juutalaisten jumala viimein antaisi voiton valitulle kansallensa, he kuitenkin vielä pelkäsivät omien rakkaittensa turvallisuuden puolesta.

Täällä Isaakin herkeämättömät huolet aikaan saattivat Labeon parantumisen. Isaak näytti jälleen joutuneen entiseen mieli-alaansa -- tulleen tyveneksi, itseään hillitseväksi. Ei mitään jälkeä näkynyt siitä uljaasta johdattajasta, joka oli vienyt tuimat seuralaisensa tuohon mainioon yötiseen päällekarkaukseen. Kun Cineas välisti katseli häntä, häntä ihmeytti, oliko tämä todella sama mies; mutta hän oli nähnyt kyllin sitä syvää tulta ja niitä intohimoja, jotka kytivät tämän tyvenen pinnan alla, että hän ymmärsi, kuinka tämä mies saatti tuoda esiin kaksi aivan erinäistä luonnetta.

Vihdoin Labeo virkistyi niin, että hän jaksoi liikkua ulkona raitista ilmaa hengittämässä, hänen paranemisensa ei vaatinut kuin aikaa.

Eräänä iltana, kun Labeo oli mennyt levolle, Cineas ja Isaak istuivat ulkona katsellen merelle päin, jossa Karmel vuori kohotti jättiläishaamuansa, kangastaen mahtavalta hämyssä. Isaak oli vaipunut omiin ajatuksiinsa eikä puhunut paljon.

"Isaak", sanoi Cineas yhtäkkiä, "tahdotko tulla vapaaksi?"

Isaak hykähti. "Vapaaksi!" hän huudahti eikä sanonut sen enempää.

"Se on mahdollista."

"Mahdollista! puhutko täyttä totta'? Päästä vapaaksi! Oi Cineas, minä mielelläni antaisin koko sen elin-ajan, joka lienee minulle suotu, jos vaan saisin olla vapaana yhden kuukauden -- niin, ainoastaan yhden kuukauden."

"Yhden kuukauden! sinä pääsnet vapaaksi niin kauaksi kuin elät. Silla sinä olet pelastanut Labeon hengen ja hän on kiitollisuuden velassa sinulle ja minäkin hänen puolestaan. Niin Isaak, sinä ansaitset vapautesi."

Isaak istui kiinteästi katsellen Cineasta, kädet kiinni pusertuneina ja rinta kohoten voimakkaasta liikutuksesta.

"Mutta, jos olisit vapaa, mitä sinä tekisit? Tahtoisitko jäädä tänne luoksemme?"

"Voi Cineas", vastasi Isaak, "minä tahdon viipyä täällä niin kauan kuin te pidätätte minua lähtemästä; mutta jos sinä kerta sanot, että minä olen vapaa, minun täytyy mennä."

"Etkö sinä viipyisi täällä vapaana?"

"Ei hetkeäkään."

"Etkö edes Labeon tähden?"

"On toinen, jota minä rakastan enemmän kuin Labeota."

"Kuinka! onko sinulla sukulaisia?"

"Israel!" huudahti Isaak syvästi liikutettuna; "isänmaa, kansakuntani; niitä minä rakastan ennen kaikkia, -- niitten hyväksi minä ilolla uhraan henkeni."

"Israel", lausui Cineas surullisesti; "etkö sinä tiedä, että maanmiehesi kaikkialta perääntyvät Roman armeijain edestä?"

"Juuri sentähden minä tahdon yhdistyä heihin"

"Jos sinä sen teet, elämäsi ei kestäne kuukauttakaan."

"Minun henkeni on arvoton. Henkeäni minä en rakasta, vaan isänmaatani."

"Mutta, jos maanmiehesi tekevät turhaa työtä, miksi tahtoisit yhdistyä heihin?"

"Heidän työnsä ei ole turha."

"Romalaiset ovat joka paikassa olleet voittosat tähän saakka."

"Niin, mutta aika on tuleva."

"Mikä aika?"

"Se aika, jolloin kaikki nämat muuttuvat. Jumala vallitsee, kansakunnat vaviskoot."

"Teidän jumalanne ei ole vielä tehnyt mitään."

"Meidän jumala malttaa odottaa. Hän on kärsivällinen. Hänellä on oma aikansa. Hän hoitaa maailmaa rajattoman viisautensa mukaan ja rupeaa avuksi omalla määrätyllä ajallansa."

"Mutta kohta ikään ei löydy mitään pelastettavaa."

"Löytyy kyllä; semmoinen aika ei koskaan tule."

"Eikö silloinkaan, kun Jerusalem itse valloitetaan ja temppeli joutuu Romalaisten soturien käsiin?"

"Jerusalem!" huudahti Isaak nousten seisaalleen. "Pyhä kaupunki! Sitä ei koskaan valloiteta -- ei koskaan! Temppeliä ei milloinkaan häväistä. Ei; jos Romalaisten armeijat todella tunkevat niin pitkälle, silloin hän tulee avuksi ja näyttää maailmalle, että hän vielä vallitsee. Voi, jospa minun olisi sallittu elää vaan siihen asti; silloin aivan ilolla kuolisin."

"Sinä olet taipumaton aikomuksessasi, Isaak", lausui Cineas synkkämielisesti, "ja yksipintainen toivossasi. Minä voin kuitenkin ymmärtää sinun synkän rakkautesi isänmaatasi kohtaan. Vaikka sinulla ei olisikaan mitään toivoa, sinä et tahtoisi elää nähdäksesi isänmaasi perikatoa."

"En", vastasi Isaak juhlallisesti; "jos minulla ei olisi mitään toivoa, minä tahtoisin kuitenkin mieluisammin heittää henkeni Sionin pyhällä kummulla, korkeimman jumalan temppelissä, kuin elää nähdäkseni tämän temppelin häväistystä. Mutta sitä ei häväistä. Minulla on toivo, uljas toivo; vieläpä enemmän kuin toivo, koska se on luja vakuutus, usko, johon koko olentoni perustuu, jossa minä pysyn huolimatta mistäkään onnettomuudesta; kunnes kuolema itse tulee. Minun uskoani häneen ei mikään asia voi järkähyttää. Minä tiedän, että vapauttajani elää ja että hän viimein on tuleva maailmaan."

Cineasta vävähytti, sillä hän oli kuullut nämät sanat ennen.

"Sinä luulet siis, että tämä ainoa, josta puhut, viimein tulee johdattamaan armeijoitanne?"

"Joka päivä vaan suurentaa uskoani. Mitä kauemmin hän viipyy, sitä kunniakkaampi hänen ilmestyksensä on oleva. Ja nyt minä luulen, että se on parasta ja viisainta häneltä, että hän näin koettaa meitä. Hän tutkii uskoamme. Hän tietää kaikki ja menettelee parhaalla tavalla. Me emme ole mitään hänen käsissään. Kiitetty olkoon hänen pyhä nimensä!"

"Isaak", lausui Cineas vähän ajan perästä: "sinä olet vapaa."

"Vapaa!"

"Aivan vapaa. Minä pyydän, että sinä menet, jos mielesi tekee, taikka jäät tänne, jos halajat. Sinä et ole enää mikään vanki. Kuuletko sinä?"

"Minä kuulen", vastasi Isaak; "mutta tunteeni voittavat minun. Sano se uudestaan", hän huudahti rukoilevan äänellä. "Sano minun kuullakseni se vielä kerta. Anna minun tietää, etteivät korvani petä minua."

Taas Cineas lausui nuot sanat.

Isaak lankesi polvillensa ja katsahtaen ylöspäin kiitti Israelin jumalaa. Sitten kääntyen Cineaasen, hän koetti lausua kiitollisuuttansa. Turhaan; liikutus valloitti hänen. Hän ei voinut puhua. Hän heittäysi Cineaan puoleen ja syleili häntä.

Nyt hän sanaakaan virkkaamatta meni kiireesti pois. Cineas näki hänen haamunsa poistuvan pimeään. Hän katseli häntä, kun hän pyrki nopeasti sitä vuorta ylöspäin, joka kohosi kylän takaa, ja viimein hän kokonaan katosi näkyvistä.

Niin kauan kuin Labeon tila oli peräti arveluttava, Cineas oli semmoisessa mielen levottomuudessa, joka antoi hänelle yltäkyllin aihetta ajatuksiin. Mutta nyt, kun vaara oli mennyt ohitse, nuot vanhat tunteet, joita hän oli niin kauan vastustanut, palasivat uudella voimalla. -- Parantumisen tila tuskastuttaa aina mieltä. Labeo havaitsi itsensä siirtyvän takaisin semmoiseen elämään, jota hän vierosi. Joka päivä vaan enensi hänen synkkämielisyyttänsä, sillä hänen eteensä astui elävämpänä kuin ennen se suuri suru, jota sodan toivot olivat vaan viihdyttäneet, mutta eivät koskaan kokonaan tauottaneet.

Isaakin poislähtö saatti heidän enemmin kuin ennen heidän omien ajatustensa valtaan. Ei löytynyt mitään, joka voi huojentaa niitä taikka niitä poistaa. Kun he istuivat yhdessä, he havaitsivat, että he vaipuivat entiseen alakuloisuuteen ja entiseen epätoivoon.

"Voi!" lausui Labeo kerta, äkkiä keskeyttäen pitkää vaitioloa, "miksi minä pelastuin? Miksen saanut kuolla tuonne?"

Cineas huokasi, mutta ei sanonut mitään.

"Minä katson eteenpäin", jatkoi Labeo, "ja korkein toivoni on kuolema. Se kunnianhimo, joka minulla kerta oli, on aikaa kadonnut. Ei mikään kehoita minua eikä mikään sulostuta elämääni. Kun olin taistelotanterella, minulla oli sotamiehen tunteeni ja sodan innoitus. Nämät ovat nyt menneet."

"Älä ole murheissasi", lausui Cineas. "Sinä pääset ennen pitkää takaisin legionasi luo. Joka päivä tekee sinun voimallisemmaksi."

"Kyllä; mutta silla välin kuin minä odotan voimieni palaamista, suru kalvaa sydäntäni ja minä käyn heikommaksi. Ruumiin on vaikea tointua, kun sielu sairastaa."

Näin heidän oli tapa puhua. Cineas huomasi, ettei hän voinut toista lohduttaa.