Chapter 3

"Voi! sinä et voi ymmärtää minun elämääni. Kaikki nämät käyvät sinulta laatuun, vaan ei minulta. Filosofiallinen tutkisteleminen -- minäkö romalainen vallasnainen semmoiseen rupeisin? -- mahdotonta!"

"Ei juuri niin", lausui Cineas. "Hyvän-avuinen elämä, niinkuin sinun elämäsi, vietettynä parhaitten ja korkeinten velvollisuuksien täyttämisessä, on jo itsestään elinaikainen sielun puhdistaminen."

"Minä koetan tehdä parastani", vastasi Helena lempeästi. "Mutta kuitenkin havaitsen, että luja rakkauteni lastani ja puolisoani kohtaan saattaa minun unohtamaan jumalan. Hän pysyy minun silmissäni majesteetillisena mielen kuvana, ylevänä tunteena. Kuinka voin lähestyä häntä? oi, jospa löytäisin jonkun tien hänen luoksensa! Elämäni muuttuisi mielestäni kahta suloisemmaksi, jos keksisin jonkun yhteyden hänen ja minun raukan välilläni. Minä palvelen jumalaa, mutta minä pelkään häntä. En tiedä kuinka kääntyä hänen puoleensa, enkä edes millä nimelläkään."

Hän herkesi hetkeksi ja jatkoi sitten suloisella, hiljaisella laululla, hyräillen sanoja noista majesteetillisistä kööreistä, jotka olivat niin mieluisat hänelle:

"Oi Zeus! -- ken lienetkin -- jos kuulet Mielelläs näin sua rukoiltavan, Sun puolehes käännyn! Sillä kun kaikki ma mietin tarkoin, Jos tosiaankin tahtoisin heittää Taakan pois, joka mieltäni painaa, Missä ois auttaja muu kuin Zeus?"

"Jatka sitä", lausui Cineas, "ja kuule mitä samassa laulussa sanotaan", -- ja hän itse aloitti värsyn:

"Ainoa hän, joka kuolevaista Viisauden tielle johdattaapi, Kärsimisissä tiedon antaa."

"Oi! Helenaseni, olen usein ajatellut, että jumala sillä tapaa johtaa meitä viisauden tiellä ja saattaa meille 'tiedon kärsimisestä.' Vakaasti uskon, että se halu, jolla pyrimme häntä tuntemaan, on hänelle otollinen; ja kaikista asioista, jotka sielua puhdistavat, on jumalan tavoittaminen etevin. Jos halajamme häntä, osottaa se itsestään, että olemme valmistuneet häneen kääntymään. Ystävä liittyy ystävään, kun molempain tunteet yhteen soveltuvat. Se tahto, jolla pyydämme lähestyä jumalaa, todistaa, että me tavallaan olemme hänen kaltaisensa. Niin, samanlaatuiset yhdistyvät toisiinsa ja ken vaan etsii jumalaa, se lähestyykin häntä."

"Kyllä; mutta tahtooko jumala tulla meidän luoksemme? Mitäpä siitä, vaikka me kuinka paljon häntä haluaisimme? Emme voi koskaan saavuttaa häntä. Hänen yhteyteensä ei kukaan pääse."

"Lähestymisessä on kuitenkin jotain."

"Mutta minun tilassani ei se mitään auta. Voi! Cineas, minä varon, ettei sieluni kaipaus milloinkaan saa tyydytystä. Jos vaan tuntisin hänen, menisin hänen luokseen; mutta kuinka voi mennä hänen luokseen -- kuinka puhutella häntä?"

"Minun entinen elämäni", lausui hän vähän ajan perästä, "ja sinun kumppanuutesi, ja 'opettajan' opit synnyttivät minun sielussani hillittömän halun -- aatteita ja ajatuksia joita ei koskaan saa tukehtumaan. Sinä, armas veljeni, menet minun sivuitseni", lisäsi hän suruisella äänellä; "minun sivuitseni. Sielusi siivillä sinä lennät tuonnemmaksi, sillä välin kuin minä alkukohdalla viivyn. Sinä jo näet jumaluuden hohteen, sillä välin kuin minä turhaan häntä etsiskelen. Minä en tiedä, mitenkä häntä puhutella; ja jos tietäisin sen, olisivat ensimäiset sanani, 'suuri jumala! opeta minua, kuinka minun tulee sinua rukoilla.'"

Ja nyt, kun hän lausui nämät sanat, tapahtui kummallinen seikka. Pylväskäytävässä astuessaan he usein kävivät edestakaisin, ja juuri tällä hetkellä saapuivat he sen läntiseen päähän, jossa oli vähäinen huone, ovi rakennuksen etupuolella. Tästä huoneesta kuului suloinen lapsen ääni, mutta tavattoman vitkaisena ja juhlallisena.

"Hiljaa!" lausui Helena laskien kätensä veljensä olkapäälle. Silloin kuului vitkaan ja juhlallisesti tämän suloisen lapsen-äänen lausumat sanat, ikäänkuin suoraan vastaukseksi äidin kaipailevaan huudahukseen:

"_Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Lähestyköön sinun valtakuntasi. Olkoon sinun tahosi niin maassa kuin taivaassa. Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme; ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme meidän velvollistemme. Älä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta: sillä sinun on valtakunta, ja voima, ja kunnia, ijankaikkisesti. Amen_."

Kyynelet kiilsivät Helenan silmissä.

"Mitä sanoja nämät ovat?" hän huudahti. "Isä meidän;" ja, pannen kätensä ristiin, seisoi hän kuunnellen, samalla katsoen ylöspäin, ikäänkuin olisi hän himmeästi ajatellut, että hän saisi sillä tavoin nähdä "Isän."

III.

Isaak.

Kun rukous päättyi, odottivat he äänettöminä jotakin vielä. Mutta muita rukouksen sanoja ei kuultu. Iloisesti nauravan lapsen ääni kaikui pian ja Cineas katseli ylös huoaten.

"Voi, Helena", lausui hän, "tässä olen kuullut jotain, joka on parempi kuin kaikki minun toteennäyttöni. Mistä Markus tuon on oppinut?"

"Minä en tiedä, jollei imettäjältä."

"Imettäjältäkö?"

Cineas laski käsivartensa ristiin ja seisoi ajatuksiinsa kiintyneenä. Helena jätti hänen hiljalleen ja meni sisään.

Vähän ajan päästä nosti Cineas silmänsä häntä etsien ja havaitsi, että hän oli poissa.

"Niin", virkki hän itsekseen; "äiti on varmaan mennyt lohduttamaan mieltänsä tuolla suloisella pojalla. Mutta imettäjä -- mistä hän tuon on oppinut?"

Tuokion käveli hän edestakaisin, sitten astui hän hitaisesti huoneesen ja istuutui sohvalle peristyliumissa. Kotvasen kuluttua tuli Helena sinne, Markus ja imettäjä muassaan. Pojan kasvoissa, jotka olivat ihan äidinkaltaiset, kuvautui taivaallinen lempeys. Hänellä oli tämän tunkevat silmät ja suloinen, mielekäs suu. Hän ei ollut kuin seitsemän vuoden vanha ja jotenkin varteva iäksensä. Hän riensi enonsa luo; hänen muodostansa näkyi, että hän luuli itsensä mielivieraaksi. Cineas otti hänen syliinsä, likisti häntä vasten poveansa, katsoi hellästi hänen kauniisin kasvoihinsa ja lausui tuhansia hyväilyssanoja. Hiukan ajan perästä poika juoksi ulos huoneesta ja hyppeli lauleskellen pylväskäytävässä.

Imettäjä jäi jälelle. Cineas oli ennenkin ottanut vaaria hänestä, mutta nyt hän katseli häntä tavallista suuremmalla tarkkuudella. "Mistä", arveli hän, "on tuo rukous alkunsa saanut? Hänkö on opettanut nämät ihmeelliset sanat? Mistä hän ne oli oppinut? Ymmärsikö hän niitten syvän merkityksen?" Hän päätti ottaa selkoa siitä häneltä itseltä.

Imettäjä oli ilmeisesti Kreikkalainen; kenties joltakulta saarelta. Hänen kasvojensa juonteet olivat jaloksi hientyneet ja hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset. Nuoruudessaan lienee hän ollut erinomaisen kaunis, sillä nytkin, hänen iäkkäänä ollessansa, asui hänen kasvoissaan ihmeellinen suloisuus. Hänen muotonsa vaikutti mitä voimakkaimmalla tavalla Cineaasen. Se oli niitä, jotka ilmoittavat kovia, suuria kärsimyksiä; Cineas ei ollut koskaan nähnyt mitään kasvoja, joihin suru oli suuremmat jäljet jättänyt eikä hänen mieleensä kuitenkaan tullut, että toinen oli murheissaan. Se oli enemmän; ohitse menneen surun kuvaus, semmoisen surun, jonka järkähtämätön, melkein jumalallinen kärsivällisyys oli voittanut. Se oli Nioben muoto, tyytyväinen osaansa, taipuen taivaan tahtoon. "Eiköhän tuo liene", ajatteli hän, "puhdistunut sielu'" Viimeisen keskustelun esine joutui hänen ajatuksiinsa ja hän arveli, että tässä oli sielu, joka oli irroittanut itsensä kaikista aineellisista kappaleista; sielu, joka ehkä oli yhteydessä korkeimman olennon kanssa; joka ehkä käänsi hänen puoleensa niin ylevän rukouksen kuin sen, jonka Markus oli lausunut. Hän kummasteli, mikä oli synnyttänyt nuot kauheat, nyt kokonaan laantuneet surut ja mikä salainen voima oli saanut hänen kääntämään katkeruuden suloiseksi rauhaksi. Nämät silmät -- tyynet kuin Egyptin Sfinxin muuttumaton katsanto -- eivät osottaneet mitään nykyistä mielen liikutusta eikä kiivautta. Hän ajatteli, ettei se suinkaan ollut filosofia, joka näin oli häntä voimistuttanut, sillä ei hän koskaan ollut tuntenut ketään naista -- eikä semmoisesta kuullut -- joka olisi päässyt semmoiseen filosofialliseen mielen tyyneyteen, johon ainoastaan muutamat runsaslahjaiset miehet olivat ehtineet.

Mutta hänen mieltymyksensä tähän naiseen ei saattanut häntä laimin lyömään mitä tärkeitä velvollisuuksia hänellä paraillaan oli. Tosin hän oli Helenaa lohduttanut, mutta hän tiesi hyvin, että asiat Britanniassa olivat mitä täpärimmällä kannalla. Armeija kukaties ei koskaan ollut hämärästänsä näkyviin pääsevä, Labeo kukaties ei koskaan palaava.

Noin vuosi takaperin, kun oli päätetty hävittää Druidein uskonto, oli Labeo lähettänyt puolisonsa ja lapsensa Britanniasta Romaan. Kun hän sen teki, tiesi hän hyvin, että ratkaiseva taistelo oli tulossa. Hän ymmärsi Britannialaisten tuiman, uljaan luonnon ja oli varma siitä, että he rupeisivat kauheaan vastarintaan. Hän menetteli niinkuin vaara olisi ollut käsissä. Hän teki testamenttinsa ja määräsi Cineaan poikansa holhojaksi siinä tapauksessa, että hän itse kuolisi. Hän antoi asiakirjat Helenalle, käskien hänen jättää ne Cineaalle. Tämän Helena tekikin, niitten sisältöä tuntematta.

Kun Suetonius viipyi jotenkin kauan poissa, oli Helena kirjoittanut Cineaalle levottomuudestaan ja tämä oli kohta lähtenyt Athenasta Romaan. Muutkin asiat kehoittivat häntä lähtemään, mutta tämä oli pääsyy. Veli ja sisar olivat aina olleet kirjeenvaihdossa siitä saakka kuin jälkimäinen naitiin; mutta he eivät koskaan sen jälkeen olleet toisiaan tavanneet.

Se ilo, jonka Helena tunsi, kun hän rakastetun veljensä tapasi, lievitti ajaksi hänen surunsa; ja Cineaan mielen rohkaisevat sanat saattoivat hänen parhaita toivomaan. Mitä Cineaasen tuli, oli hän kohta päättänyt hankkia itselleen tiedon, kuinka kartanon talous oli hoidettu ja tehdä mitä hän voi sitä edistääkseen. Hän ei ollut oleskellut kuin kaksi viikkoa siellä, kun he saivat ne surulliset sanomat, joista edellisessä luvussa mainittiin.

Muuan mies oli kohta alusta herättänyt hänen suurinta epäluuloansa. Tämä oli kartanon hoitaja Hegio. Hän oli syntyänsä Syrialainen, oli alhaista sukua ja orja, kun hän ensiksi tuli Romaan. Jonkunlaisilla keinoilla oli hän kohottanut itsensä parempaan tilaan ja häntä oli kiitetty hyväksi Labeon edessä, joka jätti kartanon hoidon kokonaan hänen haltuunsa. Tuskin sai Cineas häntä nähneeksi, kuin hän jo havaitsi, että hän oli ilmetty konna. Hänen kamala, karsastava katsantonsa inhoitti nuorta Athenalaista. Paitsi sitä Hegio ei ollut erittäin kohtelias Cineaalle. Edellisen käytöksessä ilmestyi puoleksi salattu ynseys, jota Cineas päätti rangaista. Kuinka lieneekään ollut, Cineas näki selvään, ettei Hegiossa ollut miestä näin tärkeitä asioita hoitamaan.

Cineas oli päättänyt kutsua kartanon hoitajan puheillensa ja luovuttaa hänen suorastaan hänen virastansa. Tänä aamuna oli hän pannut hänelle sanan, että hän tulisi hänen luoksensa; mutta kummastukseksensa oli hän havainnut, että toinen oli lähtenyt Romaan. Kun ei hän tahtonut Helenaa häiritä, meni hän tapaamaan kirjaston hoitajaa, jota hän piti suuressa arvossa, vaikka tämä ei ollut muuta kuin orja.

Tämä mies oli Juutalainen, nimeltä Isaak, jonka Labeo muutamain omituisten seikkojen kautta oli Syriassa haltuun saanut. Hän oli ottanut osaa yhteen maanmiestensä kiivaasen kapinaan ja oli sentähden kuolemaan tuomittu. Syystä taikka toisesta oli Labeo säälinyt tätä onnetonta ja pelastanut hänen ristiin naulitsemisen tuskista. Sen perästä liittyi Juutalainen isäntäänsä ja tämän perheesen suurimmalla rakkaudella ja uskollisuudella. Kuusi vuotta seurasi hän heitä eri maissa; ja joka vuosi oli saattanut heidän yhä enemmän häntä kunnioittamaan. Kun perhe saapui Romaan, oli Isaakkin muassa ja oli ihan alusta Hegiota epäillyt. Ei hän kuitenkaan ilmoittanut tunteitansa kenellekään; eikä hän ennen Cineaan tuloa puhunut asiasta mitään.

Hän oli kookas, varreltansa majesteetillinen mies, Juutalaisen vahvasti esiytyvät juonteet kasvoissa. Hänen partansa oli pitkä, hänen silmänsä kirkkaat ja terävät, ja hänen otsansa täynnä syviä vakoja. Hänen kasvatuksensa oli ollut mitä monipuolisinta laatua ja suurten luonnonlahjainsa vuoksi oli hänen mahdollista hyväksensä käyttää kaikkia etujansa. Hän oli perehtynyt Kreikan ja niin ikään Latinan kirjallisuuteen; hän oli taitava kirjoittaja ja tarkka luvunlaskia. Tämmöinen oli se mies, johon Cineas etupäässä nyt pani luottamuksensa.

Kun hän astui sisään, lientyivät Juutalaisen vakavat kasvot lempeään tervehdyksen hymyilyyn. Hän oli virkaansa toimittamassa kirjastossa. Tämä oli soma huone, seinät täynnä hyllyjä, nämät jaetut eri komeroihin, joihin itsekuhunkin oli paperikääryjä pistetty. Hyllyjen päällä seisoi kirjailiain marmorista veistetyitä rintakuvia ja isolla pöydällä keskellä huonetta olivat tavalliset kirjoittamisen, sitomisen, kiillottamisen ja kirjojen koristamisen koneet.

Cineas silmäili hänen työtänsä ja havaitsi, että hän juuri kopioitsi Homeroa.

"Isaak", lausui hän ystävällisellä äänellä, "mikä ihmeellinen kirja tämä on! Sillä minä en tiedä, kuinka monta vuosisataa se on Kreikkalaisia innostuttanut ja elähyttänyt. Me tunnemme kaikki sen. Filosofit ja talonpojat, soturit ja esivaltalaiset, kaikki kertovat sen lauseita. Romalaisilla ei ole mitään sen veroista. Mutta meillä se on pääkirja. Me ajattelemme Homeron ajatuksia, me elämme Homeron elämää. Tunnetko sinä ketään muuta kansakuntaa, jolla on kirja, joka täyttäisi tämmöisen sijan kuin tämä?"

Näin lausuen nojausi hän huoneen toisessa päässä olevaan sohvaan ja katseli Juutalaista.

"Meillä Juutalaisilla", vastasi Isaak häveliäästi, "on yksi pääkirja. Mutta tässä on kaikki meidän kirjailiamme yhdessä koossa. Se on todestikin meidän kirjallisuutemme. Me kaikki tunnemme sen. Me viittaamme aina sen sisältöön. Se sytyttää meidän sydämemme ja johtaa meitä elämän vaiheissa. Me elämme sen elämää, me kerromme sen lauseita monta vertaa enemmin kuin te, mitä Homeroon tulee."

Cineas kummastui, kun hän kuuli tämän, mutta silmänräpäyksen ajatteleminen sai hänen havaitsemaan, ettei se ollutkaan mitään ihmettä, että jollakulla kansakunnalla oli kirjallisuus, jota se piti suuressa arvossa.

"Mitä kirjoja ne ovat?" hän kysyi.

"Meidän pyhät kirjamme", vastasi Isaak.

"Ovatko ne runollisia?"

"Ne ovat sekä runollisia että suorasanaisia."

"Löytyykö niitten joukossa mitään epillistä runoelmaa?" kysyi Cineas, jota vähäisen nauratti, kun hän ajatteli barbarilaista eposta ja kuvaili itsekseen kuinka kauheasti tämmöinen tuote tavallisia sääntöjä loukkaisi.

"Ei", vastasi Isaak. "Meillä ei ole mitään epillistä runoelmaa. Meidän vanhin historiamme ei kuitenkaan: aineensa puolesta eriä suuresta epoksesta. Sen sisältö on mitä korkeinta ja tärkeintä voi käsittää. Se kertoo, kuinka kaikkivaltias loi maailman; ja kuinka ihmiset syntyivät. Se kuvailee aikaisinten vuosisatojen tapauksia ja näyttää, kuinka kaikki ihmiset juontavat alkunsa samasta lähteestä. Se laatii kansakuntamme kummallisen sukuperän ja ihmeellisen historian. Kukaties sinun mielesi joskus tekee lukea tätä historiaa. Minä voin vakuuttaa sinulle, että siinä on paljon opin ja kummastuksen aihetta myöskin semmoiselle mielelle kuin sinulla on. Äläkä pidä sitä ainoastaan kansallisylpeytenä, jos sanon, että se mies, joka tämän historian kirjoitti, on nerokkaampi kuin Homeros ja tämä kirja suuren-arvoisempi meille kuin Iliadi Kreikkalaisille."

"Hänessä lienee kyllä ollut suuri nero", lausui Cineas sävyisesti, "mutta ei hän ole kirjoittanut mitään epillistä runoelmaa, eikä niin muodoin juuri sovi verrata häntä Homeroon. Tahtoisin kuitenkin mielellään nähdä kirjan, josta sinä puhut. Minä olen kuullut siitä jotain. Eikö sitä käännetty kreikaksi Alexandriassa?"

"Kyllä. Mutta minun ei tarvitse sanoa, että käännös on meistä, jotka alkukirjan tunnemme, tämän kauneuksia vailla."

"Tietysti; semminkin mitä runoelmiin tulee. Niitä ei saa käännetyksi. Katso Ciceroa, kun hän Aiskhyloa kääntää. Onko koskaan surkeampaa yritystä nähty? Ei Catullonkaan onnistunut suorittaa muutamia Sapphon värssyjä."

"Vaan hän vääristeli niitä", lisäsi Isaak. "Ei; runoelmia ei voi kääntää. Niitten hieno haju haihtuu, kun ne toisenkielisiksi muutetaan."

"Sinä puhuit suorasanaisista kirjoituksista", sanoi Cineas, äskeiseen puheesen palaten. "Mitä runouden lajia teillä on? Löytyykö mitään dramallista? Jos niin on, mitä sinä tuosta kolmenlaatuisesta yhteydestä arvelet? Sinä et suinkaan liene noita sääntöjä havainnut."

"Meillä on kumminkin yksi dramallinen runoelma", vastasi Isaak. "Se ei kuitenkaan sovi julkiselle näkymölle, vaan ainoastaan totisimman mielen hiljaiselle mietinnölle. Sen sisältö on mitä syvintä ihmisen mieli voi käsittää. Sen suhteen on se enemmän 'Prometheyn' ja 'Oedipon' kaltainen, kuin minkään muun Kreikkalaisten näytelmän. Se esittelee jumalan hallinnon suurta salaisuutta. Semmoinen on, niinkuin tiedät, Prometheyn sisältö. Sinä tiedät myöskin, kuinka Aiskhylolta on hänen äärettömän suuri yrityksensä huonosti menestynyt. Kreikkalaisten ylevimmässä runoelmassa kuvaillaan korkeinta olentoa hirmuvaltiaaksi, joka itse on heltymätönten Vaiheettarien alainen; eikä 'Vapautettu Promethey' voi valaista 'Kahletetun Prometheyn' salaluontoisuutta ja hämäryyttä. Jumala antaa hyväntahtoisen olennon kärsiä kidutuksen hirmuja juuri hänen hyvien avujensa vuoksi. Mikä on hirmuisempaa kuin tämä? Aiskhylos yrittelee liian suuria. Hän ei voinut todistaa taivasten haltian hurskautta, kun hän ensiksi oli niin voimakkaasti hänen kauheaa hirmuvaltaansa kuvaillut. Ei 'Oedipossa' ole paremmin laita. Varsin viaton mies johdatetaan pääsemättömäksi ilkeinten rikosten teentöön ja heittää viimein henkensä koviin tuskiin. Tässä on myöskin tuo suuri kysymys viritetty, mutta vastausta siihen ei saada. Tämmöiset teokset täyttävät mielen epätoivolla ja elämän synkkä salaisuus muuttuu yhä synkemmäksi."

"Mutta meidän runoelmassamme on toisin. Kysymys on esitelty samalla tavalla. Aivan hurskas ja rehellinen mies kietoontuu yhtäkkiä sanomattoman suureen onnettomuuteen. Tässä on sama ansaitsematon vääryys ja kärsintä, joka näyttää mielivaltaiselta ja kohtuuttomalta; samat seikat, jotka saattavat ihmiset syyttämään jumalaa julmuudesta -- ajattelemaan kaikkivaltiasta häijyksi ja pahansuovaksi. Mutta tässä on vastattu kaikkiin -- vastattu kaikkiin. Sillä vastaus on _jumala_! Kaikki jätetään hänen haltuunsa. Hän puhuu ja osottaa itsensä ja työnsä oikeaksi. Tämä on ainoa vastaus ja on ijäti oleva ainoa", jatkoi Isaak tavallista suruisemmalla äänellä; "ainoa vastaus sille, joka kysyy: miksi minä kärsin?

"Herra antoi ja Herra otti: Herran nimi olkoon kiitetty."

"Kuinka! otammeko vastaan hyvää Herralta, emmekä pahaa?"

Cineas oli kuunnellut suurimmalla tarkkuudella. Isaak nojasi päätänsä kättänsä vastaan ja oli muutaman silmänräpäyksen äänetönnä.

Cineas viittasi nyt siihen, että hänestä oli näissä tunteissa jotain stoalaisuuden kaltaista.

"Stoalaisuuttako?" lausui Isaak, katsoen ylös hämmästyneenä. "Kaukana siitä. Juuri päinvastoin. Sillä stoalaiset puhuvat ihmisistä, jättäen jumalan siksensä; mutta me katsomme kokonaan jumalan puoleen ja häneen katoomme. Sillä mitä me ilman hänettä olemme? Jos hän kerta poistuu näkyvistämme, mitä jääpi meille muuta kuin epätoivo? Hänessä kaikki asiat selkonsa saavat. Hän on ääretön, pyhä ja kaikkiviisas. Häneen minä turvaan."

Sillä välin kuin Isaak lausui nämät sanat, oli hänen käytöksensä muuttunut. Hänen äänensä kuului syvemmältä. Hän näytti enemmän ajattelevan itsekseen, kuin puhuttelevan Cineasta. Ja tässä mietinnön-tapaisessa tilassa nosti hän sanomattomalla kunnioituksella ja hartaudella silmänsä ja, katsoen ylöspäin, aloitti jonkunlaista rhytmillistä laulua:

"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennen kuin vuoret olit syntyneet ja sinä loit maan ja mailman; olet sinä Jumala ijankaikkisesta ijankaikkiseen."

Hän herkesi; ja, pannen kätensä ristiin, katsoi hän taas äänetönnä maahan.

Olisi mahdotonta kuvailla sitä ihmetystä ja kunnioitusta, jolla Cineas kuunteli näitä sanoja. Kaikki mitä hän milloinkaan oli kuullut Egyptiläisten ja Asialaisten mystillisistä tiedoista, joutui hänen mieleensä. Olikohan paljonkin tämänkaltaista noissa pyhissä runoelmissa, joista Isaak puhui? Siinä tapauksessa eivät hänen hartaat ylistyksensä todellakaan olleet perättömät.

"Tämän", lausui Cineas, "on varmaan joku teidän runoilioistanne sepittänyt. Onko teillä montakin tämmöistä runoelmaa?"

"Monta", vastasi Isaak innokkaasti; "mutta ei dramallista. Ne ovat parhaasta päästä lyyrillisiä. Aivan niinkuin teidän dramallisissa teoksissanne ylevimmät tunteet ilmaantuvat lyyrillisissä kappaleissa, löydämme mekin niistä jaloimmat käsitteemme jumalasta. Me olemme jumalista kansaa ja meidän runoiliamme olivat jumalan profeetat. Meillä, niinkuin muinoin Romalaisilla, olivat runoiliat ja profeetat samat."

"Millä kummaisella tavalla sopii toisiinsa verrata meidän ja teidän lyyrillisiä kirjailioita?" kysyi Cineas uuteliaasti. "Onko teillä mitään meidän runomittamme kaltaista?"

"Meillä on rhytmillinen systemi, jonka itse olemme keksineet. Entisinä aikoina, jolloin nämät runoelmat sepitettiin ja laulettiin, oli meidän soittotaitomme epäilemättä paras maailmassa."

"Mikä niitten aine on?"

"Niissä on kaikissa vaan yksi aine", sanoi Isaak; "mutta koska tämä aine on ääretön, on laulujemme sisältö alati vaihtelevaa."

"Mikä tämä ääretön sisältö on?" kysyi Cineas, ainoastaan puoleksi häntä ymmärtäen.

"_Jumala_!" vastasi pitkäänsä Isaak kavahtavalla kunnioituksella. "Meidän kielessä ei ole sallittu lausua tätä ylevää nimeä."

"Teidän runoutenne olisi siis nöyrää kunnioitusta täynnä", sanoi Cineas hämmästyneenä Isaakin käytöksestä ja taipuen noihin syviin tunteisin, jotka ilmestyivät Juutalaisessa joka kerta, kuin vaan jumalaa tarkoitettiin.

"Minun tietääkseni ei ole missään muualla tämmöisiä ajatuksia lausuttu", sanoi Isaak, "ja sinä tiedät, että minä olen jotenkin opastunut Kreikkalaisten runouteen. Mutta en ole koskaan lukenut mitään, joka vetäisi vertoja tälle kaikissa ilmestyvälle ylevyydelle, joka on meidän runoudellemme omainen. Sinä tiedät hyvin, kuinka minä ihastelen kreikkalaisen hengen ihmeellisiä tuotteita; ne ovat ihmisneron täydellisimpiä luomia. Kuitenkin on teidän runoutenne ymmärryksen kirjallisuus; meidän on sielun. Se on hengellinen, jumalinen. Jos Pindaros loistavimmalla kuvailu-keinollansa lyyrillisen intonsa kuohulla esittelisi Platon ylevimpiä ajatuksia, sinä ymmärtäisit, mitä meidän runoelmamme ovat."

Cineaan oli vähän vaikea olla nauramatta tuota, jota hän katsoi kiihkeimmäksi kansallis-ylpeydeksi. Nuot juhlalliset värsyt, jotka hän oli kuullut vähäistä ennen, todistivat, että löytyi joku syy Isaakin ylistykseen; vaan kuitenkin tuntui hänestä liialliselta, kun Isaak piti kotimaansa runoilioita etevämpänä, kuin itse Pindarota. "Lopulta", ajatteli hän, "ei tämä Asialainen voi milloinkaan kreikkalaista henkeä ymmärtää. Vaikka hän on sivistynyt, asuu kuitenkin barbarin luonto hänessä."

Jos hän olisi tarkemmin katsonut Isaakia, olisi hän havainnut, että tämä oli keskustelun aikana suuresti muuttunut. Joka hetki saatti hänen silmänsä tulisemmin hehkumaan; hän pusersi lujaan kätensä kiinni; hän hengitti rajummin. Hänen käytöksensä tuli myöskin toisenlaiseksi. Hän puhui katkonaisemmin ja usein enemmin itsekseen kuin Cineaalle. Hänen äänensä oli välisti melkein käskeväinen. Hänen vankka vartalonsa olisi sopinut Moseksen kuvan kaavaksi. Hän muisti kansakuntaansa, sen kunniaa ja Israelin jumalan koko voimaa -- tämä muisto paloi hänen sydämessänsä ja muutti hänen muotonsa. Hänkö orja? Päinvastoin hän oli niitten Hebrean sankarien kaltainen, jotka tuomarein hallitessa olivat eri aikoina johtaneet kansaa, kun se katkaisi kahleensa ja kukisti sortajansa -- hän oli niinkuin Ehud taikka Gideon taikka Jephtah.

"Minun tekee suuresti mieleni kuulla enemmän teidän runoudestanne", sanoi Cineas. "Osaatko kääntää minulle jotakin, jonka kautta saisin jonkunlaista käsitystä siitä? Jos osaat, lausu jotain samantapaista, kuin äsken, minä tahtoisin kuulla sitä."