Chapter 29

Mutta hänen ilonsa täällä kesti vaan lyhyen aikaa. Koko maailma oli herännyt ja nousi vapauttamaan itseänsä sorrosta, jok'ei ollut ainoastaan kauhea vaan myöskin häpeällinen. Gallit olivat jonkun aikaa olleet levottomina ja täällä ensimäiset metelit alkoivat. Täällä löytyi mies, nimeltä Vindex, joka oli siinnyt Aqvitanian vanhoista kuninkaista ja joka nyt astui mahtavana esiin maailmaa vapauttamaan. Joko viha tyrannia vastaan yllytti häntä taikka kunnianhimo taikka molemmat yhteensä, hän päätti sysätä Neron siltä valta-istuimelta, jota tämä oli häväissyt. Hän lähetti kirjeitä ympäröivien provinsien maaherroille ja paitsi muita Galballe, joka piti valtaa Hispaniassa, ja ehdotteli, että Nero tuhottaisiin. Galba oli voimakkain ja etevin heistä. Hän kuului Sulpicioin heimoon ja oli sen kautta jossakin määrässä sukua Labeon kanssa. Hän oli kuuluisa soturi ja hänen nimensä oli aikakauden merkillisimpiä. Hän vastaan-otti Vindexin ehdotukset suurella epäneuvoisuudella; hän ei suostunut niihin eikä suoraan niitä hylännyt. Mutta kaikki muut maaherrat kieltäysivät yhdistymästä Vindexin kanssa, joko pelosta taikka uskollisuudesta ja lähettivät hänen kirjeensä Nerolle.

Vindex pani kuitenkin tuumansa toimeen. Hän kävi ympäri Gallein joukossa ja kiihoitti heitä. Ennen pitkää liitto laadittiin ja hän pääsi suuren armeijan päälliköksi.

Galba pysyi varovaisena ja kaksimielisenä. Viimein hän kutsui kansan kokoon Uuteen Karthagoon ja havaitsi heidän niin vihamielisiksi Neroa vastaan, että he kohta tervehtivät häntä keisariksi.

Nero kuuli kaikki, mutta koetti ummistaa silmänsä vaaralta. Hänen oli tapa puhua joka päivä vähän aikaa ystäviensä kanssa valtion asioista ja sitten havaiten tämän aineen kovin ikäväksi, hän vei nämät luokseen ja soitti heidän kuullen taikka näytti heille muita sieviä taidonlahjojansa. Hän kehui erittäin yhtä konetta, joka veden voimalla toimitti soitantoa ja muistutti piloillaan, että hän aikoi näyttää sitä näkymöllä, kun vaan Vindex heittäisi hänen rauhaan.

Mutta vähitellen uutiset alkoivat yhä enemmän huolettaa. Galba oli vihdoin suoraan päättänyt nousta Neroa vastaan. Vindex tuli päivästä päivään yhä voimakkaammaksi ja oli joka paikassa levittänyt kapinallisia julistuksia, joissa Neroa nimitettiin "Aenobarboksi" ja "kehnoksi komediantiksi." Nimi "Aenobarbus" koski Neron isää ja harmitti erittäin, mutta liikanimenä se ei ollut mitään verrattuna noihin toisiin sanoihin, "kehnoon komedianttiin." Kun Nero ensiksi kuuli ne, hän oli juhlapäivällisillä ja vihoissansa hän hypähti ylös ja kaatoi ruokapöydän. Hän kirjoitti heti senatiin ja kehoittaakseen sitä vielä enemmän hän lisäsi: "Katsokaat, Patres conscripti, Vindexin hävyttömyyttä... Hän on juljennut sanoa, että minulla on huono ääni ja että minä huonosti soitan lyyraa." Senati ryhtyi kohta keisarikunnan vallan harjoittamiseen. He julistivat Galban valtion viholliseksi ja määräsivät hinnan Vindexin hengestä.

Käskyjä annettiin eri kenraaleille, että he lähtisivät kapinoitsioita vastaan. Muitten joukossa Virginius Rufus oli saanut tämmöisen käskyn ja varusti itseänsä sitä tottelemaan. Hänen omat sotamiehensä vihasivat Neroa ja tarjosivat hänelle keisarin arvoa. Mikä hyvänsä hänen päätarkoituksensa lienee ollut, hän päätti kuitenkin mennä Vindexiä vastaan ja tekikin niin. Armeijat tulivat yhteen ja seisoivat toinen toistansa vastaan, kun Vindex pyysi keskustelun-pitoa. Keskustelu tapahtui ja Virginius teki jonkunlaisen suostumuksen kapinoitsiain päällikön kanssa ja alkoi peräyttää armeijaansa, kun yhtäkkiä sotamiehet, väärin ymmärtäen tätä liikuntoa ja yltyneinä vihasta Galleihin, itse-altansa ryntäsivät näitä vastaan. Tappelu tuli pian yleiseksi. Gallit voitettiin ja pakenivat ja alakuloisuudessaan Vindex lankesi miekkaansa.

Galba kuuli tämän epätoivolla, mutta Nero riemuitsi. Kun uutiset olivat tulleet yhä pahemmaksi, Nero oli havainnut vaarallisen asemansa ja oli lähettänyt käskyn eri armeijoille, että ne palaisivat ja kokoontuisivat yhteen paikkaan yhteistä vihollista vastaan. Hän oli myöskin jättänyt Neapolin ja tullut takaisin Romaan. Silloin saapuivat sanomat Vindexin ja hänen armeijansa tuhosta, ja ilon innossa keisari tarttui lyyraansa ja virittäen sitä rupesi voitonriemua laulamaan.

Mutta koko maailma oli nyt herännyt. Koko Roma oli tyytymätön ja kapinaan valmistunut. Itsetyytyväisyydessään Nero ei ollenkaan tietänyt, että hän oli synnyttänyt vihaa, vaan tahtoi ennemmin pitää itseänsä mitä ihmeteltävimpänä ja pikemmin kansallisena miehenä, joka ehkä oli syyllinen pariin kolmeen rikokseen, mutta ylimalkain ansaitsi ihmetystä. Hän arveli, että hänen voittonsa Kreikassa itsestään toimittivat hänelle suunnattoman suuren oikeuden kansan kiitollisuuteen. Mutta hovimiehet ajattelivat toisin. He näkivät uhkaavan myrskyn eikä kukaan heistä kaikista nähnyt sitä niin selvään kuin Tigellinus. Luontoansa noudattaen tämä mies, kun hän näki isäntänsä huononevan aseman, päätti että hän ei ainoastaan hylkäisi häntä, vaan myöskin jouduttaisi hänen perikatoansa. Toisen, Nymphidius nimisen kanssa he tekivät salaliiton ja heidän onnistui yllyttää keisarillisen henkivartioston soturit kapinaan. He julistivat Galban asian oikeaksi ja luovuttivat antimilla ja lumoavilla lupauksilla nämät miehet heidän uskollisuudestaan. Ennen pitkää kaikki oli toimitettu ja Neron paras turva oli kadonnut.

Tällä välin Nero alkoi huomata yleisen tyytymättömyyden. Senati osotti sitä, kansa ja henkivartiosto. Pelko valloitti hänen sielunsa. Kauhu ja kostpuhimo vaikuttivat vuorotellen häneen. Hän aikoi kerta uudestaan sytyttää kaupungin tuleen ja laskettaa amfiteaterin pedot kansan joukkoon, sillä välin kuin hän yleisessä hämmästyksessä pakenisi Egyptiin. Tämä saatiin ilmi, kerrottiin julkisesti ja suurensi vaan kansan vihaa.

Tigellinus ja Nymphidius havaitsivat nyt, että sopiva aika oli tullut. Mutta heitä ei haluttanut astua suoraan esiin, vaan he tahtoivat mieluisammin vaikuttaa Neron pelkoon. He sentähden menivät hänen luokseen, näyttivät murheellisilta ja kertoivat hänelle, että kaikki oli hukassa; että kansa ja henkivartiosto olivat nousemaisillaan; että pako oli hänen ainoa pelastuksensa ja ettei hän saanut silmänräpäystäkään menettää.

Epätoivo valloitti nyt vaipuvan hallitsijan. Hänen ei enään ollut mitään toivoa entisen mahtavan asemansa suhteen. Sotamiehet, joita hän oli kutsunut takaisin, olivat osaksi saavuttamattomissa ja osaksi tyytymättömät. Hän etsi apua kaikkialta, mutta ei löytänyt. Hän käveli ympäri linnassa eikä tietänyt mihin paeta eikä mitä tehdä. Silloin hänen rikostensa muistot virisivät ja ennen kaikkia hänen mieleensä tuli, kuinka hän oli ilkeästi surmannut kalliimmat sukulaisensa. Vielä hänen tuskassansakin hänen elämänsä suurin mielihalu tuli näkyviin ja kun hän saatti epätoivonsa sanoiksi, hän käytti yhtä Sofokleen Oedipon säettä, jota hänen oli tapa lausua näkymöllä:

"Mun kuolla käski isä, äiti, vaimoni!"

Hän koetti saada jotakin laivaa, joka veisi hänen Egyptiin ja käski, että yksi varustettaisiin Ostiassa. Turhaan. Ei kukaan tahtonut totella hänen käskyjään. Yksi hänen sotamiehistään, joka näki hänen kauhunsa, lausui hänelle tämän säkeen Virgiliosta:

"Onkohan kuolema siis niin kauhea?"

Hän koetti nyt juoda myrkkyä, jota oli laitettu häntä varten, mutta hän ei saattanut rohkaista mieltänsä. Hän meni huoneesensa ja heittäysi sohvalleen. Hänen tuskansa oli hirveä. Hän käski jonkun surmata itseänsä, mutta kun hän ei saanut ketään, hän huudahti: "ystäväni luopuvat minusta enkä minä voi löytää ketään vihollista." Tuosta hän riensi Tiberin rannalle hukuttaakseen itseänsä, vaan palasi takaisin, kykenemätönnä sitä tekemään ja päätti purjehtia Hispaniaan Galbalta henkeänsä rukoilemaan. Mutta ei mikään laiva ottanut häntä sinne viedäkseen. Hämmennyksissään hän juoksutti päässään kymmenkuntia tuumia, mutta ei mikään ollut mahdollinen. Hän mieli astua esiin puettuna armon-anojaksi ja mainiolla kaunopuheisuudellaan pontevasti vetoa kansaan; mutta pelko tämän kansan vimmasta esti häntä. Tuolla seisoi maailman hallitsia linnassansa; ei mikään vihollinen ollut näkyvissä, mutta hän tiesi, että koko maailma oli nyt hänen vihollisensa, eikä ollut mitään paon eikä pelastuksen toivoa.

"Eikö löydy mitään piilopaikkaa, jossa minulla olisi aikaa ajatella, mitä minun on tekeminen?" hän huudahti.

Yksi hänen vapautettu orjansa, nimeltä Phaon, tarjoutui viemään häntä erääsen paikkaan, joka oli muutamain penikulmien päässä kaupungista, jossa hän saisi jonkun aikaa piileskellä. Nero suostui kiihkeästi tähän tarjomukseen. Hän riensi pois ilman kengättä, ilman päällysvaatteetta, eikä mitään muuta kuin tunika päällä. Phaon heitti vanhan vaipan hänen yllensä ja peitti hänen kasvonsa, ettei häntä tunnettaisi. Kolme miestä paitsi Phaonia seurasi häntä. Tällä tapaa Nero vietti viimeistä yötänsä.

Päivän koitteessa keisarillisen henkivartioston soturit kokoontuivat ja julistivat Galban keisariksi. Senati vahvisti heidän päätöksensä. Nyt he ilmoittivat Neron valtion viholliseksi ja tuomitsivat hänen kuolemaan vanhan tasavallan ankaraa lakia myöten.

Tällä välin Nero kiirehti Phaonin huvilaan. Ratsastaessaan hän kuuli huudot, jotka nousivat praetorianein leiristä. Muuan työmies tien vieressä kavahti ylös, kun he ratsastivat ohitse, ja lausui: "katso, nuot miehet ovat Neroa takaa ajamassa." Edempänä kuolleen ruumis makasi tiellä. Tämän nähdessään Neron hevonen säpsähti. Kartanon lähelle tultuansa he seisauttivat hevosensa ja nousten ratsahilta lähtivät astumaan siinä kasvavan kaislikon poikki. Phaon tahtoi nyt kätkeä Neron yhteen hietakuoppaan, siksi kuin hän valmistaisi maan-alaisen käytävän kartanoon. Mutta Nero ei suostunut, sillä hän arveli, että tämä oli yhtä kuin elävältä hautaantua. Aukko tehtiin ennen pitkää rakennuksen seinän alipuoleen ja Nero könti siitä sisälle. Hän vietiin halpaan huoneesen, jossa hän laskeusi alas yksinkertaiselle vuoteelle, repaleinen peite päällänsä. He toivat hänelle vähäisen leipää, mutta tämä inhotti häntä; ja ainoa vesi, jonka he voivat hankkia, oli kovin likaista. Sitä hän kuitenkin joi pikkuisen.

Kaikki huomasivat, että piileskeleminen taikka turvallisuus oli mahdoton. Jonkun ajan päästä he kertoivat sen Nerolle ja neuvoivat häntä surmaamaan itseänsä. Ainoastaan tällä tavalla hän voi välttää vihamiestensä kostoa. Hän tiesi sen hyvin, mutta kuolema oli hirveä ja hän koetti viivettää sitä niin kauan kuin mahdollista.

Ennen Romasta lähdettyänsä Phaon oli käskenyt yhden hänen palvelioistaan tuoda uutisia kaupungista. Heidän odottaessaan sanansaattaja tuli, tuoden muassaan muutamia asiakirjoja. Nero tarttui halukkaasti niihin ja luki senatin julistuksen, jossa säädettiin, että hän oli rangaistava vanhan tasavaltaisen lain mukaan.

"Mikä kuolemanlaji se on?" hän kysyi. "Mikä entinen tapa on?"

Phaon ensiksi epäili, mutta viimein, kun häntä vaadittiin, hän vastasi:

"Tasavallan lain mukaan sidotaan sen miehen pää, joka kuolee valtion vihollisena, kahden paalun väliin. Hän on aivan alastonna ja piestään tällä tapaa kuoliaaksi liktorin vitsoilla."

Neroa vavistutti eikä hän sanonut mitään. Nyt hän veti esiin kaksi tikaria, jotka hän oli tuonut muassaan ja nousi seisaalleen, heiluttaen niitä kummassakin kädessä. Tuosta hän koetti niitten kärkeä, jonka jälkeen hän ojensi vielä kerran käsivartensa ja seisoi tuokion, kooten koko rohkeuttansa. Kaikki, jotka olivat läsnä, luulivat, että hän tällä hetkellä surmaisi itsensä.

Mutta muutamain silmänräpäysten perästä Nero pisti tyvenesti molemmat tikarit jälleen tuppeen ja kääntyen yhden saattajansa puoleen, lausui:

"Laulakaat ruumiinlaulu ja toimittakaat viimeiset juhlamenot ystävällenne."

Se, jonka puoleen hän kääntyi, lauloi ruumiinlaulun ja Nero kuunteli nähtävällä mielenliikutuksella. Tätä seurasi äänettömyys.

Viimein Nero huudahti:

"Miksei kukaan teistä tapa itseänsä ja näytä minulle kuinka kuolla?"

Ei kukaan heistä kuitenkaan suostunut tähän pyyntöön vaan kaikki istuivat lattiaan katsellen.

Nyt Nero pani käsivartensa ristiin ja katsellen heitä jokaista purskahti kyyneliin.

Mutta vähän ajan päästä hän hypähti ylös ja lausui:

"Nero, Nero, tämä on häpeä! Sinun viivyntösi on kunniaton; nyt ei ole aikaa surullisiin liikutuksiin; aika vaatii miehen mieltä."

Mutta rohkeus, jota hän halasi, ei näyttänyt tulevan, ja hän seisoi epäneuvoisena, milloin haparoiten tikariansa, milloin kävellen edestakaisin vähäisessä huoneessa.

Vihdoin hän seisahtui ja katseli tuimasti saattajiansa.

"Te", hän lausui, "olette pelkureita ja pettäjiä. Jollei, te näyttäisitte, kuinka tulee kuolla. Voi, jospa täällä olisi yksi, jonka olen tuntenut. Sillä minä olen tuntenut miehen ja ainoastaan yhden koko elämässäni, joka nauroi kuolemaa. Oi, jospa hän olisi täällä! Cineas! Cineas! missä sinä nyt olet? Miksi luovuit ystävästäsi? Sinulla ei kumminkaan ole mitään valitusta minua vastaan. Voi Cineas, jos sinä vaan olisit täällä, kuinka hyvin sinä näyttäisit minulle tien tuonelaan! Voi! mimmoinen taiteilia minussa kuolee!"

Kun hän näin puhui, joku melu kiinnitti hänen huomiotansa. Se oli hyvin tunnettu. Se oli ratsasjoukon töminä. Oltiin häntä takaa ajamassa.

Nero kavahti ylös. Hän värisi pelossaan. Mutta pelko ei voinut kuolettaa hänen päähimoansa. Hän ei lausunut omia sanojaan, vaan Homeron:

"Ratsujen joutuisain mun korvani rientävän kuulee."

Tarttuen yhteen tikariinsa hän kokosi kaiken rohkeutensa ja pisti sen kurkkuunsa. Yksi saattajista auttoi häntä toisen iskun iskennässä. Tämä oli kuolemanhaava. Nero kaatui taakse päin kuollen. He nostivat hänen sohvalle.

Vähän ajan kuluttua takaa-ajajat, jotka tavalla taikka toisella olivat saaneet tiedon hänen piilopaikastaan, saapuivat kartanoon ja riensivät huoneesen, centurio etupäässä. Centurio koetti pidättää veren juoksua.

Nero nosti hiueten silmänsä.

"Liian myöhään", hän lausui; ja sitten hän lisäsi tuskin kuultavalla äänellä: "tämäkö teidän uskollisuutenne on?"

Seuraavana silmänräpäyksenä kaikki oli ohitse.

Hän makasi kuolleena, mutta vielä kuolemassakin hirveänä, sillä hänen rajujen intohimojensa vaikutus säilyi vielä pelottaen katselioita. Näitten intohimojen valta, jotka olivat hallinneet häntä vuosikaudet, olivat jättäneet jälkensä hänen kasvonjuonteihinsa. Nuot kasvot, jotka hänen nuoruudessaan eivät olleet rumat, olivat muuttuneet julmannäköiseksi ja myöskin kuolemassa kauheus pysyi ja kammotti niitä, jotka seisoivat lähellä.

XXXV.

Judea.

Sillä välin kuin Lännen armeijat näin kapinoitsivat keisaria vastaan, Idän armeijat olivat toista kapinaa kukistamassa.

Vespasianus jätti Neron Kreikkaan ja käytti Roman voimaa Judeassa. Hän ei kohdannut mitään tavallista vihollista. Juutalaiset olivat sotaisa kansa, urhoolliset ja uskaliaat ja he puolustivat isänmaatansa. Luonto oli muodostanut tämän maan helposti puolustettavaksi. Kaikkia tasankoja ympäröivät vuoret, jotka olivat ikäänkuin linnoitus päällekarkaajia vastaan, jossa urhoolliset miehet harjaantumattominakin saattivat tehdä lujaa vastarintaa ja usein armeijojakin päältänsä torjua. Vuorten välillä oli solia, joitten läpitse ei kukaan voinut ilman ankarinta taisteloa tunkea ja rohkeita miehiä löytyi, jotka olivat valmiit joka solasta tekemään toista Thermopyleä.

Näissä miehissä oli jotakin enemmän kuin tavallinen urhoollisen kansan uljuus. Suuri aate innostutti heitä. Jokainen heistä luuli, että jumala oli hänen puolellaan; jokainen muisti entiset kunnian ajat, jolloin tämä jumala oli tullut heidän avukseen ja antanut heidän voittaa yhtä mahtavat viholliset kuin Romalaiset. Nuot pyhät virret, jotka kuuluivat heidän jumalanpalvelukseensa, puhuivat entisistä kansallisista voitoista, eikä kukaan, joka lauloi niitä, saattanut epäillä, että ne tulevaisuudessa toistettaisiin. Eivät edes tappiotkaan, vaikka niitä monta perätysten tapahtui, voineet järkyttää heidän lujuuttansa eikä vähentää heidän luottamustansa jumalaan. He yhä odottivat sitä aikaa, jolloin hän astuisi esiin ja jolloin hänen apunsa tulisi yhä tuntuvammaksi siitä syystä, että se oli kauan viipynyt. Niin jokainen tappio tapasi heidän yhtä uskaliaina kuin milloinkaan; ja jos he vetäytyivät pois yhdestä paikasta, se oli vaan uudistaakseen taisteloa toisaalla.

Tämä Juutalaisten kiivas uskonvimma innostutti yhtä paljon kaikkia -- miehiä, naisia, jopa lapsiakin. He olivat syntyneet ja kasvatetut semmoisessa kansassa, jossa yksi aate oli yleinen ja tämä aate oli tuo luja vakuutus, että he olivat korkeimman olennon valittu ja suosittu kansa. Antaumista ei koskaan ajateltu. Taisteloissaan he voittivat tai kuolivat. Ei löytynyt mitään keskikantaa. Heidän rohkeuttansa suurensi, jos sitä kävi suurentaminen, niitten vankien katala kohtalo, jotka joutuivat Romalaisten käsiin. Nämät tehtiin mitä kurjimmiksi orjiksi ja lähetettiin tekemään työtä Korinthon kanavalle. Joka uusi sodan vaihe, olipa voitto taikka tappio, vaan vahvisti Juutalaisten jäykkää mieltä ja saatti heidän sotimaan suuremmalla hurjuudella ja palavammalla innolla.

Tavallinen kenraali kenties ei olisi pitänyt tämmöisille vihollisille -- niin tulisille, niin suruttomille, niin vähän omasta hengestään huoliville, niin kestäväisille ja niin valppaille; viholliselle, joka ei odottanut päällekarkausta, vaan rajulla rynnäköllä töyttäsi vastustajia kohti, toisinaan kukistaen kaikki; joka ei tyytynyt taisteloon päivällä, vaan kävi yhtä ankarasti yölläkin kimppuun; joka perääntyi vaan hyökätäkseen uudestaan esiin ja kuolemassakin uljasteli voittajien edessä.

Mutta Vespasianus ei ollut tavallinen kenraali. Hänen miehensä olivat mitä parhaimmalla tavalla harjaantuneet ja hän tiesi kuinka käyttää heitä suurimmalla edulla. Juutalaisten uskonvimmaa vastaan hän asetti Roman legionain harjaantuneen urhoollisuuden ja oman neronsa. Vähitellen jälkimäiset pääsivät voitolle ja hitaasti mutta vakaasti Roman sotaliput siirtyivät eteenpäin Judeassa, sillä välin kuin Juutalaiset synkkämielisinä vetäytyivät takaperin, yhä taistellen ja yhä vartoen kauan odotettua vapauttajaansa.

Tähän sotaan Labeo ja Cineas olivat heittäyneet ja tämän kenraalin johdolla he taistelivat. He eivät ajatelleet asiansa oikeutta, sillä he katsoivat varmaksi, että se oli oikea, koska se oli sota kapinoitsioita vastaan. Roman nimessä oli heillä kyllin. Syytä he eivät etsineetkään: heidän tarkoituksensa oli sota, jonka vimmassa ja hehkussa he toivoivat saavansa helpoitusta siitä surusta, joka heitä rasitti. Työ, ankara työ, se estää ajatukset mieltä kalvamasta; ja työtä he halasivat, vähän huolien siitä, mimmoinen tämä työ oli.

Heti Judeaan tultuansa he olivat tavanneet, mitä he halasivat -- vireän sodan tuiman kiihoituksen, sodan, jota käytiin valppaita ja miehuullisia vihollisia vastaan. He rupesivat kohta tähän uuteen elämään semmoisella innolla, semmoisella kiivaudella ja suruttomuudella, joka teki heidän molemmat mainioiksi. Heidän järkähtämätön ystävyytensä, heidän likeinen kumppanuutensa ja heidän yksimielisyytensä sekä tappelussa että muualla saattivat heidän kuuluisaksi niin omien miesten kuin vihollistenkin joukossa. He ryhtyivät mitä rohkeimpiin yrityksiin, eikä toinen pitänyt enemmän väliä hengestänsä kuin toinenkaan. Mihin hyvänsä toinen meni, toinen meni myöskin ja tämä yhteys ystävyydessä ja urhollisuudessa teki heidän niin tunnetuksi, että romalaiset armeijat pitivät näitä molempia parhaina sotureinaan, ja leiri kaikkui heidän maineestaan. Cineas ylennettiin nopeasti ja olisi päässyt legionan päälliköksi, jos hänen olisi tehnyt mieli; mutta Labeo oli jo koroitettu semmoiseen päällikkö-virkaan, eikä Cineas halannut mitään niin suuresti kuin saada olla niin lähellä ystäväänsä kuin vaan mahdollista. Viran-ylennyksestä hän ei huolinut. Hän oli vaan iloinen, että hänen edistymisensä oli ollut kylläksi pikainen, jotta hän sai pysyä Labeon luona, asua samassa teltassa ja olla lähellä häntä taistelossa. Viran-ylennys ei muuttanut heidän käytöstään tappelussa. Labeo osoitti suurempaa huolettomuutta henkensä suhteen kuin mitä muut katsoivat viisaaksi legionan komentajalta, ja johdatti miehiänsä vaarallisimpiin yrityksiin; ja Cineas, jolla oli vähemmän edesvastausta, pani vielä vapaammin henkensä alttiiksi.

Sodan jyminä, alinomainen valvonta, lakkaamattomien marssien vaiva, voiton kiihoitus -- kaikki nämät olivat soveliaat vetämään heidän ajatuksiansa puoleensa ja poistamaan heistä noita muistoja, jotka olivat niin tuskalloiset. Labeo ei mielinyt enään itsemurhaa. Siitä huolesta, jolla hänen täytyi hoitaa virkaansa, hän havaitsi, että tämä elämä vielä tarjosi alaa hänen ajatuksilleen ja tarvitsi hänen tointansa. Isänmaanrakkaus vaatimuksineen virisi. Sota-into alkoi kilpailla hänen haikean surunsa kanssa ja pääsi voitolle, koska se oli vilkkaampi ja kiihkeämpi. Se suuri edesvastaus, joka hänellä nyt oli, tuotti omat huolensa ja omat tuskansa; hänen täytyi suunnitella päällekarkauksia ja puolustuksia; hänen täytyi ottaa osaa toisten kenraalein neuvotteluun ja muistuttaa mieleensä kaikki kokemuksensa entisiltä ajoilta, tehdäkseen sitä hyödylliseksi nykyisyydelle. Tämmöisissä asioissa hänen ajatuksensa parhaasta päästä askaroivat -- ainoastaan vähäinen aika jäi muita asioita varten. Kun hän pystyi ajattelemaan, nämät esineet tunkeusivat itsestänsä hänen mieleensä ja vaativat miettimistä; ja kun hän ei kyennyt ajattelemaan niitä, väsymys ja vaiva voittivat hänen ja hän kääntyi usein pois virkatoimistaan unen helmoihin.

Samoin kuin Labeon oli myöskin Cineaan laita. Uusi ajatusten työksenteleminen tuotti uudet huolet ja uudet mietteet; nämät kenties eivät olleet niin tärkeät kuin Labeon, mutta kuitenkin kylläksi tärkeät, että ne kiinnittivät suureksi osaksi hänen huomiotansa. Alhaisemmassa virassaan hänellä oli myöskin vähempi edesvastaus ja suurempi tilaisuus osoittaa itsepuoleista urhoollisuutta. Hän oli päällikkönä rajuissa väkirynnäköissä, hän johdatti rohkeita partioretkiä, ja joka yrityksessä, jossa erityistä miehuutta ja oman hengen halveksimista kysyttiin, hän aina kävi etupäässä. Näin olivat molemmat eri tavalla, mutta samassa toimessa saavuttaneet, mitä he enimmin halasivat -- huojennusta surusta.

Sota jatkaantui, ja vaikka Juutalaiset tekivät mitä miehuullisinta vastarintaa, heidän täytyi yhä peräytyä Roman armeijan edestä. Vespasianon sotataito voitti heidän huiman urhoollisuutensa. Vuorisola toisensa perästä läväistiin, linna linnan perästä valloitettiin. Vespasianolta sotaretki oli alinomainen työnteko. Ainoastaan lyhyt lepo-aika sallittiin sekä omille että vihollisen sotamiehille.

Ei kuitenkaan tämmöisessäkään sodassa, jossa niin moninaisia tapahtui, ollut mahdollista, ettei olisi muutamia lepohetkiä suotu. Vaikka ne olivat lyhyet, niitä kuitenkin oli, ja sotamiehet asettivat leirinsä ja lepäsivät ajan vaivoistaan. Tämmöisiä aikoja Cineas ja Labeo kaikkein enimmin pelkäsivät.

Sillä nyt, kun kaikki oli turvassa, kun armeija lepäsi hyvin varustetussa leirissä ja kaikki toimitukset olivat osaksi lakkautetut, se mielenjännitys, jonka sodan puuhat olivat synnyttäneet, taantui, ja vireästä elämästään heidän täytyi palata joutilaisuuteen ja kaikkiin niihin ajatuksiin, joita työttömyys kasvatti.

Sillä heiltä oli ajatus semmoisina aikoina sama kuin muisto, ja muisto oli tuska. Kaikki, mitä oli ollut suloista heidän entisessä elämässään, kääntyi nyt katkeraksi sen vuoksi, että kaikki oli kadonnut, ja jokainen mieluisa muisto vaan viilsi sitä sydäntä, joka vielä kaipasi entisyyttä ja ikävöitsi sen autio-maille. Koko entisyyttä pimitti mustana pilvenä se suru, johon se oli päättynyt, ja ajatus, joka palasi menneesen elämään, kulki tämän elämän läpitse, kunnes se saapui tuohon synkkään kuolinhuoneesen Britanniassa.