Chapter 28

Kun Labeo kantoi Markoa ympäri tiluksilla, Galdus seurasi poikaa silmillään ja oli aina vartioimassa, hartaasti odottaen jotakin tilaisuutta saadakseen tehdä jotakin, yhtä kaikki mitä; mutta kaikki, mitä hänen oli tilaisuus tehdä, tuotti hänelle mitä suurimman onnen.

Kun ei Markus enää jaksanut käydä ulkona taivasalla, seisoi Galdus taikka käveli koko ajan lähellä hänen huonettansa, siksi kuin Labeo viimein sääli häntä ja antoi hänen olla huoneessa. Britannialaisen käytöksessä ilmestyi se mielen vakavuus, joka on omainen luonnon ihmisille, mutta ne, jotka katselivat häntä, näkivät, että hänen voimansa usein raukeni, ja milloin hyvänsä hänen silmänsä vaan kohtasivat Markon, hänen kasvonjuonteittensa vakava tylyys väheni ja lientyi sanomattomaan rakkauteen.

Vihdoin kaikki oli ohitse, ja Galdus seisoi tuossa ilmeisenä tuskan kuvana. Hän jäi päiviksi, jopa välisti öiksikin, rakastetun ystävänsä haudalle, ikäänkuin hänen uskollisuutensa voisi kutsua takaisin pois-menneen. Hänen kiihkeä rakkautensa sitoi hänen tähän paikkaan, johon hän näki tämän rakkauden hautaantuneen, ja sillä välin kuin Labeo ja Cineas kartanossa taistelivat tuskaansa vastaan, Galdus piti hiljaista suruansa haudalla. Täällä molemmat ystävät toisinaan tapasivat hänen ja näkivät tämän kolmannen surun, joka saatti kilpailla heidän oman surmaa kanssa. Tämmöisissä tiloissa he vaan näkivät ja astuivat ohitse eivätkä lausuneet mitään.

Vähän ajan perästä Labeo muuttui. Hänen ensi huumauksensa poistui, mutta sen sijaan tuli elävä tieto hänen kovasta tappiostansa. Se synnytti hänessä haikean surun, joka ilmaantui kirouksissa taivasta vastaan. Se saatti hänen jäykistelemään kohtaloansa vastaan ja suuttumaan, ikäänkuin hänen kärsimisensä olisi ollut väärä. Kun hän ajatteli kykenemättömyyttänsä, hän kävi kiivaammaksi. Mutta hän ei voinut tehdä mitään. Ei löytynyt ketään, jolle hän olisi voinut kostaa, ja se taivas, jota hän kirosi, oli ulkopuolella hänen valtaansa.

Eräänä aamuna hän yhtyi Cineaasen puutarhassa. Hän oli muodoltaan tavattoman vaalea, hänen silmiänsä veristi ja hänen kasvoissaan ilmestyi hurja levottomuus, joka säikähytti hänen ystäväänsä.

"Cineas", lausui Labeo -- ja tämä oli melkein ensimäinen sana, jonka hän oli kuukausiin ehdollansa lausunut hänelle -- "minä en voi kärsiä tätä kauemmin. Minä tapan itseni, jos tätä vielä kestää."

Cineas katseli häntä murheellisen kummastuneena, mutta ei sanonut mitään.

"Minä olen jo kerran yrittänyt", jatkoi toinen. "Se oli tänä aamuna -- päivän koitteessa", hän lausui katkonaisesti. "Minä olen viettänyt tavattoman unetonta yötä, ja sydäntäni särki. Äkkiä yksi ajatus joukahti mieleeni. Minä tahdon tehdä lopun tästä heti ja ijäksi. Miksi minä elän, jos minun täytyy näin elää? Ja minä rupesin suuresti kaipaamaan kuolemaa."

"Minä nousin, otin esi-isäni tikarin, jota olen alinomaa kantanut, toimitin juoma-uhrin Jupiterille, vapauttajalle, ja nyt ojensin käsivarteni pistääkseni tikaria sydämeeni. Mutta" -- ja Labeon ääni kävi matalaksi ja sortui liikutuksesta -- "yhtäkkiä luulin kuulevani äänen -- joka ei ollut mikään ihmisääni -- äänen, joka vaan puhutteli sieluani -- se oli _hänen_ äänenä -- se sanoi: 'Isä, me yhdymme jälleen.'"

"Ja tikarini heltesi kädestäni. -- Voi minun poikani!" vaikeroitsi Labeo, pusertaen kiinni kätensä, "näitkö sinä minun tähtien takaa ja tulitko pidättämään kättäni? -- Minä katsoin sitä hyväksi ennusmerkiksi, olipa se sitten mielikuvitukseni taikka lemmittyni ääni. Minä en tahdo kuolla pelkurin tavalla kärsimisiä karttaakseni. Jos häväistys olisi edessäni, silloin minä seuraisin esi-isääni."

"Mutta minun täytyy tehdä loppu tästä. Minä en voi elää näin. Joka päivä saattaa tilani pahemmaksi ja minä kärsin nyt enemmän, kuin milloin isku ensiksi iskettiin."

"Tuntuuko sinusta niin, voi minun sieluni ystävä?" lausui Cineas matalalla, surullisella äänellä. "Jos niin tuntuu, löytyy yksi ehto meillä molemmilla -- sinulla ja minulla: menkäämme pois."

"Pois! Mihin?"

"Pois -- pois -- johonkin pois täältä. Toiveliaasen elämään, jossa saatamme unhottaa kaikki nämät ja unhottaa itsemme. Judeaan."

"Judeaan!" lausui Labeo, jok'ei oikein ymmärtänyt häntä.

"Niin", vastasi Cineas oudolla innolla. "Judeaan -- legioneihin -- sotaan. Sillä siellä on sota. Koko maa on nousnut kapinaan, ja siellä on taistelo semmoinen taisteltava, jota ei maailma Philippi'n perästä ole nähnyt. Se on ajatuksemme toisaalle kääntävä. Me seuraamme Roman kotkia. Sinä johdatat legionejasi voittoon. Me taistelemme toinen toisemme vieressä ja ryntäämme noitten kallio-kaupunkein muureja ylös, jotka siaitsevat vuorten huipuilla. Silloin, jos kaipaamme kuolemaa, se saavutetaan pian, siitä ei ole epäilemistäkään; ja jos halaamme elämää, elämä tulee, tuottaen semmoisia ajatuksia, jotka ovat suotuisammat kuin ne jotka täällä meissä asuvat. Sota on alkanut, ja armeijat ovat jo menneet sinne kostamaan Cestion tappiota. Minä kuulin tämän eilen kaupungissa."

Nyt Cineas, joka pelkäsi, että Labeo olisi vastahakoinen, puhui hänen vanhasta legionastaan, joka oli mennyt sinne, ja noista vanhoista teltakumppaneista, joitten kanssa Labeo oli jo kokenut sotaretkien vaaroja ja sodan ankaraa kiihoitusta. Hänen viehättävää puhettaan kuunnellen Labeo havaitsi koko entisen sota-intonsa syttyvän rinnassaan; muistot, jotka olivat kauan olleet sammuksissa, virisivät jälleen; koko hänen sotamiehen luontonsa nousi; hän muisti entisten kunniakkaitten sotaretkien päiviä ja taisteloin hehkuvaa kuumuutta; Roman sotaliput ja välkkyvät aseet ja valkoiset teltat kuvaantuivat hänen eteensä; hänen silmänsä säihkyivät, hänen sieramiansa värähteli ja hänen sydämensä sykki nopeasti.

"Menkäämme pois", hän huudahti, Cineasta keskeyttäen. "Tuo on miehelle ja Romalaiselle sopiva elämä. Miksi minä seison täällä vaikeroiten niinkuin lapsi, kun kaikki nuot ovat edessäni? Kiiruhtakaamme. Me menemme yhdessä. Sinä et ole sotamies, Cineas, mutta sinä olet urhoollinen ja osaat käyttää aseita, ja minä näytän sinulle, kuinka Roman armeijoita johdatetaan."

"Minä lähden sinun kanssasi eikä kenenkään muun kanssa, elämään tai kuolemaan maailman ääriin saakka. Jos kuolemme, kuolkaamme somasti, niinkuin miehet tappelussa eikä vuoteellamme."

Tämä uusi ajatus elähytti molempia ystäviä, kun he hankkivat poislähtöänsä. He ilmoittivat pian päätöksensä Galdolle ja pyysivät häntä seuraamaan itseään.

Tämä ajatus vaikutti yhtä paljon Britannialaisen mieleen kuin Labeonkin.

"Te lähdette sotaan?" hän kysyi.

"Niin."

Galdon silmät sädehtivät.

"Ja minä olen vapaa?"

"Yhtä vapaa kuin minä."

"Siinä tapauksessa minäkin lähden, mutta ei teidän kanssanne." Voi Labeo, minulla on toiset sodat. Minä olen Britannialainen, minä en taistele Roman sotalippujen alla."

"Minä olen Britannialainen ja olen isieni maassa. Minä kuulen isieni äänen unissani, ja he vaativat minua kostoon. Minä olen unhottanut heidän ja ummistanut korvani heidän käskyiltänsä. Minä kuulen heitä nyt ja tottelen."

"Kaikkialla Britannian vuorilla heimokuntamme vielä asuvat, ja pohjoisessa he ovat kaikki vapaat. Jos minä olen vapaa, minä tahdon elää vapaata elämääni heidän kanssaan."

"Tuo ainoa, jota minä palvelin niinkuin jumalaani, on jättänyt minun", hän jatkoi sortuvalla äänellä. "Mitä jääpi minulle kuin lähtö takaisin vanhojen jumalieni luo? Kansani tarvitsee minua. He tarvitsevat vielä puolustajia. Minä tahdon taistella heidän puolestaan ja kuolla heidän tähtensä."

Labeo ei lausunut mitään. Hän luuli, että Galdus lähtisi takaisin heimokuntaansa ja heittäisi henkensä jossakin turhassa kapinassa. Mutta hän tunsi Galdon eikä koettanut muuttaa hänen päätöstänsä.

"Minä en tahdo odottaa siksi kuin te lähdette", lausui Galdus. "Minä menen ensiksi ja heti. Voi sinä, jonka poikaa minä jumaloitsin, anna minun viimeistä kertaa syleillä sinua, jätä minut sitten haudalle ja ennen päivän koittoa minä lähden."

Britannialainen syleili nyt Labeota ja lähti. Koko yön hän makasi Markon haudalla. Aamulla he menivät katsomaan häntä, mutta hän oli poissa.

Labeo ja Cineas eivät enää viipyneet kauan. Muutamina päivinä he olivat päättäneet vähäiset valmistuksensa. He jättivät kartanon ja näkivät ennen pitkää takanansa Britannian valkoiset rannat, kun heidän laivansa riensi laineitten ylitse.

Matkan tapaukset hajottivat heidän ajatuksensa ja estivät heitä muistamasta suruansa niin alinomaa kuin tähän asti.

Ennen pitkää he saapuivat Romaan.

Nyt Labeo syleili äitiänsä ja kertoi hänelle päätöksensä. Kunnian-arvoisa nainen suostui tähän, sillä hän piti sitä aivan luonnollisena asiana. Ottaen osaa poikansa syvään suruun hän oli iloinen, että Labeon oli tilaisuus välttää sitä kiivaan sodan toimissa.

Ennen lähtöänsä Labeo asetti äitinsä tilan mukavalle kannalle. Hän pani Julion kartanon hoitajaksi, joka luottamus suuresti edisti nuoren centurion arvoa, ja käski hänen pitää hellää vaaria Sulpiciasta. Lydia oli tullut kalliiksi Sulpicialle, joka oli ruvennut rakastamaan häntä, kun hän asui huvilassa, ja Labeo tunsi, että hänen äitinsä elämä tämän seurassa olisi onnellinen.

Nyt Labeo ajatteli sitä rehellistä palveliaa, jonka uskollisuus oli nähty monessa tilaisuudessa monena vuotena, ja kun kaikki hänen valmistuksensa olivat suoritetut, hän päätti tehdä Isaakin vapaaksi.

Kun hän ilmoitti päätöksensä Juutalaiselle, hän suuresti hämmästyi tämän sanoman vaikutuksesta. Hänen kasvonsa lensivät liikutuksesta punaiseksi ja kääntyivät kohta kalman-vaaleaksi. Juutalainen lankesi Labeon jalkain suureen.

"Suokoon Abrahamin, Isaakin ja Jakobin jumala sinulle runsaimmat siunauksensa, hän pitkittäköön sinun elämäsi ja täyttäköön kaikki sinun toiveesi ja halusi."

Labeo keskeytti häntä ja vakuutti hänelle, että hän jo oli tehnyt kylläksi sitä ansaitakseen ja että kiitollisuus, jota hän oli osottanut, yltäkyllin palkitsi sen vapauden, jonka hän oli antanut. "Mutta miksi tämä ilo? Minä luulin elämäsi olevan onnellisen täällä. Sinä näytit aina tyytyväiseltä."

"Jalo Labeo? Maanpakolainen ei ole koskaan onnellinen eikä tyytyväinen. Hänen sydäntänsä särkee alinomaa. Juutalaiselle isänmaa on kalliimpi kuin kenellekään muulle. Ja mitä minuun tulee, yöt päivät minä olen itkenyt, kun muistin Sionia. Mutta minä olen turvannut jumalaani ja Hän on minun vapahdukseni kallio. Hän on kuullut minun rukoukseni. Kiitetty olkoon hänen nimensä."

"Mutta sinä et voi nyt palata Judeaan."

Isaak loi silmänsä maahan.

"Siellä on nyt sota."

"Minä kuolisin mieluisammin siellä, kuin eläisin missään muualla", vastasi Isaak.

"Tahdotko siis lähteä sinne?" kysyi Labeo kummastuneena.

"Sinä et estä minua?" kysyi Isaak hartaasti.

"Estää sinua? ei suinkaan, jos tahdot lähteä."

Isaak nosti päätänsä eikä sanonut mitään, mutta hänen kohoavassa rinnassaan ja säihkyvissä silmissään oli jotakin, joka ilmoitti sanoin sanomattomia asioita. Labeo ei ymmärtänyt sitä silloin. Hän ymmärsi sen jälestäpäin.

XXXIII.

Nero Kreikassa.

Ennenkuin Cineas jätti Roman lähteäkseen Britanniaan, Neron taiteelliset ja tieteelliset taipumukset olivat erinomaisella tavalla virvonneet. Hän oli viettänyt jonkun aikaa osaksi hekumallisissa huveissa osaksi uhkeissa tuumissa keisarikunnan rajojen laventamiseksi, kun yksi seikka tapahtui, joka käänsi kaikki hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.

Lähetyskunta toimitettiin Kreikan kaupungeista, joka toi Nerolle voitonseppeleen hänen etevyydestään soittotaiteessa. Ei mikään asia olisi voinut miellyttää häntä enemmän kuin tämä. Se oli odottamaton, ja saatti hänen ylen iloiseksi. Hän vastaan-otti lähettiläät lempeimmillä tervehdyksillä, käski heidän pöytäänsä ja tuhlasi heihin kaikki kunnian-osoitukset, joita hän suinkin voi keksiä. Hän puhui heidän kanssaan omituisella tavallaan taiteesta ja kirjallisuudesta; hän lauloi heille, ja he kuuntelivat ihastuneina ja palkitsivat häntä innokkaimmilla kädentaputuksilla. Kreikkalaisina ja Caesarin vieraina he eivät säästäneet imartelemista, ja heidän hieno hyväilemisensä täytti hänen ilolla. Hän puolestaan ihmetteli heitä heidän kauneuden-tuntonsa tähden, joka saatti heidän ymmärtämään hänen kauniita taidonlahjojansa, ja innoissaan hän laimin löi kaikki muut huvitukset ja kaikki julkiset toimitukset. Kreikkalaiset noudattivat kokonaan hänen taipumustaan ja vaativat viimein vahvasti, että hän kävisi Kreikassa ja antaisi tämän maan asukkaille tilaisuutta kuulla hänen jumalallista ääntänsä, sanoen hänelle, ettei se ollut oikein, että hän piilotti mainiota neroansa semmoisessa maassa kuin Italiassa, jossa ei häntä millään lailla ymmärretty, ja vakuuttaen hänelle, että jos Kreikkalaiset vaan saisivat nähdä hänen ihmeelliset taitonsa, he jakaisivat hänelle korkeimmat palkinnot kaikissa kilpaleikeissä.

Tämmöisen loistavan maineen toivo häikäisi Neroa täydellisesti ja karkoitti kaikki muut asiat hänen ajatuksistaan. Hän päätti lähteä Kreikkaan ja ryhtyi matkansa valmistuksiin. Nämät toimitettiin mitä komeimmalla tavalla. Viisituhatta korkeasukuista nuorukaista, joitten päällikkö Tigellinus oli, määrättiin häntä saattamaan. Näihin yhtyi summattoman suuri joukko kaupungin irstaimmista ja huonoimmista asukkaista. Mutta tämä saatto-armeija ei kantanut aseita; he ottivat vaan mukaansa soittokoneet, että kaikki matkan tarvekalut olisivat yhdenmukaiset. Tuhat vaunua kuljetti ruokavaroja ja hopealla peitetyt muulit vetivät näitä vaunuja. Kaikki hevoset olivat koristetut uhkeimmilla valjailla, ja merkillinen omituisuus tässä prameudessa oli suuri joukko afrikalaisia orjia, kaikki puettuina kauniisin vaatteisin, ja kalliit rannerenkaat käsivarsissa.

Nämät hankkeet veivät jommoisenkin ajan, mutta viimein he nousivat maalle Kreikassa. Nyt he panivat toimeen mitä yrityksen menestymiseen tarvittiin. Kreikan kilpaleikkejä pidettiin ikivanhan tavan mukaan eri vuosina, mutta Nero ei malttanut odottaa niitten säännöllistä vietäntö-aikaa. Hän julistutti sentähden käskyn, että kaikki pidettäisiin hänen käyntinsä aikana, ja että joka paikassa odotettaisiin siksi, kuin hän saapui sinne. Kadehtien niitten mainetta, jotka olivat saaneet palkintoja entisinä vuosisatoina, hän käski, että kaikki heidän kuvapatsaansa hävitettäisiin; hän kutsui kuitenkin kaikki etevimmät silloin elävät taiteiliat kilpailemaan jokaisessa taiteen taikka voimistelun haarassa, olipa runoilemisessa taikka soitannossa taikka juoksemisessa taikka vaunun-ajossa.

Sitten hän aloitti kummallista matkaansa ympäri Kreikkaa, käyden kaupungista kaupunkiin ja antaen kansan ihmetellä itseään. Joka näytännössä pidettiin huolta siitä, että odotetut mieltymys-osoitukset saataisiin. Hänen omat seuralaisensa asetettiin kuunteliain joukkoon muitten suostumus-osoituksia johdattamaan. Eikä suostumus-osoituksia puuttunut. Joka kerta, jolloin keisari astui näkymölle, oli loistava voitto, ja Nero jättäysi täydelleen hetken viehättävään valtaan. Kaikki läsnä-olevat kilpailiat tunnustivat, että maailman hallitsian suurempi nero oli voittanut heidän, ja kun eräs onneton raukka pyrki kilpailemaan Neron kanssa, liktorit veivät hänen pois kaikkien katseliain nähden. Halveksiminen rangaistiin niinkuin maankavallus. Vespasianus sattui kerta olemaan läsnä jossakin tämmöisessä näytännössä ja meni nukuksiin sen kestäessä. Suuttunut keisari ajoi hänen pois hovista, ja hän olisi ehkä saanut surmansa huonon makunsa tähden, jollei Judean sota olisi vaatinut hänen tointansa.

Samalla kuin kansa näin ilmoitti mieltymystänsä, heidän oli vaikea taistella sitä tunnetta vastaan, jolla Kreikkalaiset heti havaitsivat, mitä oli naurun-alaista. He näkivät Neron astuvan esiin ja tavottelevan suositun taiteilian kaikkia temppuja, he näkivät, kuinka hän ponnisti ääntänsä, mullisti silmiänsä, nousi varpailleen, hengähtyi ja vaivasi ruumistansa siksi kuin hänen ennestäänkin punainen ihonsa kävi karmosini- ja purpuraväriseksi. Hän kilpaili kaikissa taidon harjoituksissa; milloin soittoniekkana, milloin murhenäytteliänä, milloin vaunun-ajajana. Vaunun-ajajana hän yhdessä tilaisuudessa noissa suurissa Olympian leikeissä suljahti pois vaunuistaan, ja hänen täytyi jättää ajokertansa kesken. Kuitenkin hän sai palkinnon.

Näin Nero voitti voittonsa, ja Nemean, Python, Isthmon ja Olympian leikkien suuren-arvoiset kunnian-osoitukset annettiin kaikki hänelle. Kaikkiansa hän näytännöillään voitti kahdeksan sataa eri seppeltä. Senati kantoi, niinkuin tavallisesti, kiitos-uhreja jumalille ja teki hänen voittonsa päivät yhteisiksi juhlapäiviksi.

Ei sentään Neronkaan voitonriemu ollut täydellinen. Kesken kaikkia juhlamenoja hänkin toisinaan tunsi syyllisen omantuntonsa soimaukset. Hän kantoi vuosikaudet äitinsä murhan kauheata muistoa, ja tunnusti kerta, että tämän haamu ajoi häntä takaa ja vainosi häntä ruoskinensa, käärmeineen, ikäänkuin joku koston jumalatar. Näitten omantunnon vaivojen vuoksi hän ei juljennut käydä Athenassa, sillä hän tiesi, että hän siellä näkisi noitten kammottavien jumalattarien vanhan temppelin ja tarhan. Ei Spartaakaan hänen käynyt lähestyminen, koska Lykurgon lait erittäin ja ankarasti rankaisivat semmoisia rikoksia kuin hänen. Hän ei uskaltanut käydä Eleusin mysterioita katsomassa, sillä kuuluttaja käski pois kaikki murhamiehet ja vanhempansa surmaajat. Tämmöinen tuskalloinen pelko pidätti häntä juuri niistä paikoista, joihin hänen mielensä etupäässä olisi tehnyt.

Tällä matkalla hänen puolettomuutensa työt olivat varsin suunnattomat, ja hänen vaatimuksiensa tyydyttämistä varten syntyi entistä pahempi sorto Romassa. Ne, jotka hän oli jättänyt poissa ollessaan hallitsemaan, olivat vaan iloissaan, koska heidän oli tilaisuus omaksi hyödykseen harjoittaa tyranniutta. Äärettömät rahasummat koottiin kovimman julmuuden ja kiskomisen kautta, ja Roma näki lakkaamatta ryöstöjä ja verenvuodatuksia. Kaupungin rikkaimmat ja kuuluisimmat miehet määrättiin uhriksi ja käskettiin lähtemään pois -- tavallinen käsky näihin aikoihin, jota ei kukaan koskaan rohjennut olla tottelematta. Mutta Neron julmuus ulottui avarammalle kuin vaan Romaan. Hänen rakkautensa Kreikkaa ja kaikkia kreikkalaista kohtaan ei estänyt häntä ollenkaan hänen rakkautensa maata rystämästä. Juuri ne kaupungit, jotka olivat häntä kuunnelleet ja jakaneet mieltymys-osoituksia hänelle, juuri ne tehtiin hänen saaliinhimonsa uhriksi, ja etevimmät asukkaat ajettiin maankulkeuteen taikka murhattiin, jotta sopi anastaa heidän omaisuutensa.

Tällä välin tila Romassa alkoi käydä arveluttavaksi. Kansan mielestä Neron käskyläisten tyranniutta ei käynyt sietäminen; luja ja kiivas murina nousi. Sanansaattajia lähetettiin keisarille, jotka varoittivat häntä asiain laidan vuoksi ja käskivät hänen palata. Mutta uusi tuuma oli tähän aikaan viehättänyt Neroa. Hän aikoi kaivattaa kanavan Korinthon kannaksen poikki. Hän viipyi kauemmin sentähden että tämä työ todella toimitettaisiin ja hän sen kautta saavuttaisi ikuisen kunnian. Tässä vehkeessä ollen hän vielä jatkoi julkisia näytäntöjänsä ja vietti aikansa verisillä tragedioilla todellisessa elämässä ja tekotragedioilla julkisella näkymöllä.

Viimein vaara kuitenkin yltyi joka taholta. Roma oli kapinaan nousemaisillaan. Liekki alkoi levitä muuallekin. Valtionhoitaja Helius lähti pelästyneenä Romasta ja kiirehtien Kreikkaan tuli Neron luo Korinthoon. Kertomus, jonka hän toi tullessaan, esti suorastaan Neroa kauemmin Kreikassa viipymästä, ja tämän täytyi jättää loistavan maineensa kilpatanner, jossa hän oli noin vuoden aikaa oleskellut.

Nero saapui ensiksi Neapoliin ja astui kaupunkiin semmoisella triumfilla, joka sopi tälle ihmeteltävälle nerolle, joka oli saavuttanut niin monta kunniapalkintoa. Muut kaupungit panivat toimeen samanlaisia triumfeja, ja vihdoin kaikki juhlamenot kohosivat korkeimmilleen Romassa. Hänen edessään kulki pitkä juhlaseurue, kantaen niitä seppeleitä ja kukkakiehkuroita, jotka hän oli voittanut, ja pitäen korkealla ilmassa kirjoituksia, jotka julistivat sen suuren Romalaisen mahtavaa neroa, joka oli voittanut kaikki Kreikkalaiset heidän nimen-omaisella alallaan. Kaupunki kaikkui ylistyslauluista ja pyhistä hymneistä Apollon, soitannon ja runouden etevimmän jumalan puoleen. Pitkän juhlaseurueen jälkeen nähtiin ne triumfivaunut, joita Augustus kerta oli käyttänyt. Niissä Nero istui, ja hänen vieressään Diodoros, soittoniekka. Kukkia sirotettiin kaduille keisarin eteen. Pyhiä teuraita kannettiin alttareille, uhrien ja suitsutusten savu nousi ilmaan, ja kaduilla kuului niitten ilon- ja suosion-huudot, jotka koettivat soveliaalla huutamisella soveliaimmalla tavalla tervehtiä tämmöistä voittajaa.

Kesken näitä kaikkia yksi asia täytti Neron harmilla ja vihalla, ja se oli Cineaan poissa-olo. Hän oli odottanut, että tämä olisi ollut ennen muita halullinen seuraamaan häntä Kreikkaan, ottamaan osaa hänen triumfeihinsa ja ihastelemaan hänen taidonlahjojaan. Sen sijaan Cineas ei ollut ensinkään tullut näkyviin eikä edes lähettänyt mitään anteeksipyyntöä. Tämänkaltaisella matkalla Cineas olisi ollut kaikki kaikissa. Se kunnioitus, jota Cineaan mainiot tiedot olivat synnyttäneet Nerossa, vaikutti, että tämä vielä halukkaammin tahtoi, jotta Cineas olisi saapuvilla, ja kartutti hänen suuttumustansa Cineaan poissa-olon vuoksi. Alusta Nero luuli, että Tigellinon kateus oli syypää siihen, ja syytteli tästä lemmittyänsä; mutta jälkimäisen selityksistä hän näki, ettei asian laita ollutkaan semmoinen.

Keskellä Kreikan matkansa huvituksia hän ei ollenkaan kysynyt Cineasta, vaan yhä, aivan viimeisiin asti ajatteli, että Athenalainen saapuisi sinne. Hän luuli vahvasti, että Cineas jäi korkeinta nautintoa vailla, johon hän milloinkaan pystyi, kun hän ei kuullut hänen omaa jumalallista ääntänsä; ja usein, kun kolmenkymmenen-tuhannen ihmisen mieltymys-huudot raikauttivat teateria, hän ajatteli itsekseen: -- voi, jospa vaan Cineas olisi täällä!

Mutta kuukausi toisen perästä kului eikä Cineas vielä tullut, ja yhä vaikeammaksi kävi tätä poissa-oloa puollustaa. Alussa Nero ei suuttunut, sillä hän luuli, että Cineas tulisi kylläksi rangaistuksi, kun hän saisi täydelleen tietää, mitä hän oli jäänyt paitsi. Mutta ennen pitkää Nero vihastui ja alkoi vähitellen ajatella, että häntä halveksittiin, siksi kuin tämä ajatus muuttui todelliseksi epäluuloksi, ja epäluulo varttui vakuutukseksi. Nyt hänen vihallaan ei ollut päätä eikä määrää, ja tulinen kostonhimo täytti hänen sielunsa.

Vasta Romaan tultuansa Nero kysyi Cineasta. Silloin hän sai tietää kaikki -- että Cineas oli matkustanut Britanniaan ja sitten palaten Labeon kanssa tämän seurassa lähtenyt Judeaan.

Tämä saatti Neron vimman pahimmilleen. Cineas oli tietänyt, että hän oli Kreikassa, vaan kuitenkin mieluisammin lähtenyt Judeaan. Miksi? Tyhjästä uuteliaisuudesta. Ei suinkaan taistelemista varten. Ja hän oli osoittanut itsensä kylmäkiskoiseksi Caesarin neron suhteen. Tämä oli halveksimista, häväistystä. Cineaan täytyi kuolla!

Kaikkein ensimäinen toimi, johon hän ryhtyi, oli se että hän käski vangita Cineaan ja tuoda hänen Romaan tutkittavaksi.

"Hänen täytyy kuolla tällä kertaa", sanoi Nero Tigellinolle. "Minä aion koettaa, eikö voi saada kuolemaa kauheaksi hänellekin."

XXXIV.

Neron loppu.

Ne suostumushuudot, jotka Nero oli kuullut Roman kaduilla olivat määrätyt olemaan viimeiset, jotka osotettiin tälle miehelle, jonka elämään tragedia ja komedia olivat niin omituisella tavalla yhteen kutoontuneet. Tuskin hän oli palannut, kuin hän sai tiedon mitä vaarallisimmasta kapinaliitosta. Tämän hän kukisti, ja nyt, luullen että hänen tulevaisuutensa oli varma, hän päätti jättää pääkaupungin vaarat ja huvitella jossakin turvallisemmassa paikassa. Hän lahti sentähden Neapoliin ja antautui ajaksi himoihinsa ja soittotaitoon. Siellä hän tapasi kaikki, mitä hänen taipumuksensa vaativat. Hänen sotamiehensä jaksoivat pitää vähemmän kaupungin rahvaan pelossa. Lähiseutujen kauneus viehätti häntä. Neapolin näky-alat olivat aina mieluisat hänelle ja Baijaen huvitukset aivan tarjona.