Chapter 26

Mutta yksi löytyi, jolle Galdon oli tilaisuus laatia kertomuksensa, ja tämä oli Nero. Keisari oli usein muistuttanut Cineasta tästä ja käskenyt hänen tuoda Britannialaisen luoksensa. Cineas noudatti hänen tahtoansa. Nero katseli ihmetellen vieraansa jättiläisruumista ja havaitsi tämän vakavissa, rohkeissa kasvoissa semmoisen voiman, jota hän näki harvassa seuralaisessaan. Galdus ei suinkaan ollut mikään raakalainen. Hänen mielenlaatunsa, joka oli ylevä, oli kohonnut yhä ylevämmäksi, koska hän kauan aikaa oli ollut yhdessä Markon kanssa, ja hänen uljaissa barbarilaiskasvoissaan kuvautui jonkunlainen sielun sivistys, joka synnytti kunnioitusta ja ihmetystä.

Kehoitettuna tekemään tiliä teoistaan Nerolle, Galdus laati koko kertomuksen. Hänen jutussaan ei ilmestynyt sitä sievyyttä, joka oli Cineaan kertomukselle omainen, eikä sitä niin taitavasti toimitettu eikä sen hienoimpia kohtia niin hyvin saatettu näkyviin; mutta yhtä kaikki oli sen vaikutus kumminkin yhtä suuri.

Sillä tässä seisoi mies itse ja esitteli kertomusta itse tapausta näyttämällä. Kun hän kertoili, hänen mielenliikutuksensa yhä suureni. Hän eleli tätä tapausta uudestansa. Kaikki tunteet, jotka olivat palaneet hänessä tuona muistettavana yönä, elivät ja hehkuivat vielä kerran. Hänen tuimia kasvojaan elähytti vaihetellen suru, viha, kosto taikka voitonriemu. Hänen vaaleankeltaiset hiuksensa, hänen puuhkea partansa ja hänen vankka ruumiinsa, hänen kurkkuperäinen äännöstapansa, hänen muukalainen sanankoroituksensa, hänen kummalliset liikenteensä, kaikki nämät saattivat hänen aivan merkilliseksi.

Ihastuksissaan Nero otti omasta kaulastaan kultavitjat ja pani ne Galdon kaulaan.

Hän vakuutti, että tämä kertomus oli antanut hänelle uuden runollisen into-aiheen. Hän aikoi jatkaa tragediansa ja tämä oli maailmaa kummastuttava. Hän vannoi myöskin, että Galdus itse oli tätä tragediaa näkymöllä toimittava. Semmoisella tavalla kertomus Neroon vaikutti.

Jonkun ajan perästä Labeo lähti hoviin. Hän ei mennyt mistään erityisestä syystä, vaan osaksi jostakin epämääräisestä velvollisuuden tunteesta ja osaksi vanhasta korkeamman viran halusta. Sangen vähäiseksi oli tämä halu nyt käynyt. Se kova koetus, jonka alaiseksi hän oli joutunut, oli laimentanut hänen kunnianhimoansa ja semmoisella tavalla, jota hän ei voinut koskaan unettaa, näyttänyt hänelle, kuinka kovin epävakaiset ihanimmatkin toiveet ovat. Hän käänsi ajatuksensa hartaammin kuin milloinkaan ennen puolisoonsa ja lapseensa, jotka hän oli melkein ollut kadottaa. Hän rupesi ajattelemaan semmoista onnea, jota hän saavuttaisi yhdessä näitten kanssa ilman mitään korkeampaa arvoa taikka suurempaa valtaa kuin mikä hänellä nyt oli.

Mutta hänen asemansa hovissa tuntui hovissa ennen kaikkia tuskaloiselta sen vuoksi, ettei hän voinut kärsiä silmäinsä edessäkään sitä miestä, jonka käskyn kautta niin kova onnettomuus oli kohdannut häntä, sitä miestä, jota vastaan hän oli kerta tarttunut aseisin ja jonka hän oli vannonut surmataksensa. Sopiko hänen anoa suosion-osoituksia tältä mieheltä, taikka jos niitä tarjottaisiinkin hänelle, sopiko hänen vastaan-ottaa niitä? Hän tunsi, ettei hän voinut.

Hänen vaiti-olonsa ja hänen umpimielisyytensä jäivät Nerolta huomaamatta. Labeo oli aina ollut semmoinen ja Nero oli tottunut katselemaan häntä jonkinlaiseksi kuva-ihmiseksi hovissaan, joksikin koristeeksi, taidetuotteeksi. Eikä keisari voinut ajatella että Labeo katsoisi vangitsemisen tapauksia joltakin muulta kannalta kuin hän itse. Tämän isän ja puolison sydän oli salattuna Nerolta; että siinä kätkeytyisi katkeria muistoja ja syviä haavoja, sitä Neron kaltainen suorastansa ei voinut käsittää.

Muutamien kuukausien perästä Labeo havaitsi, ettei hän voinut kestää tätä elämää ja hän alkoi inhota sitä -- inhota viheliäistä hovimiesten parvea ja sitä ilkeätä tyrannia, joka johdatti. Hän päätti muuttaa pois.

Muutkin asiat vaikuttivat häneen; mutta ennen kaikkia Markus. Kuukausi toisen perästä oli mennyt, mutta sumu, joka oli laskenut tälle nuorelle sydämelle, ei ottanut millään tavoin haihtuaksensa. Hänen isänsä ja äitinsä katselivat kovalla huolella näitä kasvoja, jotka näyttivät päivästä päivään muuttuvan alakuloisemmaksi. Markus hauteli aina omia ajatuksiaan ja elätteli noita mustia haaveita, jotka olivat valloittaneet hänen mielensä. Se oli semmoinen sielun tila, joka saattaa miehen mielipuoleksi ja välttämättömästi kuolettaa lapsen. Tämän Labeo näki. Hän katseli pelolla tämän pojan lakastuneita silmiä, jäntitöntä liikuntoa ja hitaisia askelia, tämän pojan, jonka erittäin hilpeä luonto vähäistä ennen oli virkistyttänyt koko perhettä ja täyttänyt sen ilolla. Markus oli tauonnut nauramasta ja leikitsemästä. Hänen isästänsä tuntui ikäänkuin olisi poika herjennyt olemasta itsekaltaisenansa. Hän tunsi että ennen kaikkia perin-juurinen asuntopaikan muutos oli tarpeellinen, eikä katsonut mitään paikkaa niin soveliaaksi kuin Britanniaa.

Mutta samalla kuin hän lähti takaisiin sinne, samalla hän luopui kaikista toiveista pikaisen viran-ylennyksen suhteen; vaan Labeo oli alkanut pitää sitä vähässä arvossa. Britannia tarjosi heille uusia oloja. He olivat oleskelleet siellä ennen ja rakastivat sitä. Markus kenties tointuisi jälleen Pohjanmeren voimistuttamassa ilmassa ja tulisi entiselleen.

Labeon ei ollut vaikea päästä legionan päälliköksi. Nerosta oli aivan yhdentekevä, lähtikö hän vai ei; ja niin he ennen pitkää olivat hankkineet kaikki lähteäkseen semmoiseen paikkaan, jossa ei ollut mitään synkkiä, yhä vireillä pysyviä muistoja eikä mitään alinomaista pelkoa uusista vaaroista.

Sulpicia jätettiin jälelle ynnä Isaak kartanoa hoitamaan. Lydia jäi myöskin ja Cineas, joka oli päättänyt viipyä vielä jonkun ajan Romassa. Labeo otti mukaansa puolisonsa ja poikansa ja Galdon.

Aika kului ja Tigellinus oli koettanut vieroittaa Neron mieltä hänen jälleen elpyneistä taipumuksistaan kirjallisten harrastusten suhteen. Tämän miehen luonto ei sallinut minkäänlaista kilpailemista. Hän pyysi ennen kaikkia luovuttaa keisaria Cineaan yhteydestä, sillä hän tunsi, että niin kauan hänen valtansa myöskin oli vaan puoleksi taattu. Tätä varten hän vei keisarin pois Romasta useammin kuin ennen ja pidemmäksi aikaa erältänsä. "Kultainen kartano" kohosi paraikaa ja ennenkuin tämä oli valmis, Nerolla ei ollut mitään hänen suuruuttansa vastaavaa asuntoa. Muut paikat tarjosivat suurempaa vaihtelevaisuutta ja Bajaessa taikka Neapelissa Neron oli tilaisuus nähdä enemmän uutta ja yhtä suurta ylellisyyttä. Cineas tunsi olonsa suuresti huojentuneeksi, kun Nero jälleen oli poissa. Yhteys keisarin kanssa inhotti häntä. Nyt kun hänen rakkaat ystävänsä olivat turvassa, hänellä ei ollut mitään toimitettavaa hovissa eikä hän halannut mitään niin paljon kuin saada hiljaisuudessa lähteä pois. Hänen tahtonsa täytettiin, jopa parhaalla lailla, silla hovi oli muuttanut pois ja tavallisella huikentelevaisuudellaan Nero pian unhotti pois "filosofinsa". Neron tragedia jäi kesken-eräiseksi suunnitelmaksi ja mielikuvituksen luomien sijaan astuivat tositapausten kauhut.

Tigellinus yllytti kaikkia isäntänsä pahoja intohimoja eikä mitään niin suurella menestyksellä kuin tämän julmuutta. Useat Roman parhaista miehistä kukistuivat hänen vehkettensä kautta. Cineas oli kadonnut näkymöltä eikä Tigellinus enään ajatellut häntä, vaan siirsi kaiken kateutensa Petronion puoleen. Tämä iloinen, huoleton ja hilpeä mies kävi yhä hovissa, sillä tämä oli hänen rakkain kotinsa, eikä Tigellinon juonitteleminen eikä Neron karttuva julmuus peloittanut häntä.

Viimein Petronius sai surmansa. Tigellinus syytti häntä osalliseksi suureen kapinaliittoon ja Nero uskoi taikka kumminkin katsoi sopivaksi olla uskovinansa. Nero sattui juuri silloin olemaan huvimatkalla Neapelin lahden tienoilla. Petronius seurasi häntä, mutta pantiin kiinni Cumaessa. Hän havaitsi, että hän oli tuomittu ja vastaan-otti kuoleman samalla iloisella mielellä ja tyvenellä ylenkatseella, jolla hän kaiken elin-aikansa oli maailmaa katsellut. Hän kuoli omituisella tavalla. Hän ei tahtonut elää epätiedossa ja niin hän ylenkatseellisesti valmisteli lähtöänsä maailmasta eikä kuitenkaan tahtonut näyttää hätäilevältä. Hän avasi suonensa ja sidotti ne taas tavan takaa, kadottaen vähäsen verta joka kerta ja vähitellen mennen heikommaksi. Mutta koko ajan hänen ystävänsä ympäröitsivät häntä ja näitten kanssa hän laverteli ja laski leikkiä tavallisella huolettomuudellaan. Hänen mielensä ei tehnyt puhua totisista filosofillisista kysymyksistä, niinkuin sielun kuolemattomuudesta taikka kuoleman ylenkatseesta, vaan hän tahtoi mieluisammin kuulla soitantoa ja laulantoa, lempirunoja ja iloisia säveliä. Hän jakeli lahjoja kaikille, kävi ympäri sekä sisällä että ulkona, pani ajaksi maata, ja näin hän iloisesti ja tyvenesti laski pilaa kuoleman kanssa. Samalla kuin hän ylenkatsoi kuolemaa, hän osotti yhtä suurta ylenkatsetta tuhottajiensa, Tigellinon ja Neron suhteen, ja vietti viimeisiä tuntejansa sillä että hän kirjoitti kertomuksen Neron irstaisuudesta, jonka hän lähetti keisarille lukittuna tämän omalla sinetillä.

Tällä välin kristittyin vainoaminen oli suuresti laantunut. Useat palasivat kotiinsa ja koettivat, niin paljon kuin mahdollista oli, päästä näkyvistä. Keisarilla oli suurempia ja arvokkaampia uhreja eikä hän enää huolinut heistä. Hänen julistuksensa heitä vastaan oli kuitenkin yhä voimassa; alhaisemmat virkamiehet väijyivät vielä heitä, ja vaikka halpasäätyiset kristityt saattivat jäädä huomaamatta, löytyi sentään muutamia, joita oli mainittu nimeltä ja joitten vangitsemista vielä puuhattiin niinkuin sangen tärkeätä asiata. Etevämpiä näitten joukossa oli Julius.

Koko tämän ajan kuluessa oli vanha Carbo ollut aivan toisenlainen kuin ennen. Heti alusta hän suri poikaansa ja katui omaa kovuuttansa. Hän ihmetteli salaisesti tämän lujuutta ja urhoollisuutta ja hankki aina itselleen tarkkoja tietoja hänen tilastaan ja rohkeista toimistansa. Hän olisi mielellään keksinyt jotain keinoa, jolla hän voisi saada poikansa takaisin ja sopia hänen kanssaan, mutta ei tietänyt kuinka. Hänen romalainen ylpeytensä esti häntä ensi askelta astumasta, eikä Julius voinut tulla hänen luokseen. Näin hän kauan aikaa taisteli suruansa vastaan, siksi kuin hän ei voinut kauemmin sitä kestää.

Eräänä päivänä hän kävi Cineaan luona ja puhui entisellä tavallaan ajan pahuudesta. Hän soimasi kovasti Neroa ja luetteli hänen rikoksiaan. Lopulta hän puhui kristittyin vainomuksesta, mainiten sitä Neron ilkeimmäksi teoksi ja vakuuttaen, että kristittyin hyvät avut olivat hänestä täydellisesti todeksi näytetyt sillä, että Nero oli valinnut heidän kostonsa esineeksi. Jos he olisivat olleet miksi hän kerta luuli heitä, he eivät olisi koskaan näin kärsineet.

Cineas kuunteli tätä kummastuksella ja ilolla. Hän ajatteli, että hän kenties voisi saattaa isän ja pojan yhteen; häntä ilahutti, kun hän ajatteli, että tämmöinen onni odotti hänen ystäväänsä ja mietiskeli, kuinka hän parhaiten saisi tämmöisen yhtymyksen aikaan, kun vanha Carbo, joka oli ollut ääneti vähän aikaa, äkkiä alkoi puhua siitä, jota Cineas juuri tuumi, ja huudahti tuskin kuultavalla äänellä:

"Cineas, sinä tiedät, missä hän on. Vie minut hänen luokseen."

Tämä poisti kaikki vastaukset. Hyvin iloisena Cineas heti suostui. He lähtivät viipymättä siihen paikkaan, jossa Julius oli ollut niin kauan ja pääsivät ennen pitkää perille. Carboa hirvitti, kun hän meni portaita alas, astui pimeätä labyrintia ja ajatteli, että tämä oli se paikka, johon hänen poikansa oli karkoitettu. Ja minkä tähden? Viattomuuden, oikean uskonnon ja hyvien avujen tähden.

Viimein isä tapasi poikansa. Jättäen Carbon taaksensa Cineas toi Julion hänen luokseen. Julius tuli, vaaleana ja laihana, jommoiseksi hän nyt oli muuttunut, kantaen kurjan elämän merkkejä ja kalvealla muodollaan ollen vielä kalveampi tulisoittojen tummassa valossa. Carbo katseli häntä tuokion ja sulki hänen sitten syliinsä.

"Voi minun poikani!" hän lausui ja purskahti itkuun.

"Isäni", sanoi Julius, joka oli yhtä syvästi liikutettu, "minä tiesin koko ajan, että olit antanut anteeksi minulle."

Vaan Carbo alkoi nyt kirota heikkouttaan ja koetti pidättää kyyneliänsä, mutta kun hän uudestaan katseli poikaansa, kyynelet jälleen täyttivät hänen silmänsä, kunnes hän viimein kävi istumaan, peitti kasvonsa käsillään ja itki katkerasti.

Nyt, kun vanhus oli löytänyt poikansa ja painanut häntä jälleen sydäntänsä vastaan, hän ei voinut ajatella pidempää eroa. Hän vaati kiivaasti, että Julius kohta jättäisi tämän paikan ja tulisi kotiin. Hän lupasi puolustaa häntä kaikkia vaaroja vastaan ja Julius hymyili suruisesti ja lempeästi, kun vanhus vakuutti, että hän tahtoi panna henkensä alttiiksi häntä varten, jos joku yritti viemään häntä vankeuteen.

"Minä tiedän, isäni, että sinä tekisit niin, samoin kuin minäkin tekisin sinun tähtesi, mutta minun täytyy ajatella muita asioita. Pelko oman itseni puolesta ei pidätä minua täällä. Minusta ei ole mitään pelkoa. Minun olisi helppo välttää vainoajia. Mutta täällä on muutamia, joitten ei olisi helppo. He ovat vähemmän toiveliaat ja enemmän pelokkaat kuin minä. Me, jotka olemme voimakkaat, me kannamme heikkojen kuormaa. Tämmöinen meidän uskontomme on. Muutamat näistä onnettomista, pelokkaista hengistä eivät rohkenisi jättää tätä paikkaa. Niin kauan kuin yksi ainoa kallis Kristuksen lapsi löytyy täällä, niin kauaksi minun tulee jäädä tänne ja auttaa ja lohduttaa häntä. Muutamien on velvollisuus opettaa; minun on velvollisuus suojella pelkääviä ja heikkoja. Ja minä olen luullakseni tehnyt jonkunlaista hyötyä heille."

Carbon silmät sädehtivät, kun hän katseli poikaansa ja kuuli hänen sanojansa.

"Jumala varjelkoon, poikani, että he kadottaisivat sinun! Minä ymmärrän sinun. Minun täytyy suostua. Se on vaikeata. Mutta minä en voi sanoa mitään. Jos olisin nuori, minä rupeisin kristityksi ja tulisin tänne sinua auttamaan. Sinä elät kunniakasta elämää, jalo poikani. Mutta enkö minä saa koskaan nähdä sinua? Täytyykö minun mennä takaisin ja elää ilman sinua? Tahdotko antaa vanhan isäsi kuolla hänen luonansa olematta?"

"Minä tulen sinun luoksesi, milloin ikinä vaan pääsen", vastasi Julius. "Minä vietän päiväkausia sinun luonasi. Ennen pitkää minun kenties on tilaisuus jäädä kotiin. Malta vähän mieltäsi, kallis isäni. Ajattele, mitä tekemistä minulla on. Me tulemme usein yhteen nyt. Kiitä Jumalaa, että tämä eripuraisuus on ohitse."

Julius piti puheensa. Hän kävi usein isänsä luona ja viipyi toisinaan kauan. Häntä ei kohdannut koskaan mikään vaara. Tämä uusi elämä ja tämä osittainen pääsö holvien pimeydestä ja kosteudesta vaikuttivat nähtävästi häneen. Hänen vaalea muotonsa muuttui verevämmäksi ja hänen mielensä kävi hilpeämmäksi.

Mutta yksi seikka oli, joka vaikutti etuisammin häneen kuin kirkas ilma ja auringonpaiste ja sovinto hänen isänsä kanssa.

Oli yksi, joka aina odotti hänen tuloansa ja laski hänen poissa-olonsa päivät ja kuuli hänen äänensä sykkivällä sydämellä -- yksi, jonka koko olento, jolta kaikki muut siteet olivat katkenneet, nyt liittyi hellästi häneen ja sai hänessä elämänsä lohdutuksen. Tämä oli Lydia.

Lydian luona käydessään Julius alkoi viipyä yhä isomman aikaa. Suuren osan ajastansa hän vietti Labeon huvilassa. Hänen isänsä seurasi häntä. Kun Julius oli poissa, vanhus tuli toisinaan sinne, sillä hän tiesi, että tämä paikka oli kallis hänen pojallensa, ja halasi puhua jonkun kanssa hänestä. Välisti hän valitsi Cineaan; mutta ennen pitkää hän tapasi toisen kuuntelian, joka ei koskaan väsynyt kuuntelemasta, kun hän puhui tästä aineesta, joka oli taipusa kuuntelemaan tuntikaudet ja kehoittamaan häntä ja innostuttamaan häntä kysymyksillään. Carboa miellytti tämä kuuntelia enemmän kuin mikään muu. Ja niin hän viimein tuli joka päivä Labeon kartanoon puhumaan Lydian kanssa ainoasta aineestaan.

Hän taukosi Romaa soimaamasta; hänen entinen katkeruutensa ja hänen jyrkkyytensä olivat kadonneet ja antaneet tilaa lempeämmälle ja ystävällisemmälle mielenlaadulle. Nuot vakavat sotamiehen kasvot ja tuo lempeä ääni, jolla hän aina puhutteli Lydiaa, muistuttivat toisinaan tätä hänen omasta isästään ja saattivat hänen rakastamaan Julion isää.

Aika kului ja Julius alkoi päästä entiseen lujaan terveyteensä. Elämä oli muuttunut suloiseksi. Katakombeihin turvattiin vaan välisti äkillisessä pelossa. Kaikkein pelokkaimmat olivat rohjenneet lähteä pois ja ruvenneet entiseen elämäänsä. Lopulta Julion oli tilaisuus jäädä kokonaan isänsä luokse.

Nyt Julius ja Lydia olivat lähellä toisiaan. Yhdessä kestettyjen kärsimysten muistot liittivät heidän yhteen, ja näytti siltä kuin heidän surunsa olisivat ajaksi haihtuneet.

Tämä kaunis nuori tyttö oli perinjuurin vaikuttanut koko Julion luontoon. Julius oli nähnyt hänet hänen halvassa ylähuoneessaan, jossa hän asui isänsä kanssa; hän oli vartioinnut häntä noissa kolkoissa katakombeissa, jossa tämä oli ummistanut isänsä silmät. Hän oli monta kertaa pelastanut hänen henkensä.

Ulkona taivasalla taas kerta ollen Julius ei saattanut enää kärsiä sitä vähäistä estettä, joka vielä eroitti heitä toinen toisestansa. Elämä oli ikävä ja armoton ennenkuin Lydia oli hänen kanssaan kaikkiin osaa ottamassa. Hän ei malttanut odottaa siksi kuin hänen tilansa oli aivan turvallinen.

Jos minä odotan siksi, minun täytyy odottaa kuolemaan asti. Lydian täytyy ottaa minut semmoisena kuin minä olen, vaarassa, kuolema silmieni edessä, ja meidän on oleva sama kohtalo, tulkoonpa mimmoinen tahansa. Niin kauan kuin olen kristitty, niin kauan minun asemani pysyy tämmöisenä. Ja mikä enempi on, Lydia on samassa vaarassa.

Näin Lydia pääsi turvattomasta ja yksinäisestä elämästänsä. Carbon kartano, muitten rinnalla varsin halpa, näytti Lydian mielestä kuninkaan linnalta. Lydian läsnä-olo saatti sen kirkkaammaksi ja hohtavammaksi Julion silmissä. Carbon ei tarvinnut enää mennä Labeon kartanoon tapaamaan jotakuta, jonka kanssa hän saisi puhua pojastansa. Julion puoliso rakasti tätä ainetta enemmän kuin kukaan muu ja niin onnellisesti kuluivat vanhuksen päivät, että hän näytti nuortuvan uudestaan eikä viimein tietänyt ketä hän enemmän rakasti, poikaansa vai vasta saatua tytärtänsä.

XXX.

Etevin martyri.

Kun Roman kristityt näin alkoivat jälleen vapaasti hengittää ja palata entisiin toimiinsa jonkinlaisella turvallisuudella, vähäinen seurakunta täyttyi ilosta yhden tapauksen johdosta, joka oli heille varsin suuren-arvoinen.

Se ei ollutkaan mikään vähäinen asia, se oli suuren Apostolin takaisintulo.

Hänen kanssansa tuli Philo, joka oli seurannut häntä kaikkialla hänen matkoillansa ja joka nyt näytti kalveammalta, heikommalta, mutta kuitenkin hehkuvammalta ja hartaammalta kuin milloinkaan.

Monta oli kertomusta, joita nuot kiusatut raukat Romassa tiesivät jutella vainomuksistaan ja kärsimyksistänsä. Siinä huojennuksessa, joka nyt oli saatu raskaasta sorron taakasta, he kuitenkin varoivat vaaraa. He arvelivat kaikki, että tämä vaara kohtasi juuri etevimpiä heidän joukostaan, ja heistä kaikista Paavali oli kaikkein etevin.

Hänen puolestaan he pelkäsivät. He pyysivät häntä pelastamaan itseään sillä, että hän oli hiljaisuudessa ja poissa näkyvistä. Mutta Paavalin luonto ei sallinut tätä. Hän oli viettänyt elämänsä keskellä uhkaavia vaaroja ja kun hän lujasti luuli, että hän ennemmin tai myöhemmin saisi surmansa uskontonsa vuoksi, hän oli yhtä valmis heittämään henkensä Romassa kuin jossakin muussa paikassa.

Hän jatkoi sentähden tointansa suurimmalla julkisuudella ja menetteli kaikin puolin aivan niinkuin hallitus olisi suvainnut kristityitä. Tässä tilassa hän pian herätti huomiota; ja kun siellä löytyi useita virkamiehiä, jommoisia aina joka paikassa löytyy, jotka koettivat saavuttaa kunniaa virka-intoa osottamalla, hänen toimensa viimein päättyivät siihen, että hän vangittiin.

Tutkinnon perästä hän pantiin maan-alaiseen Mamertinin vankihuoneesen Kapitolion kunnaan juurella.

Täällä hän valmisti itseänsä kuolemaan. Philo, hänen alinomainen seuralaisensa, oli vangittu samaan aikaan, suljettu samaan paikkaan ja tuomittu samaan kohtaloon.

Kappale aikaa kului Paavalin vangitsemisesta, ennenkuin hän teloitettiin, jotta hänen oli tilaisuus vastaan-ottaa muutamia ystäviä, lohduttaa heitä ja kirjoittaa muille kaukana oleville jumalallisen virvoituksen sanoja.

Niitten joukossa, jotka kävivät vankia tervehtimässä, oli Cineas.

Hän oli nähnyt Paavalin ennen, kun tämä toimitti elämänsä suurta työtä.

Hän katseli nyt ihmetellen tätä miestä hänen vankihuoneessansa, tätä miestä, joka seisoi hänen edessään kahleissansa, tyvenenä, maltillisena, leppeänä ja niin iloisena käytökseltään, että Cineas täyttyi kummastuksella.

Apostoli sanoi, ettei hän ainoastaan täydellisesti tahtonut kärsiä vankeutta, vaan todesti halasi kuolla. Hän sanoi, että hän oli valmis menemään pois ja että pois meneminen maailmasta merkitsi taivaasen pääsemistä. Hän oli taistellut Kristuksen taisteloa ja nyt hänen sotapalveluksensa oli päättynyt. Hän lähti nyt saamaan palkintoa töistänsä. Loppuvalon siunaus oli hänen edessään; kunnia semmoinen, jota ei kukaan voinut käsittää; autuus ijankaikkinen ja sanoin sanomaton. Hänen taistelonsa oli taisteltu; hänen juoksukenttänsä oli päähän juostu; hän oli ollut uskollinen ja taivas oli hänen tarjonansa.

Cineas katseli suurimmalla ihmetyksellä Paavalin käytöstapaa kuoleman lähetessä. Hän ajatteli, että tämä mies, joka seisoi hänen edessään, kuolisi Sokrateen kuoleman. Hän oli aina niin mielellään muistanut tätä kuolemaa ja hän tunnusti itselleen, että löytyi semmoisia kohtia, joissa Apostoli vei voiton filosofista.

Paavali ei jäänyt pitkäksi aikaa vankeuteensa.

Muutamien päivien perästä loppu tuli.

Hänen ei tarvinnut kärsiä tulella polttamisen kovempia tuskia. Roman yleisö oli jo kauan aikaa sitten saanut kyllänsä kauhuja, ja paalussa palavien ihmisten näky synnytti toisenlaisia tunteita, kuin mitä se ennen oli synnyttänyt.

Nyt kun Paavalin vuoro tuli, arveltiin, että lakia noudatettiin, jos hän kärsisi kuoleman-rangaistuksen samalla tapaa kuin joku muu kansalainen. Tuli oli vaan erinomaisissa tiloissa käytettävä; sitä ei tässä vaadittu.

Tavallinen kuolema mestauksen kautta sallittiin hänelle.

Hänen ylevää henkeänsä tuki viimeiseen hetkeen asti korkea, järkähtämätön usko -- usko, joka oli enemmän kuin usko, sitten kuin se oli lujistunut varmaksi tiedoksi ja vakuutukseksi.

Hän tiesi, että taivas oli hänelle avoinna. Hän näki kunnian-kruunun, joka oli säilytetty hänelle korkeudessa.

Tämän taivaan loisto näytti valaiseman hänen kasvojaan; ja ne, jotka katselivat häntä, luulivat näkevänsä enkelin kasvot.

Kun tämä jalo pää kaatui kirveen alla, siinä oli yksi, joka katseli ja havaitsi kaikki, joka piti tätä Kristin-uskon suurimpana voitonriemuna.

"Jää hyvästi, oi Paavali!" hän lausui. "Jalo sielu -- kristitty -- filosofia etevämpi! Mene ylös taivaasen heimolaistesi luo! Sinä olet jumalallinen. Sinä olet voittanut Sokrateen."

Paavalin kanssa toinenkin kärsi.

Hänen ystävänsä, hänen alinomainen kumppaninsa, hänen uskollinen ja innokas seuraajansa.

Vihdoin herkesivät Philon surut ja kyynelet, ja hän oli onnellinen, kun hän sai panna henkensä alttiiksi Kristuksen tähden ja kuolla Paavalin viereen.

Hellät ystävät ottivat ylös heidän ruumiinsa ja kantoivat ne siihen paikkaan, jota kristityt kuolleet jo olivat pyhittäneet samoin kuin niitten läsnä-olo, jotka olivat kerta vainon aikana asuneet siellä ja joille maailma ei sopinut -- siihen paikkaan, joka myöhemmillä vuosisadoilla oli täyttyvä kristittyin monumenteista ja jota nyky-aika oli kunnioittava martyrein pyhillä muistoilla.

Tähän paikkaan he hautasivat Paavalin.

Tänne he hautasivat myöskin Philon, samaan kammioon, jossa hänen äitinsä lepäsi; ja hänen äitinsä päällekirjoituksen yli he piirsivät kyyhkysen, joka kantoi öljypuun oksaa -- sen rauhan kuva, jonka he olivat saavuttaneet -- ja nämät yksinkertaiset sanat:

"Philon ja Clymenen Bisomum."

XXXI.

Tuonelle menneet.