Chapter 24

Mutta voimakas mies tointui viimein ja järki, joka oli tuokion levännyt, palasi jälleen valtaansa. Raskaasti huo'aten hän katsoi ympärillensä ja jätti vitkaan ja haikistuneena huoneen. Hän astui ulos portikoon, katseli Romaa kohten ja kuunteli; tuosta hän astui takaisin saliin. Tämän toisessa päässä olivat hänen esi-isäinsä vartalokuvat asetettuina ja yhden tämmöisen kuvan vieressä oli tikari, jonka tämä oli pistänyt omaan rintaansa, Sulpicioita häväistyksestä pelastaakseen. Labeo otti sen. Se oli pysynyt varsin eheänä, oli kiiltävä ja terävä.

Cineas näki tämän. Hän ajatteli vaan yhtä asiata, että Labeo mietti itsemurhaa niinkuin hänen esi-isänsä.

"Ei, ei", hän huusi rukoilevalla äänellä, astuen ystävänsä luo.

"Ei vielä", lausui Labeo kolealla äänellä. "Toisen veri täytyy ensin vuotaa."

"Kenenkä veri?"

"Minä himoon kostoa."

"Onhan toivoa", sanoi Cineas; vaikka toivon sana nyt kuului kuin iva.

"Toivoa!" huudahti Labeo hurjistuneena. "Luuletko sinä, että Helena kieltää Kristuksen? Sinä et tunne häntä."

"Minä menen Neron puheille."

"Neron", keskeytti Labeo, "yhtä hyvin tiikerin."

"Minä toivon, että voin taivuttaa häntä."

"Minä tiedän jotakin parempaa kuin taivuttelemisen. Pois. Vaikka sinä olet sieluni ystävä, sinä olet vihattava. Kaikki on vihavaa. Minä nostan ylös käteni jumalten puoleen ja kiroon heitä. Minä lähden tuonen turoille, mutta minä tahdon temmata mukaani sinne konnantapaisen Neron."

Tikariansa heiluttaen hän riensi ulos huoneesta. Ennen pitkää Cineas kuuli nopean hevosen neljästyksen.

Mutta yksi oli ennen Labeota lähtenyt tästä musertuneesta perheestä. Yksi, joka rakasti vaan yhtä ainoata ja seurasi sitä nyt, kun se häneltä riistettiin. Yksi, joka oli kasvatettu Britannialaisten sodissa, joissa miehet kilpailivat hevosten kanssa nopeudessa ja jaksoivat tuntikaudet juosta heidän rinnallansa; jossa vaunun-ajajat osasivat hypätä ylös vaunujensa vehmaroille taikka täyttä riiviä laukkaavien hevosten selkään ja samalla tappelun töitä toimittaa. Verenkostajan tavalla hän ajoi takaa. Hän oli kostoa varten erottanut yhden joukosta ja tämä yksi oli Hegio.

Kostossansa Galdus saatti olla malttavainen ja uupumaton. Hän ei muistanut ollenkaan väsymystä eikä tien pituutta; hän seurasi ja piti heitä kaikkia silmällä.

Näin he viimein saapuivat Romaan ja kun he ratsastivat pitkin katuja, Galdus vielä ajoi heitä takaa.

Vaan kummoinen vangittujen tila tässä seurueessa oli? Alusta Helena tuskin oli havainnut, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta kylmä yö-ilma herätti hänet hänen puoli-horroksistaan ja hän alkoi ymmärtää koko vaaransa. Hän ja Markus istuivat saman hevosen selässä upseerin ja Hegion välissä. Kun Helena rupesi tarkasti punnitsemaan asemansa pahimpia kauhuja, nämät kauhut lauhkeentuivat ja hän havaitsi itsensä voimakkaammaksi ja levollisemmaksi. Hän pusersi Markoa lujemmin rintaansa vastaan ja notkistaen hänen ylitsensä, hän itki viljaltaa. Kyynelet huojensivat hänen sydäntänsä. Vaan nämät kyynelet, jotka vierivät Markon kasvoille, virittivät samantunteisuutta tämän lempeässä lapsen-luonnossa. Markus oli jo osottanut, kuinka uljas ja urhoollinen hän todella oli. Hän oli jo katsellut tulen tarjoamaa kuolemaa kasvoista kasvoihin ja saattanut sen hämille. Hän oli sama nyt eikä hänen ylevä mielensä hetkeksikään vipistynyt. Sillä hän oli niitä, joihin toisten kärsimykset kipeästi koskevat, mutta jotka samalla ovat miehuulliset ja kukistumattomat omassa sydämessään. Herkkätunteinen ja urhoollinen, tytön vienous, mutta leijonan hermot ja sydän -- semmoinen Markus oli. Äidin hellyys ja isän voimakas luonto olivat hänessä yhdistyneet. Tämmöiset luonnot ovat jaloimmat; lempeät rauhassa, uljaat sodassa.

"Äiti", hän lausui, "älä itke; minun sydäntäni särkee; älä itke."

"Se on sinun tähtesi, poikani."

"Minunko tähteni? Itketkö minun tähteni? Ja miksi? Minä en pelkää. Minä voin osottaa, että olen isäni poika. Hän on viimein tietävä, kuinka uljaasti voin kuolla."

"Minä tahdon lohduttaa sinua", sanoi Markus vähän ajan perästä. "Minä tahtoisin, että olisin vanhempi; minä olen vaan kymmenvuotinen, mutta minä en ole mikään pelkuri. Minä olen Roman poika ja isäni poika, enkä minä pelkää. Minä osaan kuolla, jopa urhoollisestikin."

Monta tämmöistä sanaa Markus lausui. Ylevässä pelottomuudessaan hän koetti hyväillä äitiänsä. Hänen luonnossaan ilmestyi ihmeen suloinen etevyys, ikäänkuin olisi hän havainnut itsessään voimakkaamman ja etevämmän luonnon; ja hänen äitinsä sai myöskin rohkeutta pikkusen pojan järkähtämättömästä pelottomuudesta, hänen uhkeasta miehuudestaan. Uskontokin tuli lohdutuksinensa. Helena ajatteli Häntä, joka oli kuollut hänen tähtensä; hän nuhteli itseänsä heikkoudestaan. Uusia voimia vuoti hänen sydämeensä eikä martyri-paalun näky enään tuntunutkaan hänestä niin kauhealta; sitä himmensi sen taivaan loisto, joka oli tuolla puolen.

Vihdoin he saapuivat kaupunkiin. Palaneet osat eivät vielä olleet uudestaan rakennetut. Seurue liikkui eteenpäin laajalta kukistuneitten kartanoin välitse. Paikottain oli yksinkertaisia majoja rakennettu, jossa ihmisiä asui; toisaalla kohosivat paraikaa uusien rakennusten seinät. Oli aivan pimeä ja harva ihminen nähtiin kaduilla. Hetken perästä he tulivat Suburralle, joka oli ihan uudestaan rakennettu ja toi ilmiin jotakin entisen vireän ja moninaisen näkymönsä kaltaista. Tätä alaspäin he kulkivat vähän aikaa ja poikkesivat lopulta yhdelle syrjäkadulle.

Viimein he pysähtyivät ison rakennuksen eteen, jonka luhistuneissa muureissa vielä nähtiin tulen jälkiä. Se oli vankihuone.

"Tämä ei ole määräpaikka", lausui Hegio upseerille. "Heidän asuntonsa on oleva Pedentaton kartanossa Marsin tanterella. Kyllä minä johdatan ja näytän tietä."

Upseeri ei sanonut mitään. Hegio ratsasti nyt esiin ja asettuen seurueen etupäähän ajoi entistä kulkua useita katuja eteenpäin.

Lopulta he tulivat avaralle, aukealle paikalle. Se oli Marsin tanner. He ratsastivat pitkin sitä katua, joka reunusti tätä, ja saapuivat viimein yhden kartanon luo tämän kadun varrella. Se seisoi aivan yksikseen. Läheisiä kartanoita ei oltu vielä rakennettu. Se oli vanha, tukeva rakennus, jota tuli oli vaan vähän vahingoittanut ja jota oli jo korjattu. Tähän matkue seisahtui. Kaikki astuivat ratsailta. Ei mikään asuttu kartano ollut lähellä; rakennus seisoi itsekseen. Upseeri, joka näytti synkkämuotoiselta ja näreältä, joudutti miehiään heidän työtänsä päättämään. Kaksi sotamiestä jäi Hegion pariin, vaan upseeri ratsasti eteenpäin toisten kanssa. Nyt avattiin ovi, valkeata toimitettiin ja Hegio ja sotamiehet veivät vankinsa sisään.

Vähän ajan kuluttua Hegio tuli ulos, nousi hevosensa selkään ja ratsasti pois.

Hän ei tietänyt, että yksi, joka oli nähnyt kaikki, oli pitänyt häntä koko ajan silmällä.

Hän ei tietänyt, että kostaja oli hänen jäljissään.

XXVII.

Kostaja.

Niin Hegio ratsasti pois tietämättä, että yksi oli hänen jälissään, joka aikoi vaatia hirveätä tiliä näistä kaikista.

Hän ratsasti pois hiljakseen ja huolettomasti. Hänen hevosensa ja hän itse olivat molemmat väsyksissä pitkästä ajosta ja ponnistuksesta.

Hän tahtoikin kulkea verkalleen, saadaksensa hekumoida täydellisestä kostostaan. Paljon oli tehty, enemmän oli tekemättä -- kristittyin ansaittu rangaistus -- Vatikanon puutarhat. Ajatus oli suloinen semmoiselle sielulle kuin hänen.

Hän ajatteli muita asioita. Tuo upseeri oli halveksinut häntä ja kohdellut häntä ylpeydellä. Hän oli myöskin epäillyt velvollisuuttansa täyttäessään. Tämä oli rangaistava. Labeonkin tuli kukistua -- ja Cineaan -- ja kaikkien hänen vihamiestensä.

Hän laski ohjakset suruttomasti käsistään, kun hän ratsasti edelleen -- vaipuneena ajatuksiin, jotka niin suuresti huvittivat häntä -- ja tässä mielentilassa hän matkusti samaa kulkua kaupungin läpitse.

Viimein hän lähestyi Esqvilinon kunnasta. Tässä oli Tigellinon mieli-asunto ja tähän Hegion oli määrä mennä. Leveä aukea ala, joka oli raivattu liekkien pidättämistä varten, oli vielä entisellään, peittyneenä hävitettyjen kartanoin jäännöksillä. Täällä oli aivan pimeä. Hegio ratsasti eteenpäin.

Yhtäkkiä musta haamu syöksähti pimeästä hänen ohitsensa ja ennenkuin hän ennätti kannustaa hevostansa, ennenkuin hän ehti edes ajattelemaan, jo voimakas käsi oli tarttunut hänen kurkkuunsa ja temmannut hänen alas hevosen selästä. Säikähtyneenä hevonen hypähti pystyyn ja kiiti pois tuulen nopeudella.

Putouksestaan musertuneena, tuntemattoman päällekarkaajansa kouristuksesta puoleksi kuristettuna Hegio makasi maassa; mutta muserrus ja kuristus unhottuivat siinä kuolettavassa pelossa, joka huuhotti hänen suonissaan; sillä arempi sydän kuin hänen oli tuskin kenelläkään. Hän oli niitä, jotka saattavat kuolla pelosta, ja nyt kaikki hänen voimansa vuotivat pois pelon tyrmistyksessä.

Hän koetti huoata rukouksen sanoja, mutta turhaan.

Yksi käsi pusersi hänen kurkkuaan, toinen haperoitsi hänen uumiansa ja irroitti sen kalliin vyön, joka niitä ympäröitsi. Hetkeksi helpotti käsi hänen kurkustaan.

"Säästä minua", huusi Hegio, kun hän sai hengittää. "Minä annan sinulle kultaa, jos sitä halajat. Minä olen keisarillinen upseeri. Varo itseäsi, jos vahingoitat minua. Sinä saat kärsiä siitä! Minä tahdon maksaa jotakin -- sano hintasi."

Ainoa vastaus oli piukka side, joka laskettiin hänen suunsa eteen ja sisään, ikäänkuin suukapula, joksi hänen päälle karkaajansa oli kiertänyt hänen vyönsä ja nyt lujasti siteli hänen ympärilleen, että se todella esti häntä vähintäkään ääntä päästämästä.

Tuosta käänsi tuntematon päällekarkaaja hänet selkä ylöspäin, istahti hänen hartioilleen, tarttui hänen käsivarsiinsa, väänsi ne taaksepäin ja ottaen oman vyönsä veti ne yhteen kiinni. Hegio havaitsi itsensä varsin voimattomaksi vihollisensa kynsissä.

Nyt päällekarkaaja nousi seisaalle ja pitäen lujasti kiinni Hegiosta käski hänenkin nousta. Sanaakaan virkkaamatta hän työnsi Hegiota edellänsä. Hegion tuntui olo huokeammalta, kun hän huomasi, että he menivät Esqvilinoa päin; mutta pelko ja kauhea epäluulo valloittivat hänen, kun hän näki, että hän vaadittiin astumaan Labeon kartanon raunioita kohden.

Nämät rauniot olivat vielä jälillä. Seinät olivat useimmista paikoista lauenneet, mutta yhdellä sivulla noin puoli seinää vielä oli pystyssä. Tähän varjokkaasen paikkaan, josta tumma seinä kohosi, Hegio havaitsi itsensä pakotetuksi menemään ja kykenemätönnä puhumaan taikka vastustamaan, hän astui eteenpäin.

Viimein he seisahtuivat yhden aukon eteen, joka johdatti rakennuksen alla oleviin holveihin. Oli pilkkosen pimeä. Tuokion aikaa Hegio rinnusteli ja yritti vastusta, mutta hänen vangitsiansa voima oli liian suuri. Hänen täytyi astua alas. Portaat olivat vielä täynnä hirsiä ja tuhkaa. Näitä alaspäin vanki-raukka sysättiin ja hänen vangitsiansa seurasi. Lopulta he pääsivät pohjalle.

Hegio tunsi nyt, että hän vedettiin kappale matkaa eteenpäin umpi-pimeässä. Hänen pelkonsa oli suurempi kuin koskaan ennen. Tällä hetkellä hän maisti kuoleman katkeruutta.

Tuosta Hegio käskettiin laskeuta maahan. Hän heittäysi taaksepäin eikä totellut. Silmänräpäyksessä hän viskattiin rajusti pitkälleen ja hänen vangitsiansa piti häntä taas allansa.

"Minä otan nyt pois suukapulasi", lausui vakava ja pelottava ääni raa'alla muukalais-murteella, jota ei Hegio tuntenut. "Mutta minä pidän tikarin rintasi edessä ja jos päästät vähimmänkään huudahuksen, sinä kuolet. Vastaa minua, äläkä virkkaa mitään muuta."

Suukapula otettiin nyt pois.

"Säästä minua", huokasi Hegio. "Jos halajat kultaa --"

"Hiljaa, mieletön, taikka sinä kuolet. Vastaa kysymyksiini", sanoi syvä, vakava ääni.

"Mitä sinä pyydät?"

"Labeon puolison ja pojan."

Kun nämät sanat lausuttiin, huuto kuului pimeässä holvissa.

Hegio kavahti ylös ja äikähti.

Mutta päällekarkaajan koura pihdisti hänen kurkkuaan.

"Mieletön! jos vielä mitään äännät, sinä kuolet", huudahti hänen vihollisensa ja pidellen häntä lujemmin hän koetti tirkistää pimeän puhki. "Kuka hyvänsä lähestyy, se kuolee", hän huusi.

"Kuka täällä on?" lausui ääni, jonka sävelet olivat todesti tutut Hegiolle ja Galdolle.

Galdus päästi ilon huudahuksen. Hegio joutui uuteen pelon tuskaan.

"Isäntä! Ystävä! Labeo!" huusi Galdus. "Hän on meidän vallassa täällä. Minä tiedän missä he ovat. Ei kaikki ole hukassa."

"Mitä sinä tarkoitat?" sanoi Labeo kammottavalla äänellä. "Rohkenetko kehoittaa minua toivoon?"

"Minä sanon sinulle, että me voimme vielä pelastaa heidän. Minä seurasin heitä ja näin kaikki."

"Missä sinä olet, pelastajani ja ystäväni?" huudahti Labeo, jonka ääni sortui liikutuksesta.

"Täällä, viiniholvin ovella. Täällä; tule tänne; tule luokseni ja ota osaa ilooni, sillä minä olen saanut kiinni hänen."

"Kenen olet saanut kiinni?" sanoi Labeo hämmästyneenä saapuen paikalle ja koskettain Galdon hartioita. "Kenen olet tuonut tänne?"

"Hegion."

Tähän Hegio huudahti.

"Hiljaa, koira! -- täytyykö minun tappaa sinut?" sanoi Galdus sahealla kuiskauksella.

"Oletko saanut kiinni tuon kyykäärmeen?" kysyi Labeo inholla. "Hän on sinun. Tee hänen mitäs tahdot. Minä en huoli hänestä ollenkaan. Mutta, voi jalo ystäväni -- poikani pelastaja -- tule, kiirehtikäämme; jos tiedät missä he ovat, pelastakaamme heidät nyt, taikka kuolkaamme; älkäämme tuhlatko mitään aikaa."

"Odota silmänräpäys. Minun täytyy kysyä tuolta koiralta jotakin", vastasi Galdus.

"Vastaa minua", hän huusi käskeväisesti, kääntyen Hegion puoleen.

"Puhu", voihkasi Hegio.

"Tahdotko henkeäsi varten laskea emännän ja pojan takaisin hyvään turvaan?"

"Kyllä, kyllä", huudahti Hegio kiihkeästi; "anna minun vaan mennä ja minä vannon, että ennen sydän-yötä" --

"Mieletön! tätä minä en pyytänyt. Vai antaa sinun mennä. Ei, ei -- ei ennenkuin emäntä ja poika seisovat vapaina edessämme."

Hegio huokasi.

"Anna meille käskykirja vartioille, että he päästävät vangit irti ja jos nämät jätetään meille, me tulemme takaisin sinua vapauttamaan."

Hegio huokasi.

"He eivät tottele mitään minun käskykirjaani. Salli minun vaan tavata Tigellinoa."

"Ei ikinä. Sinä et liikahda tästä paikasta, ennenkuin he ovat vapaat. Eiköhän sinun käskykirjasi vapauta heitä?"

"Ei. He ovat keisarillisia vankeja. Ainoastaan Tigellinon taikka Neron käsky voi vapauttaa heidän."

"Mitä sinä siis voit tehdä?"

"Päästä minut Tigellinon puheille ja minä saan hänen taipumaan."

"Ei tässä kuin tuhlataan sanoja", huudahti Labeo. "Hän puhuu totta; hänellä ei ole mitään valtaa. Hän ei ole parempi kuin orja. Jätä hänet ja kiirehtikäämme pois."

"Kerro minulle kumminkin tämä", sanoi Galdus. "Montako vartiata löytyy tuossa kartanossa?"

"Missä kartanossa??"

"Vastaa minua äläkä kysele -- siinä kartanossa, jossa he ovat vangittuina."

"Ainoastaan kaksi."

"Nekö molemmat, jotka jätettiin sinne? Eikö siellä ole muita?"

"Ei ketään."

"Jos havaitsen, että olet pettänyt minun, sinun on kahta pahempi."

"Se on totta", oihkasi Hegio, "heitä on vaan kaksi."

"Pois siis!" huudahti Labeo. "Aika kuluu meiltä tämän viheliäisen tykönä. Joudu."

"Odota silmänräpäys", lausui Galdus.

Hän pani vielä kerran kapulan Hegion suuhun. Tuosta hän sitoi hänen jalkansa lujasti semmoiseen asemaan, joka kokonaan esti häntä liikkumasta. Sitten hän nosti hänen syliinsä näyttäen semmoiselta, joka täydellisesti tunsi paikat pimeässäkin, ja astut yhteen paikkaan, joka oli etäämpänä aukosta. Se oli viiniholvi. Ovi oli kiskottu saranoiltaan ja makasi permannolla. Galdus nosti sen sijoillensa ja lujitti ketjut, jotka vielä olivat paikallaan, teljellä, että tuli vahva vankihuone siinäkin tapauksessa, että Hegio pääsisi irti kahleistaan.

Kaikki nämät veivät vaan vähän aikaa. Nyt Galdus ja Labeo kiirehtivät pois. Galdus kävi edellä.

"Onko sinulla mitään aseita?" kysyi Galdus, kun he pääsivät ulos holvista.

Labeo näytti hänelle tikarinsa.

"Hyvä! Me tarvitsemme sitä."

Tästä he kulkivat joutuisasti Marsin tannerta kohden.

Viimein he ehtivät kartanon luo. Kaksi vartiaa seisoi ovella ja kuu, joka paraikaa oli ylenemäisillään, valaisi näkymöä. Galdus ei tietänyt, olivatko nämät vartiat samat, jotka ensin olivat siihen asetetut, vai olivatko he jo vaihetut toisiin. Mutta se ei huolettanut häntä.

Kun nämät molemmat vartiat näkivät vasta-tulleet, he nousivat ja kysyivät heiltä, mitä he tahtoivat.

"Minä olen Sulpicius Labeo, keisarillisen henkivartioston väkeä, ja olen tullut niitten vankien tähden, jotka ovat täällä."

"Sinun valtakirjasi?" kysyi vartia.

"Tässä se on", sanoi Galdus, ja tarttuen hänen kurkkuunsa hän paiskasi hänen maahan.

Labeo sieppasi toisen syliinsä ja piti hänestä lujasti kiinni.

"Älä hiisku sanaakaan, taikka kuolet!" hän lausui vakaasti.

Mies oli vaiti.

Lyhyen painelun jälkeen Galdon oli onnistunut sitoa vankinsa vahvasti. Mies makasi liikkumatta maassa.

"Tule nyt tänne", lausui Labeo, kun Galdus oli päättänyt työtänsä, "ja sido tämänkin toverin kädet."

Galdus teki niin.

"Missä vangit ovat? Sano, taikka kuolema sinun perii."

"Minä en sano, jollet lupaa säästää henkeäni", vastasi mies.

"Mieletön! Me tiedämme helposti löytää heidän. Mutta minä en tarvitse sinun henkeäsi. Ota avaimet ja saata meidät heidän luokseen."

"Käteni ovat sidotut", sanoi vartia. "Avaimet ovat vyölläni. Ota ne, ja minä näytän tietä."

He astuivat rakennukseen. Galdus otti lampun. Muutamien askelten perästä vartia seisahtui yhden oven eteen.

Vapisevalla kädellä Labeo avasi sen. Hän otti kynttilän ja Galdus jäi sotamiestä vartioimaan. Toinen oli jätetty ulkopuolelle.

Kaikki oli hiljallaan, kun Labeo astui sisään. Mutta siellä ilmestyi näky, joka saatti hänen suruisan sydämensä sykkimään nopeasti ilosta. Tuossa, permannolla, olkikasalla makasi tuo ylhäinen, hento nainen, kaunis poika sylissä. Hänen puolisonsa ja poikansa, kadotetut, mutta jälleen löydetyt, ei äkkipelon hallussa, eikä epätoivossa, vaan levollisessa unessa.

Labeo notkistui alaspäin ja suuteli heitä, ja kuumat kyynelet putoilivat hänen puolisonsa kasvoille. Helena hykähti ylös ja huudahti.

Labeo sulki hänen syliinsä.

"Sinä olet pelastettu! Joudu! Pakene!"

"Oi Jumalani! Sinä olet kuullut rukoukseni!" lausui Helena, kun hän nojautui puolisoonsa ja nousi.

"Hiljaa! Joudu!" huusi Labeo.

Hän kieppasi maasta poikansa, joka heräsi ja havaitsi itsensä isänsä sylissä. Mutta nyt ei ollut aikaa puheisin. Muutamat katkonaiset kummastuksen ja ilon ja rakkauden huudahukset -- siinä kaikki. Labeo riensi ulos, kantaen poikaansa ja hänen puolisonsa seurasi.

"Galdus", hän sanoi, "pane molemmat vartiat tuohon huoneesen ja lukitse ne sinne."

Galdus sysäsi sisään vartian, joka oli hänen kanssaan, meni ulos ja kuljetti toisenkin sisään.

Nyt he kaikki kiirehtivät pois.

Lähin portti oli kappaleen matkan päässä ja tähän he käänsivät askeleensa.

"Mihin me nyt lähdemme?" kysyi Galdus.

"Katakombeihin."

Matkallansa he eivät kohdanneet ketään. Heidän tiensä kävi parhaastansa yhden palaneen kaupungin-osan läpitse, jota ei vielä oltu uudestaan rakennettu. Kaikkialla äänettömyys ja häviö.

Ennen pitkää Helena valitti voimattomuuttansa. Väsymys ja mielenliikutus, jota sekä suru että ilot olivat synnyttäneet, olivat liian paljon häntä raukaisseet.

Nyt Labeo jätti Markon Britannialaisen käsiin ja ottaen Helenan syliinsä he liikkuivat edelleen niinkuin ennen.

He ehtivät pian kaupungin portille, eivätkä vartiat tehneet mitään estettä. He astuivat portista jollekin tielle taikka kadulle ulkopuolella kaupunkia ja kääntyen oikealle kulkivat yhtä sivutietä, siksi kuin he tulivat _Via Appia'lle_. Pitkin tätä he nyt vaelsivat, kunnes saapuivat siihen paikkaan, josta kristityt menivät alas katakombeihin. Cineas oli kerta näyttänyt tämän paikan Labeolle ja jälkimmäinen muisti sen hyvin.

Yksi mies seisoi vähän matkan päässä ja kun he tulivat paikalle, hän lähestyi ja katseli heitä. Kuutamalla he selittivät, että hän oli kaivaja.

"Ketä te olette?" hän kysyi lempeästi.

"Yksi meistä on kristitty", sanoi Labeo, joka oikein arvasi, että tämä mies oli jonkunlainen vartia alla-olevien pakolaisten puolesta.

"Me haemme turvaa", jatkoi Labeo. "Osaatko neuvoa meille tietä? Vie minut Julion luo. Tunnetko häntä?"

Sanaakaan virkkamatta mies meni alas ja toiset seurasivat. Kun hän tuli pohjaan, hän sytytti yhden tulisoiton ja astui vähän matkaa pitkin mutkikkaita käytäviä. Viimein hän saapui yhteen paikkaan, jossa pari kolme miestä makasi. Yksi näistä oli valveilla.

Se oli Julius.

Hän katsoi ylös hämmästyneenä.

"Labeo! Kuinka sinä olet yhtäkaikki tuonut Helenan tänne. Kiitos Jumalan!"

"Löydätköhän jotakin paikkaa, jossa Helena saattaa levätä?" kysyi Labeo.

Julius nousi kohta ja alkoi käydä edellä. Mutta nyt Galdus pyysi kaivajaa johdattamaan itseään jälleen ulos, koska hänellä oli kaupungissa jotain toimitettavaa, josta hänen täytyi pitää vaaria. Julius otti vastaan Markon ja Galdus lähti. Ahkerassa leposijan etsinnässään Labeo juuri silloin tuskin ajattelikaan hänen lähtöänsä. Hän ajatteli sitä kuitenkin jälestäpäin.

Julius vei heidän siihen paikkaan, jossa Lydia oli. Nuori tyttö herätettiin ja ilossaan, että Helena oli päässyt hyvään turvaan, hän tuskin saavutti sanoja. Sillä hän oli kuullut Juliolta siitä suuresta vaarasta, joka uhkasi.

Pian oli paikka löydetty, jossa Helena sai levätä. Uupuneena ja heikontuneena hän kohta vaipui uneen ja Markus nukkui hänen viereensä.

Nyt Labeo kertoi Juliolle kaikki.

"Vai olet sinä todella kärsinyt näitä kaikkia siitä kuin näin sinun viimeiseksi?" Julius kysyi. "Mutta kuinka sinä ja Galdus satuitte yhteen samalla paikalla?"

"Minä", vastasi Labeo, "olin mennyt keisaria tapaamaan ja pyytämään turvaa puolisolleni ja pojalleni. Jos hän olisi kieltänyt, minä olisin pistänyt hänen kuoliaaksi ja sitten itseni. Koston ajatus, se minua tuki. Galdolla oli omat tuumansa ja hän olisi voinut vapauttaa heidän ilman minutta ja olisikin niin tehnyt; mutta minä en tiedä, mihin hän olisi kätkenyt heidän; ken ties holveihin. Niin, se lienee ollut hänen aikomuksensa."

"Vaan missä Galdus nyt on?" Labeo kavahti ylös.

"Hän on poissa! Voi Hegio! Minä näen tästä sinun kohtalosi! Niin, Britannialainen ei tahdo pettyä kostonsa suhteen."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Galdus lähti heti kun ensiksi tulimme tänne. Hän ei suinkaan ajatellut muuta kuin kostoa Hegiolle."

Julius ei sanonut mitään. Mimmoiseksi tämä kosto tuli, heidän oli mahdoton arvata. Barbarilla oli omat keinonsa.

Labeo ei voinut nukkua; mutta suru se ei ollut, joka vei häneltä unen. Äkkinäinen muutos epätoivosta toivoon oli suuri. Kun hän ajatteli nykyistä turvallisuutta, tulevaisuus jäi häneltä näkymättömiin. Pimeys, kosteus ja nuot kolkot kalliot, jotka ympäröitsivät häntä, olivat kaikki unhottuneet. Yksi suuri ilo täytti hänen sielunsa, ilo siitä, että hän oli saanut takaisin puolisonsa ja poikansa.

Kun Galdus lähti katakombeista, hän astui joutuisasti takaisin kaupunkia kohden. Kolme tuntia oli vaan kulunut sydän-yöstä ja kuu kumotti kirkkaasti.

Takaa-ajossaan Galdus ilta-yön aikana oli miettinyt monta seikkaa.

Hän tiesi, mihin Hegio oli tuominnut pojan ja äidin -- kuolemaan, kuolemaan tulen kautta. Tulella oli ollut etevä tehtävä Hegion hankkeissa. Galdus kantoi vielä hänen sytyttämiensä liekkien arpia. Tämä oli toinen kerta, kuin hän pelasti Markon tästä kohtalosta.

Hän oli ajatellut näitä kaikkia takaa-ajossaan. Hän oli ravinnut julmaa barbarilaista sieluansa tällä ainoalla toivolla.

Hän oli määrännyt koko käytöksensä ja tiesi kuinka kaikki päättyisi.

Hän astui kaupunkiin ja saapui Esqvilinoon ja Labeon kartanon rauniot kohosivat viimein hänen eteensä -- muistuttaen häntä hänen kärsimyksistään, yllyttäen häntä hänen kiivaassa kostonhimossaan.

Holvit olivat pimeät ja hiljaiset. Hän pelkäsi, että saalis oli häneltä riistetty. Jos tämä rautakäsi milloinkaan olisi vavissut, se varmaan olisi sitä tehnyt, kun hän kärsimättömyydestään koetteli maan-alaisen vankihuoneen oven pitimiä.

Ne olivat jääneet koskematta.

Hän tempasi auki oven -- hän riensi sisään. Siellä hänen uhrinsa vielä makasi. Hän veti hänen ulkopuoliseen holviin.

Hegio ei voinut sanoa mitään eikä mitään tehdä. Se olikin aivan yhtä. Galdon luonto oli heltymätön.