Chapter 21

Kovin väsyneenä liiallisista vaivoistaan pani Labeo maata. Kaikki näytti turvalliselta ja hän toivoi makeata unta. Helenakin, joka oli tuskaantumaan asti saanut kokea yleistä häiriötä, kävi pelotonna nukkumaan. Ensikerran he monen päivän ja yön takaa valmistivat itsensä yhden yön lepoa nauttimaan ja vetäytyivät huoneisinsa, tietämättä mikä heitä oli herättävä.

Kaikki palveliat olivat pois-lähetetyt paitsi yksi taikka kaksi, jotka olivat jääneet kartanoon. Nämät olivat yhtä uupuneet kuin kaikki muut. Markus tavallisesti makasi vähäisen erinänsä vanhemmistaan ja Galdus lepäsi aina läheisessä huoneessa. Kaksi nais-palveliata makasi samassa huoneessa kuin Markus.

Näin Labeo ja koko hänen perheensä antausivat syvään uneen -- uneen, jonka väsymys oli tehnyt raskaammaksi, ja turvallisuuden tunto tyveneksi.

Mutta sillä välin kuin he nukkuivat, vihollinen oli hiipinyt salvan ylitse; kuinka, ei kukaan tietänyt; mistä, ei kenkään voinut sanoa.

Mutta hän tuli -- äkillisenä, rajuna, kauheana.

Tuota pikaa oli Labeon kartano ilmitulessa ja leimusi kirkkaasti, synnyttäen uutta säikähystä niitten mielessä, jotka olivat jokseenkin tointuneet hämmästyksestään. Avarat portikot, korkeat balkonit ja pitkät galleriat päästivät alttiisti eteenpäin nuot ahmivat liekit, jotka nyt riehuivat uutta hävitystä aloittaen.

Sydänyönä äkillinen huuto Helenan huulilta herätti Labeon. Hän kavahti ylös. Kaikki oli tulessa. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli hänen poikansa. Hän syöksähti ulos huoneestaan siihen paikkaan, jossa Markus nukkui, mutta lieri olivat hänen edessään ja karkoittivat hänen takaisin. Helenan huudot käänsivät hänen huomionsa toisaalle. Helena oli mennyt hermottomaksi pelosta.

Labeo otti hänen syliinsä ja riensi salin kautta ulos toista suuntaa, sillä välin kuin liekit toiselta puolelta tunkeusivat sisään ovien kautta, ja pääsi viimein taivasalle.

Helena ei ajatellut muuta kuin Markoa. Hän huusi tämän nimeä haikealla äänellä. Labeo laski hänen alas, mutta hän ryntäsi hurjasti takaisin rakennukseen ja seisoi liekeiltä ehkäistynä, yhä huutaen poikaansa.

Labeo oli mennyt mieleltään niinkuin Helenakin.

Hän katsoi ympärilleen havaitakseen, oliko hänen poikansa sattumalta päässyt pakenemaan. Hän ei nähnyt ketään. Hän katseli sen huoneen ikkunaa päin, jossa Markus tavallisesti oleskeli. Liekit ympäröivät sitä kokonaan; pikkuinen hetki vaan, ja kaikki oli ohitse.

Vaan kuitenkin, mitä hän voi tehdä? Rakennus kohosi hänen edessään, korkeat pylväskäytävät ympärillään. Ei ollut mitään keinoa, jolla hän voi päästä poikansa huoneesen. Hän tarttui yhteen pylvääsen ja yritti kiipeemään sitä ylös, mutta hän ei kyennyt mihinkään. Epätoivossaan hän nosti päätänsä ylöspäin ja kirosi jumalia.

Helena töyttäsi ulos liekkien peräyttämänä ja nähden puolisonsa epätoivon, hän kaatui maahan tainnoksiin.

Mutta nyt ilmestyi näky, joka saatti Labeon melkein mielettömäksi.

Keskellä liekkejä, jotka kohottivat aaltoilevia päitänsä ylös kattoa kohden, semmoisella paikalla, jota tuli uhkasi, mutta ei vielä ollut koskenut -- kaunis, hinterä haamu äkkiä ilmestyi, liikkuen edelleen niinkuin kummitus, jota kummaltakin puolelta lähestyvä tuli ympäröitsi -- yksi poika -- joka astui eteenpäin aivan katon äärelle.

Se oli Markus.

Hän seisoi levollisena ja katseli alas. Mutta syvyys oli liian suuri. Alas kiipeeminen oli mahdoton; alas hyppääminen kuolema.

Nyt hän kääntyi ja katseli liekkejä.

Labeo vaikeroitsi tuskissaan. Kerta toisensa perästä hän tarttui pitkään pylvääsen ja kapusi ylös, mutta ei jaksanut mitään.

Markus seisoi ja silmäili liekkejä ympärillänsä. Hänen kasvonsa ilmaisivat tyyneyttä ja pelottomuutta. Hän ei vavissut, vaan laski käsivartensa ristiin ja katsoi vakaasti ja väistämättä kuolemaa kasvoihin.

Hurja valitus nousi toivottoman isän särkyneestä sydämestä.

"Voi, minun poikani!"

Rakkauden ja epätoivon tuska, joka ilmestyi tässä huudossa, havautti Markoa. Hän katsoi alas. Hän näki isänsä. Suruisesti hymyillen hän viittasi pienoisella kädellään.

"Jää hyvästi, isä!"

Haikeamman surun kipu viilsi Labeon sydäntä. Tämäkö se arka lapsi oli, jota amfiteaterissa kauhistutti! Isä ymmärsi nyt hänen ja tiesi tuon tyvenen katsannon merkityksen.

Mutta tätä oli mahdoton kestää.

Labeo huusi taas rakkauden ja epätoivon sanoja. Hän käski poikansa heittäytyä alas syliinsä.

Markus katsoi alas ja pudisti päätänsä, samoin kuin ennen suruisesti hymyillen.

"Jää hyvästi, isä. Älä itke. Me yhdymme jälleen."

Hänen äänessään ilmestyi kummallinen luottamus, joka uudestaan viilsi Labeon sydäntä.

Hän hyökkäsi eteenpäin; hän lyödä kamahutti vimmassaan kivipylväitä; hän iski päätänsä niitä vastaan.

Mutta nyt kuului jalkain astunta ja nopeana kuin tuulispää yksi mies riensi ohitse siihen paikkaan, johon portiko loppui. Täällä yhdessä kohden esiin pistävä korniisi päättyi eikä mitään ulottunut sen ylipuolelle. Mies tunsi paikan, sillä hän ei pysähtynyt katsomaan. Se oli Galdus.

Heittäen kätensä pylvään ympärille, hän kiipesi joutuin ylös aivan korkealle ja sitten tarttuen balkonin rintavastimeen, hän livitti itsensä sen paikan ylitse, jossa ei ollut mitään korniisia. Oli vielä toinenkin portiko, toinen kerros ja tätä ylös Britannialainen kapusi yhtä kerkeästi ja vikkelästi kuin äsken.

Labeo, jota jalkain kopina oli vävähyttänyt, oli tuskin koonnut mielensä, ennenkuin hän näki Galdon ylimmäisen portikon katolla ja aivan lähellä Markoa.

Hänen sydäntänsä tykytti hirveästi. Turva näytti olevan tarjona hänen pojalleen, mutta mikä vaara oli vielä hänen edessään?

Kuinka Britannialainen pääsisi takaisin alas?

Liekit olivat jo lähellä Markoa. Hän seisoi katolla, joka kohosi vain kymmenen jalkaa korkealla toisesta portikosta. Galdus käski hänen hypätä alas. Markus totteli kohta ja Britannialainen vastaan-otti hänen syliinsä.

Mutta kaikki oli liekkinä heidän ympärillään. Galdus oli syössyt niitten läpitse päästäkseen pojan luo. Hänen täytyi taas syöstä niitten läpitse päästäkseen takaisin.

Mutta Britannialainen oli tuumansa tuumannut; ja paitsi muuta, etteivät liekit saisi vioittaa hiuskarvaakaan tältä pojalta.

Seisoen siellä hän tempasi tunikansa yltään ja kääri sen kiireesti pojan ympäri, että se verhosi hänen päätänsä kokonaan. Sitten hän otti nahkavyön, jota hän tavallisesti piti uumillaan ja sitoi tällä Markon kiinni selkäänsä. Nyt hän antoi pojan kietoa käsivartensa kaulansa ympärille ja käskien hänen pitää lujasti kiinni, hän hankki paluumatkalle.

Liekit olivat jo peittäneet sen paikan, josta hän oli vastikään tullut, vaikka vaan tuokio oli kulunut. Mutta Galdus ei silmänräpäystäkään epäillyt.

Hän juoksi keskelle liekkejä. Kärventyneenä ja poltettuna hän tuli esiin siinä portikon kulmassa, jota ylöspäin hän oli viimeiseksi kiivennyt. Silmänräpäys vielä ja hän oli jo heittänyt itsensä korniisin alipuolelle ja käsin jaloin kavuten alkoi laskeuta alaspäin.

Toisen jäsenet eivät olisi kestäneet tätä vaivaa; vaan metsä-elämässään Galdus oli oppinut kiipeemään puita, jyrkänteitä ja valtameren kallioin huimaavia huippuja. Hänen hermonsa olivat kuin rauta ja hänen suonensa lujat. Hermojen ja suonten viimeistä voimaa nyt kysyttiin, eivätkä ne tässä koetuksessa hänestä vilpistyneet.

Yhä alemmaksi, yhä likemmäksi tuli Galdus, tuoden poikaa tuolla alhaalla tuskissaan odottavan isän luo. Vihdoin hän kapusi alemman portikon pylvästä alaspäin; hänen jalkansa koskivat maata; hän seisoi kalliin taakkoinensa Labeon edessä.

Labeo ei lausunut sanaakaan. Vapisevin käsin hän tarttui poikaansa, istahti maahan ja pusersi häntä sydäntänsä vastaan. Tuossa valloitti hänen voimakas tunteitten kuohu; ja painaen päätänsä alaspäin vakava Romalainen notkistui lapsensa yli ja itki, ikäänkuin olisi hän itse ollut lapsi.

"Isä", lausui Markus, "minä olisin kuollut niinkuin Romalainen; minä en pelännyt yhtään."

Labeo likisti poikaa lähemmäksi sydäntänsä.

Mutta samalla toinen asia veti hänen huomiotansa puoleensa.

Galdus oli seisonut liikahtamatta ja raskaasti hengittäen.

Voitonriemu, joka kuvautui hänen kasvoissaan, ei saanut sitä tuskaa kokonaan salatuksi, jota hän kärsi. Yhtäkkiä hän huoahti syvästi ja kaatui maahan.

Markus huudahti ja irroittaen itsensä isänsä sylistä hän riensi pelastajansa luokse. Labeo seurasi ja kumartuen maahan sortuneen puoleen, häntä kauhistutti, kun hän näki, mitä täällä ilmestyi.

Galdon pitkät hiukset ja tuuhea parta, jotka tavallisesti antoivat hänelle niin uljaan barbarinmuodon, olivat tykkönään palaneet. Hänen alaston ruumiinsa, jonka hän oli pannut alttiiksi Markoa varten, oli hirveästi poltettu; hänen käsivartensa ja rintansa, jotka olivat kaikkein enemmin kärsineet, olivat tulipunaiset, hänen kätensä olivat muuttuneet mustaksi ja veri juoksi hänen sormistaan.

Markus heittäysi hengettömän ruumiin yli ja itki katkerasti.

"Auta, isä. Joudu, taikka hän kuolee. Voi! hän kuolee minun tähteni; minun jalo, kallis Galdoni! Olenko minä tappanut sinun?"

Labeo katsoi ympärilleen etsien apua. Tällä hetkellä joukko ihmisiä riensi portista sisälle. Isaak oli etupäässä. Ijäkäs Cubulos seurasi.

Labeo sanoi nopeasti: "käskekäät muutamien miesten ottaa hänet ylös ja seuratkaat minua."

Tuosta hän kiirehti siihen paikkaan, jossa Helena vielä makasi ja kannettuaan hänen likeisen suihkulähteen luo, hän valoi vettä hänen kasvoillensa. Oli kauan aikaa, ennenkun Helena virkosi. Viimein hän tointui ja katsoen ylös hän näki puolisonsa ja poikansa.

Syleillen lastansa, jota hän oli luullut kadonneeksi, Helena ummisti silmänsä ja huokaili kiitoksiansa Jumalalle.

"Kuinka sinä olet hänen pelastanut?" Helena kysyi innolla.

"Ei nyt. Minä kerron kaikki jälestäpäin", vastasi Labeo. "Nyt meidän täytyy lähteä pois. Kartanomme on palanut. Meidän on huvilaan muuttaminen."

Kantovuode hankittiin Galdoa varten ja hän kuljetettiin huolellisesti pois. Labeo kantoi poikaansa ja Helena astui hänen vieressään. Cubulos ja Lydia seurasivat heitä, sillä Labeo oli käskenyt heidän mukaansa ja luvannut heille suojaa huvilassaan. He olivat maanneet kartanon äärimmäisessä sivurakennuksessa ja liekkien loisto oli herättänyt heidän; mutta kun huoneet olivat alikerroksessa ja varsin etäällä valkeasta, he helposti pääsivät pakoon.

Esqvilinon toisella puolella Labeo seisattui yhden ystävänsä kartanon eteen, Agrikolan, jonka kanssa hän oli Britanniassa joutunut likeiseen ystävyyteen, ja tämä tuli ulos ja vastaan-otti lempeästi ystävänsä. Agrikolan kartano ja tilukset olivat täynnä pakolaisjoukkoja, joille hän antoi ravinnon ja asunnon. Kun hän kuuli Galdosta ja siitä, mitä tämä oli tehnyt ja kuinka hän oli sen tehnyt, hän käski, että Britannialaisesta tarkkuudella pidettäisiin huolta ja Isaak lähti hoitamaan häntä.

Vähän ajan perästä Isaak palasi ja Labeo astui ulos portikoon hänen kanssaan.

"Kuinka Galdon laita nyt on?"

"Hän on kauheasti kärventynyt, mutta ei syvältä poltettu. Hän saa kitua kovasti muutaman tunnin, mutta kahden taikka kolmen viikon perästä hän kykenee taas käymään ulkona."

"Pidä huolta hänestä", lausui Labeo. "Pidä yhtä tarkkaa huolta hänestä, kuin sinä pitäisit minusta. Ilman hänettä, mitä minä nyt olisin? Hän on pelastanut meidän kaikkein henkemme, kun hän pelasti Markon."

"Minä olen häntä hoitava parhaalla tavalla", lausui Isaak vakaasti.

"Minä en ymmärrä tätä", lausui Labeo. "Kuinka kartanoni itsestänsä syttyi? Kuinka se niin pian leimahti ilmi tuleen?"

"Se ei syttynytkään", vastasi Isaak salaisella viittauksella.

"Kuinka niin? Mitä sinä tarkoitat?"

"Minä luulen, että se pistettiin tuleen."

"Pistettiin tuleen!"

"Niin."

"Kuka olisi uskaltanut tehdä sen? Roma on rosvoja täynnä, sen kyllä tiedän, eikä kartanossani pidetty mitään vahtia; mutta minä en kuitenkaan saata käsittää, kuinka kukaan tohtisi tehdä tämmöisen työn."

"Löytyy yksi, joka on uskaltanut."

"Kuka?"

"Yksi sinun katkera vihamiehesi."

"Mikä katkera vihamies minulla on?" kysyi Labeo kummastuneena.

"Yksi, joka on vannonut kovan koston sinulle."

"Mika hänen nimensä on?" kysyi Labeo.

"Hegio."

"Hegio!" huudahti Labeo hämmästyen. "Olisiko tämä kirottu konna juljennut ajatella vieläpä tämmöistäkin?"

"Tämä konna", sanoi Isaak, "vihaa sinua niin tuimasti että hän rohkenee tehdä mitä hyvänsä kostoa varten."

Labeo ei virkkanut mitään, vaan seisoi ihmeyksiin vaipuneena tästä sanomasta. Viimein hän kysyi:

"Mutta kuinka sinä tämän tiedät?"

"Minä en nähnyt, että hän pisti kartanon tuleen", vastasi Isaak; "mutta yksi taikka kaksi kertaa näinä molempina viime päivinä minä näin hänen kiertelevän ympäri, ilmeisesti koettaen saada tietää, mitä täällä tapahtui, ja pahaa mielien. Minä olisin pitänyt vaaria hänestä ja estänyt häntä, mutta minä käskettiin tulta vahtimaan muitten palveliain kanssa."

"Mikset ennen minulle tätä kertonut?"

"Sentähden, että luulin, jotta sinä nauraisit epäluuloani."

"Sinä olet oikeassa -- minä olisin tehnyt niin. Minut on nytkin vaikea uskoa, että asiassa on mitään perää."

"Hän on ainoa henki, jolla olisi mitään syytä."

"Se on tosi", sanoi Labeo vähän aikaa mietittyään.

"Paitsi sitä, minä tiedän, että hän jo monta kuukautta siitä asti kuin sinä panit hänen pois, on ajatellut kostoa."

"Kuinka sinä sen tiedät?"

"Minun kansalaiseni", lausui Isaak, "tietävät paljon seikkoja, jotka tapahtuvat maailmassa. He liikkuvat erilaisten kansaluokkien parissa ja ollen yhteydessä toinen toisensa kanssa keskustelevat monesta asiasta. Kun olen heitä kysellyt Hegiosta, minä olen havainnut monta seikkaa: että hän on syyttänyt sinua vääryydestä ja pahasta menetyksestä itseään vastaan; että hän on julkisesti vannonut kostoa; ja että hän näinä muutamina viimeisinä kuukausina on kehunut, että hänellä on uusi suojelia, joka auttaa häntä näissä hänen kostontuumissaan."

"Uusi suojelia!"

"Niin."

"Kuka?"

"Tigellinus."

"Tigellinus! Tästä Cineaskin puhui", lausui Labeo, mietiskellen. "Minä en ajatellut sitä, mutta asia näyttää nyt vaaralliselta. Luuletko siis Isaak, että Tigellinus lähetti hänen pistämään kartanoani tuleen?"

"En", vastasi Isaak; "päinvastoin minä luulen, että Hegio teki sen itsealtaan."

"Mutta kuinka tämä saadaan toteen? Kuka näki, että hän sen teki?"

"Ei kukaan."

"Sitä ei siis saada todistetuksi."

"Ei."

"Se on vaan epäluulo."

"Niin on."

"Tämä epäluulo suittaa olla perätön", sanoi Labeo; "mutta minä luulen, että sinä olet oikeassa ja kiitän sinua, Isaak, uskollisuudestasi. Jatka vaarinpitoasi ja ilmoita minulle aika ajoin, mitä kuulet."

Tämä tieto huolestutti Labeota enemmän kuin hän tahtoi myöntää; mutta ennen pitkää toiset asiat valloittivat hänen ajatuksensa ja etupäässä hänen muuttonsa takaisin huvilaan. Cineas yhtyi heihin pariksi päivää ja valmisti itseänsä seuraamaan heitä.

Viime palo ei ollut levinnyt niin avaralle, kuin tuota pelättiin. Esqvilinon kunnas ja likeiset kaupungin osat olivat harvaan asutut, sillä puutarhat eroittivat kartanot toisistaan, että valkea, päivän parin raivottuaan, sammui. Mutta monta kartanoa tuli kuitenkin oli hävittänyt ja Labeo kadotti kaikki, mitä oli hänen omassa asunnossaan.

Sulpicia vastaan-otti heidän huvilassa innokkaalla tervehdyksellä ja kaikki olivat iloissaan, kun pääsivät kaupungin tuskallisista tapauksista. Cineas lähti takaisin muutaman päivän perästä ja rupesi entisiin toimiinsa.

Cubuloa ja Lydiaa toivotettiin tervetulleeksi ja Helenan kristillinen samantunteisuus vaikutti, että he mielellään jäivät ajaksi sinne. Juliuskin alkoi usein käydä heidän luonaan ja Lydia näytti elävän aivan uutta elämää. Labeon huvila oli hänen silmissään peräti komea ja Julion läsnäolo teki kaikki suloiseksi.

Tällä välin Galdus oli hitaasti toipunut Isaakin huolellisen hoidon kautta. Isaakin alinomaisena apumiehenä oli Markus, yhtä hellänä ja yhtä uskollisena kuin ainakin; ja Galdus kuunteli halukkaasti sen pojan lempeitä sanoja, johon hänen sydämensä oli niin hartaasti kiintynyt. Markus ajatteli ennen kaikkia Galdon alttiiksi-antoa ja tämän kärsimyksiä hänen tähtensä, jonka ohessa hän helposti ymmärrettävällä ylpeydellä viittasi omaan käytökseensä.

"Isäni luuli, että minä olen pelkuri, sillä minua hirvitti, kun näin, kuinka ihmisiä tapettiin", hän lausui, herkkä-tunteisuudessaan vielä muistaen amfiteaterin tapauksia; "mutta! minä en ole mikään pelkuri -- olenko minä, Galdus? Pelkäsinkö minä kuolemaa, kun tuli lähestyi?"

Galdus vakuutti hänelle kerta toisensa perästä, että hän oli uljain ja urhoollisin kaikista pojista ja kylläksi miehuullinen Britannialaiseksikin -- joka oli Galdon korkein käsitys miehuudesta.

Muutamien viikkojen jälkeen Britannialainen oli parantunut, niinkuin Isaak oli ennustanut.

Eräänä päivänä Labeo käski hänen luokseen.

"Galdus", hän lausui, "minä olen sinulle enemmän velkaa kuin koskaan voin maksaa. Minä tahdon nyt ruveta sitä suorittamaan. Kaikkein ensimäiseksi: -- sinä olet vapaa."

Nyt kun Galdus lausui kiitollisuuttansa, vaikka vähemmällä ilolla kuin Labeo oli odottanut, tämä jatkoi:

"Paitsi tätä, minä tahdon lähettää sinun takaisin omaan maahasi."

Galdus katseli alaspäin.

"Milloin tahdot lähteä?"

"Minä en tahdo lähteä."

"Kuinka! eikö sinun tee mielesi palata jälleen isänmaahasi?"

"Ei", vastasi Galdus innokkaasti. "Miksi palaisin? Kaikki ovat kuolleet -- isä, äiti, veljet, sisaret, puoliso, lapset, kaikki. Galdus on yksinään maailmassa. Kaikki, mitä minä rakastan, on täällä. Puoliso ja lapset ja isä ja äiti, kaikki elävät minulle Markossa. Hän on enemmän. Hän on minun jumalani. Kiitätkö minua siitä, että uskalsin panna henkeni alttiiksi Markon tähden? -- tiedä, minä uhraisin sata henkeä ja riemuitsisin sitä tehdessäni. Jos annat minulle vapauteni, jalo isäntä, minä otan vastaan sen; mutta jos minun täytyy jättää sinut, minä en suostu. Ainoa vapaus, jota minä halaan, on vapaus saada olla lähellä Markoa. Salli se minulle. Siinä on kylläksi palkintoa."

Britannialainen lausui tämän yksinkertaisilla, kiivailla sanoilla, mutta se syvä rakkaus, jota hän osotti Markoa kohtaan, ilmestyi kaikissa, mitä hän sanoi. Labeo nousi ja tarttui hänen käteensä.

"Urhoollinen Britannialainen", hän sanoi. "Sinä olisit aatelinen omassa maassasi. Ole vapaa. Ole minun vertaiseni. Tee tahtosi. Minä en ole enää sinun isäntäsi, vaan ystäväsi."

"Sinä olet Markon isä", lausui Galdus ja hänen vanha rintansa kohosi liikutuksesta; "minä tahdon olla sinun ystäväsi, taikka orjasi, taikka molemmat."

Tällä tavoin Galdus pääsi vapaaksi.

XXIV.

Ensimäinen vainomus.

Palon jälkeen kaupunki rakennettiin uudestaan toisen kaavan mukaan leveämmillä kaduilla ja matalammilla kartanoilla. Nero alkoi rakentaa "kultaista kartanoansa", johon oli koottu rikkautta ja komeutta ennen tuntemattomassa määrässä. Mutta työn sähinässä ja puuhassa kansa ei unhottanut suurta onnettomuutta eikä hevin luopunut siitä epäluulosta, johon se oli ruvennut tämän onnettomuuden aikaan-saattajan suhteen. Nero tunsi, että yleinen epäluulo, ikäänkuin turmiokas pilvi, uhkaavana riippui hänen ylitsensä; ukonpilvi, joka saatti milloin hyvänsä puhjeta ja kukistaa hänet valta-istuimelta. Tätä epäluuloa ei käynyt nauraminen, eikä sitä saanut unhotetuksi niinkuin joutavan huolen.

Hän koetti nyt jos jollakin poistaa epäluuloa itsestään, ja katsoi ympärilleen saadakseen joitakuita, joitten hartioille hän sukevasti sälyttäisi rikoksen, josta maailma häntä syytti.

Hänen ajatuksensa kääntyivät viimein kristittyjen puoleen. Näitten lukumäärä oli viime vuosina vähitellen lisääntynyt, ja vaikka he olivat vaan vähäinen osa väestöstä, heitä oli kylläksi paljon, että huomiota herättivät.

Sillä aikakaudella, ja myöhemminkin, kristittyjen kohtalo aina oli semmoinen, että heitä väärin ymmärrettiin. Usein jälestäpäin tapahtui eri maailman osissa, että, kun yleiset vaarat kohtasivat, alhaiso tätä viatonta, haitan tekemätöntä väkeä niistä syytti ja kosti sille hirveästi luulorikokset. Ja nyt nähtiin ensimäinen ja mainioin esimerkki, kuinka kristityt ansaitsematta kärsivät.

Muutamat seikat kristittyin elämässä ja käytöksessä sytyttivät epäluuloa taika-uskoisen rahvaan mielessä. Heidän puheensa ja lausetapansa selitettiin väärin. He puhuivat Kristuksesta, mainiten häntä kuninkaakseen; valtakunnasta, joka ei ollut tämän maailman; ja oppimaton kansa piti tuota jonkunlaisena kavalluksena keisaria vastaan. He tulivat yhteen salaisissa kokouksissa, ja kerrottiin että he niissä keskenänsä harjoittivat ilkeimpiä paheita. Tuota mystillistä ateriaa, jota he viettivät kuolleen Herransa muistoksi, erittäin epäiltiin. Huhu kävi, että he tässä ateriassa söivät ihmislihaa ja joivat ihmisverta -- kummallisesti vääristeltiin tuo kuvannollinen juhlakäytös, jossa leipä ja viini edustivat Vapahtajan ruumista ja verta. Kun Carbo soimasi kristityitä, hän ei muuta kuin toisti rahvaan arveluita. Kristityt tulivat Syriasta taikka, oikeammin, heidän uskontonsa tuli tältä kulmalta, ja kun Syria oli aikakauden kovimpien paiseitten ja riettaimpien taikauskojen lähde, se kenties ei ollut kummallista, että Romalaiset viehättyivät epäilemään Kristin-uskoa ja luulivat, että tämä oli niitten syrialaisten uskontojen kaltainen, joista he olivat niin paljon kuulleet ja nähneet.

Asiain näin ollen Nero päätti uhrata nämät viattomat, mutta luulon-alaiset kristityt kansan vimmalle. Hänen asian-ajajansa kuiskuttelivat kaikkialla syytöksiä kristityitä vastaan ja istuttivat kansan mieleen ajatuksia heidän rikollisuudestaan. Vastenmielisyys heidän suhteensa yhä suureni; heidän nimensä joutui inhottavaksi ja raivokas alhaiso hätyytti kaduilla muutamia, joitten tiedettiin tätä uskoa tunnustavan.

Vähäinen joukko näki myrskyn nousevan ja vapisi. He tunsivat, että joku kauhea seikka uhkasi heitä ja neuvottelivat keskenänsä, millä tavoin parhaiten sitä vastustaa. Mutta ei mitään keinoa keksitty ja niin he päättivät kärsiä pahintakin, olipa sitten mitä hyvänsä. Muutamat heistä, jotka olivat enemmän kokeneet, kehoittivat nuorempia jäseniä pysymään lujina ja vaikka kuolemakin kohtaisi, uljaasti heittämään henkensä hänen tähtensä, joka uhrasi oman henkensä heitä varten.

Viimein myrsky riehahti irti. Keisarillinen julistus ilmestyi, jossa kristittyjä suoraan syytettiin, että he olivat polttaneet kaupungin; ja käsky annettiin, että kaikki, jotka palvelivat Kristusta, pantaisiin vankeuteen. Tämä ansaitsematon kanne loukkasi monta. Järkevämmät luulivat, että se oli Neron puolesta juoni, jonka kautta hän aikoi poistaa epäluulon itsestänsä, ja päättivät sitä vaan yhdeksi hänen monista hirmutöistään; mutta suurempi, ajattelematon osa kansasta piti syytöstä tosi-asiana ja huusivat kristittyjen verta yhtä kiivaasti kuin Juutalaiset kerta huusivat Kristuksen verta.

Kristityt odottivat ensimäistä iskua, eikä heidän tarvinnut kauan vartoa. Hallituksen käskyläiset kävivät yhtä haavaa neljään heidän kokoukseensa käsiksi, ja kaikki vietiin ilman mitään eroituksetta pois ja heitettiin vankeuteen tuomiotaan odottamaan.

Nyt aloitettiin näön vuoksi jonkunlaista tutkintoa. Keisarin käskystä joukko ilkeitä konnia astui esiin, tunnustivat itsensä kristityiksi, vannoivat todeksi kaikki ne inhottavat rikokset, joista kristittyjä tavallisesti syytettiin ja vakuuttivat, että he ja muut kristityt olivat sytyttäneet kaupungin ja sitten pitäneet tulta voimassa.

Tämän johdosta kristityt tuomittiin kuolemaan. Ehdotettiin, että ne naiset, jotka luopuisivat uskostaan, säästettäisiin, mutta ei löytynyt ketään, joka olisi siihen suostunut. Hirveä rangaistus nyt valmistettiin heille. Se sai alkunsa keisarin keksiväisyydestä, joka sanoi, että niitten, jotka olivat aikaan saaneet niin monen kuoleman tulen kautta, niitten täytyi hukkua samalla tavalla, sillä vasta siinä tapauksessa rangaistus ja rikos olisivat tasasuhtaiset. Hän päätti huvittaa alhaisoa samalla kuin hän rankaisi kristittyjä ja muuttaa rangaistuksen toimeenpanon suureksi julkiseksi näytelmäksi. Ajattelemattomat katseliat, kun näkivät kristittyjen kärsimiset, tulisivat vakuutetuiksi näitten rikollisuudesta, jonka ohessa näkymön uusi hankkina oli rinnakkain esiin tuova semmoista komeutta ja kauheutta, jonka kautta hän saavuttaisi yhteisen kansan suosion.