Chapter 20

Ei aikaakaan, niin jo liekit kertyivät isoimman amfiteaterin ympärille ja tuli kimmeltyi sen puoleen ja pian syntyi ääretön palo, jonka loisto oli ympäröitseviä valkeita ankarampi. Yltympäri riensivät liekit joka taholle, laskeuten alaspäin, käsittäin kaikki istumapaikat ja pyrkien alhaisimpiin holveihin. Tässä avarassa rakennuksessa, sen puukaluissa, sen lukuisissa koristuksissa, sen erinäisissä koneissa ja tuhansissa helposti syttyvissä kapineissa, joita oli sinne koottu, liekit raivosivat kauheasti, leiskuttaen korkealle ilmaan suunnattoman suurta tulipatsasta, joka tapasi taivasta ja vei voiton kaikista muista valkeista ja himmensi ne hirveän kirkkaalla kiillollaan.

Ja nyt, kun liekit etenivät, nousi niistä rakennuksista, jotka olivat yhteydessä amfiteaterin kanssa, semmoinen ääni joka vielä enemmän kammotti kaikkia, jotka sen kuulivat, sillä se oli hirveämpi kuin mitä tähän asti oli kuultu. Se oli tuskan ääni -- elävien luontokappalten huuto, jotka olivat jätetyt sinne suljettuina surmaansa kohtaamaan -- amfiteaterin petojen huuto. Oli jotakin melkein inhimillistä tässä huikeassa, toivottomassa pelon voivotuksessa. Leijonan syvä ärjynä kaikkui yli kaikkien muitten huutojen, mutta se ei ollut enää hänen majesteetillisen vihansa uljas ärjynä, se ei ollut enään eläinten ylpeän kuninkaan ääni. Kauhu oli poistanut kaikki hänen äänensä uhkaavat sävelet ja tulen läheneminen oli tehnyt hänen vankan sydämensä yhtä araksi, kuin pelokkaan jäniksen. Leijonan ärjynä kuului niinkuin parku, kun se nousi ja tuuli kantoi sen ihmisten kuuluvillen -- epätoivon parku -- huuto taivaasen sen hengen puolesta, jonka Luoja oli luonut. Kesken leijonan ärjynää kuului tiikerin ulvina ja hyenan räykynä; mutta kaikki näitten äänien julmuus oli lieventynyt tänä pelon ja hirmun hetkenä ja näitten parkujen jylinässä oli jotakin sydäntä särkevää, joka saatti ihmiset vapisemaan ja pakoitti heidän hetkeksi kääntymään pois omista suruistaan ja kauhuistaan petojen tuskan puoleen.

Täällä, jossa liekit kilpailivat ja ajoivat toinen toistansa rakennuksen korkean kaaritetun kyljen yli, täällä, josta ihmiset olivat paenneet ja jossa ainoa elo, joka oli jäänyt, kuultiin, vaan ei nähty, eläimen kuva äkkiä ilmestyi niille, joitten oli tilaisuus katsella tätä paikkaa, kuva, jossa ihmiset näkivät sen luonnon vaikutuksen, joka tekee kaikki ihmiset sukulaiseksi; mutta tässä luonto ilmaisi voimansa emäleijonan sydämessä. Kuinka tämä leijona pääsi kopistaan, sitä ei kukaan nähnyt. Kukaties kuumuus oli paahtanut puuaineet, että hän särki ne; kenties hän oli vimmassaan murtanut seinän; seinä ehkä oli palanut ja hän oli syöksähtänyt liekkien läpi, tehden sitä ei itsensä vaan pentunsa tähden, jota hän kantoi suussansa, pitäen sitä ylöspäin ja tahtoen voimakkaassa äidin rakkaudessaan panna itsensä kaikkien vaarojen alttiiksi pentunsa vuoksi. Hän näytti tuota hätää tulevan esiin keskeltä valkeata ja savua, kunnes hän saapui rakennuksen äärimmäiseen päähän ja siellä hän seisoi, yhä pitäen pentuansa, milloin tuijotellen likeneviä liekkejä, milloin katsellen ympärilleen havaitakseen jotakin muuta paon mahdollisuutta. Noin kolmenkymmenen jalan päässä seisoi jonkunlainen portiko, yhden basilikan etupuoli, ja tämä oli ainoa rakennus, joka oli lähellä. Tähän leijona loi silmänsä, kääntyi usein liekkejä katsomaan ja tuosta takaisin portikoa päin. Basilikan sivu oli lähinnä ja sen kaltava katto oli ainoa paikka, joka tarjosi jalansijaa. Amfiteaterin ja basilikan välillä oli seitsemänkymmenen jalan syvänne ja tämän pohjassa kova kivikatu.

Lähenemistään lähenivät liekit ja emän sydämen tuska havaittiin tässä pedossa, kun hän matalalla, raskaalla vaikeroimisella näki tulen tuottaman kuoleman uhkaavan. Liekit näyttivät jo ympäröivän häntä ja savupilviä tuoksui alas, toisinaan kätkien häntä näkyvistä. Viimein, kun yksi pilvi, joka oli peittänyt häntä tavallista kauemmin, hajosi, leijona ei enää näyttänyt epäilevän. Juosten taaksepäin saadakseen huippausta varten riittävää alaa, hän töyttäsi eteenpäin ja hyppäsi suoraan portikoa kohden.

Jos leijona olisi ollut yksinään ja virkeä voimiltansa, olisi kukaties harppaus häneltä onnistunut ja hän olisi päässyt kumminkin ajaksi turvaan. Mutta hän oli uupunut edellisistä vaivoistaan ja tuli oli jo kärventänyt häntä. Paitsi sitä hän piti pentuansa suussaan ja hänen tästä enentynyt painonsa voitti hänen. Näin ollen hänen etukämmenensä iskivät kiinni portikon kaltavan katon reunaan, hän tarttui siihen rajusti terävillä kynsillään ja ponnisti hirveästi voimiansa hinatakseen itseään ylös. Hän koetti saada jotakin jalansijaa takakämmenilleen, mutta ei ollut mitään. Tämmöisen tilan kauheata vaivaa oli mahdoton kauan kestää. Vähitellen hänen ponnistuksensa heikkonivat. Kun hän vihdoin havaitsi, että hän oli putoamaisillaan, hän vielä kerran väinästi väkeänsä. Kooten kaikki voimansa, hän näytti heittävän itsensä ylöspäin. Turhaan. Hän vaipui takaisin. Hänen jäsenensä menivät hermottomaksi. Hänen kyntensä heltisivät siitä paikasta, josta ne olivat pitäneet kiinni. Seuraavana silmänräpäyksenä musta haamu putosi ja emä ja poika makasivat hengettömänä möhkänä kivikadulla.

Kaikkein julkisten rakennusten hoitajat olivat paenneet ja jättäneet jälkeensä kaikki niitten asukkaat. Nämät asukkaat eivät olleet ainoastaan kesyttömiä petoja. Niitä oli inhimillisiäkin olentoja. Vanginvartiat olivat luopuneet vankihuoneista ja vieneet muassaan taikka heittäneet pois avaimet. Jollei väentunko kadulla olisi ollut niin suunnaton, he olisivat yrittäneet jotakin pelastaakseen noita ihmisraukkoja, joitten parkuna kuului samojen seinien takaa, joitten yli liekit uhaten liehuivat. He olisivat särkeneet ovet ja vapauttaneet suljetut vangit verrattoman surkeasta kohtalosta. Mutta kansa oli pelosta saamaton. Heissä oli vaan yksi ajatus ja tämä oli oma pelastus.

Roman iso vankihuone siaitsi aivan vastapäätä tulta, ja toisena päivänä, kun valkea läheni, se vähitellen ympäröitsi tätä. Kappaleen aikaa sen tukevat kivimuurit vastustivat palon leviämistä, mutta lopulta yltympäri vallitseva kova kuumuus osotti täälläkin vaikutustansa. Ulkopuoliset ovet syttyivät ensiksi ja sitten tiilikaton ruotehisto.

Alussa eivät asukkaat tietäneet mitään siitä vaarasta, joka uhkasi heitä, mutta vähän ajan päästä raukaiseva vari ilma täytti heidän pelolla ja punainen valo, joka välähteli koppien ikkunoista, ilmoitti heille tulossa olevan tuhon. Isolla äänellä huudettiin vanginvartioita; mutta ei ollut mitään vanginvartioita, jotka olisivat vastanneet heille. Nyt nousi toisiinsa sekaantuneina parkuna ja kiroukset ja voivotukset ja rukoukset. Vangit näkivät hirveän vaaran ja vimmassaan he heittäysivät vankihuoneen ovia vastaan. Turhaan: valo tuli kirkkaammaksi, kuumuus kovemmaksi ja vaara likemmäksi. Eräässä isossa huoneessa oli monta sataa vankia suljettuna ja tässä tuli esiin kamalimpia seikkoja. Ikkunoina oli kaidat, ainoastaan muutaman tuuman suuruiset aukot, joihin rautaristikko oli sovitettu kovaan kivimuuriin. Ne olivat lisäksi kymmenen jalkaa korkealla permannosta. Ovet olivat raudasta, kaksinkertaiset ja rautakangilla vahvistetut. Ei ollut vähintäkään pakenemisen toivoa. Tässä huoneessa vangit ensiksi saivat tietoa vaarastansa ja tämä sanoma kävi suusta suuhun, kunnes kaikki sen tunsivat. Ensiksi pelko tyrmistytti heitä; näytti siltä kuin jokainen olisi ollut maahan kiinni kasvanut. He katselivat toisiaan, tuska silmissä ja nyt kaitoja ikkunoita, joitten läpi, vaikka ei niissä olisikaan ollut mitään rautaristikkoa, ei kenkään voinut tunkea; ja sitten noita lujia rauta-ovia, joita ei mikään ihmisvoima saanut sialtansa siirtymään. He tiesivät, että liekit paraikaa saarsivat heitä; he tiesivät, että vanginvartiat olivat paenneet; he tiesivät asian todellisen laidan.

Ensi huumetta seurasi vimmapäisyys. Mitkä syöksähtivät ovia vastaan, mitkä hyppäsivät seiniä ylös ja koettivat kaapata kiinni ikkunain ristikkoon. Yhdessä paikassa muutamat nousivat toistensa olkapäille ja koettivat irroittaa niitä jykeitä kiviä, joihin ikkunat olivat koverretut. Mutta heidän heikot ponnistuksensa olivat varsin turhat. Roman rakennukset olivat aina tihkeät laadultaan. Kivet olivat aina summattoman suuria harkkoja ja tässä vankihuoneessa ne olivat mitä kookkaimpia. Jokainen yritys, joka tarkoitti niitten irti kiskomista, oli suoraan tyhjä. Tämän vangit pian ymmärsivät, mutta yhtäkaikki he koettivat liikuttaa niitä, hakien vähempiä kiviä, jotka eivät vastustaisi heidän ponnistuksiansa.

Mutta ovet ja ikkunat olivat yhtä järkähtämättömät. Heidän ylitsensä kävi holvikas tihkeäkivinen katto; heidän allaan oli kivitetty lattia. Muutamat vangit repivät ylös kiviliuskoja, joilla lattia oli peitetty, mutta tapasivat niitten alta vaan suuria, yksinkertaisesti hakattuja travertini-möhkäleitä.

Tällä välin liekit lähestyivät ja kuumuus kävi ankarammaksi, siksi kuin ei enää halattu niin suuresti pakoa kuin ilmaa ja hengenvedäntää. Ne, jotka olivat enimmän ponnistaneet voimiansa, uupuivat ensiksi ja kaatuivat huohottaen lattialle; toiset pyrkivät ikkunoihin, mutta havaitsivat, että ilma ulkona oli kuumempi kuin sisällä. Viimein epätoivo tuli, ja kaikki seisoivat tuijottaen punaista valoa, joka leimahti ikkunoista, ja vartoivat tylysti ja tuimasti kuolemaa.

Niissä kopeissa, joihin yksityisiä vankeja oli suljettu, joka yksityinen teki, mitä nuot toiset olivat tehneet ja pyrki samalla rajulla tavalla pakenemaan ovien ja ikkunain kautta, mutta yhtä turhaan. Roma ei ollut rakentanut semmoista vankihuonetta, jota kävi hajottaminen.

Nyt koko rakennus näytti hehkuvan siitä kovasta kuumuudesta, joka lähti ympäröivistä palavista kartanoista ja katto paloi ja luhistui, saattaen tulen sen alla oleville kiville ja rautaristikot muuttuivat tulipunaiseksi. Muutamien rautaristikkojen takaa ilmestyi hirveät kasvot -- tuskan kasvot, joitten juonteita kipu oli vääristellyt ja joitten hiukset olivat tulessa hellinneet ja käheät äänet yhä huusivat apua kauan aikaa siitä, kuin kaikki avun toivo oli kadonnut.

Nyt kuului kirouksia, katkeria ja synkkiä, keisaria, kansaa, valtakuntaa ja jumalia vastaan.

Vihdoin liekit hyökkäsivät kaikkialle, ja vaiennut vankihuone näytti ainoastaan muurejansa, jotka hohtivat tulipunaisina keskellä paloa.

Näin toinen päivä kului iltaan ja yö oli kamalampi kuin päivä. Tuli oli päässyt täyteen valtaan. Se oli laajennut kaikille ilmoille ja liikkui eteenpäin aavaa rataa myöten, joka oli yhtä aava kuin kaupunki itse, jotta ihmiset, kun he näkivät sen, päättivät, että koko Roma oli perikatoon tuomittu. Yksi seikka vaan voi pelastaa sen -- tuulen kääntyminen taikka ankara sade.

Mutta ei mitään sadetta tullut eikä tuuli kääntynyt ja koko yön valkea levisi kartanoitten ja aatelisten linnojen ja jumalien temppelien ylitse.

Koko tämän ajan keisari oli ollut Antiumissa, mutta kun kolmas päivä tuli, hän palasi Romaan. Tähän aikaan oli tuli likennyt keisarillisen linnan puutarhoja ja uhkasi tulvailla kaikkien puitten ja kasvien yli ja hävittää itse linnankin. Lähellä linnaa olivat Maecenaan puutarhat ja näitten molempain välillä oli rakennus, joka oli yhteydessä kummankin kanssa ja tämä rakennus oli jo joutunut tulen saaliiksi. Maecenaan puutarhoissa seisoi linna, jonka torni tarjosi avaraa näkö-alaa. Tähän torniin Nero lähti ja nousten siihen hän katsoi ympärilleen.

Kolme päivää tuli oli riehunut ja jo oli ylen suuri osa kaupunkia kukistunut. Temppelit, tornit, muistopatsaat, menneitten aikojen pyhät jäännökset, vanhojen voittojen tunnusmerkit olivat hävinneet niinkuin yhteisen kansan kartanotkin. Kauas kaupungin ylitse, sen äärimmäisistä rajoista tähän rakennukseen asti, joka oli keisarillisen linnan ja näitten puutarhojen välillä, tuhotyö oli ulottunut. Nero oli saapunut sinne hämyssä, joko siitä syystä, ettei hän voinut tulla ennen, tai taikka mikä on todennäköisempi, siitä, että hän tahtoi nähdä tulen teaterillisen vaikutuksen. Hänen oli nyt tarjonansa, mitä hän niin suuresti halasi. Liekit loistivat kirkkaasti keskellä pimeyttä, ammahtivat rajusti ylös ja vierivät niitten kartanoitten ylitse, jotka tähän saakka olivat jääneet koskematta, löytäen uutta elatusta joka pysäyspaikassaan ja sillä itseään raviten. Nuot komeat rakennukset, jotka Romassa nousivat korkeammalle kuin muissa kaupungeissa, saattivat pääkaupungin tulipalot mahtavammaksi kuin missään muualla. Tämän näköalan kauheus enentyi siitä, että kaupunki epätasaisena milloin laskeusi laaksoihin, milloin kohosi kunnaille. Siitä paikasta, jossa Nero seisoi, hänen sopi nähdä kaikki parhaimmalla tavalla. Oli ikäänkuin tulta kuohuva meri, jossa liekki-aallot ja savu sekaisin vyöryivät yhä eteenpäin ja puhkesivat niihin korkeampiin paikkoihin, jotka saartenkaltaisina nousivat keskeltä. Nämät korkeammat paikat eivät kuitenkaan välttyneet valkean käsistä, sillä tuli kohahti ylös ja kulkien kartanosta kartanoon, linnasta linnaan ja temppelistä temppeliin, peitti kaikki, kunnes kaikki hehkui yhtä väkevästi. Koko taivas aimotti ja kun tuuli vielä kävi vähentymättömällä voimalla, tämä työnsi pohjaiseen päin summattoman suuren kuuman tuhkavirran, jossa yksityiset kappaleet olivat niin isot, että ne näyttivät hiiltyneiltä hirsiltä -- kaikki nämät ajelivat ohitse herkeämättä ja kipinä-kuuroja yhä laski maahan ja suuri tuhka- ja porotulva vieri edelleen monta, monta penikulmaa, kunnes Etrurian kylien kadut peittyivät Roman vaipuvalla pölyllä. Nero seisoi ilostuneena, suuresti ihmetellen. Pari kolme ystävää oli hänen kanssaan, joista etevimmät olivat Tigellinus ja Petronius.

"Maksoi vaivan tulla penikulman määriä katsomaan", hän huudahti.

"Tämä on näky, jota ei saa koskaan enää nähdä -- semmoinen näky, jota sopii katsoa ja sitten kuolla."

Tämmöisillä huudahduksilla Nero tuon tuostakin keskeytti äänettömyyden ja seisoi liikahtamatta monta tuntia. Viimein hän purskahti itkuun.

"Mikä komeus!" hän huusi. "Minä olen voitettu. Minä tunnen todellisen ylevyyden värähdykset. Kyyneleni kummastuttanevat teitä, ystäväni. Minä itken, sillä minä tiedän, etten saa koskaan enää nähdä mitään tämänkaltaista."

Hänen ystävänsä kiirehtivät lohduttamaan häntä. Tigellinus vakuutti hänelle, että hänen oli tilaisuus nähdä tulipaloja kaikissa maailman kaupungeissa, jos hän tahtoi.

"Voi", lausui Nero halveksien, "sinä unhotat, ettei ole kuin yksi Roma."

"No, käyhän Roma uudestaan polttaminen."

"Tuskinpa sopisi tehdä sitä liian usein", sanoi Nero, jossa joku parempi tunne äkkiä välähti esiin.

"Sinä olet Roman hallitsia ja maailman", lausui Tigellinus; "sinun tarvitsee vaan sanoa ja se on tehty."

"Se on totta", vastasi Nero; ja hän vaipui hiljakseen mietintöön. Viimein hän kääntyi pois.

"Tulkaat", hän lausui, "käykäämme puutarhoihini, teateriin, ja minä laulan teille siellä runoelmani Trojan palosta. Te ihmettelette varmaan, kun näette, kuinka se soveltuu tähän."

He astuivat alas ja hevosilleen noustuaan ratsastivat pois. Vatikanon puutarhat olivat Tiberin toisella puolella, ja kun lähti sinne, täytyi kulkea pitkin useita katuja, jotka kuuluivat palaneesen kaupungin osaan. Nero oli ihastuksissaan. Hän katseli tarkkaan suitsevia raunioita ja sanoi hymyillen, että häntä haluttaisi tietää, kuinka monta asukasta oli jäänyt niitten alle. "Se on tyhmä lause", hän sanoi, "jonka tuo runoilia laskee:

"Mun kuoltuani, maailma tuleen hukkukoon."

"Minä puolestani muuttaisin säkeen, ja teenkin sen:

"Mun eläissäin, maailma tuleen hukkukoon."

"Eikö muutokseni ole hyvä?"

"Runoilia olisi varmaan kirjoittanut sen niinkuin sinä ehdottelet", sanoi Tigellinus, "jos hän olisi nähnyt tämän näyn."

Puutarhoihin päästyänsä Nero meni teateriin, pani päälleen teateripukunsa, astui näkymölle, viritti lyyransa ja lauloi runoelman, jonka hän oli sepittänyt. Hänen kuunteliansa osottivat hänelle sitä mieltymystä, jota todelliset hovimiehet aina ovat valmiit esiin tuomaan; milloin kuunnellen ilmeisessä ihastuksessa, milloin näyttäen pelon hallussa olevan ja taas laulun lopulla remahtaen hillittömiin kädentaputuksiin.

Teaterin seinät olivat matalat ja näkymöltä, joka oli kaupunkia päin, saatti helposti laettoman kehän ylitse nähdä valkean. Nero tavoitti semmoisen käytöstä, joka on innostuksissa ja melkein riivoksissa edessä olevan näyn tähden. Omasta itserakkaudestansa ja kuunteliain suosio-osuksista viehättyneenä hän lauloi useat erät runoelmansa, joka kerta ruveten yhä hurjemmasti elehtimään ja taukosi vasta, kun väsymys häntä pakoitti. Hän olisi jatkanut aamuun asti, ellei Tigellinus olisi taitavasti muistuttanut häntä, että laulaminen yö-ilmassa kenties vioittaisi hänen ääntänsä ja kehoittanut häntä säästämään luonnonlahjojansa, että hän toisten laulaisi tämän runoelman uudestaan heille.

Näin katseli Roman palaessa Roman valtias ja hallitsia sen tuskaa, pitäen sitä vaan kauneuden-tuntonsa tyydykkeenä eikä ollenkaan apua ja sääliä ansaitsevana onnettomuutena.

Mutta onnettomuus oli niin kauhea, että vihdoin kärsivän kansan huudot tunkeusivat Neronkin korviin ja vaativat huomiota.

Sillä suuria ihmisparvia oli jo kokoontunut aukeammille paikoille taikka syrjäisemmille kaduille -- kodittomina ja toimettomina -- laiha, ryysyinen, hurjanrohkea joukko -- tuima, kostonhimoinen -- katsoen ympärilleen havaitaksensa jotakuta, jota sopisi kaikista näistä syyttää ja rangaista. Äkillisessä paossaan he eivät olleet ottaneet mukaansa mitään taikka vaan vähän. Kaikki tavalliset askareet olivat jääneet kesken, niin etteivät he voineet ansaita mitään ja nälkä katsoa tuijotti heitä kasvoihin. Ruuan puute oli jo ajanut heidän murtamaan auki yhteiset vara-aitat ja viemään mitä hyvänsä löysivät. Näin alettuansa he kääntyivät pahempiin liikatöihin; suuret joukot kuljeksivat pitkin katuja, karkoittaen perheitä pois heidän kartanoistaan ja ryöstäen mitä ruoka-aineita niissä tavattiin. Yleinen laittomuus vallitsi ja meteleitä ja ryöväyksiä ja murhiakin tapahtui kosolta. Paikottain tulenpania-joukkoja kävi ympäri, pistäen kartanoita tuleen ja torjuen puolestaan kaikkia, jotka koettivat estää heitä, ilmoittaen että he tekivät työnsä Neron käskystä ja uhaten surmata kaikki, jotka heitä häiritsivät.

Vähitellen aljettiin yleisesti hokea, että Nero oli tehnyt kaikki. Kansa tiesi hänen kunniattomuutensa eikä mitään ilkityötä katsottu hänelle halvaksi. Ennen pitkää tuskin löytyi ainoatakaan ihmistä Romassa, jok'ei uskonut, että tulipalo oli Neron toimeen panema.

Ei ole epäilemistäkään, että hurjistunut kansa olisi kostanut sille, jota se luuli syypääksi tähän onnettomuuteen, jollei tämä olisi muutamilla ajanmukaisilla hyvillä teoilla lepyttänyt sen vihaa. Nero oli saanut vihiä siitä, mitä hänestä puhuttiin. Kaikista hänen mielihaluistaan oli kansan suosion pyyntö mitä voimakkaimpia. Hän tahtoi, että rahvas ihmettelisi häntä. Hän ei huolinut niin paljon korkeammista kansaluokista; hän tyytyi siihen, että nämät vaan pelkäsivät häntä. Mutta rahvaan ja sotamiesten ystävyyttä hän tavoitti.

Kesken tätä yleistä hätää hän sentähden astui esiin ja pani paljon voimia liikkeelle sen lieventämiseksi. Hän avasi kansalle Marsin tanteren, Agrippan tilat ja rakennukset ja myöskin omat keisarilliset puutarhansa. Näitten ääretön laajuus antoi suurille joukoille mukavan asuntopaikan ja suojan. Paitsi tätä hän lähetti Ostiasta noutamaan huonekaluja ja kaikenlaisia työ-aseita. Viljan hinta alennettiin varsin huokeaksi ja kaikin tavoin puuhattiin, että yleinen onnettomuus mitä joutuisimmalla tavalla helpoitettaisiin.

Mutta sillä välin kuin näin voimia ponnisteltiin, valkea yhä liikkui edelleen. Yö tuli taas -- neljäs näistä kauhun öistä -- ja hävityksen linja piteni ja leveni niinkuin ennen ja vieri vakaasti eteenpäin elävänä jaksona.

Kaksi kolmatta osaa kaupungista oli nyt hukkunut ja ihmiset odottivat loppu-osankin täydellistä ja kokonaista hävitystä. Oli sama avuttomuuden ja epätoivon tunto, se vaan, että ihmiset olivat tottuneet kohtaloonsa ja niissä osissa, jotka olivat ensi päivänä palaneet, löytyi jo monta, jotka kaivoivat kartanoittensa raunioita valmistaakseen sijaa uusille rakennuksille.

Lopulta päästiin niin pitkälle, että ajateltiin, jotta nyt sopisi tehdä jotakin myös jälelle jääneen kaupungin pelastukseksi. Niin pitkältä kuin kartanoita löytyi, niitten täytyi palaa; mutta jos valkea tulisi semmoiseen paikkaan, jossa se ei kohtaisi kartanoita, sen täytyi siihen pysähtyä. Se apukeino tulta vastaan, joka johtui ihmisten mieleen, oli se, että hajotettaisiin ne rakennukset, jotka olivat tulen alla ja niin tavoin ne elatus-aineet, joista se kostui, siltä riistettäisiin.

Vähitellen tämä ajatus levisi mielestä mieleen, eikä kenkään tietänyt mistä se oli saanut alkunsa, kunnes sotaväen upseerit näkivät, että siitä jotakin hyötyä olisi. Viidentenä päivänä, kun tuli oli kovimmillaan, ruvettiin taistelemaan sitä vastaan. Suuria ihmisjoukkoja koottiin ja pantiin purkamistyöhön. Kaikki kaupungin sotamiehet kutsuttiin kokoon ja he toimittivat etevimmän osan työstä. Muurinsärkiä jyskytti monen korkean asunnon seinää, ja soturit sotaretkiensä kokemuksella osottivat itsensä yhtä kykeneviksi kukistamaan Roman kartanoita kuin piiritettyjen kaupunkein muureja. Osto-kuja viitotettiin liekkien pidättämiseksi ja tällä osto-kujalla kaikki, millä vaan oli rakennuksen muoto, maahan masennettiin.

Se tavattoman suuri joukko, joka tässä teki työtä, saatti pian voimansa näkyviin. Pitkin koko linjaa, joka näin oli hävitettäväksi merkitty, ihmisparvet reutoivat muurinsärkiällä ja kirveellä ja vipusimella, raunioksi tasottaen kaikki, kartanot ja pyhät temppelit ja komeat pylväskäytävät. Niin ankara tämä työ oli, että noin neljänä kolmatta tuntina kaikki oli päätetty. He alkoivat viidennen päivän keksivaiheilla ja tekivät työtä koko yön, muuttaen aina toisia toisten sijaan, puoliväliin kuudetta päivää.

Kuudentena päivänä liekit ehtivät aukeaan lomapaikkaan eivätkä päässeet edemmäksi. Tuskaantuneitten katseliain mielestä näytti siltä kuin tämä tuli olisi ollut elävä olento, kun se raivosi pitkin puolustuslinjaa, joka oli asetettu sitä vastaan, sillä se heitti ulos haarovat liekkikätensä, pysyen itse kiinni hirsissä ja hävitetyissä puu-aineissa, ja koettaen hiipiä esiin kukistettujen kartanoitten jäännösten välitse. Mutta salpa autti ja Romalaiset näkivät viimein, että osa kaupungista oli pelastettu.

Ei kuitenkaan vielä oltu täyteen turvaan päästy. Salvan toisella puolella tuli hehkui. Se ei enää sujauttanut liekkejänsä ilmaan, vaan pysyi alallansa, mutta tuimana, kavalana ja ankarana kuumuudessaan, kiukkuisena vihollisena, yhä uhkaavana ja yhä pelottavana. Suuri ihmispaljous seisoi vartioimassa ja kun yö tuli, pidettiin vielä tarkempaa vahtia ja pitkät ihmisjonot asetettiin, joitten tuli noutaa vettä lähimmäisistä lähteistä sammuttaakseen äkillistä syttymistä.

Liekit olivat hillityt Esqvilinon juurella. Toisella puolella seisoi Labeon kartano, kunnaan rinteiltä katson yli koko valkean. Tästä kartanosta olivat asukkaat yöt päivät tähystelleet palon leviämistä. Labeo ei ollut joutilaana. Hän oli auttanut onnettomia ja antanut turvaa ja ravintoa heille. Hän oli myöskin johdattanut työmiehiä viime päivänä ja yönä. Niitten joukossa, jotka pitivät vahtia tänä yönä, oli Galdus, jonka Labeo oli lähettänyt sinne tätä tarkoitusta varten; ja kaikki muut kartanon palveliat olivat myöskin siellä.

Cineas oli osottanut itsensä yhtä toimeliaaksi kuin kukaan muu yleisessä onnettomuudessa. Hän oli käynyt ympäri hakien niitten kuljeksivien lasten vanhempia, joita kadut olivat täynnä ja jaellen ruokavaroja avuttomille. Hän oli kääntynyt Neron puoleen saadakseen lupaa toimittaa tämän käskyjä ja Nero oli hymyillen suostunut siihen, sanoen ettei hän voinut nähdä mitään filosofille soveliaampaa, koska se oli käyttöpuolinen ponnistus, joka tarkoitti _summum bonum'ia_. Cineas oli sen vuoksi käynyt Ostiassa ja muissa naapuri-kaupungeissa ja hänen puuhansa vaikuttivat suuresti yleisen hädän lieventämiseen. Tänä yönä hän oli poissa tavallisissa toimituksissaan.