Chapter 19

"Tämä valo, joka koittaa sinun sielussasi", lausui Cineas, "on jotakin, jota minä en ole koskaan havainnut. Minun täytyy edistyä logillista menoa noudattaen. Minun täytyy ennen kaikkia totella järkeä. Näin monin sanoin esitetty teoria ei ole riittäväinen. Minun täytyy tutkia sitä. Jollei se tutkintoa siedä, kuinka minun käy sitä vastaan-ottaminen? Mutta minä en tahdo puhua enää itsestäni. Ajattele minua semmoiseksi, joka aina hyväksyn, mitä sinä teet ja pidän sinua onnellisempana kuin itseäni. Minun on ollut sallittu nähdä, kuinka Kristin-usko on tuonut rauhaa ja tyyneyttä monelle mielelle, jota suuret surut ovat vaivanneet. Se luopi onnea. Olkoonpa sinulle kaikki onni, jota se voi antaa."

"Tämä onni tulee kerta sinullekin, kallis ystäväni; sitä minä en epäile. Tarvitaan pidempi aika; mutta viimein sinäkin olet näkevä totuuden semmoisena kuin se on Jesuksessa."

XXII.

Isä ja poika.

Kun Julius ilmoitti isälleen päätöksensä, kohtasi häntä kiivaitten moitteitten myrsky. Vanhus vihasi Kristin-uskoa, sillä se oli Syriasta lähtenyt. Hän alkoi vanhaa tapaansa myöten soimata aikakauden paheita ja lausui, että Syria oli saattanut kaikki hukkaan.

"Älä sano minulle", hän huudahti, "että Kristin-usko on toista laatua. Se ei voi olla niin. Se on mahdotonta, että mikään hyvä asia tulee Syriasta. Kansa on perinjuurin pilaantunut. Iki-vanhoista ajoista asti se on ollut kaikkien paheitten ja riettauden ja haureuden pääpesä. Sinä olet petetty, mieletön poika. Kaunis ulkomuoto on erhetyttänyt sinun. Odota siksi kuin opit tuntemaan näitten kristittyjen oikean käytöstavan. Minä puolestani uskon kaikki, mitä kansa heistä puhuu. Minä olen varma siitä, että he harjoittavat hirmuisia paheita salaisissa kokouksissaan, noissa syrjäpaikoissa, joihin ei rehellinen ihminen koskaan yritäkään. Älä sanokaan, että minä olen väärässä. Minä olen oikeassa ja minä tiedän sen. Vielä sinä joskus huomaat sen. Kaikissa, mitä on Syriasta tullut, on paljasta saastaisuutta. Roma on sitä täynnä. Mikä muu kirous Romalla on kuin tämä? Mene kaupungin pahamaineisinten konnien luo ja kysy heiltä, mistä he ovat tulleet. On vaan yksi paikka -- Syria."

Näin vanhus närkästyneenä toreli. Ei mikään asia saanut häntä kuuntelemaan Julion selityksiä. Ei mikään asia saanut häntä ajattelemaan, että kristityt millään tavalla erisivät muitten syrialaisten haira-uskojen tunnustajista, joista kaupunki kuohui. Hän uhkasi Juliolle tuiminta vihaansa. Hän vannoi, ettei hän tunnustaisi häntä pojaksensa, vaan ajaisi hänen pois ja kiroisi hänen. Äkäinen ja tuskalloinen yhtymys. Vanhus rajusi. Julius pyysi, että häntä kuultaisiin, mutta turhaan. Vihdoin hän sanoi lempeällä äänellä isälleen, että hän oli mies, joka vaan itse puolestansa vastasi teoistaan ja että hän aikoi tehdä tahtonsa, tuli mitä tuli. Nyt vanha Carbo vaaleni vihasta, käski pojan mennä tiehensä ja kirosi hänen.

Murheellisena lähti Julius, mutta omatunto tuki häntä. Isän kirous oli kauhea asia; mutta hän tiesi, että tulinen vanhus kerta leppyisi. Tämä ei voinut kauan pitää vihaa eikä kiukkua. Niin Julius toivoi vastaista sovintoa. Carbo oli erhetyksensä havaitseva ja taipuisi ottamaan poikansa takaisin.

Tällä tapaa Julius yhdistyi kristittyihin, joita hän oli oppinut rakastamaan ja joitten uskoa hän viimein täydellisesti tunnusti. Kun hän kerta oli tullut tämän seuran helmoihin ja ruvennut julkiseksi Kristuksen seuraajaksi, hän joutui onnellisemmaksi, kuin hän oli koskaan ennen ollut. Hän otti nyt kokonaan osaa tämän pikkuisen seurakunnan toiveisin, pelkoihin, suruihin ja iloihin, tämän seurakunnan, joka vielä oli luvultaan vähäinen, mutta tunsi, että heillä oli totuus, joka tuli Jumalalta. Ja mitä muuta maan päällä, paitsi tätä, hänen sopi toivoa itselleen? Kunnia ja valta ja rikkaus näyttivät halvalta siihen verrattuna, mitä hänellä todella oli.

Paavali oli oleskellut Romassa melkein kolme vuotta ja päätti viimein lähteä sieltä pois, jättäen tämän nuoren romalaisen seurakunnan muitten ja Jumalan huomaan. Toiset maat vaativat hänen työntekoansa. Hän oli ilmoittanut kuulioilleen aikomuksensa ja vaikka se ajatus, että he kadottaisivat hänen, kipeästi koski heihin, he kuitenkin lujasti uskoivat, että Apostoli noudatti Jumalan tahtoa, ja nöyrästi tähän taipuivat. He eivät tahtoneet itselleen anastaa koko Paavalin tointa. He tiesivät, että toiset maat tarvitsivat häntä, ja hartaasti halaten, että muittenkin sielut pelastuisivat, he mielellään antoivat hänen lähteä.

Oli muita, jotka menivät hänen kanssaan, mutta etevin hänen seuraajistansa oli Philo. Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet äidin kuoleman jälkeen, hän oli päässyt entiseen levollisuuteensa. Kun yhä palaavat omantunnon vaivat vielä usein rasittivat häntä, hän arveli, että paras surun lievike olisi taukoamaton työnteko. Palavimmalla alttiiksi-annolla hän heittäysi siihen asiaan, jota hän rakasti. Kun tämä maailma ei ollut hänestä minkään-arvoinen, hän kiinnitti sydämensä ja ajatuksensa omituisella innolla siihen maailmaan, joka on tuolla ylhäällä. Sielunsa kaipauksessa hän ajatteli, että äidin henki vielä katseli häntä ja että se rakkaus, jota tämä oli pitänyt, vielä asui hänen sydämessänsä siinä uudessa elämässä, jonka hän oli löytänyt.

Hän itse oli heikko ja voimaton. Joko siitä erinomaisesta herkkätunteisuudesta, jonka hän oli perinyt äidiltänsä, taikka entisen irstaan elämän seurauksista, taikka myöhempien vuosien suruista, taikka kaikista näistä syistä yhteensä hänen ruumiinsa oli riutunut ja hänen vaaleat, kälvehtyneet kasvonsa ja hehkuvat silmänsä osottivat, että kuolema taimi hänen povessaan. Huolimatta kärsimisestänsä ja voimattomuudestansa hän kuitenkin alinomaa työskenteli ja valitsi kumppaniksi Paavalin, sillä hän tiesi, että tämmöisen miehen johdattaissa hän kohtaisi suurimpia vaaroja ja kehoitettaisiin ankarimpaan työhön.

XXIII.

Roman palo.

Eräänä muistettavana iltana Lydia ja hänen isänsä olivat yhdessä kotosalla ja Lydia luki isänsä pyynnöstä sitä lähetyskirjaa, jonka Paavali oli kirjoittanut Roman kristityille ennen siellä käytyänsä ja jota nämät aina olivat pitäneet suurimmassa arvossa.

Centurio istui tarkasti kuunnellen, ajatuksiin vaipuneena ja niin syvästi miettien, ettei hän huomannut mitään muuta kuin nuot jumalalliset sanat, jotka tapasivat hänen korviaan. Mutta lukia häirittyi kummallisesti ja pysähtyi usein.

Sillä ulkoa kuului outo melu, summattoman suuren ihmisjoukon äänet ja sekavat pelon ja kiihtymyksen huudot. Oli ikäänkuin kaikki kaupungin asukkaat olisivat liikkuneet pitkin katuja jotakin suurta tarkoitusta varten, mutta niinkuin joku pelonkaltainen syy olisi heitä ajanut. Sillä huudot olivat rajut ja kammottavat, ja äkillinen säikähdys vallitsi ja kauhistus hiipi yli ympäri.

Turhaan Lydia koetti lukea levollisesti. Levollisuus oli mahdoton, sillä joka silmänräpäys pauhina yltyi suuremmaksi ja ulkoa ihmisten riekuna tunki heidän korviinsa ja sisällä joka paikassa tuossa äärettömän suuressa rakennuksessa, jonka ylimmäisessä kerroksessa he asuivat, kuului edestakaisin rientävien ihmisten hälinä ja lujat, pelkoa osottavalla äänellä lausutut käskyt ja kaikki yleisen hädän ja hämmästyksen merkit.

Vihdoin vaaleankeltainen valo leimahti huoneesen ja Lydia hypähti ylös ja katsahti säikähtyneenä ikkunasta ulos. Valo poistui ja kaikki oli taas pimeässä. Lydia pelkäsi ja sai tuskin sanaa suustansa lukunsa jatkamiseksi. Hänen eteensä kuvaantui tulipalo kauhuinensa, joka aina oli alati uhkaava vaara Roman väestölle. Ainoastaan suurella voimiensa ponnistuksella hän saatti jatkaa. Hän pitkitti ja luki:

"Mitäs siis näihin sanomme? Jos Jumala on meidän puolesta, kuka voi olla meitä vastaan? Eipä hän omaakaan Poikaansa armahtanut, vaan antoi hänen kaikkein meidän edestämme: eikös hän myös lahjoita meille kaikkia hänen kanssansa? Kuka tahtoo kantaa Jumalan valittuin päälle? Jumala on, joka tekee vanhurskaaksi. Kuka on, joka tahtoo kadottaa? Kristus on kuollut, vieläpä herätetty ylös, on myös Jumalan oikealla kädellä, joka myös edestämme rukoilee. Kenen pitää meitä Kristuksen rakkaudesta eroittaman? vaivanko, vai ahdistuksen, vai vainon, vai näljän, vai alastomuuden, vai hädän, vai miekan? Niinkuin on kirjoitettu: -- 'Sinun tähtes meitä kuoletetaan kaiken päivää; meitä pidetään niin kuin teurastettavia lampaita.'"

"Mutta missä kaikissa me voitamme hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä siitä olen varma, ettei kuolema, eikä elämä, eikä enkelit, eikä esivallat, eikä väkevyydet, eikä nykyiset, eikä tulevaiset, eikä korkeus, eikä syvyys, eikä joku muu luontokappale taida meitä eroittaa Jumalan rakkaudesta, joka on Jesuksessa Kristuksessa meidän Herrassamme."

Sillä välin kuin nämät luettiin huudot ja tohina olivat karttuneet. Mutta centurio ei kuullut mitään. Hän istut käsivarret ristiin laskettuina ja silmät puoleksi ummessa, katsoen ylöspäin ihastuneena ja liikuttaen huuliansa, ikäänkuin olisi hän hiljaa toistanut tyttärensä sanoja.

Mutta kun Lydia taukosi, toinen vaaleankeltainen välähys läikähti ilmiin, jok'ei nyt väistynyt, vaan kesti yhä pidentyen ja muuttuen punaisemmaksi ja uhkaavammaksi.

Lydia huudahti ja kirja putosi hänen käsistään.

Centurio kavahti seisaalle ja kysyi, mikä hätänä oli.

Lydia osotti sormellansa ikkunasta ulos.

Tuota pikaa centurio kokosi mielensä.

Sillä kauhea näky nyt ilmestyi.

Koko taivas ruskotti tulesta; myriadeja säkeniä lentää lainehti, kiireesti kiitäen heidän ylitsensä ja vankkoja, sakeita savupilviä vyöryi edelleen, välisti hetkeksi himmentäen tulen hehkua, mutta vaan päästääksensä sitä jälleen enentyneellä hohdolla kumottamaan. Tämä hirveä loisto kasvoi joka silmänräpäys kirkkaammaksi.

Centurio paiskasi auki yhden katon-ikkunan, juoksi tikapuita ylöspäin ja seisoi samalla ulkona. Lydia seurasi häntä. Väkisin pääsi vanhuksen huulilta huuto, kun hän katsahti ympärilleen. Lähellä Mons Palatinoa, tämän ja Mons Caelianon välillä, siaitsi Cirkus. Sieltä näkyi väkevä valkean valo, joka huikaisi silmiä. Tästä kaupungin osasta edeten liekit loihkahtelivat suoraan sitä katua päin, jonka varrella he asuivat. He näkivät tulen kiivaassa kulussansa pyörähtävän kartanosta kartanoon ja armahtamatta lähestyvän heidän omaa asuntoansa.

Kävi vinheä tuuli, ja liekkien räiske kuului, kun ne tämän tuulen tuiskuttamina suihkivat ihmisten asuntojen ylitse. Oli kauan aikaa ollut pouta ja joka paikka kaupungissa oli paahtunut ja kuiva. Vanhat rakennukset, joitten lukuisat kerrokset kohosivat aivan korkealle, olivat niinkuin taula ja syttyivät vähimmästäkin tuleen. Mitä Lydia ja hänen isänsä edessään näkivät, ilmoitti heidän omaa perikatoansa, jopa yleistäkin onnettomuutta.

Alhaalta kuului vielä kovempi kohina ja suunnattoman suuren ihmisparven juoksu pitkin kapeita katuja ja pelästyneitten naisten riahdukset. Jytinä oli hirmuisempi kuin tuli. Oli ikäänkuin koko Roma olisi ollut kaduilla, paeten julmaa onnettomuutta, joka yhtä paljon uhkasi kaikkia. Sillä vaikka Roma oli tottunut tulipaloihin, tämä kuitenkin oli kaikista suurin ja kuivat säät olivat olleet omaiset valmistamaan tietä hävittäjälle, ja kaikki ihmiset tunsivat, että nämät ankarat liekit, joita niin usein oli hillitty ja vastustettu, nyt pääsisivät voitolle.

Mutta toinen pelon huuto pääsi Lydian suusta ja tarttuen isänsä käsivarteen, hän osoitti sormellaan toiselle taholle.

Sopi syystä pelätä. Sielläkin oli valkea. Eikä ainoastaan yhdessä kohdassa, vaan useissa. Kirkkaat, hiiluvat loimut kirjavoittivat rakennusten mustia haamuja niistä paikoista, joista liekit lehahtivat ylös, ja vähenivät kietoen kaikki helmoihinsa. Tämmöisiä valkeita ilmestyi niin monta, että näytti siltä kuin olisi joku liekki-kehä heitä ympäröinnyt.

"Voi isäni!" huudahti Lydia, "mitä tämä on? Joko tämä on viimeinen päivä? Katso isä, koko maailma näyttää olevan ilmi tulessa. Tuleeko nyt viimeinen kutsumus?"

"Mitta en tiedä, tyttäreni -- kuka sen voi sanoa?" vastasi centurio. "Mutta älä pelkää, lapseni. Niin kauan kuin minä elän, minä suojelen sinua; ja jos kohta tämä onkin viimeinen päivä, ei sinulla ole mitään pelkäämistä."

"Oi isäni", huusi Lydia vavisten. "Liekit saartavat meitä! Mihin pääsemme pakoon? Tuli on kokonaan ympäröinnyt meidän, enkä minä voi nähdä mitään aukkoa."

"Ei niin", lausui centurio levollisella, miehuullisella äänellä. "Valkea likenee Cirkosta päin; tuuli ajaa liekit meitä kohden. Ainoa vaara on tältä puolelta. Toisella puolella on tuli, jonka sinä näet, syntynyt alas-pudonneista kipinöistä, jotka ovat sytyttäneet kuivat rakennukset. Ei ole mitään vaaraa. Me pääsemme helposti pois."

"Voi, paetaan siis!"

"Todellakin", sanoi centurio, "meidän täytyy kiirehtiä. Meidän täytyy jättää kaikki. No, ei meiltä paljon tänne jää. Minä panen asuni päälleni ja pukeu sinä lämpimiin vaatteisin. Ei tarvitse koettaakaan pelastaa mitään. Käsikirjoitus on kaikki, mitä voimme ottaa mukaamme."

He valmistivat itseänsä nopeasti. Viimein centurio täydessä sota-asussa riensi pois ja hänen tyttärensä seurasi häntä, pysyen aivan hänen vieressään.

Alas astuessaan he näkivät portaitten olevan täynnä ihmisiä, jotka juoksivat ylös ja alas, kantaen huonekalujaan ja koettaen pelastaa jotakin omaisuudestaan. Suurella vaivalla he pyrkivät tämän ihmistungon läpitse ja ehtivät viimein kadulle. Mutta täällä he havaitsivat, että oli mahdoton päästä edemmäksi, sillä lukematon kansajoukko täytti tämän kadun ja seisoi alallansa, yhteen sullottuna ja pidätettynä jonkun, kadun päässä olevan esteen kautta. Kaikista kartanoista virtasi ihmisiä eikä väkijoukko joutunut paljon paikaltansa, ennenkuin kaikki rakennukset heidän edessään olivat tyhjentyneet.

"Isa, isä, me olemme hukassa!" huusi Lydia.

"Ei, tyttäreni", lausui hänen isänsä; "älä pelkää. Minä olen nähnyt monta tämmöistä näkyä -- liian monta. Minä olen sotamies ja palaviin kaupunkeihin tottunut. Siihen menee tunti, ennenkuin liekit saapuvat tähän kartanoon ja ennen sitä kansa jo vähenee ja siirtyy pois. Luota minuun."

Aika kului, jopa hyvinkin hitaasti niiltä, jotka näin seisoivat epätietoisina, mutta ihmisjoukko ei kerinnyt pitkälle. Ahdistettuina kokoon tuohon soukkaan katuun onnettomat pakeniat eivät näyttäneet koskaan pääsevän pois tieltä. Ja joka silmänräpäys toi liekit lähemmäksi.

Lopulta alkoivat kartanot kadun suussa palaa. Lujempia huutoja nousi ja sadottain ihmisiä, jotka eivät luulleet pääsevänsä katua myöten, riensivät takaisin kartanoihin, kiipesivät katoille ja kulkivat pitkin niitä. Suuret joukot näkivät tämän ja seurasivat heidän esimerkkiään. Kadut nähtävästi aukenivat, väentunko harveni ja näytti siltä, kuin olisi pako vielä mahdollinen.

Ja nyt olivat liekit tulleet niin lähelle, että kuumuus jo tuntui ja savu, joka tuprueli ohitse, melkein tukahutti ihmiset kadulla. Lydia alkoi selvästi ymmärtää, mikä turmio kenties kohtaisi ja odotti kuolemaa mitään puhumatta. Viimein lausui centurio:

"Minä olisin ennen yrittänyt pois kattoa myöten, mutta pelkäsin sinun puolestasi. Minä luulen kuitenkin, että olisi parempi, jos koettaisimme lähteä sitä tietä. Jolleivät ihmiset liiku väleemmin, heidän on tuho edessä. Minä en soisi, että minä suljetaan tähän väentunkoon. Jos minun täytyy kuolla, minä mieluisammin kuolisin täällä."

Lydia huudahti hiljaisesti ja painui isänsä puoleen. Näistä sanoista hän tiesi, että kuolema oli lähellä.

"Uskallusta vaan, ainoiseni. Seuraa minua ja pysy lujana. Ei ole mitään vaaraa."

Centurio kääntyi ja hänen jalkansa oli jo portaitten alimmilla astuimilla, kun hirveä jyskäys rakennuksen seinää vastaan säikähytti häntä.

Lydia melkein tointui kauhusta.

Mutta centurion huulilta pääsi ilon huuto, Kerta toisensa perästä rytinä kuului, ynnä miesten huutoja, ei kuitenkaan pelon huutoja. Hän tunsi tämän äänen. Hän oli usein kuullut sen piiritettyjen kaupunkein vallien ja porttien edessä.

"Me olemme pelastetut!" huusi Cubulos. "Apu on lähellä. Se on muurinsärkiä."

"Muurinsärkiä?" kysyi Lydia hämmästyneenä.

"Sotamiehet ovat täällä. He avaavat tien ihmisjoukolle. Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!"

Rynkytykset kävivät rajummiksi ja töminä likeni. Päällikön käskyt ja miesten huudot kuuluivat selvään. Tämän päällikön ääni soi tuttavalta. Lydian sydän sykki nopeammin, kun hän luuli tunteneensa sen.

Vihdoin seinä, joka oli aivan heidän takanaan, raukesi ryskähti maahan hirmuisen tölmäyksen ruhjomana ja voiton huutoja nousi sen toiselta puolen. Toinen, kolmas isku ja koko seinä oli puhkaistu. Yksi mies syöksähti raunioista esiin ja riensi portaitten luo.

Se oli Julius.

Samalla kun hän näki heidän, hän tarttui Lydian käteen ja liikutuksesta katkeavalla äänellä hän lausui: "Jumala, minä kiitän sinua!"

Nyt hän huusi kansalle kadulla:

"Tätä tietä, tätä tietä! Sotamiehet ovat raivanneet tien Suburralle."

Ilon huudot kaikkuivat vastaukseksi.

Silmänräpäyksessä suuri ihmispaljous töyttäsi portin suuhun.

Julius nosti Lydian syliinsä, ikäänkuin lapsen ja kiiruhti pois centurion seuratessa. Lavea tie oli raivattu kokonaisen rakennusrivin läpi; vahvat hirret kannattivat sitä hirveätä taakkaa, joka oli heidän ylitsensä, estäen sitä kukistumasta ja uusi käytävä oli melkein yhtä leveä kuin kapea katu. Julius astui eteenpäin kantaen Lydiaa ja Cubulos seurasi häntä lähellä; heidän perässään tulivat sotamiehet ja näitten jälestä tunkeusi hurja väkijoukko.

Viimein he saapuivat Suburralle. Täällä laski Julius Lydian maahan ja sotamiehet astuivat eteenpäin heidän edessään ja takanaan, raivaten heille tietä.

Ylityisin liekit punastuttivat taivaan lakea. Lydia katsoi sitä tienoota kohden, josta he olivat vastikään tulleet ja häntä hirvitti, sillä hän näki tulen leviävän juuri niitten kattojen ylitse, joita myöten he olivat aikoneet paeta. Nyt hän tiesi, kuinka perin vaikea heidän tilansa oli.

Julma häiriö vallitsi heidän ympärillänsä. Sanomattoman suuri ihmisjoukko samosi edelleen, totellen yhteistä pelon vaikutusta, tietämättä mihin mennä, vaan toivoen päästäksensä johonkin väli-aikaiseen turvapaikkaan. Isot vaunut vierivät eteenpäin, täynnä huonekaluja, joita muutamat olivat koettaneet pelastaa; jonottain orjat kantovuoteilla kuljettivat rikkaampia kaupunkilaisia; ja sekaisin hyöri ratsain ajavia, jalkasin astuvia.

Mutta jalan astuvien tila oli kaikkein surkeampi, kun kansa käydä ponnisteli eteenpäin. Mitkä kantoivat huonekalun kappaleita, joita he hätähädin olivat käsiinsä siepanneet, mutta vähitellen heittivät pois, kun he alkoivat uupua; mitkä laahasivat vaatetukkuja; mitkä arkkuja, jotka sisälsivät kaikki heidän maalliset tavaransa. Moniaat kantoivat kipeitä ystäviään, joitten voivotukset enensivät yleistä ryminää; toiset pikkusia lapsia, joitten pelonhuudot kuuluivat kimeältä ja huikealta kesken tätä hurmiota.

Tässä väentungossa monen perheen jäsenet eroitettiin toisistaan ja koettivat turhaan uudestaan yhtyä. Naineet miehet huusivat vaimojansa ja vaimot miehiänsä; isät huusivat lastensa nimiä; mutta kaikista kurjin oli nähdä sadottain pieniä lapsia, jotka olivat joutuneet tähän sekasortoon ja välisti kovin rutistettiin, kaadettiin ja jalkojen alle tallattiin pelosta parkuen ja ääneen huutaen: "isä!" "äiti!" Mutta kuka heitä voi auttaa? Heidän isänsä ja äitinsä oli kadonnut väkilaumaan; ja jos jollakin oli mielenkerkeyttä ja sääliä kylläksi yhtä auttaakseen, siellä löytyi satoja ja tuhansia muita, jotka tarvitsivat yhtä paljon apua. Yleinen säikähys vallitsi kaikkialla, kansa oli suunniltansa pelosta ja järjetön ja julma. Mutta kesken kaikkea kuminaa kuului säälimätönten liekkien räiske, kun he tulivat takaapäin ja tanssivat ja hyppivät, ikäänkuin olisivat he ivanneet ihmisten surua ja pelkoa.

Näitten kaikkien läpitse sotamiehet vakaasti astuen raivasivat tietä ja suureksi ilokseen Lydia havaitsi, että joka askel saatti heidän vaarasta etäämmäksi. Julius talutti häntä kädestä, kulkien hänen vieressään ja vanhus seurasi perässä.

"Minä näin valkean, kun se ensiksi syttyi", sanoi Julius Lydialle, "monta tuntia takaperin. Minä näin, että tuuli kävi Cirkosta päin teidän kaupungin-osaa kohden ja juoksin kohta teitä varoittamaan. Mutta minä en kyennyt väkijoukolta mihinkään. Minä käänsin takaisin, noudin nämät sotamiehet ja koetin avata tietä ihmisjoukon välitse, mutta minä en voinut. He olivat niin tiheään ahtaantuneet, että oli mahdoton, sen vuoksi minä päätin murtaa rakennusten läpi, sillä minä tiesin, että tämä oli ainoa keino, jolla voisin päästä teidän luoksenne; ja paitsi sitä minä tiesin, että vaikken löytäisikään teitä kartanosta, minä voisin johdattaa pois paljon ihmisiä tämän uuden pääsö-tien kautta ja sillä tapaa kukaties löytää teidän. Mutta, Jumalan kiitos! minä löysin teidän sieltä, oman ovenne luota."

Julion ääni vapisi, kun hän puhui ja syvästi liikutettuna hän pusersi lujasti Lydian kättä. Nuori tyttö loi silmänsä maahan. Kesken yltympäri vallitsevaa säikähystä hän tuli levolliseksi, ikäänkuin olisi Julion läsnä-olo ollut taattu turva; ja kun Lydia ensiksi näki Julion syöksähtävän esiin rakennuksen raunioista, tämä seisoi niinkuin enkeli hänen edessään ja Julion voimakkaat sanat vuodattivat semmoista uskallusta Lydiaan, joka saatti hänen tointumaan yhteisestä pelästyksestä.

He astuivat ripeästi eteenpäin telmeessä, kunnes he viimein poikkesivat oikealle ja useita katuja kuljettuaan, joissa väentunko oli vähempi, vaikka nekin olivat hätääntyneitä ihmisparvia täynnä, he saapuivat Esqvilinon juurelle. Tästä Julius kääntyi leveää kujamoa ylöspäin ja seisautti sotamiehensä Labeon portin eteen.

"Minulla on hyvä ystävä täällä", Julius lausui, "joka ilolla antaa teille suojaa, siksi kuin minä saan jonkun uuden asunnon teille."

Hän meni nyt eteenpäin. Lydia ja hänen isänsä seurasivat häntä ja he kaikki astuivat saliin.

Pari sanaa selitti kaikki Labeolle, joka lempeimmällä tervehdyksellä vastaan-otti isän ja tyttären. Helenakin tuli pian sisään ja kun centurio havaitsi hänen kristityksi, hän mieluisammin suostui tarjottuun vierasvaraisuuteen.

Kaiken yötä tulipalo riehui, leviten yhä laajemmalle, nielaisten kokonaisia kartanorivejä ja saartaen ja sulkien asukas-raukkoja, kunnes pako oli mahdoton. Sekaisin kuului ihmisten huudot ja luhistuvien rakennusten ryske ja liekkien tohina, ja palavan kaupungin valo säikäytti ihmisiä kaukaisissa maakunnissa Italiassa. Ihmiset toivoivat aamua, luullen että päivän valo toisi jonkun helpoituksen ja rukoillen, niinkuin Ajax, että jos heidän oli kuoleminen, he saisivat kuolla päivän-valolla.

Päivä tuli, mutta ei tuonutkaan mitään helpotusta. Kauhu vaan eneni. Kokonainen kaupungin osa oli joko palanut taikka tuomittu suorastaan häviön omaksi. Pelästyneinä ihmiset katselivat noita pilvenkorkuisia liekkejä, jotka yhä lensivät edelleen ja joitten lentoa jo palaneitten seutujen väkevä kuumuus kiidätti. Suuret ihmisparvet olivat etsineet turvaa semmoisissa paikoissa, joita he luulivat vaarasta vapaaksi, mutta he näkivät nyt tulen lähestyvän näitäkin ja heidän täytyi vielä kerta paeta. Epätoivo vallitsi kaikkialla. Pienet lapset kulkivat ympäri, nääntyneinä ja melkein hiukeemallansa uupumuksesta ja tuskasta ja vaikeroiten vanhempiaan; samalla kuin toisissa kaupungin osissa heidän vanhempansa kaikkialta hakivat heitä. Ei mitään tehty liekkien pidättämiseksi, sillä ei kukaan tietänyt, mitä tehdä. Kaikki olivat ällistynet.

Yhä liikkui valkea edelleen. Huonerivi toisensa perästä meni tuhaksi; kadut olivat vielä täynnä pakenevia ihmisparkoja. Mutta pakeniat pääsivät nyt alttiimmin kulkemaan, sillä väestö oli varoillaan eikä tuli voinut enään yllättää heitä heidän paossaan.

Julkisten vankihuoneitten vartiat pakenivat. Amfiteaterin ja kaikkien julkisten rakennusten haltiat etsivät turvaa itselleen, peloissaan unhottaen kaikki.