Chapter 17

Cineas teki nyt itsensä Nerolle otollisemmaksi kuin milloinkaan, toi näkyviin uusia taidon lahjoja, joita hän ei koskaan ennen ollut näyttänyt ja ryhtyi likemmältä Neron erityisiin kirjallisiin mielitekoihin. Hän sepitti muutamia värssyjä kreikan kielellä, jotka ihastuttivat keisaria, sillä tämä luuli tästä näkevänsä, että se mies, jonka neroa hän piti suurimmassa arvossa, oli hänen omia aatteitansa hyväksynyt. Hän opetti Nerolle uusia runomitan muotoja ja uusia kuvanveiston salaisuuksia. Hän hankki myöskin hänelle yhden Alkaion kadonneen runoelman, joka oli säilynyt hänen heimossaan, ja tarjosi sen hänelle suurella komeudella.

Neron erinomaisen suuri halu kaikkiin, mitä kreikkalaista oli, vaikutti, että hän vastaan-otti kaikki nämät uudet ponnistukset Cineaan puolelta samalla mielihyvällä kuin lapsi, joka saa jonkun leikkikalun, jota sen mieli monta vuotta on tehnyt. Cineas havaitsi ennen pitkää, että hänen asemansa oli lujempi kuin ikinä ennen. Hän tuli todesti niin tuiki tarpeelliseksi keisarille, että se rupesi hänen omia toiveitaan ja tunteitaan häiritsemään ja saatti hänen katumaan, että hän oli ollenkaan hoviin mennyt. Hän alkoi pelätä, ettei hän koskaan saisi sitä jättää.

Ei sovi epäillä, että Neron suuri mieltymys Cineaasen oli sekä totinen että kestävä, siitä yksinkertaisesta tosi-asiasta päättäen, ettei Cineaalla ollut yhtäkään kilpailiaa. Ei kenessäkään muussa ollut niin paljon viehättävää. Nero näki hänessä Kreikkalaisen ja Athenalaisen, jonka suku oli mitä jaloimpia; semmoisen miehen, joka täydelleen tunsi Kreikan taiteet ja tieteet ja filosofian; jolla oli hieno käytöksen sievyys -- joka oli jalo ja jumalankaltainen ryhdiltänsä, luonteva tavoiltansa, huvittava keskustelukeinonsa puolesta ja ennen kaikkia semmoinen, jossa ei ollut kunnianhimoa. Cineaalla ei ollut ainoatakaan asiata, jota hän olisi Nerolta pyytänyt. Hänen äärettömän suuri rikkautensa ja hänen historiallinen nimensä tyydyttivät häntä. Hänen ei tarvinnut pyrkiä mihinkään. Hän oli ainoa hovissa, jolla ei ollut syrjätarkoituksia. Tässä oli enemmän kuin mitä saatti Senecastakaan sanoa. Kaikkien näitten asiain johdosta ja varsinkin tämän viimeisen tähden, jonka Nero itse aivan hyvin tunsi ja johon hän usein viittasi, hän ei tahtonut vapaa-ehtoisesti uutta kumppaniansa kadottaa.

XX.

Tuhlaajapoika palajaa.

Vaikka Cineas piti keisarin huvittamista mielessään, kävi hän sentään tuon tuostakin kristittyin kokouksissa. Välisti hän niissä näki suuren Apostolin, mutta hän ei koskaan tavoittanut mitään likempää yhteyttä tämän kanssa, kuin mihin hän tavallisena kuuliana joutui. Tämä lienee tullut joko jostakin tunteesta, ettei hän voinut oppia mitään, taikka toiselta puolen pelosta, että hän kuulisi liian paljon ja semmoinen, jok'ei ollut filosofi, saisi hänen järkiperusteensa kumotuksi. Oli miten oli, yhä hän kuitenkin pysyi kaukana siitä ainoasta miehestä, joka olisi voinut tehdä enemmän kuin kukaan muu ja näyttää hänelle tien siihen totuuteen, jota hän etsi.

Kerta tapahtui tämmöisessä kokouksessa, että Cineas hämmästyi hyvin tunnetut kasvot nähdessänsä. Ne olivat yhden miehen kasvot, jota hän ei ollut vuosikausiin nähnyt ja nyt tämä ilmestyi hänen edessään kristityn seurakunnan johtajan virassa.

Se oli Philo, Kretalainen.

Sangen suuresti hän oli muuttunut. Kun Cineas viimeiseksi tapasi hänen, oli hän varsin nuori, mutta nyt hänen hiuksensa näyttivät ennen aikaansa harmaantuneen. Kasvojen entinen muoto oli kadonnut. Ennen asui näitten juonteissa jotain, joka todisti oman tunnon vaivoja hänen sydämessään, mutta nyt se oli kokonaan haihtunut eikä näissä vaaleissa, kirkkaissa kasvoissa, jotka ilmestyivät Cineaan edessä, kuvannut muu kuin rauha.

Hän oli siis viimein saavuttanut levon, jota hän kaipasi, vieläpä täällä näitten kristittyin joukossa. Tämä tapahtuma synnytti Cineaassa ajatuksia, joita hän ei ollut ennen tuntenut. "Opettajalta" se ei ollut onnistunut, mutta Philo oli istunut suuren opettajan jalkain suuressa.

Kun kokous oli päättynyt, meni Cineas hänen luokseen. Philo oli myöskin tuntenut hänen ja syleili häntä hartaasti.

Vähän aikaa he katselivat ääneti toisiaan.

"Oletko sinä ollut kauan Romassa?" kysyi Cineas viimein.

"Vasta minä eilen jouduin tänne."

Tuosta taas hetken vaiti-olo. Philo alkoi ensiksi:

"Sinä näet, että minä olen muuttunut."

"Niin", vastasi Cineas; "sinusta on tullut vanha mies ennen aikojaan."

"Suurempi ja parempi muutos kuin tämä on tapahtunut minussa."

"Oletko siis löytänyt, mitä halasit?" kysyi Cineas innokkaalla osan-otolla.

"Olen, jalo Cineas", sanoi Philo suurella juhlallisuudella, "minä olen löytänyt rauhan. Minä olen oppinut viisauden, joka on suurempi kuin Sokrateen viisaus. Minä olen kuullut yhden, joka lausui: 'tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon teitä virvoittaa.' Minä olen tullut tämän luokse ja hän on antanut minulle rauhan."

Philo puhui puoleksi itseksensä, ikäänkuin yksin haasteleva. Yhtäkkiä hän katsoi totisesti Cineasta ja sanoi vapisevalla äänellä:

"Cineas, sinä tunnet minun elämäni vaiheet. Kautta maailman minä haen häntä."

Hän herkesi. Cineas painoi alas päänsä. Hän tiesi hyvin, ketä Philo tarkoitti.

"Minä en ole löytänyt häntä", jatkoi Philo surullisella äänellä; "en ole löytänyt, ei jälkeäkään. Minä koetan tehdä työtä Herraani varten, mutta työni on vaan puolinaista ja jää semmoiseksi, kunnes löydän hänen, kunnes kovimmat tunnen. Ja minä tahdon vaeltaa halki koko maailman, siksi kuin kuolen, mutta minä tahdon etsiä häntä."

Philo kääntyi pois ja peitti kasvonsa molemmilla käsillään.

"Oi Philo!" huudahti Cineas, kiivaasti tarttuen hänen käsivarteensa, "sinä olet päässyt etsintösi perille!"

Philo kääntyi takaisin liikutuksesta väristen ja katseli Cineasta tuimasti.

"Ethän sinä julkeisi ylenkatseella puhua tästä!"

"Hän on täällä Romassa", lausui Cineas.

Philo lankesi polvillensa ja painaen päätänsä alaspäin ja pannen kätensä ristiin hän pysyi liikkumatta, mutta hänen sydämensä vuodatti kaiken rakkautensa ja kiitollisuutensa Hänen eteensä, joka oli tällä tavoin vastannut raskaitten vuosien rukouksiin ja kaipauksiin ja etsintöihin.

Nyt hän nousi ja tarttuen Cineasta käteen lausui tuskin kuultavalla äänellä:

"Vie minut hänen luokseen."

Ja molemmat riensivät pois.

Matkalla Philo ei puhunut mitään. Hän ei edes kysynyt, kuinka Cineas tiesi, että juuri se, jonka luokse tämä nyt saattoi hänen, oli oikea henkilö. Vankasti Jumalaan uskoessaan hän kohta katsoi tätä rukouksensa kuulumiseksi, vieläpä niinkuin Cineas olisi tullut aivan Kreikasta asti vallan varten viemään häntä hänen äitinsä luo.

Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen luja kouristuksensa ja hänen kätensä kova vapiseminen osottivat hänen liikutustansa. Nämät äkkiä tulleet, ihanat uutiset olivat valloittaneet hänen mielensä ja ajatusten kuohu esti häntä puhumasta.

Cineas toiselta puolen ei lausunut mitään, vaan mietiskeli, kuinka hän parhaiten toimittaisi nämat uutiset imettäjälle. Hän tiesi hänen voimattomuutensa ja heikkohermoisuutensa. Jokainen suuri puuska, joko ilon taikka surun, olisi ehkä vaarallinen hänelle. Tätä hän pelkäsi. Hän ei voinut keksiä mitään keinoa ja sentähden päätti hän jättää valmistuksen toimet Helenalle.

Vihdoin he saapuivat kartanon luokse ja nyt Cineas puhui ensi kerran, siitä kuin he olivat lähteneet matkalle. Hän vei ystävänsä yhteen huoneesen, jossa tämä saisi tuokion olla rauhassa ja lähti sitten sisarensa tykö.

Helena lupasi tehdä, mitä hän voi, mutta epäili suuresti, onnistuisiko se häneltä. Hän pelkäsi äkillisen ilon vaikutusta. Tosin kyllä imettäjä oli tullut terveeksi, mutta hänen voimansa olivat parhaallansakin ylen huonot. Äkillinen mielen liikutus saattaisi varmaan hänen sydämensä sykkimään niin rajusti, että hän tuskin voisi hengittää. Vuosien surut ja monet unettomat yöt ja katkera tuska, jota hän yksinään valvoessaan oli kärsinyt, nämat kaikki olivat hänen tämmöiseksi muuttaneet.

Kun nyt Helena haki imettäjää, epäillen voisiko hän taitavasti tuoda esiin nämät uutiset ja kovin peläten seurauksia, kääntyivät hänen kasvonsa levottomaksi ja, kun imettäjä näki hänen astuvan huoneesen, hän katseli emäntäänsä kummastellen. Mitä Helenaan tuli, hän ei keksinyt mitään kiertoa, jolla hän saisi uutiset mukavasti imettäjälle kerrotuksi. Koskei hän tietänyt mitään sopivaa keinoa, päätti hän sanoa, mitä vaan ensiksi hänen mieleensä joutui.

Hän sanoi siis niin tyynellä äänellä kuin hän voi: "Cineas on kuullut tänään jotakin, jota hän tahtoi minun kauttani jutella sinulle."

Tuskin ennätti Helena lausua tämän, ennenkuin hän jo katui ja kesken herettyään hän katseli imettäjää ja pelästyi yksinkertaisten sanojensa vaikutuksesta.

Sillä imettäjä nojausi taaksepäin istuimellaan ja tuijotti oudon tuimalla tavalla kiinteästi Helenaa ja hänen sydämensä tykki niin rajusti ja nopeasti, että koko hänen ruumiinsa värisi.

"Hän tapasi kaupungissa yhden miehen", sanoi Helena vapisevalla äänellä ja kyynelet silmissä, "ja tämä mies kertoi hänelle jotain, josta hän tahtoi antaa sinulle tiedon. Mutta, voi, rakas ystäväni, minkätähden sinä väriset näin? Tyynnytä itseäsi! Etkö saa mieltäsi rauhotetuksi?"

Ja Helena tarttui imettäjän käsiin ja suuteli hänen vaaleita, valkoisia kasvojansa ja käski hänen viihtyä.

"Oi, kallis emäntäni", lausui imettäjä heikolla äänellä, "minä en voi hillitä tunteitani. Minä tiedän hyvin, mitä sinulla on kertomista. Ei löydy kuin yksi sanoma, jonka Cineas lähettäisi minulle. Se koskee häntä. Kerro se vaan. Älä minua sure. Sillä ei ole väliä, olenko tyyni vai ei. Kyllä minä tämän kestän. Sinä tulit kertomaan hänen kuolemastansa. Hän on mennyt enkä minä saa nähdä häntä enää tässä elämässä."

"Ei", lausui Helena.

"Ei! Eikö se koskekaan häntä?"

"Koskee kyllä."

"Ja mitä muuta kertomista sinulla olisi? Voi, minä rukoilen sinua, älä pidä minua epätiedossa."

"Hän ei ole kuollut."

"Hän -- ei -- ole -- kuollut?" toisti imettäjä, mieltänsä rohkaisten ja katsellen Helenaa kummallisella, rukoilevalla tavalla. "Eikö hän ole kuollut? Ja tulitko sinä kertomaan tätä minulle? Ja tämä mies, josta puhut, missä hän on? Kuka hän on?"

"Sinä saat nähdä hänen ja kysyä häneltä itseltä. Mutta, voi, tyynnytä itseäsi." Vaan imettäjä vapisi enemmän kuin ennen.

"Oi, onko hän säilynyt? Onko hän hengissä? Ja missä? Ja kuka voi tuoda hänet hänen äitinsä luokse? Mihin minun tarvitsee mennä, että saan nähdä hänen, ennenkuin kuolen? Kauan minä en enään eläne, paniko hän minulle jonkun sanan? Mainitsiko hän koskaan minun nimeäni? Onko hän lähellä minua, vai etäällä? Onko hän liian kaukana, ettei hän ehdi minun luokseni, ennenkuin kuolen? Oi, puhu, äläkä katsele minua niin oudosti. Mitä sinä tarkoitat noilla kyynelilläsi? Jos hän ei ole kuollut, minkätähden sinä itket?"

"Sentähden -- sentähden", lausui Helena, "että minä pelkään sinun puolestasi. Sinä vapiset niin. Sinä et voi kestää tätä puuskaa."

"Puuskaa! Mitä puuskaa? Sitäkö sanomaa, että poikani elää? Voi, mitä kertomista sinulla on? Mitkä hirmusanat ovat jälellä? Enkö minä ole kärsinyt pahimpia -- pahimpia? Voiko mitään pahempaa olla jälellä?"

Ja kova kauhistus kuvausi imettäjän kasvoissa ja hän istui suorana ja jäykkänä, kädet ristissä, peläten, että hän saisi kuulla jotakin uutta.

"Voi armaiseni. Ei löydy mitään tämän uutisen kaltaista. Minä pelkään, että sinä kuolet, ei kauhusta, vaan ilosta."

"Ilostako?"

Imettäjä tarttui Helenan käteen ja yritti puhumaan, mutta ei kyennyt.

"Hän on kristitty. Hän saarnaa Kristusta. Hän käy ympäri maailmaa sinua etsien. Voitko kestää tätä iloa?"

"En, en, minä en voi sitä kestää!" huudahti imettäjä; ja hän vaipui maahan ja peitti kasvonsa käsillään ja purskahti itkuun. Ja siinä seisoi Helena, käsiänsä väännellen, katsoen ystävänsä kunnian-arvoisaa kuvaa, jota nyt kova nyyhkytys pudistutti ja alinomaa itseänsä nuhdellen. Hän ei kuitenkaan tietänyt, millä muulla tavalla hänen olisi tullut menetellä. Mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka niin heikko olento kestäisi näitä kaikkia. Hän kiirehti saattamaan asiata päätökseen.

"Voi", huudahti hän, kiertäen käsivartensa imettäjän vanhan painuneen ruumiin ympärille, "mitä minun tulee sanoa? Rohkaise mieltäsi. Kerronko minä sinulle kaikki? Eikö ilo tappane sinua?"

"Enemmän iloa", sanoi imettäjä, nousten seisaalleen ja yhä vavisten. "Enemmänkö? Mitä! enemmänkö? Mitä enemmän lienee jälellä? Sekö, että saan nähdä hänen?"

"Se on se", lausui Helena. "Sinä saat nähdä hänen, jopa piankin."

"Oi, minä tiesin sen kaikki. Ja sinä olet koettanut ilmoittaa sitä minulle. Hän on Romassa. Hän tietää, että minä olen täällä. Hän tulee tapaamaan minua. Ja minä saan nähdä hänen -- minun poikani, minun lapseni, minun lemmittyni, minun kallis kasvattini! Voi armas emäntäni! tuo hänet pian. Jos mikään minun kuolettaa, niin viivytys kuolettaa. Ei mikään voi pelastaa minua, kuin hänen pikainen tulonsa. Oi, tuo minulle minun poikani. Mistä voin hänen löytää? Minä tahdon mennä häntä noutamaan. Sano minulle, missä minun poikani on."

Ja imettäjä nojausi Helenan käsivarteen ja vaikeroitsi poikaansa kumman vimmatulla halulla -- syvällä kaipauksella, jota et voi sanoin sanoa -- hehkuvalla äidin rakkaudella, jotka kaikki osottivat, mikä into paloi hänen tyynen ulkomuotonsa kätkössä. Ja nyt koko tämä into puhkesi ilmiin ja leimahti kaikkien vastusten ylitse, heittäen kaikki muut tunteet.

Mutta Helena pääsi kauemmin odottamasta. Kun imettäjä vielä puhui ja rukoili, kuului huokaus ja yksi mies syöksähti huoneesen ja sulki hänen syliinsä. Huolimatta surun ja ajan hävitystyöstä -- huolimatta noista harmaista hiuksista, jotka olivat yhtä harmaat kuin hänen omansa -- huolimatta kasvojen muutoksesta, jonka vuosikausien oman tunnon vaivat olivat aikaan saaneet ja jonka sijaan oli astunut se rauha, jonka Kristus oli antanut -- huolimatta näistä kaikista, äiti kohta tunsi poikansa kasvojen juonteet; ja huudolla semmoisella, joka ilmoitti vuosien halut ja kaipuut, joka kertoi viivytetystä mutta vihdoin täytetystä toivosta, iloksi kääntyneestä tuskasta, riemuksi muuttuneesta murheesta -- tämmöisellä huudolla -- Helenan mielestä menemätön, kauan jälestäpäin hänen korvissaan soiva -- imettäjä heittäysi poikansa syliin ja itki siinä ja lausui epäselviä puoleksi hyväilyksen, puoleksi rukouksen sanoja.

Lempeästi poika kohotti äitinsä syliinsä ja nosti hänen sohvalle, johon hän istui hänen viereensä, yhä likistäen häntä sydäntänsä vastaan, osottaen yhtä syvää ja yhtä näännyttävää liikutusta kuin hänkin, ihme kyllä, ääretön ilo oli melkein kauheaksi asiaksi muuttuva.

Helena näki kaikki nämät ja jätti huoneen noille molemmille, sillä heidän onnensa oli pyhä asia, jota ei kenenkään muun sopinut häiritä. Kuitenkin hän yhtä paljon pelkäsi seurauksia. Kestäisikö heikko imettäjä tämmöisen puuskan vaikutuksia? Hän pelkäsi ja koetti toivoa, mutta ei voinut.

Hän lähti tapaamaan Cineasta ja suuressa tuskassaan kertoi tälle kaikki ja tämän totinen muoto ja arvelukset vahvistivat hänen pelkoansa.

Meni tuntikausia, eikä vielä mitään ääntä kuulunut. Sekä Helena että Cineas olivat liian huolestuneet lähtemään levolle. He odottivat hiljaisuudessa, toinen toistansa taikka laattiaan katsoen, ihmetellen, mitä nämät tunnit tuottanevat, peläten myöskin, ja samalla kuin he halasivat, että tästä epätiedosta loppu tulisi, he tätä loppua kammoivat. Helenaa ahdisti tämä pelko kovimmin, sillä hän oli ruvennut rakastamaan imettäjää niinkuin äitiänsä.

Viimein päivä alkoi valjeta ja Helena, jok'ei voinut kauemmin kestää tätä epätietoa, luuli saavansa vielä kerran astua huoneesen. Hän hiipi hiljaa sisään ja meni vitkaan sohvan luo.

Siinä istui Philo, samalla kuin hänen äitinsä puoleksi nojausi häntä vastaan, pitäen lujasti kiinni poikansa molemmista käsistä ja ihastuneena katsoen tämän kasvoihin. Mutta kasvot, jotka ilmoittivat ihastusta, olivat muuttuneet muodoltansa, siitä kuin Helena oli lähtenyt ja kun hän sen näki, hänen verensä hyytyi. Nämät aina laihat kasvot olivat nyt käyneet hienommiksi ja terävämmiksi ja hänen silmissään oli valo, joka näytti taivaalliselta. Hänen huolensa olivat verettömät ja mustat pyörät ympäröitsivät silmiä.

Kumartuessaan hänen ylitsensä Helena herätti hänen ja johdatti hänen huomionsa tuokioksi pois hänen pojastaan.

"Voi minun rakastettu emäntäni", lausui hän heikolla, kolealla äänellä, jok'ei kuulunut niinkuin hänen oma äänensä. "Hän rakastaa minua -- minun poikani -- minun lapseni -- minun lemmittyni. Hän sanoo, että hän aina on rakastanut minua. Hän sanoo, että hän on vuosikaudet etsinyt minua: niin vuosikaudet."

Itkien notkistui Helena alaspäin ja suuteli imettäjän otsaa. Häntä värisytti, sillä tämä otsa oli kylmä ja kostea.

Philo ei lausunut mitään, vaan katseli hartaasti äitiänsä, mutta hänen kasvoissaan kuvautui semmoinen murhe, joka näytti ennustavan jotakin muuta kuin iloa. Hän havaitsi Helenan väristyksen ja katsoi ylös ja pudisti alakuloisesti päätänsä.

"Hän sanoo, että hän rakastaa minua", lausui imettäjä heikolla äänellä, "ja ettei hän koskaan, ei koskaan jätä minua enään -- ennenkuin kuolen."

"Ennenkuin kuolet", huokasi Helena, tuskin itsekään tietäen, että hän kertoi toisen sanoja.

Philo painoi päänsä syvälle äitinsä puoleen. Voi onneton, uupunut, riutunut kärsijä! henki kävi heikoksi ja tämän särkevän sydämen raju kolkutus oli muuttunut hiljaiseksi sykkimiseksi, joka tuli heikommaksi, vaikka nopeammaksi, sitä myöten kuin aika kului.

"Kallis äitini", lausui Philo viimein, "etkö tahdo nyt nukkua? Sinä olet niin heikko. Minä olen tuottanut sinulle kärsimistä koko sinun elinaikasi ja nyt saatan sinulle vielä suuremman tuskan takaisintuloni kautta."

"Kärsimistä?" sanoi imettäjä. "Älä nuhtele itseäsi, lapseni; minulla on ollut rakkaita ystäviä ja tässä on yksi, joka on kaikista rakkaista rakkain."

Helena koetti nyt kehoittaa häntä lepäämään ja nukkumaan.

"Ei, ei", hän lausui. "Nyt jätä minut yksikseen. Kun uni tulee, minä toivotan häntä tervetulleeksi, mutta minä en saa vielä unta. Anna minun olla minun poikani luona. Sillä vuosikaudet minä surin häntä niinkuin kuollutta ja hän tulee minun luokseni ikäänkuin tuonelasta. Ja hän on taas minun, niinkuin ennen, kun painoin häntä pikkuisena lapsena sydäntäni vastaan."

Hereämmästi vierivät Helenan kyynelet. Eikö hän voinut ymmärtää koko tätä äidin rakkautta ja kaipausta? Ymmärsi hyvinkin. Mutta hän itki, sillä hän pelkäsi, kuinka kaikki päättyisi. Tällä välin aika kului ja jo oltiin kartanossa liikkeellä. Imettäjä näytti käyvän heikommaksi, mutta yhä hän piti kiinni poikansa käsistä.

"Siunattu olkoon Hän", sanoi hän viimein, "joka on kuullut kaikki minun rukoukseni ja niihin kaikkiin vastannut; joka on luvannut taivaan ja täyttänyt lupauksensa ja antanut minun taivaani alkaa jo maan päällä."

"Minä en koskaan enää palaa suruun", hän jatkoi vähän ajan päästä; "en koskaan enään. Minä lähden tästä onnesta vielä korkeampaan onneen. Minä lähden poikani luota Vapahtajani luo; maasta taivaasen."

Syvästi nyyhkyttäin otti Philo hänen syliinsä ja painoi häntä lujemmin rintaansa vastaan. Helena tarttui hänen kälvehtyneisin käsiinsä ja silitti niitä. Jääkylminä ne levittivät pelon väristystä koko hänen ruumiisensa. Hän havaitsi mimmoinen loppu oli tulossa.

Mutta imettäjä makasi heistä vaaria ottamatta, vielä luoden kaipausta osottavat silmänsä poikaansa, ikäänkuin tämä kaipaus ei koskaan olisi voinut tulla tyydytetyksi.

"Etkö sinä tahdo nukkua, äiti?" kysyi Philo epätoivon äänellä.

"Kyllä uni ajallansa tulee", vastasi imettäjä. "Älä pakoita minua. Älä jätä minua. Viivy minun luonani. Älä hellitä minusta, lapsikultani; anna minun levätä sinun povellasi. Anna minun silmäni ihastella sinun kasvojasi -- voi minun poikani, minun kauan kadonneen, rakastetun poikani kasvoja!"

Hänen huulensa lausuivat sanoja, jotka tarkoittivat rakkautta ja loppumattomassa rakkaudessansa oli tämä äidin sydän kiinnittänyt kaikki tunteensa ainoaan poikaan. Niin lausuen sanoja, jotka eivät kuuluneet, mutta kuitenkin ymmärrettiin -- niin hän makasi, kunnes viimein uni tuli, herkkä, levoton uni, josta hän heräsi, kun vähimmänkin koetettiin häntä liikuttaa.

Mutta uni kävi raskaammaksi ja Philo irroitti viimein itsensä äidistään ja muutti hänen mukavampaan asemaan. Sitten lankesi hän polvilleen hänen viereensä, sillä niin äiti oli tahtonut ja tämä hänen tahtonsa oli pyhä. Hän piti kiinni poikansa käsistä ja tämä makasi polvillaan hänen vieressään, ottaen vaaria joka hengenvedosta, ja ajatuksia syntyi hänen mielessään, muistoja virisi -- semmoiset ajatukset, jotka särkevät sydämen, semmoiset muistot, jotka saattavat ihmiset hulluksi.

Mitä Helena voi tehdä? Hän ei voinut tehdä mitään. Hänen ainoa tunteensa oli pelko. Kuinka sopi hänen toivoa että tämä runnahtanut ruumis-raukka milloinkaan näitä kaikkia kestäisi? Hän ei koskaan ennen ollut tietänyt, mitkä tunteet tätä surevaa äitiä elähyttivät. Nyt hän näki jotakin, joka loi uuden valon menneisiin aikoihin ja sai hänen täysin määrin ymmärtämään koko sen surun, joka tämmöisestä rakkaudesta kasvoi. Sortunut sydän! voiko Helena toivoa, että sille suotaisiin mitään muuta kuin lähtö ijankaikkiseen rauhaan?

Taas jätti Helena huoneen, mutta pysyi lähellä sitä, että hän voi vähimmänkin äänen kuulla ja odotti samoilla tunteilla, kuin tuomiotansa vartova. Sillä hänen sydämensä aavistava pelko ei voinut nyt poistua, hetkestä hetkeen se suureni.

Vihdoin kutsumus tuli.

Tuli huikeana, kauheana.

Se oli epätoivon huuto, voimakkaan mielen valitus hänen kovimmassa tuskassaan; ja Helena riensi vielä kerran takaisin ja näki kaikki.

Niin, loppu oli todella tullut.

Imettäjä makasi, taivaallinen rauha ja tyyneys kasvoissa, suu kirkkaassa hymyssä; mutta tämä hymy oli kivettynyt ja nämät tyynet kasvot jähmettyneet. Hänen ylitsensä kallistuneena seisoi siinä Philo, voivotellen häntä ja ääneen huutaen: "Voi äiti! oma äitini! Sinä et saa, sinä et tahdo jättää minua! Voi äitini, minä olen tappanut sinun!"

Kaikki oli ohitse. Puhdas sielu oli mennyt pois. Niin, niinkuin hän kerta lausui: "lepo oli viimein tullut;" ja kaikki surut ja kaikki huokaukset, joita hänen elämässänsä oli niin suuressa määrässä hänelle karttunut, olivat nyt jääneet hänestä hengettömän ruumiin kanssa ja kasvojen hymy jäi todistamaan, että jos kohta hän oli jättänyt poikansa, hän oli mennyt Vapahtajansa luo ja maa oli taivaasen vaihetettu.

Sillä hän oli tietänyt, että hän oli menevä, ja näin oli hän näiksi viimeisiksi silmänräpäyksiksi koonnut kaiken elinvoimansa ja kaiken sen rakkauden, jota hän oli vuosikaudet tuntenut. Hän oli runsaasti jakanut tätä rakkautta pojallensa ja hän tiesi, että tämä hetki oli viimeinen maan päällä, ja hän kiitti Jumalaa, että Hän oli tehnyt sen niin suloiseksi.

Kaikki nämät Helena sai jälestäpäin kuulla Philolta, mutta ei nyt vielä.

Sillä nyt tämä makasi tuossa polvillansa, sortuneena ja särjettynä, unhottaen itsensä, unhottaen Kristin-uskonsa, muistaen vaan tätä ainoata suurta surua ja epätoivossaan ajatellen ainoastaan sitä, että hän oli tappanut äitinsä.

Sillä tämä mies oli oppinut anteeksi-antamuksen tien ja saanut rauhan kalvavalle omalle tunnollensa; mutta kuitenkin muisti hän tuon hirveän syntinsä, jota ei mikään anteeksi-antamuksen ajatus voinut niin poistaa, ettei se olisi synnyttänyt itsesyytöksiä ja oman tunnon vaivoja, jotka aina olivat valmiit häntä ahdistamaan. Nyt kun hän notkistui tämän vääryyttä kärsineen, rakastetun äidin ruumiin ylitse, syntyi hänessä kaksinkertainen kipu -- hänen oman syntinsä ajatus ja eron tuska. Tämä hänen mujersi ja karkotti kaiken lohdutuksen pois hänen sydämestään. Näin suuri synti aina tuottaa suuria oman tunnon vaivoja. Lievittäköön anteeksi-antamuksen tieto näitä oman tunnon vaivoja ajaksi, menneen ajan muisto ei kuitenkaan koskaan sammu; ja niin kauan kuin tämä elämä kestää, niin kauan vaivaa myöskin rikoksen muisto sielua.