Chapter 16

"Kyllä ja ankara työ olisikin. Kaikkiin Romalaisten viippauskoneisin riittäisi Juutalaisilta tulta ja harva pääsisi muurien juurelle. Mitäs tästä? Minun luullakseni päätaistelo taisteltaisiin ulkopuolella muureja ja kaupungin kohtalo ratkaistaisiin ilman mitään muurin-särkiöittä. Mutta miksi näistä asioista puhun? Ne ovat vähäiset. Juutalaisilla on semmoinen turva, josta maailma ei tiedä mitään. Vuosisadat ovat he katsoneet ylös jumalan puoleen, pikkuisinkin lapsi palvelee hengellistä olentoa. Hän ei tiedä ensinkään epäjumalista. Halvin talonpoika rukoilee näkymätöntä luojaansa. Hän uskoo häneen. Hän luottaa häneen. Tuo ainoa, johon he kaikki näin uskovat ja luottavat, ansaitsee tätä luottamusta ja osottaa itsensä semmoiseksi. Minä en saata puhua siitä, kuinka taistelon käy ja samalla ummistaa silmiäni häntä näkemästä. Hänestä päätös riippuu. Ja sopiiko minun ajatella, että hän tekee päätöksensä omiensa vahingoksi?"

"Mutta otaksukaamme, että Juutalaiset pääsevät vapaaksi, entä sitten? Mielivätkö he jotakin suurempaa valtaa?"

"Mielivät", vastasi Isaak levollisesti.

"Mitä?"

"Maailmaa."

"Uskotko siis, että jumala kaikilla teoillansa tarkoittaa Jerusalemin joutumista maailman pääkaupungiksi?"

"Aivan hartaasti, aivan hartaasti", huudahti Isaak; "minä olen ennen näitä sinulle kertonut ja nyt takaan uskoani entistä lujemmin."

"Tämä sopii hänelle", lausui Isaak tuokion perästä; "sopii hänelle erittäin hyvin. Yksistään Juutalaisilla, hänen valitulla kansallansa, on hänestä tieto. Koko muu ihmiskunta ei tiedä hänestä mitään. Eikö siis ole hänelle soveliasta, että hän päättää tehdä itsensä tunnetuksi kautta koko maailman, niinkuin hän nyt on Juutalaisille tunnettu. Eikö tosiaankin maailma tulisi siunatuksi, jos se ainoata korkeinta olentoa kunnioittaisi? Nyt on koko maailma epäjumalinen. Jos Juutalaiset valloittavat maailman, on tämä vähän toista kuin tavalliset voitot ja se tarkoittaa jotakin suurempaa kuin tavallista keisarikuntaa veroinensa, maksoinensa. Se tarkoittaa jumalan tiedon levittämistä, että kaikki ihmiset oppisivat, että hän on heidän isänsä ja häntä rakastaisivat ja semmoisena häntä kunnioittaisivat. Tätä varten käskee hän meidän nousta. Tätä varten aikoo hän lähettää meille suuren johtajamme, jonka edessä kaikki Roman armeijat murskaksi musertuu ja koko maailman kansakunnat polviansa notkistavat. Tämä sopii jumalalle."

"Mutta millä hinnalla!" kysyi Cineas. "Verellä ja tulella ja hävityksellä ja ryöstetyillä kaupungeilla ja suitsevilla kylillä. Minkälainen olento se on, joka tällä tavoin koettaa saada ihmisiä itseänsä palvelemaan?"

"Kärsiköön maailma", lausui Isaak; "entä sitten? Se kärsii, jotta se tulisi siunatuksi. Yksi sukupolvi kärsii onnettomuutta, että kaikki nousevat sukupolvet pääsisivät todelliseen onnellisuuteen. Yksi sotihin astuu, yksi voittaa ja kaikki on ohitse. Hän on hallitseva, jonka on oikeus hallita. Hän on hallitseva merestä mereen ja virroista hamaan maailman ääriin!"

Cineas ei lausunut mitään. Hän näki kuinka Isaak oli muodostanut koko sielunsa tämän ainoan ajatuksen mukaan ja koska Isaakin ajatus ennen kaikkia muita oli vastenmielinen hänelle, katsoi hän paremmaksi puhe-aineesta luopua.

Mutta tämän keskustelun perästä katseli hän entistä suuremmalla tarkkuudella Judean maata, halukkaana kuulemaan uusia tältä haaralta ja näkemään, oliko kapina todella niin lähestymäisillään, kuin Isaak oli sanonut.

XVIII.

Britannialainen.

Cineas oli päässyt niin pitkälle, että hän huomasi Kristin uskon ihmeellisen sulon ja kauneuden. Häntä ympäröivätkin semmoiset olennot, jotka toivat hänen silmiinsä sen ihanimmat ilmestykset. Kunnian-arvoisa imettäjä, joka nyt oli saavuttanut koko entisen tyyneytensä; ja Helena, jolla ei enään ollut mitään hengellistä epäilystä eikä pelkoa; ja Markus, jonka koko elämä oli kulunut puhtaimpien vaikutusten kehässä; kaikki näyttivät hänelle, kuinka erinomainen tämä uskonto oli, joka opetti ihmiset kääntymään heidän luojansa puoleen, ei pelolla eikä epäilyksellä, vaan rakkaudella ja luottamuksella. Hän näki myös, että Julius oli heihin yhtymäisillään. Joku asia oli enentänyt Cineaan taipumuksia Kristin uskoon, joita hän oli kauan aikaa osottanut; hänen käyntinsä kristittyjen kokouksissa olivat alinomaiset; hänen käytöksensä oli muuttunut; ja joku suuri ja juhlallinen tarkoitus iti hänen sielussansa. Kaikki nämat asiat, joita hän joka päivä näki, suostuttelivat hänen tunteitaan ja hänen täytyi järjellänsä hillitä näitä tunteita ja olla varoillansa, etteivät ne veisi häntä ulkopuolelle hänen positivista uskoansa.

Ei mikään asia vaikuttanut Cineaasen niin suuresti kuin Markon sanat. Hän kuunteli usein kummastellen tuota solevaa, henkevää poikaa, kun tämä puhui Jumalasta, isästänsä ja taivaasta, jommoiset asiat olivat oudot kaikille pojille, joita Cineas oli milloinkaan nähnyt, mutta tuttavat tälle merkilliselle olennolle, jolla todestikin toisinaan, kun hän puhui näistä asioista, oli niin ilosta loistavat kasvot ja semmoinen pyhä-valo otsansa ympärillä, että näytti siltä, kuin hän itse olisi tuntenut jotain siitä maailmasta, josta hän niin mielellään puhui.

Markus piti vielä vähentymättömällä innolla vireillä ystävyyttänsä Britannialaista kohtaan ja nuot molemmat omituiset ystävät nähtiin vielä melkein joka hetki päivästä yhdessä joko pylväskäytävässä taikka puutarhassa, toisinaan käsi kädessä käyden, toisinaan niin, että Galdus kantoi poikaa leveillä hartioillaan.

Markus puhui mielellään Galdolle siitä, mikä niin suuressa määrässä täytti hänen ajatuksensa. Hän puhui hänen kanssaan kaikista asioista, eikä suinkaan vähimmin tästä. Britannialainen ei ymmärtänyt kuin kovin himmeästi, mitä hän kuuli, mutta aina hän kuunteli suurella tarkkuudella ja kummastuksella. Näissä tämmöisissä keskusteluissa Cineas oli tavan takaa kuunteliana ja se ihmeytti häntä vielä enemmin, kun hän kuuli lapsen selittävän hengellisiä asioita barbarilaiselle. Filosofin sopi semmoisia mietiskellä, mutta tässä oli korkein olento saattanut voimakkaan läsnä-olonsa tunnetuksi lapsen sydämessä. Ainoastaan hämärästi ja epäselvästi Britannialainen tätä korkeinta olentoa käsitti. Hän ajatteli aina tuota olentoa jollakin tavalla Markon kanssa yhdistyneeksi, ikäänkuin tällä enkelinkaltaisella pojalla olisi jonkunlainen taivaallinen luonto ja hän niin muodoin olisi jumalaa likempänä. Sillä kun Markus koetti selittää, mitä tuo suuri Ainoa oli, Britannialainen ei havainnut mitään, joka hänen mielestänsä vastasi tätä kuvausta niin hyvin kuin poika itse.

Tämmöistä keskustelua Cineas eräänä päivänä kuunteli, kun hän seisoi pylväskäytävässä ja Markus ja hänen kumppaninsa istuivat nurmikolla leveän lammikon edessä, jonka keskikohdasta vankka vesisuihku täytti korkealle ilmaan ja vaahtipilvinä taas säiliöön lankesi.

"Katso vaan", lausui Markus, "tuota kultaista, välkkkyvää vihmaa! ja sen takana on yksi taivaan kaari ja vesi säiliössä hohtaa kuin hopea. Kun menemme taivaasen, luulen minä, että kaikki on kultaa, niinkuin tämä, mutta kirkkaampaa."

"Kaikki täytyy olla kultaa ja kirkkautta siellä, jonne sinä menet", sanoi Galdus ihmetellen; "eikä se sittenkään ole kylläksi hyvää sinulle. Mutta tuo maailma on aiottu sinulle, vaan ei minulle."

"Eikö sinulle? Miks'ei? Kyllä se on sinulle aiottu yhtä hyvin kuin minullekin. Minä kaipaisin sinua siellä."

"Ei, ei; minä olen barbari, -- sinä olet niinkuin jumala."

"Jumala! Minä olen vaan lapsi, mutta minä toivon pääseväni sinne, sillä siellä rakastetaan lapsia ja hyvin vastaan otetaan; etkö sinä soisi pääseväsi sinne?"

"Soisin kyllä, mutta minun täytyy mennä muuanne."

"Muuanne!"

"Niin, uudestaan soturina elämään taikka ehkä jonkinlaisena eläimenä. Kuka sen tietää? En ainakaan minä."

"Uudestaan elämään! Niin; mutta ei täällä, ei soturina. Ei; sinäkin tulet enkeliksi tuohon kultaiseen maailmaan, jos vaan halajat ja koetat. Etkö sinä halaja?"

"Minä halajan olla sinun kanssasi", lausui Galdus lempeästi, tarttuen Markon pieneen, valkoiseen käteen ja katsellen häntä nöyrän hellällä rakkaudella.

"Etkö sinä rakasta Jumalaa?"

"Sinä olet minun jumalani."

"Oi Galdus! Ällös rohjetko sanoa niin. Yksi vaan on Jumala. Etkö sinä rakasta häntä?"

"Minä en tiedä hänestä mitään. Minä pelkään häntä."

"Pelkäät häntä!"

"Niin; kaikki, mitä ikinä kuulin yhdestä Jumalasta, taikka useista jumalista, saattaa minun heitä kaikkia pelkäämään. He ovat kaikki tuimia ja hirvittäviä. Salli minun pysyä kaukana heistä ja olla sinun luonasi."

"Sinä et siis tunne häntä", sanoi Markus surullisella äänellä.

"Ne jotka parhaiten tuntevat hänen, ne kaikkein enemmin häntä pelkäävät."

"Ketkä?"

"Druidit. He ovat meidän pappimme. He ovat ainoat, jotka kertovat meille jotakin hänestä."

"He eivät tunne häntä", lausui Markus vakavasti.

"Miksei? He ovat viisaita, kunnioitettavia miehiä, joilla on harmaat hiukset ja pitkä valkoinen parta. He asuvat vehmastoissa ja näkevät hänen välisti ja hän ilmoittaa heille, mitä hän tahtoo."

"Jos hän niin tekee, etkö sinä tiedä, kuinka hyvä hän on?"

"Hyvä! hän on hirvittävä."

"Hirvittävä! millä tapaa?"

"Hän janoo verta. Ei muuta kuin verta. Minä olen nähnyt, kuinka oma veljeni laskettiin kivelle ja kuinka pappi pisti terävän puukkonsa hänen kurkkuunsa."

Markoa kauhistutti ja Britannialaista totisesti katsellen kysyi hän:

"No, minkätähden tekevät nuot murhaajat niin?

"Sentähden, että hän himoitsee verta. Minä olen nähnyt pahempiakin kuin nämät. Minä olen nähnyt ison tarhan täynnä miehiä, naisia ja lapsin, ja papit sytyttivät sen tuleen yltäympäri ja polttivat heidän kaikki."

Markus oihkasi ja kätki kasvonsa Britannialaisen rintaa vastaan.

"Voi hirmua!" huudahti hän viimein, "mitä he näillä tarkoittavat? Mitä he ajattelevat? Luulevatko he, että he tuntevat hänen? Miksi he häntä luulevat? Se ei ole Jumala, jota he palvelevat. Se on paha henki. Hän kertoo teille valheita. Hän se juuri on, joka verta janoo."

"Hän olkoon kuka hyvänsä", sanoi Galdus tyynesti, "tätä tämmöistä he tekevät ja tästä syystä minä pelkään häntä ja ajattelen häntä hirvittäväksi."

"Mutta tämä on kokonaan väärin", lausui Markus kiivaasti. "He eivät tunne häntä. Hän rakastaa meitä. Hän vihaa verta. Nämät kauheat asiat kauhistavat häntä."

"Rakastaa meitä!" toisti Galdus pitkäänsä.

"Niin."

"Minä en ymmärrä. Jumala lähettää ukkosen ja salaman ja raju-ilmat ja myrskyt. Kuinka hän voi rakastaa meitä? Kun kuulen ukkosen jyrinän, pelkään minä häntä kaikkein enimmän."

"Mutta minä", sanoi Markus, "en pelkää ensinkään, sillä minä tiedän, kuinka hyvä hän on. Miksi ukkosta pelkäisin? Jumala antaa meille elatuksen ja valon ja suloiset kukat ja kirkkaan auringon paisteen. Tämä todistaa, kuinka hän pitää huolta meistä."

"Minä en ajatellut tätä", lausui Galdus vitkaan. "Ja lisäksi, niinkuin sinä tiedät, hän on ollut täällä. Hän tahtoi saada meidän kaikki taivaasen ja niin hän tuli ja asui meidän luonamme -- ja kuoli. Enkö minä ole usein tätä sinulle kertonut?"

"Kyllä; mutta minä en ymmärrä sitä", vastasi Galdus ja näytti hämmentyneeltä. "Sinä olet toisenlainen kuin minä. Minä opin pelkäämään häntä ja nyt, kun sinä kerrot tämmöisiä minulle, arvelen että ne olivat aiotut sinulle eikä minulle."

"Kaikille", lausui Markus suloisella, matalalla äänellä. "Hän koko ajan kävi ympäri köyhien ja sairaitten ja pikkuisten lasten luona ja puhui hyviä sanoja; ja kun hän näki jonkun kärsivän, meni hän kohta sinne ja lohdutti häntä."

"Niinkuin sinä teit minun", lausui Galdus sädehtivin silmin ja vapisevalla äänellä, "tuolla paikalla, jossa makasin pelkurin kaatamana ja johon kaikki ihmiset jättivät minun yksinäni olemaan, kun olivat minun sinne viskanneet niinkuin koiran, ja sinä tulit kirkkain kasvoinesi; ja minä katsahdin ylös ja luulin, että joku näky ilmestyisi minulle. Sillä sinä seisoit kyynelet silmissä; ja silloin minä ensikerran kuulin sinun kalliin, suloisen äänesi ja sinä puhuit sääliväisesti, niinkuin äiti puhuisi ja minua kummastutti; mutta minä kunnioitin sinua sydämessä. Kun puhut minun kanssani sinun jumalastasi ja kerrot, kuinka hän kävi köyhäin ja rasitettujen luona, silloin minä ajattelen sinua, kun tulit sinne, enkä näe ketään muuta kuin sinun. Minä en tunne sinun jumalaasi, vaan minun. Sinä olet minun jumalani ja sinua minä palvelen."

Raaka, roteva Britannialainen sulki Markon voimakkaasti, mutta hellästi syliinsä; ja poika tunsi vankan sydämen sykkivän hänen jättiläis-ruumiissansa, joka nyt vapisi liikutuksesta ja hän tiesi, kuinka suuresti tämä raju, jyrkkä luonto oli häneen taipunut.

"Sinä rakastat minua, kallis Galdoni ja minä tiedän sen hyvin, mutta älä sano, että minä olen jumalasi. Minä rakastan sinua, mutta yksi löytyy, joka rakastaa sinua vielä enemmän."

"Ei ei -- se on mahdotonta. Minä tiedän, kuinka sinä rakastat minua. Ja sinä olet saattanut minun unhottamaan isänmaani."

"Hän rakastaa sinua", sanoi Markus lapsen tavalla ajatustansa pitäen. "Hän on antava sinulle paremman isänmaan."

"Minä en voi ajatella häntä. Sinä olet ainoa, jota voin ajatella, kun puhut rakkaudesta ja säälistä ja semmoisista asioista."

"No jos vaan tuntisit hänen ja voisit ajatella häntä niinkuin minä", lausui Markus, "silloin rakastaisit häntä ja tietäisit, että kaikki mitä minä olen tehnyt, on halpaa, verrattuna kaikkiin niihin, mitä hän on tehnyt! Jos minä tulin sinun luoksesi, kun olit haavoitettu ja vaivoja kärsit, tiedä, että se oli siitä, että hän lähetti minun sinne sinun tykösi. Hän oli siellä, mutta sinä et nähnyt häntä. Hän on paitsi sitä tehnyt monta vertaa enemmän kuin nämät; hän on kuollut sinun puolestasi, että sinä rakastaisit häntä ja pääsisit viimein taivaasen."

"Tällä tapaa sinä aina puhut", lausui Galdus, "mutta minä en voi nähdä, kuinka asian laita on. Minä en voi sitä ymmärtää."

Näin he puhuivat, eikä Galdus vielä, kun Markus kertoili lapsellista uskoansa, voinut muuta kuin sanoa, ettei hän sitä ymmärtänyt. Näitä kaikkia Cineas kuunteli, suuresti ihmetellen ja kummastellen, mistä Markus oli saanut sen lujan vakuutuksen, jonka hän toi esiin, puhuen siitä aina, niinkuin olisi hän puhunut jostakin selvästä totuudesta, jostakin, jonka hän oli aina tuntenut ja jota hän arveli, että kaikki muutkin ihmiset tunsivat yhtä hyvin kuin hän itse.

XIX.

Hovissa.

Labeon asema oli tällä välin tullut yhä paremmaksi. Kappale aikaa takaperin Nero oli pannut hänen tribunivirkaan -- joka ammatti muinoin oli hyvin tärkeä, mutta nyt varsin vähäpätöinen. Se oli kuitenkin askel eteenpäin sillä radalla, jota hän mieli astua, ja se tapa, jolla virka hänelle annettiin, oli suuri ja tavaton kunnian-osotus, sillä häntä ei vaadittu ensiksi qvaestorin virkaa toimittamaan, niinkuin muutoin oli tapana. Tribunivirkansa vuotena hän menetteli suurella kohtuudella ja varovaisuudella, hyvin ymmärtäen ajan luontoa ja tietäen, että Neron hallitessa laimeata velvollisuuksien täyttämistä pidettiin parhaana ansiona. Tämän ajan kuluttua hänestä tehtiin praetori, jolloin hän käytti itseänsä samalla älyllä ja tyvenellä soveliaisuudella. Hänen ei ollut tilaisuus, kuten onneksi tapahtui, istua oikeutta, sillä tämä osa hallituksen toimista ei joutunut hänen puolellensa. Kaupungin prefekti piti vaaria yleisistä rikoksista, eikä mitään muuta jäänyt Labeon tehtäväksi kuin julkisten näytelmien toimeenpano ja alhaison huvittaminen. Hän johdatti näitä samalla haavaa sekä komeudella että säästäväisyydellä, jotta hän, vaikka hän kartti liiallisia kulunkeja, kuitenkin oli varma kansan suosiosta.

Hän havaitsi itsensä yhtä tervetulleeksi hovissa kuin koskaan ennen ja yhä Nero erinomaisella sitkeydellä laski leikkiä "Catostansa." Jos keisarin mielitaipumus, taikka valtion etu, taikka kansan tahto olisivat tämän vaikuttaneet, olisi hänen suosionsa Labeota kohtaan pian herjennyt; mutta se oli vaan maun asia, oli parhaasta päästä joku entisen tasavallan luonteen taikka tribuniviran muisto, joka saatti Neron tällä tapaa suosiotansa Labeolle osottamaan.

Labeo ei kuitenkaan erittäin huolinut syystä, vaan iloitsi ylentymisestänsä ja odotti toivokkaana onnellista tulevaisuutta itselleen. Neron hurjuuden teot, jotka pikemmin enenivät kuin vähenivät, eivät suuresti Labeota huolettaneet eivätkä ensinkään häirinneet sitä kiitollisuutta keisaria kohtaan, joka todella hänessä löytyi.

Tigellinus ei ollut alusta näyttänyt ensinkään pitävän väliä Labeon edistymisellä eikä Cineaan asemalla. Hän luotti niin varmasti omaan vaikutusvoimaansa Caesarin suhteen tämän pahoja himoja yllyttäessään, ettei hän koskaan katsonut mahdolliseksi, että mikään muu asia voisi millään tapaa häneen vaikuttaa. Suurella kummastuksella hän huomasi sen vallan, jonka Cineas vähitellen oli saanut hovissa, jossa hän oli aivan etevä mies, vaikka hän pysyi ihan puhtaana siveytensä puolesta -- liian rikas viroista huolimaan ja liian tyytyväinen taikka kenties liian ylpeä kunnian-osoituksia havittelemaan. Tigellinus oli kanan aikaa odottanut, että hänen isäntänsä kyllästyisi näihin molempiin; mutta kun havaitsi, ettei Nero kyllästynytkään, joutui hän levottomaksi. Hän ei kokonaan ymmärtänyt sitä voimaa, jolla tieteet ja taiteet taivuttelivat Neron mieltä. Sillä keisari ylpeili tarkasta maustaan ja hienosta älystään. Hän arveli, että maailma oli menettänyt suuren runoilian, kun hän oli tullut keisariksi. Tämä oli lujimpia vakuutuksia hänen omituisessa ja ristiriitaisessa luonnossaan. Tigellinus ei pannut kylläksi arvoa tähän, sillä hän ei tuota tunnetta ymmärtänyt. Kaikkia, mitä koski tieteesen, kirjallisuuteen taikka filosofiaan, Nero ehtimiseen jahki. Hän oli siinä vakaassa uskossa, että hänessä oli taipumus näihin kaikkiin, jopa etevä kuntokin näissä tiedon haaroissa. Tämä mielenlaatu syntyi hänessä aivan aikaisin, kun hän oli viaton, ja pysyi hänessä siihen hetkeen asti, kun hän rikosten alaisena kuoli, ja ilmestyi hänen kuolemassansakin mahtavana. Seneca oli vuosikaudet suuresti vaikuttanut keisariin ainoastaan tästä syystä ja kadotti valtansa parhaasta päästä sen vuoksi, että hänen hengelliset lähteensä kuivuivat. Hän kävi vanhaksi, eikä hänellä ollut enää tarpeeksi intoa mitä näihin harrastuksiin tuli.

Cineas täytti runsaasti Senecan sijan. Vaikka hän puoleksi ylenkatsoi niitä vaatimuksia, joita Nero piti oman etevyytensä suhteen, antoi hän kuitenkin niille arvoa, sillä ne olivat totiset. Itse puolestansa hän todenteolla rakasti kaikkia, mitä oli kaunista, ilmestyi se missä hyvänsä, ja harrasti innolla kaikkia, mitä oli ylevää taiteessa, taikka kirjallisuudessa, taikka filosofiassa. Aikaa voittain tämä into eneni eikä se milloinkaan, koska hän vielä oli nuori, näyttänyt tavoitetulta taikka luonnottomalta. Hänellä oli aina virkeä mieli ja oman-takeiset mietteet. Hänen arvostelunsa olivat aina järkevän tasaiset ja oikeat. Ennen kaikkia hän oli Kreikkalainen ja hänellä oli kummastuttavan suuressa määrässä hänen sukukuntansa erinomainen aisti, terävä ymmärrys ja kunnioitettava nero. Hänellä oli ylevämpi katsantotapa elämän suhteen ja laveampi tieto kuin Tigellinolla ja kohta alusta hän ymmärsi täydellisesti Neron kaksinkertaisen luonteen, joka jäi toiselta aivan peitteesen. Hän tiesi, että ihmisen on mahdollinen yhtä haavaa rakastaa pahantapaisuutta ja kirjallisuutta ja olla suuri filosofian taikka taiteen harrastaja, mutta samalla julmuutensa kautta ilmeinen hirviö. Hän tiesi, että taidollinen sivistys menestyy siveydellisen epäpuhtauden rinnalla ja havaitsi Nerossa vaan mitä hän jo oli vähemmässä määrin muissa nähnyt. Niin tavoin oli hänellä pitkin aikaa se etu, että hän ymmärsi sen miehen, jonka kanssa hänen oli tekeminen ja tiesi siis aina menetellä niin, että hänen oma valtansa säilyi.

Tästä syystä Tigellinus alkoi suuresti kadehtia tuota Athenalaista, jolla oli semmoinen asema, että kaikenlainen kilpaileminen hänen rinnallansa olisi saattanut Tigellinon naurun alaiseksi siinä tapauksessa, että tämän olisi ollut joku halu siihen ruveta. Hän koetti turhaan vähentää Neron rakkautta näihin maun harrastuksiin. Hän käytti koko kekseliäisyyttänsä uusia huvituksia luodaksensa, mutta ainoa voitto siitä oli se, että kun hänen isäntänsä oli näihin kyllästynyt, vastavaikutus syntyi ja hän ryhtyi aina uudella innolla jälleen kirjallisiin toimiinsa. Viimein Tigellinus rupesi pelkäämään, että keisari kokonaan painuisi näihin, kaikki muut asiat sillensä heittäen, ja mikä hänelle itselle silloin neuvoksi tuli? Hän oli virkansa menettävä ja hänen täytyi kerrassaan vaipua entiseen vähäpätöisyyteen.

Tigellinon kateus oli niin ilmeinen, että Nero itse huomasi sen ja välisti pilkaten puhui siitä Cineaan kanssa.

"Tämä mies", hän lausui, "on peto, kesytön peto ja luulee kaikkia muita ihmisiä pedoksi. Hän ei ollenkaan ymmärrä kuinka taidolliset harrastukset voivat viehättää. Hän ällistyisi, jos kertoisin hänelle, että runoileminen miellyttää minua yhtä paljon kuin syöminen jossakin hänen komeimmassa pidossaan. Hän on kovin hyvä tavallaan ja kukaties tällä lailla aivan tarpeellinen; mutta se on kuitenkin alhainen tapa ja kokonaan raaka tapa. Kiitos jumalien, valtion toivot eivät ole koskaan häirinneet vanhaa rakkauttani kirjallisuuteen. Jos saisin uudestaan elää elämäni, minä soisin, että syntyisin Athenassa ja saisin elää leutoa filosofiallista elämää."

"Hän ei ymmärrä sinua", jatkoi Nero, "enemmän kuin minuakaan. Hän luulee sinua kilpailiakseen. Kuinka naurettavaa! Tämä olisi aivan kuin jos joku jumala tahtoisi jonkun koiran kilpailiakseen; sillä sinä, rakas filosofini, elät ajatuksissa jumalien elämää -- semmoista elämää, joka minun mielestäni on paras kaikista elämistä; mutta hän elää niin kuin eläin, ilman mitään korkeampaa ajattelematta kuin ruokahalunsa tyydyttämistä. Kun lähtee hänen luotansa sinun luoksesi, on ikäänkuin nousisi korkeampaan elämän lajiin."

Tavallisella miellyttävällä häveliäisyydellään kiitti Cineas keisaria siitä hyvyydestä, jotta tämä hänestä käytti niin ansaitsemattomia kohteliaisuuden lauseita, mutta hän oli liian ylpeä sanomaan sanaakaan, hyvää taikka pahaa, vihamiehestänsä. Hän ei pelännyt tätä yhtään, sillä hän tunsi, että hän voi keksiä keinoja viehättääkseen Neroa vielä muutamia vuosia, jos hän tahtoi.

Eräänä päivänä Cineas, kuu hän oli matkalla hoviin, kuitenkin näki jotain, joka säikähytti häntä. Hän näki Tigellinon hartaasti keskustelevan jonkun kanssa, jonka kasvot Athenalainen hyvin tunsi. Se oli Hegio.

Se ei ollut ensinkään kummallista, että Syrialainen oli osannut tien Tigellinon luokse; ja todellakin se oli varsin arvattavaa, kun Cineas tiesi, että Hegio oli ollut Tigellinon palveluksessa siitä ajasta asti, jolloin Labeo oli pannut hänen pois, vaikka ei Cineas ollut tähän saakka koskaan sattunut häntä näkemään. Näitä ajatteli Cineas ja tämän miehen näky, joka ilmeisesti oli hänen vihamiehensä palveluksessa, näytti ennustavan vasta tulevia murheita. Tigellinon oli voima kukistaa parhaimmatkin. Hänen edessään liehakoitsi joukko ilkeitä päällekantajia, jotka olivat valmiit vannomaan vaikka mitä ja isäntänsä tähden tekemään tuhansia vääriä valoja. Cineas tunsi aivan hyvin monta, jotka tämän konnan valta oli syössyt perikatoon; muutamien nimiä kansa kuiskutteli keskenänsä, kauhistuen heidän kohtaloansa ja heidän murhaajiansa kiroten. Hegion näky teki, että hänestä tuntui niinkuin vaara äkkiä yllättäisi hänen ja hänen omat ystävänsä, kietoen heitä kaikkia yhteiseen onnettomuuteen.

Mutta pian oli Cineas päätökseen tullut, siihen päätökseen, että hän nykyistä menetysparttansa jatkaisi. Kenties oli Tigellinus jonkun ajan perästä havaitseva, ettei Cineaan asema ollenkaan vaikuttanut häneen, jolloin hän luopuisi yrityksistään. Kaikissa tapauksissa päätti hän entistä käytöstänsä noudattaa.