Chapter 15

Tämän yön tapaukset synnyttivät Cineaassa suuren halun nähdä vähän enemmän kristityistä. Hän odotti jonkunlaisella maltittomuudella sitä päivää, jota nämät pitivät pyhänä, että hän Julion kanssa menisi heidän kokoukseensa ja katsoisi ja oppisi, mikä se oli, joka elähytti heidän sydäntänsä ja antoi kaikkien heidän elämällensä pyhän tarkoituksen. Hän aikoi ymmärtää sitä voimaa, jolla heidän uskontonsa vaikutti heihin, sitä voimaa, joka saatti heidän niin varovaiseksi heidän tekojensa suhteen, niin araksi syntiin, niin valmiiksi katumaan. Hän kummasteli tätä uutta ihmistunteen ilmestystä ja arveli, että jos hän itse rupeisi punnitsemaan joka ajatusta ja tutkimaan joka tekoa, hän huomaisi paljon hyljättävää ja monta kohtaa, jota hän ei voisi hyväksyä. Filosofia ei ollut koskaan tätä näyttänyt. Hän ei ollut koskaan oppinut näin katselamaan omaa sydäntänsä, tarkastamaan kaikkia sen kehoituksia ja sen kaikkia liikuntoja miettimään. Ne sisälliset taistelot, joita hän oli taistellut, olivat kaikki tarkoittaneet niitä ponnistuksia, joita hän oli tehnyt luovuttaaksensa puolestaan aineellisten olokappalten viehätysvoimaa. Hän oli koettanut elää tiedon elämää, käsittää maailmaa filosofialliselta kannalta ja ylenkatsoa sen huolia, mutta nyt alkoi hänen silmissään hämärästi siintää korkeampi tehtävä -- yritys saada kaikki ajatukset ja tunteet aivan puhtaaksi ja pyhäksi. Tämä havainto täytti hänen ensiksi jonkinlaisella hämmästyksellä, sillä hän tunsi, että tuo ehdoton motivin puhtaus oli mahdoton saavuttaa; vaan kuitenkin hän näki, että sen taukoamaton tavoittaminen oli itsestänsä jalo ja jalouttaisi ihmisen kaikki ajatukset ja koko elämän.

Kaikki nämät seikat suurensivat vaan hänen haluansa saada enemmän tietoa kristityistä.

Muutamien päivien perästä he uudestaan lähtivät liikkeelle. Julius oli käynyt siellä ennen ja tunsi paikan. Huone oli kartanon ylikerroksessa, josta oli avara näky-ala Tiberiin päin. Leivän jakaminen oli jo tapahtunut ja molemmat ystävät olivat joutuneet keskelle kokoontunutta joukkoa, joka odotti muita pyhiä menoja.

Iso huone, johon noin sata henkeä mahtui, oli miehiä, naisia ja lapsia täynnä. Cineas katseli vähän kummastuneena paljaita seiniä, yksinkertaista koristamatonta huonetta. Kuvapatsasten ja maalausten poissa-olo miellytti hänen filosofiallista sieluansa; siliä aineellisia muotoja ei tarvita, kun henki palvelee korkeinta olentoa. Tämmöinen hänen ajatuksensa oli. Halpa pöytä seisoi huoneen yhdessä päässä ja sen takana istui useita miehiä, joilla oli huomiota kiinnittävä ulkomuoto ja joista yksi johdatti yksinkertaista jumalan-palvelusta. Cineas ei tuntenut häntä, mutta kansa näytti tuntevan hänen ja suuresti rakastavan häntä, sillä he katselivat häntä hellällä osan otolla ja kuuntelivat suurimmalla tarkkuudella jokaista sanaa, joka vuosi hänen huuliltaan.

He aloittivat jumalanpalvelusta virren veisaamisella, joka Cineaan harjaantuneesen ja tarkkaan korvaan kuului todellakin raa'alta ja runomitan puolesta barbarilaiselta. Läsnä olijat olivatkin alhaisempaa kansaluokkaa ja värsyt olivat sovitetut heidän käsityksensä mukaan. Näille kristityille olivat suurten kansallisrunoiliain hienot taidetemput osaksi taikka kokonaan oudot. He eivät ymmärtäneet mitään näitten säännöistä. Heillä oli omat rahvaantapaiset laulunsa ja heidän virtensä olivat sepitetyt semmoisten sääntöjen johdolla, jotka olivat sivistyneille tuntemattomat. He olivat tottuneet tavalliseen rytmiin, jossa oppineitten kansaluokkain kvantitativista runomittaa ei noudatettu ja toiselta puolen sanojen loppusointua rakastettiin. Cineas kuunteli heidän laulujaan ja muisteli Neron värssyjä. Sillä Nero oli ainoastaan koettanut kohottaa kansan käyttämiä muotoja ja antaa loppusoinnun vallita kelvolliseksi katsottujen kirjallisten tuotteitten rinnalla. Nämät kristityt käyttivät lauluissansa runomittaa ja loppusointua, jota he ymmärsivät ja arvossa pitivät ja virsissään he ilmoittivat uskontonsa jumaliset tunteet, kaikki sen toiveet ja puhtauden ja alttiiksi-annon ja ylevyyden. Virressä, jota he lauloivat, oli kööri, johon joka säveljakso päättyi ja josta Cineas ainoastaan muisti:

"Jesu, tibi sit gloria In sempiterna saecula."

Kun he olivat laulaneet tämän, johtaja otti jonkun pergamentikääryn ja alkoi lukea.

Tässä oli korkeimman ja todellisimman siveyden vaatimus, lausuttuna semmoisilla sanoilla, jotka jo olivat Cineaalle tutut, jotka olivat antaneet hänelle aihetta syvään miettimiseen ja juurtuneet hänen muistiinsa.

"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset; sillä heidän on taivaan valtakunta.

Autuaat ovat murheelliset; sillä he saavat lohdutuksen.

Autuaat ovat siviät; sillä he saavat maan periä.

Autuaat ovat, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta; sillä he ravitaan.

Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden.

Autuaat ovat puhtaat sydämestä; sillä he saavat nähdä Jumalan.

Autuaat ovat rauhan tekiät; sillä ne pitää Jumalan pojiksi kutsuttaman.

Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan; sillä heidän on taivaan valtakunta.

Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoavat teitä ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen, minun nimeni tähden."

Nämät sanat ja näitten kaltaiset ja monet muut senlaiset luki johtaja kokoontuneitten kuullen ja kaikki näyttivät suurimmalla hartaudella kiintyvän noihin elämän sanoihin. Ne olivat heidän Herransa omat sanat. Hän oli ne lausunut ja nämät hänen seuraajansa kuuntelivat niitä, vaikka ne olivat heille tutut, ikäänkuin olisivat kuunnelleet taivaasta tulevaa ääntä.

Näitten sanojen suuri merkitys, jonka Cineas oli jo ennen tuntenut, näytti muuttuvan suuremmaksi, kun hän nyt kuunteli niitä uusissa oloissa. Hän ei voinut olla vertaamatta tätä kokousta siihen filosofialliseen kouluun, johon hän oli nuorena kuulunut. Hän tunsi, että tässä oli jotakin jumalallisempaa. Kovin erinkaltaiset olivat nämät ja Sokrateen sanat.

Tuosta johtaja ojensi kätensä, nosti päätänsä ja aloitti juhlallista rukousta äärettömän Jumalan puoleen. Hän tunnusti monta syntiä ja pahantekoa. Hän pyysi anteeksi-antoa Hänen tähtensä, joka oli kuollut heidän hyväksensä. Hän rukoili ijankaikkisen Hengen apua, että he kaikki vaeltaisivat totellen hänen tahtoansa ja hurskaudessa eläisivät.

Kaikki nämät oudoksuttivat Cineasta. Hän ei vielä ymmärtänyt sitä eikä tuntenut, että hänenkin sopi ottaa osaa siihen. Hän ei tietänyt mistään rikoksesta. Ei mikään synti raskaana painanut hänen sydäntänsä. Mutta hän oli huolestunut. Jos nämät nuhteettomat ihmiset näin pitivät puutteita ja inhimillistä heikkoutta syntinä, minkätähden hän ei sitä tekisi, sillä hän ei siveytensä puolesta ollut heitä parempi? Uusi tekojen ja ajatusten ohje näytti ilmestyvän hänelle ja vanha itsetyytyväisyys, joka oli niin kauan asunut hänessä, alkoi kadota tämän rukouksen kaikkuessa. Hän alkoi ymmärtää, että voi löytyä jotakin semmoista, kuin rakkaus jumalaan ja elin-aikainen jumalanpalvelus ja harras alttiiksi-anto ja kaikkia voittava into -- joista kaikista hän ei vielä tietänyt mitään. Tässä oli tieto jumalasta, aivan toisenlainen kuin se, joka hänellä oli, ja rakkaus jumalaan, suuresti eriävä siitä epämääräisestä tunteesta, jota hän oli sydämessään kantanut. Kaikki nämät seikat tunkeusivat hänen mieleensä.

Mutta viimein yksinkertainen jumalanpalvelus päättyi ja vähäinen seurakunta erkani ja Cineas lähti pois Julion kanssa monen ajatuksen ajelemana.

XVII.

Ennustuksen tarkoitus.

Jos Cineas olisi pyrkinyt Paavalin puheille, olisi kuka ties joku muutos hänen tunteissaan tapahtunut. Mutta nyt hän pysyi muuttumatta. Käsikirjoitus oli suuresti vaikuttanut häneen, mutta hän ei ollut päässyt täyteen vakuutukseen sen totuudesta. Hänen terävä, tarkka ja tutkisteleva järkensä saatti hänen huolellisesti perustelemaan joka asiaa ja kysymään -- minkätähden?

Helena ei koettanut taivutella häntä, sillä hän tiesi, että hänen yrityksensä olisi turha. Hän ei tehnyt sen enempää kuin puhui siitä onnesta, jonka hän tapasi tästä uudesta uskosta. Se oli poistanut hänen entisen pelkonsa ja levittänyt suloa tulevaisuuteen. Nyt hän vihdoin tiesi kuinka rukoilla ja kuinka ylistää. Samalla kuin hän kartti todistelemista, näytti hän, itsekään siitä tietämättä, veljellensä jotakin, joka oli tehokkaampaa kuin kaikki todistukset, -- todella Jumalaa rakastavan hengen. Sillä kun Cineas katseli Helenaa ja ajatteli sitä muutosta, joka oli tapahtunut sisaren sydämessä ja vertasi hänen nykyistä tyyneyttänsä hänen entiseen alakuloisuuteensa, havaitsi hän, että tämä oli saanut jotakin, jota hän itse oli vailla. Helena oli tosiaankin saavuttanut mitä Cineas halusi -- lujan uskon, vakavan uskon, täydellisen tiedon Jumalasta ja rakkauden häntä kohtaan. Cineas tahtoi tulla Helenan kaltaiseksi.

Filosofin järkiperäinen usko ei kuitenkaan ottanut totellakseen pelkkää sydämen halua ja niin tahtoi Cineas lähestyä Kristusta, mutta yhä vielä hänen järkensä esteli ja vastusti ja työnsi hänen takaisin.

Hän ihasteli lakkaamatta käsikirjoitusta ja sitä lukiessaan hän tunnusti viimein itsellensä, että tämä pikkuinen kirja sisälsi enemmän, kuin hän oli kaikista Platon teoksista keksinyt. Se oli suora. Se koski sydämeen. Hän havaitsi, että hän vähitellen ajatteli niitä ajatuksia, jotka tästä kirjasta vuotivat ja omisti sen lausetavan. Hän puhui Helenan kanssa taivaan valtakunnasta, Jumalasta, joka oli kaikkein isä, ja pyhyydestä.

Tästä pyhyydestä syntyi hänessä puhdas ja täydellinen perikuva, ylevämpi ja jumalallisempi kuin kaikki filosofian sommitelmat, ja hän huomasi, että hänen perikuvansa sai sen mystillisen olennon muodon, josta tämä kirja puhui. Sokrates ironioinensa katosi Cineaan mielestä ja hänen sijaansa tuli Kristus, tämän rakkaus ja kyynelet. Hän alkoi katsoa Kristusta siksi, jota kaikki hyvät ja viisaat filosofit olivat niin kauan etsineet ja jonka etsimistä he olivat niin monta vuosisataa jatkaneet -- täydellisen hyväksi ja täydellisen kauniiksi olennoksi. Kaikki tämä näytti hänen mielestään Kristuksessa löytyvän.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut niin lähellä Kristin uskon todellista tunnustamista, kuin luulisi. Kaikki nämät ajatukset olivat järkiperäiset. Hänen kauneuden-tuntonsa oli kosketettu. Kristin usko näyttäysi hänelle estetillisessä valossa. Suuren kärsijän suru liikutti hänen sydäntänsä, mutta hän ei tietänyt minkäänlaisesta katumuksesta eikä mielen masentumisesta. Hän ei uskonut omaa synnillisyyttänsä. Itsetyytyväisyys, jota hän aina oli tuntenut, oli vielä voimissaan. Miksi hän katuisi? Mitä hän katuisi? Mikä tunnustus hänen tuli tehdä? Hän saatti pyytää jumalalta valistusta, mutta ei anteeksi-antoa.

Yhtä asiaa hän uskoi aivan lujasti ja se oli, että jos Juutalaisten pyhillä kirjoilla oli joku ylevä merkitys, koko tämä merkitys oli Kristuksessa haettava. Samalla kuin hän ajatteli Kristusta Juutalaisten kirjojen tarkoittamaksi, samalla hän teki nämät kirjat melkein jumalalliseksi. Ilman tämmöistä selitystä olivat Isaakin teoriat lapselliset ja alhaiset. Mutta hengellisellä tavalla selitettynä samat teoriat olivat hänen silmissään totisin ja korkein filosofia.

Hän viittasi tähän kerran Isaakin kuullen.

"Eiköhän sentään teidän Messiaksenne", kysyi hän, "josta te puhutte niin paljon, liene, niinkuin minä olen muistuttanut, joku pyhä profeetta -- joku opettaja -- joka tahtoo tehdä kansan sydämeltä puhtaammaksi ja elämältä paremmaksi? Tämä, luullakseni, olisi jumalalle sopivampi kuin että hän lähettää jonkun kuninkaan taikka kenraalin, joka vaan vuodattaisi ihmisten verta."

"Ei koskaan", huudahti Isaak kiivaasti sillä hehkuvalla innolla, joka aina ilmestyi, kun tämmöisiin viitattiin. "Ei ikinä. Ei kuuna kulloinkaan. Jumalan lupaukset ovat totiset ja oikeat ja ne täytetään. Ne ovat sanoja myöten ymmärrettävät, taikka ne ovat tyhjäntäpöiset. Hän ei ole näin pilkkaava heitä, jotka ovat vuosisadat häneen turvanneet. Hän on mitä suorimmalla ja selvimmällä tavalla turvannut tämän asian meille, niinkuin me sen ymmärrämme; vuosisadat olemme odottaneet ja uskoneet ja toivoneet. Profeetta toisen perästä on tullut ja jokainen seuraava on puhunut samalla tavalla ja vahvistanut toivomme, että _Vapahtaja_ tulee. Koska jumala on uskollinen ja totinen, hän ei omaa kansaansa petä."

"Hän on ennen monta, monta kertaa luvannut sekä hyvää että pahaa ja jokainen lupaus täytettiin. Hän lupasi esi-isillemme, kun he olivat orjina Egyptin maalla, että hän johdattaisi heidät kauniisen ja hedelmälliseen maahan; hän tekikin niin. He vaelsivat monta monituista vuotta vaivoja ja onnettomuutta nähden, mutta saapuivat kuitenkin viimein luvattuun maahan. Hän lupasi heille eri aikoina voiton monesta vihollisesta; ja voitto tulikin aina. Hän uhkasi valtakunnan jakoa; ja valtakunta jakaantui. Hän uhkasi, että viholliset valloittaisivat heidän maansa ja veisivät heidän pitkällöiseen vankeuteen; ja valloitus ja vankeus seurasivat. Hän lupasi vapautta tästä vankeudesta; ja vapaus tuli."

"Kaikki nämät olivat selviä lupauksia, jotka eivät tarkoittaneet mitään hämärää, hengellistä täytäntöä, vaan suoraa sananmukaista, ja suoraan ja sananmukaisesti jokainen näistä lupauksista täytettiin."

"Entä nyt, jos katselen tätä suurta lupausta, joka on kaikista lupauksista kaikkina aikoina korkein, ulottuen alaspäin meidän ensimäisestä isästämme Abrahamista, mitä minä havaitsen? Havaitsenko muuta kuin, että jos mikään on sananmukaista, tämä on suuremmassa määrässä, kuin mikään muu? Onko hän, joka johdatti kansaansa semmoisten surujen kautta ja niin heitä rasitti, onko hän tällä tapaa heitä pilkkaava ja näyttävä, että hän on pitkin heidän historiaansa huvittanut heitä tyhjällä varjolla -- turhalla toivolla -- mitättömällä tarinalla? Minkä-arvoinen profeetta yksistänsä on meillä orjuudessamme? Meillä on ollut profeettoja. Me emme enää semmoisia tarvitse. Me tarvitsemme häntä, että hän nousee Davidin valta-istuimelle Jerusalemissa sieltä maata hallitakseen, vaan ei opettaakseen. Me olemme väsyneet odottamasta ja rukoilemasta ja toivomasta ja isoamasta. Me olemme väsyneet ja sydämestä sortuneet. Voi sinä kauan odotettu! tule pian. Nouse valta-istuimellesi. Hallitse, kunnes kaikki viholliset ovat nöyristyneet jalkojesi juureen."

"Mutta mitä minä pelkään? Minä sanon sinulle", huudahti Isaak hämmästyttävällä voimalla, "että hän tulee ja ryhtyy hallintoonsa. Aika on käsissä. Kaikki seikat aavistavat hänen tuloansa. Sinä saat itse elää häntä nähdäksesi, jopa piankin."

Cineas lausui kummastustaan tästä ja pyysi Isaakilta selitystä.

"Profeettaimme ennustuksissa", lausui Isaak, "tuo Suuri ja Ainoa ei ole ainoastaan luvattu, vaan myöskin hänen tulonsa aika ilmoitettu. Vuosisadat ovat pappimme koettaneet määrätä tämän ilmestyksen aikaa ja tietysti he alusta luulivat sen tulevan varhemmin kuin mitä oli sanottu. Itsekukin sukupolvi ajatteli mielellään, että ennustus hänen aikanansa toteuntuisi. Nämät viimeiset kolme-, neljäkymmentä vuotta on kansa joka päivä vartonut hänen ilmestymistään. Vääriä Messiaksia on astunut esiin, perustaen vaatimuksiaan tähän ennustukseen ja välisti saanut monta seuralaista. Mutta he olivat kaikki valheprofeettoja. Hartaissa odotuksissaan he pusersivat kokoon epä-oikean selityksen pyhistä kirjoistamme. Tämä on syy, jonka vuoksi heidän toivonsa niin usein petti."

"Mutta nyt on aika sananmukaisessa merkityksessä tullut. Ei nyt tarvitse erehtyä, niinkuin ennen meidän esi-isämme. Meillä on pyhien profeettojen muistelmat ja suora ilmoitus hänen tulonsa ajasta, josta jokainen, joka pystyy luvunlaskuun, saa nähdä, että tämä on hetki. Tätä lukua olen ehtimiseen laskenut, epäillen erhetyksiä, epäillen omia toiveitani, että he hairauttaisivat minua, ja minä olen tullut siihen päätökseen, että tämä on juuri viimeinen mahdollinen aika, jolloin hän voi tulla. Hänen täytyy tulla nyt taikka ei koskaan. Jollei hän nyt viiden taikka kenties kymmenen vuoden kuluessa tule, ei hän ollenkaan tule, taikka on ennustus pelkkää vääryyttä, pelkkää petosta, ilmeistä pilkkaa, pahinta ja julminta pilkkaa. Mutta koska jumala ei voi pettää, täytetään tämä hänen sanansa."

Cineas kuunteli levollisesti. Hän ei ollut uutelias tutkimaan Isaakin luvunlaskuja, sillä hän oli enemmän kuin koskaan ennen varma siitä, että kaikki oli erhetystä. Hän ei ensinkään taipunut Juutalaisen ahtaisin ennakkoluuloihin, eikä voinut kuin ihmetellä sitä kuolemankaltaista sitkeyttä, jolla Isaak piti kiinni arveluistaan.

"Koko maa tuntee hänen läsnä-olonsa voiman", jatkoi Isaak. "Kansa tietää, että hän on lähellä. He nousevat häntä vastaan-ottamaan; he ovat vakuutetut siitä, että hän tulee. Mahtava väenliikunto alkaa ja koko maa järisee varustusten vahvasta kuminasta."

"Millä tavoin he itseänsä varustavat?" kysyi Cineas.

"Aseilla ja sotaa varten", huudahti Isaak kiivaasti. "Silla he ovat orjina ja tuntevat, että jos mielivät sopivalla tavalla kohdata vapahtajaansa, heidän tulee olla vapaina ja itse iskeä ensimäinen isku. Ja jokainen, joka on Judeassa oleskellut, tietää, että kaikista ihmisistä Juutalaiset ovat ne, jotka rohkenevat suurimpia ja suurimpia aikaan saavat. Sota täytyy tulla. Se on välttämätön. Romalaisten sortoa ei käy enää sietäminen. Jos Juutalaiset olisivat kärsivällisempää sukua, heidän olisi sittenkin syytä nousta ainoastaan kostoa varten. Mutta he ovat kaikista ihmisistä kaikkein vähimmän kärsivällisiä, eivätkä aio nousta kostoa, vaan vapautta varten; ja kaikkia varten, johon tämä vapaus heitä saattanee. He ovat kaikki samaa toivoa täynnä, sama kehoittava syy vaikuttaa kaikkiin, eikä ole sitä miestä -- vai miestä? -- ei ole sitä naista, eikä liioin lastakaan, joka ei ole valmis kaikkia uskaltamaan, jopa kuolemaan menemään. Mistä tämä tunto tulee, tämä into, niin yleinen, niin hurjanrohkea? Se ei ole ainoastaan inhimillinen eikä kansallinen, se tottelee suurempaa kehoitinta, kuin vaan isänmaanrakkautta. Se on jumalallinen, ylhäältä se tulee. Se on jumalan lähettämä. Tämä on hänen aikansa. Tämä on hetki, kauan toivottu, vaikka kauan viivytetty, halki vuosisatojen odotettu, varrottu rukouksilla ja kyynelillä ja nyt se tulee, ja hän tekee läsnä-olonsa tunnetuksi ja hän on siellä tuossa pyhässä maassa, vuodattaen voimaansa kansan sydämiin, että hän näin heitä herättäisi ja harrastuttaisi pyhään tarkoitukseen ja rajuun päätökseen, jonka rinnalla kaikki ainoastaan inhimilliset tunteet ovat heikot ja joutavat. Ensiksi hän saattaa kansan mahdolliseksi tähän korkeaan päämäärään ja sitten hän lähettää Messiaksen."

"Sinun puhettasi myöten", lausui Cineas, "jumala vaikuttaa tämän tunteitten kiihtymyksen, josta nyt olen kuullut. Mitä sinun luullaksesi korkein olento näillä kaikilla tarkoittaa?"

"Ensiksi vapauttamme", sanoi Isaak häntä keskeyttäen; "sitä kaikkein ensimäiseksi. Minä uskon, että hän tahtoo, jotta kansa, jonka hän niin usein ennen on vapauttanut, vielä kerta vapautetaan."

"Ymmärrätkö täydelleen mitä voimaa vastaan heidän on taisteleminen?" kysyi Cineas. "Sinä et ole mikään juutalainen talonpoika. Sinä olet kulkenut ympäri koko maailmaa. Sinä olet oleskellut Romassa. Sinä tunnet Roman vallan yhtä hyvin kuin minä. Katsotko mahdolliseksi, että yksi sen vähäisimmistä provinseistä pudistaa hartioiltaan Caesarin mahtavan ikeen, taikka että teidän kansa uskaltaa menestyksen toivolla sotia maailmaa vastaan?"

"Jumalalle on kaikki mahdollista", vastasi Isaak.

"Kyllä; mutta etkö ole inhimillisten asiain menossa usein havainnut sitä tosi-asiaa, että heikomman kansan aina täytyy joutua voimakkaamman vallan alaiseksi, olipa sen asia kuinka oikea tahansa?"

"En", vastasi Isaak kuivankiskoisesti. "Kreikkalaiset eivät ajatelleet näin, kun Persia lähetti lukemattomat sotaparvensa heitä vastaan."

"Se on tosi", lausui Cineas; "mutta Persialaiset olivat Kreikkalaisia heikommat. Nämät samat Kreikkalaiset kulkivat sittemmin Aasian halki ja huomasivat heidän heikkoutensa. Romalaiset ovat toista laatua. He valloittivat Kreikanmaan ja pitivät sitä sangen helppona asiana. Löytyykö maailmassa kansaa, joka voi Caesarin legioneja vastustaa?"

"Löytyy", vastasi Isaak; "se kansa, jonka puolella jumala on, voi Caesarinkin legionit kukistaa. Menneessä historiassamme olemme toimittaneet yhtä suuria töitä kuin nämät. Tämä historia on täynnä voittoja, joita on saatu ankaran väkevistä sotalaumoista. Kansakuntamme varttui ja miehistyi keskellä mahtipontisia vihollista. Juutalaiset ovat monesti menestyksellä taistelleet monarkkeja vastaan, jotka olivat maailman hallitsioita. He ovat eläneet ja he ovat vuosisatojen kuluessa nähneet monen valtakunnan kohoavan ja sortuvan. He ovat nähneet Roman nousevan; he saavat nähdä sen häviävän."

"Senkö häviävän?"

"Miks'ei? Onko Roma vaurioin tuolla puolen? Ovatko Romalaiset jumalia, jotta he ainaiseksi ovat vastoinkäymisistä päässeet? He ovat elämänsä eläneet ja työnsä tehneet. Heidän aikansa on ohitse."

"Kun joku Roman armeija saapuu Judeaan, pelkään, että sinä huomaat sen yhtä voimakkaaksi kuin koskaan ennen."

"Minun on helppo ymmärtää Kreikkalaisen epäilys", lausui Isaak. "Teidän historiassanne on kaikki inhimillistä. Meidän historiamme on jumalallinen. Se on kokonaan jumalan tekemä. Me olemme eläneet alinomaisten ihmetöitten keskellä. Hän valitsi meidän omakseen kaikista kansakunnista. Hän on ollut meidän jumalamme, kun kansakuntien kaikki jumalat olivat epäjumalia. Hän on pelastanut meidän kaikista vihollisista ja hän taas meidän pelastaa."

"Mutta", jatkoi hän, "ei sinun omaltakaan katsantokohdaltasi kapina ole niin mielettömän rohkea yritys kuin sinä arvelet. Tunnetko vaan luonnon? Se on täynnä vuoria ja määrällisiä solia ja ympäristöään hallitsevia paikkoja, joista jokaisesta sopii tehdä toinen Thermopylae. Etevimmät kaupungit siaitsevat semmoisilla seuduilla, jotka antavat heille arvaamattoman suuren voiman, että ne, jos ovat muonavaroilla hyvin varustetut, voivat kuinka kauan hyvänsä kestää rynnäkköä. Ennen kaikkia on Jerusalemin asema vahva. Jos asukkailla on kylläksi elatus-aineita, he jaksavat ijät päivät kärsiä piiritystä. Vuoria on kaikkialla yli-ympäri. Sen muurit kohoavat ilmaan jyrkkien kallioin rinteiltä. Se on kaukana rannikosta."

"Mutta, jollei kansalla ole ruokavaroja tarpeeksi, kuinka sitten?"

"Ei mikään piiritys voi kestää niin kauan, että se saattaisi asukkaat nälänhätään", vastasi Isaak luottavaisesti. "Kaupungin puolustajat häiritsisivät alinomaa piirittäjiä. Juutalaisten tapporyntäysten hirmuiset hyökkäykset pyyhkäisisivät heidän pois. Paitsi sitä, samalla kuin Juutalaiset kärsisivät, eivät vihollisetkaan kärsimättä pääsisi. Koko maa täyttyisi vihamielisellä ja vimmapäisellä väestöllä. Heidän olisi mahdoton ruokavarojansa lisätä. Heidän matkansa katkaistaisiin. Vaikkapa piirittävällä armeijalla aina olisikin runsaat ruokavarat, ei se sittenkään saisi Jerusalemia valloitetuksi; mutta sitä myöten kuin minä tunnen maan ja sen asukkaat, luulen minä, ettei mikään armeija pysy ruu'assa Jerusalemin edustalla, jos kansa yksimielisesti päättää sotaa käydä. Jos Jerusalem nälkää näkee, niin piirittävän armeijan varmaan käy samoin, ja semmoisessa leikissä on helppo arvata, kumpi puoli ensiksi helpottaa. Juutalaiset saattaisivat ilolla kuolla nälkään, jos se on tarpeellista, mutta piirittävä armeija ei voisi tämmöiseen kauheaan pulaan jouduttuaan tulla autetuksi."

"Mutta ennenkuin nälkä piirittävän armeijan saavuttaisi", sanoi Cineas, "olisi Romalaisten viippauskoneillakin jotain tekemistä."