Chapter 12

Mutta Romalaiset eivät koskaan tunteneet sääliä. Palveliat tulivat esille ja niitten joukossa kypärällä ja miekalla varustettu mies. He heittivät yhden verkon ja kolmikärjen Britannialaiselle, jättäen hänen uuden vastustajan haltuun.

Tämä oli tuo aseellinen gladiatori. Hän oli Afrikalainen, yhtä vantera kuin Britannialainen ja ruumiiltansa yhtä notkea. Ei ollut mitään surkua, ei mitään armoa, et mitään kunnollisen käytöksen tuntoa edes käsityksenäkään semmoisessa kansassa, joka näin julkeni suostua siihen, että taisteloon asetettiin vastakkain mies, joka oli väsynyt kahdesta mitä ankarimmasta ottelusta, ja mies, joka oli aivan veres.

Voivuksissaan Britannialainen nousi hitaasti ja tarttui verkkoon ja kolmikärkeen. Hän ei ollut kolmatta taisteloa odottanut ja hänen ryhtinsä näytti lannistuvan. Hän jännitti kuitenkin voimiansa ja viskasi verkon vastustajaa kohden. Se ei tavannut. Britannialainen alkoi nyt juosta, Afrikalainen seurasi. Tämä oli mitä tavallisimpia arenan taisteloita; ja jollei Britannialainen olisi ollut uuvuksissa, olisi hän kenties voittanut. Mutta hän juoksi hitaasti, koettaa selvittää verkkoansa uutta heittoa varten. Raittiina ja vikkelänä pääsi Afrikalainen joka askeleella vähän likemmäksi. Lopulta Britannialainen kääntyi ja nosti verkkonsa sitä nakatakseen. Silmänräpäys aikaa, ja jo survaisi Afrikalainen miekkansa hänen kylkeensä. Britannialainen kaatui.

Äkkiä kuului iso, huikea huuto. Se oli Markon suusta. Hän heittäysi isänsä syliin.

"Oi, pelastakaat hänet! pelastakaat hänet!" hän huudahti. "Viekäät hänet pois! pelastakaat hänet!"

Labeo koetti viihdyttää häntä, mutta turhaan. Surunsa innoissa poika hylkäsi hänen hyväilyksensä ja huusi vaan niin kuin ennen: "pelastakaat hänet!" Labeo otti sen vuoksi Markon käsivarrellensa ja jätti paikkansa katsoakseen, saisiko hän jotain aikaan.

Tällä välin makasi Britannialainen samalla paikalla, johon hän oli kaatunut, Afrikalainen kumartuneena hänen puoleensa. Tämä oli niitä tapauksia, jossa katseliain tuli ratkaista voitetun kohtalo. Afrikalainen katsoi ylös. Hetken perästä myöskin Britannialainen vaivoin kohotti itseänsä ja nojausi käsivarttansa vastaan. Mutta hiljalleen vaipui hänen päänsä hermotonna takaisin ja

"Kyljestä hiljaa vuoti veripisarat."

Kaikkuvat suosiohuudot tervehtivät Afrikalaisen voittoa, ja joku aika kului, ennenkuin ne heikkenivät. Noitten tunnottomien katseliain hallussa oli urhoollisen miehen kohtalo. Se päätettiin pian. Näissä katselioissa oli syntynyt korkea ajatus Britannialaisesta. Siitä oli pitkä aika kulunut, kuin he olivat nähneet semmoisen voiton pedoista, kuin hän oli näyttänyt heille. Tämä leijona, jonka hän oli tappanut, oli ollut kaikkien gladiatorein kauhu. He eivät tahtoneet kadottaa näin hyvää miekkailiaa. Hänen tarvitsi elää; hänen tarvitsi vielä huvittaa heitä. He tahtoivat antaa hänen tointua hänen haavastaan, jos hän kykeni. Kun siis Afrikalainen katsoi ylös, hän näki kaikkien käsillään osottavan, että Britannialainen saisi elää. Hän kääntyi huolimattomasti pois ja esille tulevat palveliat nostivat ylös haavoitetun ja kantoivat hänen pois.

Labeota itseä oli viimeinen taistelo inhottanut. Hän oli viettänyt suuren osan elämästänsä muissa maissa; mutta vaikka hän kyllä oli tottunut amfiteateriin, ei hän kuitenkaan voinut muuttua sen ainaiseksi käviäksi. Hän ei ollut saavuttanut tuota oikeata kylmäkiskoista julmuutta, joka oli omituinen tavallisille katselioille. Britannialainen miellytti häntä ja hän päätti tehdä tämän hyväksi, mitä hän voi.

Yhdessä Markon kanssa astui hän alempia käytäviä myöten, siksi kuin hän tuli gladiatorein puolelle. Kun hän tuli sisään, sekanainen näky ilmestyi hänelle. Yltympäri oli gladiatoreja, mitkä nauraen, mitkä riidellen, mitkä viiniä juoden. Hän nosti poikansa syliinsä ja kysyi muutamilta lähellä seisovilta, missä Britannialainen oli. Hän ei tietänyt, kuinka asia arenalla oli päättynyt; mutta hän arvasi, että Britannialaista ehkä oli säästetty, koska hän oli liian hyvä tuhlattavaksi. Ne miehet, joita hän oli puhutellut, viittasivat huolimattomasti toiseen nurkkaan. Avaten itselleen tietä väki-tungon läpitse, meni hän sinne ja löysi sen, jota hän oli hakenut.

Hän oli tylysti viskattu yhteen loukkoon permannolle, että hän olisi poissa tieltä, ja oli jätetty aivan itsekseen. Ei kukaan pitänyt hänellä väliä eikä koettanut tyrehyttää hänen haavojansa. Kun Markus näki hänet hänen kurjassa tilassansa, hän päästi kestävän, matalan huudon. Hän pyrki maahan isänsä sylistä ja tarttui gladiatorin käteen.

"Oi isäni, kuinka kovasti hän kärsii! Tokko hän kuolee? Etkö sinä tahdo pelastaa häntä? Kuinka tuo on hirmuista tappaa häntä! Pelasta hänet, armas isäni! Voi katso, kuinka veri vuotaa hänestä ja kuinka vaalea hän on! Ja hänen silmä-parkansa ovat kiinni!"

Gladiatori avasi puoleksi silmänsä; ja kesken hänen tuskaansa kajasti hänen kasvoistaan hieno hämmästys siitä, että joku ajatteli häntä.

"Oi isäni", lausui Markus kyynelsilmin, "etkö tahdo toimittaa häntä pois? Sinä tahdot pikkuisen poikasi tähden. Jos sinä rakastat minua, kallis isäni, ota hänet pois. Katso, kuinka kovasti hän kärsii!"

Koko hänen poikansa käytös -- tämän kyynelet, kiihkeä levottomuus ja hellittämättömyys -- niissä oli enemmän, kuin Labeo voi vastustaa. Paitsi sitä, vaikka hän oli romalainen soturi ja tottunut verta näkemään, oli tässä näyssä jotain, joka loukkasi hänen oikeudentuntoansa.

Niin kutsui hän heti muutamia vartioita luoksensa ja käski heidän viedä pois Britannialaisen. Hänen arvonsa vaati kuuliaisuutta; ja vartiat kantoivat haavoitetun gladiatorin toiseen huoneesen, jossa he laskivat hänen oljille makaamaan.

"Lähettäkäät nyt joku tänne hänen haavaansa hoitamaan", lausui Labeo.

Ennen pitkää tuli muuan palvelia, joka tutki hänen haavaansa ja tukotti sen yksinkertaisella tavalla.

"Isä", sanoi Markus, "Sinä et saa jättää häntä tänne."

"Kuinka niin? No, mitä minä voin tehdä?"

"Sinun täytyy ottaa hänet pois."

"Poisko? Mihin sitten?"

"Kotiin."

"Mitä minä gladiatorilla tekisin, kallis poikani? Minä en tarvitse häntä itse edessäni miekkailemaan."

"No, ei -- minä tarvitsen häntä. Anna hänet minulle, rakas isäni. Minä tahdon pelastaa hänen henkensä ja pitää häntä omanani."

"No -- sinulla on kummalliset mielijuohteet", lausui Labeo, "mutta luultavasti minun täytyy tehdä, mitä sinä sanot."

"Katso -- hän näkee meidän -- hän tuntee, että me olemme hänen ystävänsä", huudahti Markus innokkaasti.

Gladiatori avasi silmänsä puoleksi ja näytti himmeästi käsittävän asian. Hän näki nuot suloiset lapsen kasvot rakkauden ja sääliväisyyden kirkkaassa valossa; näki silmien loistavan hellästä osan-otosta, hänen omiinsa kääntyneinä. Hän katseli kummastuneena näitä kasvoja. Oli ikäänkuin uusi aate olisi syntynyt hänessä. Hän oli hämmennyksissä.

Markus tarttui taas hänen käteensä.

"Isä, kallis isäni, anna hänet minun omakseni. Etkö anna?" Sinä pelastat hänen ja annat hänen minulle -- eikö niin -- ja otat hänen meidän kanssamme?"

"No, ei nyt", lausui Labeo epäillen.

"Niin, mutta koska?"

"Minun täytyy ensiksi tavata muutamia ja kysyä; ja sitten, rakas poikani, hankin minä hänen pois sinulle."

"Armas isäni, tiesinpä minä, että sinä suostuisit. Ja me kohtelemme häntä hyvin", sanoi Markus, "ja hän paranee tästä kauheasta haavasta."

Koko ajan oli Markus pitänyt gladiatorin käden omiensa välissä ja haavoitettu mies makasi häntä katsellen. Hänen kasvoissaan kuvautui pian suuri lempeys hämmennyksen sijasta. Hän näytti ymmärtävän mitä tarkoitettiin. Hän havaitsi, että tämä kirkas, kaunis olento anoi hänen henkeänsä ja koetti pelastaa häntä hänen surkeasta tilastaan. Heikosti ja hitaisella ponnistuksella nosti hän Markon hienon käden ylöspäin ja painoi sen tuokioksi huuliansa vastaan. Iso kyynel puhkesi hänen silmistänsä ja vieri hänen poskilleen.

"Oi isäni", sanoi Markus, "hän tietää, että minä olen suruissani hänen puolestansa. Katso, hän on suudellut kättäni. Koska sinä tahdot noutaa hänen pois tästä hirmuisesta paikasta?"

"Ei tänään", vastasi Labeo; "mutta minä puhuttelen heitä ja käsken heidän kohdella häntä hyvästi; ja sitten kun hän vähäisen voimistuu, minä tuotan hänen täältä."

Tämä näytti tyydyttävän Markoa. Hänen isänsä kutsui sitten palvelian, joka oli sitonut Britannialaisen haavan, luoksensa ja pistäen vähän rahaa tämän käteen, neuvoi hän, mitenkä haavoitettu mies oli hoidettava, samalla sanoen, että hänen oli aikomus muutaman päivän perästä muuttaa hänen pois, jos hän tointuisi. Palvelia arveli, että hän kyllä tulisi terveeksi, ja lupasi tarkkaan noudattaa kaikkia Labeon käskyjä. Tämän perästä isä ja poika menivät pois.

"Kallis isäni", sanoi Markus, kun he lähtivät, "mikä saattaa ihmiset niin julmiksi? He haluavat nähdä verta. Kaikista näistä sydämeni kipeentyy. Minä en tahdo koskaan tulla takaisin tänne. Ja minun tekee niin kovin mieli saada tämä miesraukka pois kotiin. Kuinka hän kärsi! Kuinka kauheata se oli! ja vaikka hän oli ollut niin urhoollinen! Oi kuinka minä toivon, että hän pian paranee. Mutta mikä saattaa ihmiset niin julmiksi?"

"No, eivät he ole julmia", vastasi Labeo, koettaen kiertää hänen kysymystään. "Se on heidän tapansa. He ovat aina olleet semmoiset. Sinä opit kyllä rakastamaan sitä, kun vanhenet."

"En koskaan", sanoi Markus kauhistuen; ja sitten vähän ajan perästä lausui hän matalalla, nuhtelevaisella äänellä: "tokko sinä tahdot opettaa minua yhtä julmaksi, armas isäni?"

Labeo näytti hämmästyneeltä. Lopulta hän lausui:

"Rakas poikani, kun sinä rupeat sotamieheksi, sinä ajattelet toisin."

"Mutta pitääkö sotamiehen olla julma? Ethän sinäkään ole julma. Sinä et hennoisi kiusata hevosparkaa; enkä minä ole koskaan nähnyt, että sinä olet pahoin kohdellut ketään. Minä tahdon olla niinkuin sinä; enkä minä tahdo koskaan olla julma. Minä tahdon olla laupias. Tämän on imettäjä minulle opettanut. Hän sanoo: 'autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupeuden.'"

"'Autuaat ovat laupiaat'", toisti Labeo. "Se on viisas puheenparsi. Niin, kallis poikani, ole niinkuin sinä tahdot. Sinulla on hyvä, jalo sydän; enkä minä tuo sinua tänne toisten, ennenkuin itse haluat."

XIII.

Cineas ja Helena.

Markus ei antanut isälleen mitään rauhaa, ennenkuin tämä oli tuottanut gladiatorin huvilaansa. Haava oli tuima, mutta terveydeltänsä terästyneen Britannialaisen vahva ruumis oli vammaa voimallisempi, ja hän parani nopeasti. Markus ystävöittyi häneen ja gladiatori puolestansa näytti rakastavan tätä viatonta poikaa melkein kuin jumalaa. Hän ei voinut puhua kuin muutamia katkonaisia latinalaisia sanoja, josta syystä Markus koetti opettaa tätä kieltä hänelle.

Britannialainen sanoi, että hänen nimensä oli Galdus, ja että hän oli ollut yksi Trinobantien päälliköistä. Oli syntynyt jonkunlaisia meteleitä viljaveron vuoksi ja muuan romalainen sotaväen osasto oli hätyyttänyt hänen kansalaisiansa. Hän teki vastarintaa. Tämän johdosta nousneessa tappelussa tuo vähäinen sotajoukko karkoitettiin. Tuosta toinen suurempi joukko ennätti paikalle ja riidan kestäessä Galdus vangittiin. Hän jätettiin henkiinsä ja lähetettiin Romaan. Soturi-muotonsa ja voimakkaan vartalonsa tähden hän valittiin gladiatoriksi. Semmoinen oli hänen kertomuksensa. Se juteltiin tuskin käsitettävällä kielellä ja ilmaisi niin tulista vihaa Romalaisia vastaan, että hänen nuori toverinsa siitä säikähtyi. Mutta sydämessään Markus taipui kokonaan Galdon puoleen. Kaikenlainen väkivalta ja sorto loukkasi häntä, ja tässä oli hänen edessänsä mies, joka haasteli hänelle semmoisen kertomuksen kärsimästänsä vääryydestä, että tästä syttyi hänessä epämääräinen halu rangaista jotakuta. Tämä semmoisesta lähteestä vuotava samatunteisuus suurensi Galdon kunnioitusta ja rakkautta Markoa kohtaan ja saattoi hänen herkeämättä omistamaan huolensa tälle suloiselle lapselle. Hänen karkea barbarilainen luontonsa ihastui kummallisella tavalla tähän nuoruuden armauteen ja hempeyteen ja Markus seisoi hänen edessään niinkuin jumala.

Uljaalla mielihyvällä ajatteli Markus tuota, että hän oli pelastanut tämän urhean barbarilaisen. Hän oli tämän suojelia. Aina, kun hän ei ollut isänsä seurassa, hän oli Galdon luona. Nämät molemmat nähtiin melkein joka hetki päivästä kävelevän yhdessä, Galdus seuraten Markoa, mihin hyvänsä tämä meni ja usein kantaen häntä hellästi sylissään. Aikaa myöten hän kertoi Markolle, ettei hänellä ollut mitään sukulaisia Britanniassa. Kaikki olivat kaatuneet sotaan ja hänen isänsä, viimeinen jälellä oleva, oli kuollut Camaldunumissa, ennenkuin hän lähti Britanniasta.

Eräänä päivänä hirveä tapaus pelästytti koko Romaa. Se oli Labeon huvilan lähellä asuvan Pedanion murha. Murhamies oli joku hänen orjistansa. Pedanius oli aina ollut mainittu julmuudestaan. Ensimäinen esine, jonka Cineas oli nähnyt, kun hän tuli Labeon kartanoon, oli Pedanion portilla ristiin naulittujen orjien kauhea kuva. Ei kukaan Romalainen ollut niin julma kuin hän. Suuri vääryys oli aikaan saattanut tämän hirmutyön. Muuan hänen orjistansa, joka monen vuoden kuluessa oli säästänyt rahaa ostaaksensa itseänsä vapaaksi ja jo oli maksanut suuremman osan, havaitsi, ettei hänen ahne isäntänsä tahtonutkaan pysyä kaupassa. Tämä vaati suurempaa summaa, joka yhdessä maksetun kanssa olisi tehnyt enemmän, kuin mitä alusta oli pyydetty. Olisi vielä mennyt viiden vuohen työ tämän maksamiseen, eikä sittenkään ollut varmaa, että hän pääsisi vapaaksi. Mies vaipui raskaimpaan alakuloisuuteen ja päätti viimein kostaa. Sydän-yönä hiipi hän Pedanion makuuhuoneesen ja pisti hänen kuoliaaksi. Aamulla löydettiin ruumis, tikari vielä haavassa.

Likiseutu ja kaupunki täyttyivät kauhulla. Eikä ainoastaan tämän salamurhan, vaan sen seurausten tähden; sillä laki sääsi, että tämmöisessä tilassa kaikkien orjien ilman eroituksetta piti kuoleman. Koska nyt löytyi neljä sataa orjaa kartanossa, tämmöinen lamanansa tapahtuva teloitus loukkasi itse Romalaisiakin. Roman väestö, joka sääli näin monta viatonta ihmistä, vastusti tätä menetystä niin suurella kiivaudella, että oltiin miltei täydessä kapinassa. Hirnuisin levottomuus vallitsi Romassa. Asia otettiin puheeksi senatissa ja muutamat pitivät kansan puolta; mutta enimmät, joilla itsellä oli orjia ja jotka kenties eivät suuresti luottaneet näitten uskollisuuteen, tahtoivat noudattaa lakia sen suurimmassa ankaruudessa. He väittivät, ettei enään olisi mitään turvallisuutta ja että valtion etu vaati, että kaikki surmattaisiin.

Kuolemaan tuomittujen lukumäärä, heidän ikänsä ja sukupuolensa ja suurimman osan ilmeinen viattomuus synnytti sääliä senatin jäsenissäkin, vaan laista ei poikettu. Mutta kansassa nousi orjien hyväksi suurempi melu kuin milloinkaan ennen. He ryhtyivät aseisin, täyttivät kaupungin telmeellä ja estyttivät teloitusta.

Labeo oli niitten puolella, jotka vaativat lempeää menetystä ja hän kuuli kauhulla senatin päätöksestä. Mutta hän ei voinut tehdä mitään. Nero oli määrännyt, että laki piti pantaman toimeen. Hän päätti surkeilematta saattaa sen perille. Hän lähetti ulos julistuksen asiasta, käski täyttää kadut sotamiehillä, jolla tapaa kansa hillittiin, ja keskellä koko kaupungin kammoa kaikki orjaraukat mestattiin. Se on kummallinen asia, että yksi senatoreista todella tahtoi, että myöskin kaikki vapautetut orjat surmattaisiin; mutta Nero, joka sattui olemaan sillä leppeällä mielellä, johon hän välisti joutui, kielsi sitä tekemästä ja arveli, että jos kohta oli oikein, että vanhat lait koko ankaruudessaan säilytettiin, se oli väärin, että niitten kovuutta karaistiin.

Koko tämä tapaus kolkostutti Labeon asunpaikkaa. Tuossa oli aina Pedanion huvila näkyvissä ja aina se muistutti tästä inhottavan kauheasta teosta. Helena havaitsi, ettei hän enää voinut levossa asua siinä ja pyysi puolisoansa, että he muuttaisi johonkuhun muuhun paikkaan, jota eivät tämmöiset hirvittävät muistot saastuttaisi. Markoonkin oli tämä aivan syvästi koskenut. Hänen tarkka oikeudentuntonsa saattoi hänen kipeimmällä tavalla tuntemaan mestauksen armottoman julmuuden, eikä hän koskaan kävellyt lähellä sitä rajaa, joka eroitti molemmat kartanot. Hän pysyi aina kartanon toisella äärellä eikä koskaan kammoomatta katsonut tätä paha-enteistä paikkaa. Useat asiat kiusasivat hänen lempeätä luontoansa ja antoivat hänelle tietoa maailman kurjuudesta ja vääryydestä. Gladiatorein kärsimiset, Galdon ja hänen maanmiestensä näkemät vääryydet ja tuo kauhea, eroitusta tekemätön kosto, jonka saaliiksi orjat olivat joutuneet, rasittivat hänen herkkätunteista mieltänsä. Hän teki taas usein tehtyjä kysymyksiänsä: "mikä tekee Romalaiset niin julmiksi? -- eikö heissä ole minkäänlaista sääliväisyyttä?" Moneksi päivää kuvautui hänen kasvoissansa semmoinen yksitotisuus ja raskasmielisyys, jota ei ennen ollut hänessä nähty ja hänen murheellinen katsantonsa todisti jotakuta suurta sisällistä ahdistusta. Näytti siltä kuin hänen hennokas ruumiinluontonsa olisi nääntynyt elämän pimeimpien kysymysten alla, jotka liian varhain asetettiin hänen eteensä.

Tämmöisissä tiloissa Markus välisti puhui Galdon kanssa ja kertoi hänelle kaikki tunteensa; ei sentähden, että Galdus oli hänelle kalliimpi kuin kukaan muu, vaan sentähden, että tämä oli tiedossa häntä heikompi. Hän ei voinut niin vapaasti jutella tämmöisistä asioista isänsä eikä äitinsä eikä Cineaan kanssa. Hän ajatteli, että he kenties katsoisivat kaikki lapselliseksi. Mutta niin ei Galdus. Galdus uskoi kaikki, mitä hän sanoi. Galdus katsoi kunnioituksella hänen puoleensa. Sen vuoksi hän haasteli kaikki tunteensa Galdolle; ja vaikkei tämä osannut niin hyvin hänen kieltänsä, että hän olisi ymmärtänyt kaikki, voi hän kuitenkin helposti käsittää ne suuret ja yksinkertaiset oikeuden ja kohtuuden totuudet, jotka Markus hänelle lausui. Eikä ollut mikään tavan määräämä käytös vääristänyt tätä oikeudentuntoa. Toinen oli lapsi, toinen barbari, ja heidän oli siis kantansa samanlainen, kun molemmat vielä olivat luonnon helmoissa ja kaukana kujeista ja juonista.

Mutta Markon mielenliikutus ei jäänyt hänen vanhemmiltansa havaitsematta. He luulivat, että hänen terveytensä pilaantuisi, jos hän peräti kauan ja alinomaa tätä hirveätä asiata mietiskelisi; ja tämä enensi Helenan halua muuttaa muualle.

Labeo ei ollut vastahakoinen. Hän oli ruvennut melkein yhtä mittaa käymään hovissa. Nero suositteli häntä erinomaisessa määrässä, sanoi häntä aina Herkuleeksi ja yleisesti hoettiin, että hän oli aiottu suureen valtaan ja arvoon. Kaikki nämät tekivät hänen taipuisaksi hankkimaan itsellensä kartanoa kaupungissa; ja sillä tavoin koko perhe useitten kuukausien perästä tuli Romaan.

Asuntopaikan muutos vaikutti hyödyllisellä tavalla Markoon. Kartano oli jalo rakennus keskellä puutarhoja Esqvilinon kunnaan rinteellä. Sen katolta oli avara katsanto kaupunkiin. Galdon kaivatessa Markus mielellään tahtoi kävellä kaduilla, pitkin meluavaa ja väestä kuohuvaa Suburraa, taikka hälisevällä, vireällä Forumilla. Hän muisti vielä nuot hirmuiset tapaukset, jotka olivat niin tuskastuttaneet häntä, mutta kuitenkin himmeämmin. Aikaa voittain vetivät toiset asiat hänen huomionsa puoleensa ja ystävänsä Galdon kanssa hän useasti puhui ison pääkaupungin ilmiöistä.

Siihen aikaan, jolloin he muuttivat Romaan, oli imettäjä täydellisesti toipunut ja oli nyt yhtä terve kuin koskaan ennen. Hänen suloiset, kirkkaat kasvonsa saatiin vielä kerta nähdä perheen naisten joukossa. Ne monet keskustelut, jotka hän oli pitänyt emäntänsä kanssa, olivat synnyttäneet todellisen ystävyyden, jossa imettäjän orjatila ei tullut Helenan mieleenkään. Uusi side oli myöskin heidän välillään punoutunut Helenan taipuvaisuudesta Kristin uskoon. Imettäjän ylevät ja puhtaat tunteet saattoivat hänen mitä viehättävimmällä tavalla esittelemään emännällensä sen käsikirjoituksen jumalallisia opetuksia, jonka hän oli saanut.

Cineaan ja hänen sisarensa suuri samamielisyys johdatti heidän ehtimiseen toinen toisensa seuraan. Cineas ymmärsi Helenan. Hän taipui tämän tunteisin. Kun Helena puhui Kristin uskosta, näytti hän olevan uutelias tietämään, kuinka se oli vaikuttanut häneen. Cineas sanoi, että tämä uskonto seisoi ihmeen ihanana heidän kaikkien edessään ja että se kenties viimeiseltä oli juuri se, jota he etsivät. Mutta vaikka sen opit olivat ihmeellisellä tavalla koskeneet häneen, löytyi hänestä kuitenkin paljon vastuksia.

Helena puhui tästä aineesta semmoisella ihastuksella, jota hän ei koskaan ennen ollut osottanut; ja he olivat niin yhdenkaltaiset, että Cineas aina joutui samaan mieli-alaan, jopa toisinaan otti osaa Helenan riemuunkin siitä, että tämä viimein oli päässyt totuuden perille.

"Kuinka minä iloitsen, kallis sisareni", hän lausui, "että sinä olet löytänyt, mitä olet halannut. Minä puolestani koetan tutkia asioita tarkemmin kuin sinä. Minä punnitsen monelta taholta joka kysymystä. Kenties sinä olet oikeassa, mutta minä en voi luontooni mitään; paitsi sitä olisi minulla paljon lausuttavaa, mutta minä en henno häiritä sitä levollisuutta, jonka olet saavuttanut."

Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Helena antoi hänelle sen käsikirjoituksen, jonka hän itse oli niin suurella liikutuksella lukenut. Hän otti iloisesti vastaan sen ja käytti monta kuukautta sen lukemiseen, kunnes kaikki sanat ja opit olivat hänelle tutut.

"Minä tunnen, että olen puoleksi kristitty", sanoi hän kerta; "ja jollen kokonaan siksi muutu, ammennan kirjasta kuitenkin aatteita, jotka eivät milloinkaan minulta unhotu. Siinä löytyy lauseita, joita sopii sanoa jumalallisiksi ja jotka näyttävät sisältävän kokonaisten filosofiallisten järjestelmien loppujohteet ja päätökset."

"Minä en voi muuta kuin uskoa, että jumala oli lähettänyt tämän kummallisen miehen sanansaattajaksi tähän kansaan, sitä opettamaan. He eivät odottaneet hänen kaltaistansa; he vartoivat aivan toisenlaista, niinkuin Isaak usein on minulle kertonut."

"Hänen elämänsä ihmeyttää ja kummastuttaa minua. Minä olen aina koettanut ajatuksiani ohjata tosi-filosofialliseen suuntaan ja niin välisti itsekseni kuvailla, mimmoiseksi sellaisen olennon filosofiallinen elämä muodostuisi. Minä olen tuntenut, että hän halveksisi kaikenlaista jokapäiväistä latelemista ja kääntyisi ainoastaan ymmärryksen puoleen, mutta ei tunteitten. Minä näen tässä, mikä on enempi kuin itsekseni olen kuvaillut: minun epäselvän kehäykseni todellisen sisällön; tihkeän, täysinäisen olennon minun miettimäni heikon varjon sijasta."

"Minä en tiedä, mitä ajatella hänen ihmetöistänsä; mutta, jos ne ovat todenperäiset, ovat ne sitä lajia, kuin niitten tulee olla. Niillä ei koskaan pyydetty yleisön hyväksymistä; niitä ei koskaan tehty kummastuttamista varten. Vaan ne tehtiin ihmisten hyväksi -- sairaitten parantamiseksi, surevien lohduttamiseksi. Tämä oli Sokrateen todellinen luonne ja hänen elämänsä varsinainen laatu -- käyminen kaikkien ihmisluokkien joukossa, kansan edun harrastaminen. Hän laimin löi omat asiansa ja uhrasi itsensä kokonaan lähimmäistensä hyväksi. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että minä havaitsen tässä juutalaisessa opettajassa jotakin enemmän intomielistä, kuin meidän kreikkalaisessa opettajassamme -- jotakin enemmän hellää, enemmän sääliväistä, enemmän jumalallista. Ennen kaikkia on hänessä jotain enemmän varmaa. Niinkuin kirja itsekin sanoo, hän puhuu semmoisen tavalla, jolla on taattu arvo. Hän julistaa, mitä hän tietää todeksi. Sokrates antaa viittauksia ja todistelee ja lausuu harvoin mitään varmaa. Hän noudattaa kieltoperäistä keskustelutapaa; mutta juutalainen opettaja sanoo aina suorastaan, mitä mikin on."

"Tästä syystä tunkeekin kaikki, mitä hän sanoo, suorastansa sydämeen ja mieleen. Muutamat sanat toimittavat semmoisen asian, jonka umpimääräiseen selittämiseen Sokrates jo panee paljon puhetta. Hän kuvailee myöskin jumalaa ylevämmällä tavalla. Hän sanoo suoraan, että korkein olento on meidän isämme ja kohdastaan rakastaa luontokappaleitaan. Tämmöistä Sokrates ei koskaan sano. Minä käsitän tämän, kallis sisareni; minä hyväksyn tätä; minä tahdon pitää sitä syvällä sydämessäni, niin kauan kuin elän; ja vaikka en olisi oppinut mitään muuta sinun kirjastasi, olen kumminkin keksinyt tämän ja tässä suuressa opissa riemuitsen."