Chapter 11

"Ei", sanoi Isaak totisesti ja kiivaalla varmuudella. "Mahdotonta. Ne ovat sanoja myöten ymmärrettävät, taikka ei mikään ole totta. Pyhkäise pois tämä sananmukainen totuus ja kaikki vuosisatojen toivo kuolee. Silloin ovat Juutalaiset pilkaksi joutuneet. Tuo arvelu, että Messias olisi kuvaannollinen ihmisten mielten valloittaja, on häväistys meitä vastaan alennus-tilassamme. Ei, ei!" hän lausui ikäänkuin vimmassa, "minä olen ollut taipuvainen tähän ajatukseen, mutta se on ohitse. Minä pysyn jumalan sanassa, hänen lupauksessaan. Ei hän, joka vallitsi meidän ja saattoi meidän niin pitkällöisiin kärsimyksiin, aio koskaan pilkata meitä semmoisella valekuvalla. Ei hän, joka käski meidän toivoa, aio koskaan pettää meitä näin ja sortaa meidän sydäntämme -- ei koskaan! -- ei koskaan!"

"Tämä", hän jatkoi vähän ajan päästä ja semmoisella äänen katkeruudella, jota ei Cineas ikinä ennen ollut havainnut, "tämä se on, jonka vuoksi minä vihaan kristityitä. Nämät ovat ainoat, jotka tuovat meidän eteemme tämän pilkan, tämän luulokuvan ihan paljaanansa. Kuule minua".

"Eräs mies ilmestyi, joka sanoi opettavansa muutamia uusia oppeja. Hän sai seuralaisia, Aina seuralaisia saa, yhtä kaikki mitä opettaa. Nämät hänen oppilaansa sanoivat, että hän oli Messias. Hän sanoi itse samaa. Hän väitti, että hän oli siinnyt meidän kuninkaallisesta huonekunnasta ja oli Juutalaisten kuningas. Tämän vuoksi hän tutkittiin, tuomittiin ja mestattiin."

Isaak kiristi hampaitansa tätä lausuessaan. Hänen vihansa teki, että hänen sanojansa tuskin eroitti.

"Mitä -- mitä, arvaappas, tästä seurasi? Hajosivatko hänen seuralaisensa? Ei. He rohkenivat panna toimeen uuden petoksen. He rohkenivat sanoa, että hän oli noussut kuolleista; ja tuhat kertaa suuremmalla innolla kuin ennen he julistivat, että tuo pahantekiä oli Messias."

"Kaikista näistä oli se todennäköisyys, joka ilmestyi heidän todistuksissansa, meille Juutalaisille katkerin. He sovittivat kaikki meidän ennustuksemme tähän mieheen. He veivät meiltä kaikki -- kaikki -- kaikki. Nämät ne ovat, jotka sanovat, että kaikki noissa ennustuksissa on hengellistä ja että tämä Messias on tullut opettajana ihmisten mieliä valloittamaan."

"Vielä pahempi. He veivät kaikki meidän toivomme, kaikki meidän halumme, kaikki omalta jumalalta meille, hänen valituilleen annetut lupaukset -- he jakelevat kaikkia näitä muille vieraille kansakunnille. He julistavat ristiin naulitun Messiaksensa opit kaikille kansakunnille ja opettavat, ettei Juutalaisilla ole suurempia etu-oikeuksia ja toiveita kuin muilla ihmisillä. Pahin kaikista heidän opettajistaan on Paavali, joka nyt on Romassa -- joka riemuitsee tästä opista -- uskostansa luopunut Juutalainen, heittolainen, isänmaansa kavaltaja, jumalansa pettäjä."

"Voi meidän kansakuntamme tuskia, pitkän pitkiä tuskia, jos kaikki tähän loppuu; jos hän, joka vuodatti meidän lopullisen voittomme toivon, sen näin meiltä riistää! Mutta ei. Minä en koskaan, en koskaan anna tämän kiusaajan viedä itseltäni omaa uskoani häneen! Vaikka hän lopettaisi minun ja minun kansakuntani, häneen kuitenkin turvaan! Hän täyttää lupauksensa. Hän siunaa kansaansa. Minä ylistän ja siunaan hänen pyhää nimeänsä, niin kauan kuin minä elän."

"Ei -- ei! Hän tekee, mitä hän on sanonut. Sillä meidän profeettamme ovat selvään ilmoittaneet ajan ja tämä aika on nyt käsissä. Monta vuotta takaperin me odotimme häntä, mutta nyt hän pian tulee. Kaikki, mitä tähän aikaan tapahtuu, todistaa sitä. Kaikki Juutalaiset nyt toivovat ja vartovat. He odottavat hänen tuloansa. Mutta ei! sydäntä särkee, kun täytyy odottamistaan odottaa ja yhä vielä kysyä: 'eikö hän koskaan tule?'"

Isaak keskeytti puhettansa ja, pannen kätensä ristiin, nosti hän ne taivasta kohden ja lausui ääneen loistavin silmin:

"'Joska sinä taivaat halkaisisit, ja astuisit alas, että vuoret vuotaisit sinun edessäs, niinkuin valkia sytyttää risu-läjän, niinkuin valkia veden kiehahuttaa.

Että sinun nimes tulis tiettäväksi vihollisilles, ja että pakanat edessäs vapisisit.

Niitten ihmetten tähden, jotka sinä teet, joita ei kenkään toivonut; koska sinä menit alas ja vuoret edessäs sulasit.

Ei maailman alusta kuultu, eikä korviin tullut ole, eikä yksikään silmä nähnyt ole, paitsi sinua, Jumala, mitä niille tapahtuu, jotka sinua odottavat.'"

Hän herkesi silmänräpäykseksi ja jatkoi sitten:

"'Sillä sinä peitit kasvos meiltä, ja annat meidän nääntyä suurissa synneissämme.

Mutta nyt Herra, sinä olet meidän Isämme; me olemme savi, sinä olet meidän valajamme, ja me olemme kaikki sinun käsialas.

Älä Herra niin kovin vihastu, äläkä ajattele syntiämme; katso sitä, että me olemme kaikki sinun kansas.

Sinun pyhyytes kaupungit ovat hävitetyt, Sion on autioksi tehty ja Jerusalem on kylmillä.'"

Isaak peitti kasvonsa käsillään ja oli kauan aikaa ääneti. Cineas ihmetteli niitä sanoja, joita tämä oli lausunut. Näitten ilmaisemaan nöyryyteen, totiseen syntien tunnustukseen, murheesen kansakunnan kärsimysten vuoksi, yhtyi vielä luottamus jumalaan, semmoinen luottamus, joka näytti surussakin sisältävän järkähtämätöntä uskoa. Hän havaitsi vielä, että Isaakin sanat tarkoittivat suurta valloittajaa, jotakuta kuningasta, joka saattaisi maailman Jerusalemin alaiseksi. Häntä kummastutti, kuinka tämmöinen aate vielä kyti kansassa, joka näki edessänsä Roman vastustamattoman vallan.

Lopulta Isaak hetken kuluttua katsahti ylös. Hän oli rauhoittunut. Vienosuruinen hymyily näkyi hänen kasvoissansa.

"Minä en tiedä, jalo Cineas", hän lausui, "kuinka puolustaa itseäni tämän liiallisen kiivauden vuoksi. Se aine, joka asetettiin eteeni, tulistuttaa minua aina vasten tahtoani. Minä menen suunniltani. Suo minulle anteeksi, minä olin tänään tuoda sinulle tutkimusteni hedelmät. Hegion tulee tehdä tiliä kymmenestä miljonasta sestertistä. Sen mukaan kuin minä hänen asiansa tiedän, hän hyvin voi palkita nämät. Katso", lausui Isaak ja toi esiin muutamia taulusia, jotka hän laski Cineaan eteen, "tässä on loppupäätös."

Nyt rupesi Isaak selittämään luvunlaskujaan ja näytti Cineaalle koko Hegion menetystavan, siitä asti kuin perhe oli tullut Britanniasta. Vailinki havaittiin semmoiseksi, kuin hän oli ilmoittanut.

Cineas otti tauluset ja sanoi:

"Se on jollakin tavalla korvattava; Labeon täytyy saada nähdä, että kaikki on maksettu", ja sitten hän sanoi jäähyväisensä.

XI.

Kartanonhoitaja rangaistu.

Hegio oli jo aikaa huomannut, kuinka suuresti hän oli erhettynyt, kun oli ynsistellyt Cineasta vastaan. Heidän muistettavan yhtymyksensä jälkeen oli hän ruvennut tiedustuksiin ja nähnyt, että Cineas tosiaankin oli semmoinen, joksi hän oli sanonut itsensä, jopa vielä mahtavampikin. Hänen rikkautensa, hänen suuret tietonsa, hänen jalo sukuperänsä ja hänen maineensa tekivät hänen mitä etevimmäksi Romassa käviäksi. Jos Hegio olisi ollut jotakin muuta kuin oppimaton vapautettu orja, olisi hän näin kuuluisan miehen tuntenut. Ei myöskään hänen suojeliansa, Tigellinus, voinut kuin sanoa häntä kouhoksi ja vakuuttaa hänelle, että hän puolestansa mieluisammin tahtoisi Cineasta ystäväksi kuin vihamieheksi.

Labeon takaisin-tulo enensi Hegion hämmennystä. Sillä Labeo palasi voitonriemun ja kunnian-osoitusten tuoksinassa, suuren voiton julistajana, laakerikirjetten tuojana. Nero kerrottiin ottaneen häntä vastaan mitä kohteliaimmalla tavalla. Viran koroitus oli hänen tarjonansa, suosio ja edistyminen hovissa. Semmoisen miehen suhteen Hegio ei ollut mitään.

Kauppatuumiinsa oli hän menettänyt paljon rahaa ja menetti vieläkin. Mutta se summa, jonka hän oli ottanut Labeon rahavaroista, oli suuri ja kenties huomattaisiin tarkalla luvunlaskujen tutkimisella. Jos niiksi tulisi ja kaikki saataisiin ilmi, oli hänen rahat takaisin maksaminen. Hänen oli mahdoton paeta. Roman keisarikunnassa ei ollut karkureilla mitään turvapaikkaa. Hallituksen käsi ulottui kaikkialle; ja semmoinen mies kuin Cineas voi saada kiinni Hegion Roman valtakunnan äärimmäisistä osista. Jollei hän voisi rikostansa sovittaa, oli kovin rangaistus hänen edessänsä. Tigellinus ei ruvennut semmoisessa tapauksessa välittäjäksi. Jos semmoinen mies kuin Hegio onnettomuuteen joutui, ei todellakaan Tigellinus hänestä mitään piittaisi. Hegio ei voinut kuin jättää menetystapansa asianhaarain ohjattavaksi ja, jos hänen rahan-anastuksensa tulisi ilmi, palkita sen, sikäli kuin ne sen vaativat.

Viimein tuli päätös.

Eräänä aamuna kutsui Labeo häntä luoksensa ja hän totteli käskyä. Kumma kyllä, Hegio, vaikka hän muutoin oli hävytön, kammosi ja kunnioitti Labeota ja pelkäsi häntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa. Tuon vaikutti kenties hänen isäntänsä ruumiillinen etevyys, tämän kasvanto ja voima, tämän rautainen vartalo ja tukeva koko, taikka vaikutti tämän jäykkä romalainen luonto, tämän levoton jäntevyys ja masentumaton tahto. Juuri nämät ominaisuudet tekivät Labeon muista erinomaiseksi ja juuri näitä Syrialainen pelkäsi. Taikka oli tuohon kenties syynä joku salainen aavistus, että tämä mies kerta määräisi hänen kohtalonsa -- joku selittämätön tulevaisuuden ennakkotunne, joku tietäjän kyky vasta tapahtuvien suhteen. Oli miten oli, Hegio kunnioitti Labeota; eikä hän koskaan, isäntäänsä kohdatessaan, katsonut tätä suoraan kasvoihin; vaan loi tavallisesti semmoisissa tiloissa silmänsä maahan, voimakkaamman luonnon valtaa tunnustaen.

Saapuville tullessaan Hegio havaitsi Labeon totiseksi ja ankarannäköiseksi. Kaikki oli tullut ilmiin, sillä Cineas oli kertonut Labeolle kaikki. Hegio huomasi pian, ettei ollut mitään toivoa. Jollakin tavalla, jota hän ei tuntenut, oli Labeo saanut tietää koko vajauksen.

Hegio päätti kohta mukaantua oloja myöten. Hän ei tietänyt, kuinka muutoin käyttää itseänsä. Labeon korkea asema teki kaikenlaisen riidan heidän välillään mahdottomaksi; ja Hegio oli päättänyt pahimmassa tapauksessa uhrata kaikki, sillä hän tiesi hyvin, ettei mikään muu keino auttaisi.

Kun siis Labeo näytti hänelle tilin omaisuudestaan ja kysyi häneltä erityisten rahasummain käyttämistä, Hegio vastasi, että hän oli kuluttanut sisääntulot kartanon hyväksi. Koko se rahamäärä, jonka Labeo luuli puuttuvan, oli tallella. Hänen kauppatuumansa eivät olleet juuri hyvin onnistuneet, mutta ei hän mihinkään tappioonkaan ollut joutunut. Kaikki oli säilyssä ja minä hetkenä hyvänsä saatavissa. Kuivankiskoisesti ilmoitti Labeo hänelle, etteivät semmoiset kauppatuumat olleet hänelle mieliksi ja ettei hänen kartanonhoitajansa saanut panna hänen rahojansa tämmöisellä tavalla alttiiksi. Hänen oli velvollisuus kerätä kaikki sisääntulot ja pitää huolta niistä, mutta hänen ei ollut oikeus ruveta kauppatuumiin eikä saattaa hänen rahojansa vaaran-alaisiksi hurjilla kauppavehkeillä Afrikan puolella. Kaikkiin, mitä Labeo lausui, vastasi Hegio suorasti, että kaikki oli tallella; ettei hän ollut ryhtynyt mihinkään hurjiin kauppavehkeisin; että hän ainoastaan isäntänsä eduksi oli kauppaa harjoittanut ja voisi vastata jokaisesta obolista. Asia päättyikin niin, että Hegio maksoi kaikki kaivatut rahat ja äyritönnä lähti isäntänsä talosta.

Äyritönnä, mutta koston tuumia täynnä. Sillä Labeo pani hänen pois; laski hänen häpeällä menemään; uhkasi tehdä lopun hänestä; kielsi häntä koskaan eteensä tulemasta; ja kaikki Hegion katkera viha virisi ja hän jätti kartanon, havaiten itsensä köyhtyneeksi mieheksi ja vannoen sydämessään, että hän kaikki nämät jollakin tapaa kostaisi, jos Vaiheettaret joskus hänelle siihen voimaa antaisivat.

Näin tuli Hegiosta ero.

Samana päivänä kuin tämä tapahtui, kävi Carbo Labeolla vieraissa. Hän kuuli asian.

"Vai niin, teidän konnanne on mennyt. Hyvä, antakaat hänen mennä ja liittäkööt hän ja Tigellinus onnensa yhteen. Tigellinus on oleva parempi isäntä kuin teidän jalo Labeonne. Voi näitä Syrialaisia! näitä Syrialaisia! kaupunki on niitä täynnä! Koko Syria on tullut Romaan ja tuonut tänne kielensä, menonsa ja tapansa, lyyransa ja tanssiattarensa. Tämä on Roman kirous. Enkö minä tehnyt oikein niitä paetessani? Pitääkö minun olla Romassa, kun Hegion vertaisille annetaan parempi sia pöydässä kuin minulle ja mahtavain suosio on heidän tarjonansa? Hänen kaltaisensa voivat edistyä siellä. Liehakoitsemalla ja imartelemalla he sukeltavat suurten perhetten luottamukseen, hoitavat näitten asioita ja katselevat halveksien rehellisiä, vanhan-aikaisia Romalaisia."

"Taisi häneltä mennä kaikki, mitä hänellä oli, tämän loven täyttämiseen", sanoi Cineas. "Ei suinkaan hänelle mitään jäänyt."

"Oho, hänellä on yltäkyllin -- yltäkyllin. Eihän tuo herja liene suotta kauppavehkeinensä veijaillut. Ja olkoonkin köyhä, kyllä hän taas pian rikkaaksi pääsee. Hän lierittelee itsellensä jonkun muun luottamuksen. Nämät ne ovat, jotka tätä nykyä luikahtavat mahtavuuteen ja arvoon. Romasta ei ole rehellisten miesten olopaikaksi eikä köyhien, jos he ovat rehellisiä. Kaikkien köyhien Romalaisten täytyy muuttaa pois. Siitä on erä, ettei Roma ole koko maailma. Löytyy paljon paikkoja, jossa vanhan-aikainen yksinkertaisuus vielä menestyy. Meillä on Praeneste ja Gabii ja Tibur, joissa ei kenenkään tarvitse pelätä, että heidän rakennuksensa luhistuvat kokoon taikka palavat. Mutta Romassa asuu ihminen hengen kaupalla. No, suureksi osaksi pönkät kaupunkia pystyssä pitävät. Tarkastaja-koira määrää, että joku vaarallinen halkeama rakennuksen seinässä huolellisesti kalkitaan ja menee tiehensä. Seuraavana päivänä tuo vanha rakennus-raiska raukee ja rutaisee perheen hengettömäksi. Muista yöllisiä tulipaloja. Minun luullakseni Roma joku päivä kokonaan menee tuhaksi. Minua kummastuttaa, että se on niin kauan säilynyt. Mutta nyt on jouduttu siihen, että minä, kun välisti katselen kaupunkia kohden, näen kymmenkunnan taloja melkein joka yö yhtä monella eri taholla palavan. Tämä ei kelpaa köyhälle, sillä häneltä menee kaikki. Mutta rikkaalta tämä käy varsin hyvin laatuun. Jos rikas polttaa talonsa, jopa seuraavana päivänä kaikki hänen ystävänsä lähettävät hänelle kalliita lahjoja: -- kuvapatsaita, koru-astioita, maalauksia, kulta- ja hopeakaunistuksia, kirjoja, vieläpä rahojakin. Nuot rikkaat saavat paremmat kalut kuin ne, jotka heiltä hävisivät; mutta jokainen ymmärtää heidän konnankoukkunsa. Kun Roma on palanut, rikkaat rakentavat sen uudestaan. Minä toivon vaan, että he kaikki yhdessä palavat."

"Romassa ei ole mitään järjestystä. Hämyssä ihmisparka lähtee hengen vaaralla liikkeelle. Silloin ikkunat avataan kahdalleen, hänen kulkiessaan, ja raskaita saviastiain kappaleita viskataan niistä kadulle. Minä tunnen aina itseni kiitolliseksi, kun näen, että ainoastaan astiain kappaleita nakataan ulos. Mutta tämä ei ole mitään. Ollaan hengen vaarassa paljoa pahemmistakin syistä. Yötistä aikaa on kaupunki rosvojoukkojen vallassa, jotka päihtyneinä ja viinanhaluisina kähäjävät pitkin katuja. Jos he tapaavat rikkaan miehen, jolla on pitkä jono saattajia, tietävät he hyvin pysyä kaukana hänestä; mutta jos he kohtaavat yksinäisen ihmisrukan, silloin he karkaavat häneen, ja kaikki mitä hän saattaa pyytää taikka rukoilla, on se, että hänen sallitaan lähteä kotiin, hammas taikka kaksi jälellä suussa. Tämä asianlaita on nyt huonompi kuin koskaan ennen. Nuoret miehet tekevät sitä alituiseksi työksensä. Tuommoinen ei saa olluksi, jollei hän ole ketään maahan kapistanut; uni ei tule mielipahalta öisiin hänen silmiinsä. Ylhäisimmät ovat pahimmat; enkä minä pelkää sanomasta, että Caesari on kaikista pahin."

"Caesari!" lausui Cineas. "Aiotko sinä sanoa, että Caesari kuljeksii pitkin katuja ja hätyyttää ihmisiä?"

"Hämmästyttäneekö mikään, mitä Caesari tekee?" vastasi Carbo tuiman katkeralla äänellä. "Onko mikään rikos, mikään ilkityö liian suuri? Mutta ei ole viisasta semmoisesta aineesta puhua. Romalla on kumminkin hyvin sille sopiva hallitsia. Mutta eihän tätä ijäti kestäne. Juliolla oli Brutonsa, Cajolla Caereansa; Nero saa surmansa jonkun kädestä, jonka jumalat lähettävät."

Carbo rohkeni vaaralliselle alalle; mutta hän uljasteli pelottomasta puheestaan. Hän herjasi Caesarin luonnetta mitä kiivaimmalla tavalla, jutteli kaikki kertomukset hänen sanomattomista rikoksistaan ja julisti hänelle kostoa. Cineaan mieli keventyi vähän, kun hän näki Carbon lähtevän; sillä hän pelkäsi, että joku palvelioista salaa kuuntelisi tätä rajumielistä vanhaa Romalaista.

XII.

Amfiteateri.

Markus ei ollut koskaan käynyt amfiteaterissa ja hänen isänsä päätti hankkia hänelle huvituksen, jonka hän luuli poikaa suuresti miellyttävän. Sentähden Labeo eräänä päivänä vei hänen sinne. Se oli ennen tuon mainion Colosseumin aikaa; mutta tämäkin rakennus oli suunnattoman suuri, vaikkei sillä ollut jälkeläisensä kokoa.

Kun he astuivat sisään ja istuutuivat, heille ilmaantui kummallinen näky. Kaikkialla heidän ympärillänsä oli lukemattomia istuimia, täynnänsä kymmeniä tuhansia ihmisiä, kaikensäätyisiä ja kaiken-ikäisiä. Alemmilla istuimilla siaitsivat ylhäisemmät kansaluokat samalla kun alhaiso oli tuonnemmaksi asettunut. Rakennuksen toisessa päässä nähtiin keisari koroitetulla paikalla.

Useita miekkailuita oli jo pidetty, ja kun he tulivat sisään, oli juuri lyhyt loma-aika. Pian alkoivat miekkailut uudestaan. Muutamia likikätisiä taisteluita toimitettiin erilaatuisilla aseilla. Ensimäinen ottelu loppui niin, että toinen taistelioista pisti toisen sydämen puhki. Markus näki veren purskahtavan esiin; näki miehen kaatuvan kuoliaaksi; kuuli mieltymyshuudot kaikkialta ympäriltänsä.

Hän painoi kasvonsa isänsä käsivartta vastaan ja häntä hirvitti.

"Isä, minä tahdon mennä kotiin."

Hän lausui nämät sanat tuskin kuultavalla äänellä, kun hänen isänsä kallistui hänen puoleensa kysyäksensä mikä häntä vaivasi.

"Minkätähden" Oletko sinä kipeä, poikaseni?"

"Olen; minä en saa katsotuksi, kuinka ihmisiä tapetaan."

"Vai niin! siinäkö kaikki?" lausui Lateo levollisesti. "Se ei tee mitään. Tähän sinä pian totut. Muista, että sinä sanoit, että sinusta tulee urhoollinen soturi. Sinun tarvitsee nyt jo ruveta katsomaan, kuinka ihmiset taistelevat ja surmaavat toisiansa. Sinä olet Romalainen."

Markoa kauhistutti ja hän siirtyi likemmäksi isäänsä.

"No, rakas poikani, katso ylös. He miekkailevat."

Markus kokosi kaikki lapsellisen rohkeutensa ja pakoitti itsensä katsomaan kiistakentälle. Mutta häntä ilvotti nähdä taistelevia miehiä, jotka veristyneinä ja pölyttyneinä tappelun tuimuudessa huokasivat ja vaikeroivat. Taas häntä pudistutti ja hän kätki kasvonsa isänsä rintaa vastaan.

"Minä en julkene! Oi, minä en julkene", hän nyyhkytti.

"Älä nyt, oma poikaseni, minä tiedän ettet sinä ole mikään pelkuri", sanoi Labeo ison ajan perästä. "No, ole romalainen poika! Katso, kaikki miehet ovat menneet pois ja he ovat nyt lähteneet tuomaan esiin petoja. Koetappas katsoa tätä."

Taas nosti Markus kasvonsa ja näytti väkisin irroittavan ne heidän suojapaikastansa sekä voimansa takaa pakoittavan silmänsä näkymöä kohden.

Hän näki arenan edessänsä, siinä yhden miehen. Tämä mies seisoi keskikohdalla, kasvot heitä päin kääntyneenä, ainoastaan lyhyt miekka aseena. Hän oli soleva, harteakas ja runteva. Hänen rehtava ruumiinsa toi esiin hänen uhkeaksi muodostuneet jäntäreensä. Hänellä oli vaaleat, pitkät hiukset, jotka tiheinä suortuvina vyöryivät hänen päästänsä. Hänen kasvoissaan ilmestyi vakavuutta ja rohkeutta ja kun hän katseli yleisöä ympärillänsä, osotti koko hänen käytöksensä tyyntä ja uljasta huolettomuutta.

"Minä tiedän kertoa sinulle kaikki hänestä", sanoi Labeo, aikoen luovuttaa poikansa tunteet tuosta kauhusta, joka oli niin peräti valloittanut hänen. "Minä tiedän kertoa kaikki hänestä. Hän on Britannialainen. Meidän soturimme ottivat hänen kiinni ja lähettivät hänen tänne muitten vankien joukossa. Hän on ollut jonkun ajan opissa ja koko Roma on kiihostunut hänen tähtensä. Hänestä näyttää tulevan oiva gladiatori."

Tässä kova kiljuna keskeytti Labeon. Se tuli _vivarium'ista_, jossa pedot pidettiin suljettuina. Labeo luuli, että Markus säikähtyisi tästä; mutta hänen ihmeeksensä kipelsi poika välkkyvin silmin hänen jalkojensa luo ja vartoi innostuneena saadakseen nähdä, mistä se tuli.

Kiljuna toisensa perästä kuului.

"Etkö sinä pelkää?" kysyi Labeo.

Markus ei kuullut häntä. Labeo ei ymmärtänyt poikansa hienoa arkaluontoisuutta. Ihmisveren näky -- ihmisten kuoleminen -- ne häntä olivat kammottaneet.

Ennen pitkää joku rautaristikko paiskattiin auki ja tiikeri hypähti esiin. Hän ei ollut moneen päivään saanut mitään ruokaa ja hänen julmuutensa oli hirveä. Hän seisahtui tuokioksi hiiluvin silmin ja pieksi kupeitaan hännällänsä. Silloin hän havaitsi Britannialaisen.

Hän rönkäisi kauheasti.

Britannialainen silmäili häntä levollisesti. Tiikeri syöksähti häntä kohden. Viimein se kyyristyi ja karkasi sitten hirmuisella huippauksella suoraan häntä vastaan.

Mutta Britannialainen oli varoillaan. Taitavasti väistäen hän kerran lujasti iskeä sivahutti petoa. Tämä oli kuoleman isku. Kookas eläin karjahti kauheasti ja kellistyi värähdellen hiekalle.

Ikäänkuin ukkosen jyrinä kaikkuivat äärettömän katseliajoukon mieltymyshuudot. Markus yhdistyi muihin, taputtaen käsiänsä.

"Minun oma kelpo poikani!" sanoi Labeo ylpeästi. "Tiesinhän minä, että sinä vihdoin mieltyisit tähän."

"Kyllä; mutta en silloin, isä, kuin ihmisiä tapetaan! Se on liian kauheata."

"Odota ja katso", lausui Labeo.

Tiikerin ruumis vietiin pois ja taas kiinnitti aukenevan rautaristikon kirskuna kaikkien huomion. Tällä kertaa se oli leijona. Hän astui esiin verkalleen ja katseli ympärillensä arenalle ikäänkuin hämmästyneenä. Hän oli mitä isoimpia laatuansa -- oikea jättiläinen kooltaan -- ja häntä oli kauan säästetty jotakuta etevää vastustajaa varten. Hänessä näytti olevan kahden semmoisen eläimen vastus kuin edellä käynyt tiikeri. Hänen vieressään oli Britannialainen niinkuin lapsi.

Leijona oli kauan nähnyt nälkää; mutta ei hän osottanut semmoista raivoutta kuin tiikeri. Hän juoksi vitkalleen arenan poikki ja kokonaan ympäri sitä, niinkuin olisi hän etsinyt jotakin pääsöpaikkaa. Havaiten itsensä joka puolelta saarretuksi, hän palasi jälleen keskikohdalle ja painaen suunsa aivan lähelle maata, hän laski niin kumajavan, niin kaikkuvan, niin kestävän ärjynän, että koko aimfiteateri siitä järkkyi.

Britannialainen ei liikahtanut. Ei mikään jäntäre hänen kasvoissansa vavahtanut. Hän piti päänsä pystyssä, vartoen, miekka tanassa. Viimein kääntyi leijona kokonaan häntä päin ja peto ja miekkailia seisoivat silmästä silmään toinen toistansa katsellen. Mutta ihmisen tyven katsanto näytti tuskauttavan ja vimmastuttavan eläintä. Hän ammahti takaisin, karvojansa ja häntäänsä pöyristyttäen; ja harjaansa pudistaen hän lyykistyi alas hirmuista hpökkäystä varten. Summaton kansajoukko istui kuin lumottuna. Tässä olikin näky, jonka vertaista ei usein nähdä. Leijonan tumma haamu töytäsi eteenpäin; mutta taas heittäysi gladiatori, niinkuin äskenkin, syrjään ja lyödä jämäytti. Mutta tällä kertaa miekka sattui johonkuhun kylkiluuhun. Se heltesi hänen kädestänsä. Leijona oli vaan vähäisen haavoitettu; eikä isku muuta kuin ärsytti häntä hurjimmilleen.

Ei Britannialaiselta kuitenkaan tänä kamalana hetkenä hiukkaakaan hänen kylmäkiskoisuudestaan kadonnut. Aivan aseetonna hän seisoi leijonan edessä, päällekarkausta odottaen. Kerta toisensa perästä leijona hyömäsi häntä vastaan; mutta taitava gladiatori väisti aina, koettaen sukevilla liikunnoillaan päästä siihen paikkaan, jossa hänen aseensa oli ja saada sitä haltuunsa. Uskollinen miekka kädessänsä hän nyt vartoi nyt viimeistä ryntäystä. Niinkuin ennen leijona tulla tuoksahti; mutta tällä kertaa Britannialainen tähtäsi oikein. Miekka kävi sen sydämeen. Kauhea peto kaatui, tuskissansa sinne tänne väänneksien. Kavahtaen uudestaan kämmenilleen, hän riensi arenan poikki ja vielä kerran karjuen hän kaatui kuoliaaksi sen rautaristikon luo, jonka kautta hän oli tullut.

Mutta gldiatoria, vaikka hän oli voittanut, olivat nämät ponnistukset raukaisseet. Hän laskeusi alas, nojautuen käsivarttansa vastaan ja katsoen maahan päin. Hänen raskaan hengityksensä voivat katseliat istuimiltaan asti kuulla. Sillä tuossa kauheassa ottelussa oli leijona tuskin suonut hänelle hengen vuoroa, ja hän oli nyt kovasti uupunut.