Chapter 6

Heleenan avatessa ovea tuli hovipalvelija Heikki. Tämä loi utelevan silmäyksen Heleenaan ja De la Chapelleen, havaitsi rahakukkaron, jonka Heleena oli pannut pöydälle, ja nyökäytti päätään tyytyväisesti. Sitte tarjosi hän Heleenalle käsivartensa ja saatteli häntä lähelle hovilinnaa.

Erotessaan Heleenasta loi hän tuikean silmäyksen tuimaan palvelijaan, joka oli heitä seurannut kappaleen matkan päässä. Sen tähden hän vaan likisti Heleenan kättä hyvästellessään.

XXI.

Vanha Hattulanius istui kreikkalaisen kirjansa vierellä, niinkun tapansa oli, takkavalkean vaiheilla, vanhan Saaran toimitellessa talouden askareita. Vanhus laski kirjansa kiinni, ja katsoa tuijotti riutuvaan ahjoon, siitä lähtevän himeän punaisen valon turhaan kokiessa taistella hämärää vastaan. Hirmuinen myrsky vonkui pienen kartanon nurkissa, ja lumi pyryili suunnattomiksi nietoksiksi, jotka ikäänkun äärettömän liitumeren laineet tulvasivat maiden yli. Petäjät metsissä notkuivat ja väännähtelivät, niinkun kuoleman tuskissa, ja toisinaan kuului rajuilman tohinan läpi taittuvan petäjän paukkuva räiske, tahi toisiaan kihnuttavain oksain kimakka ryskinä.

"Jumala varjelkoon niitä, jotka nyt ovat matkalla!" huokasi jumalinen kirkkoherra.

"Tämmöisellä hukkain ja varkaiden ilmalla pysyy toki jokainen rehellinen ihminen kotonaan," sanoi Saara. "Jos joku nyt on ulkona, ei hän ole oikeilla retkillä."

"Älä sano niin, vaimoni!" sanoi kirkkoherra: "Älä tee syntiä..."

Kaksi kovaa paukausta ovelle keskeyttivät hänen puheensa. Saaraa vapistutti ja hän heittäysi miehensä käsivartta vasten, jonka tämä ojensi ylösnostaakseen. "Ole hiljaa Jumalan tähden, Antti kultani: Ne ovat pahoja ihmisiä!"

"Niinpä sanoit silloinkin, kun Översti tuli meille viime syksynä!" vastasi kirkkoherra.

"Niinpä niin!" vastasi Saara: "Mitä hyvää siitä vieraasta lienee ollut, sen Jumala tietäköön!"

"Vaimo!" sanoi kirkkoherra: "Hillitse kielesi, ettet syökse meitä onnettomuuteen."

Näin sanoen meni hän ovelle ja avasi.

Hyvin tunnettu kamaripalvelija, Rupertti, astui sisään ja sanoi terveisiä itse Överstiltä, joka myös samalla astui alas ratsaalta, käskien väkensä majoittua entisiin paikkoihin. Kirkkoherra otti vieraansa sydämellisellä ilolla vastaan, kyseli häneltä ehtimiseen yhtä ja toista, mikä koski hänen rouvaansa, muistamatta, ettei Överstikään ollut rouvaansa nähnyt siitä asti, kun hän itse.

Harvinaisella alhaisuudella ja mielihyvällä puristi Översti vanhuksen kättä näyttäen omituisella hyvällä mielellä jälleen näkevän tämän vähävaraisen asunnon, missä hän ensi kerran tapasi nuoren puolisonsa. Hän katseli ympärilleen tässä matalassa tuvassa, ja sanoi, ojentaessaan kättä Saaralle: "Jos nytkin tahdotte antaa minun olla vieraananne, muori kultaseni, niin en tahdokaan vaivata teitä niinkun viimein. Huomenna varhain matkustan taas. Minulla ei ole rauhaa, ennenkun näen nuoren morsiameni. Olen pikimältäni käynyt Anjalassa, ja käskenyt laittaa kaikki kohdat kuntoon kotiin tuloksemme uudelle vuodelle, mutta en tahtonut siellä viipyä. Tahdoin mieluummin vielä kerran viettää yön luonanne, arvokas Isä Antti ja Saara muori."

"Hyvin terve tultuanne, ankarin Armonne!" sanoi eukko sydämellisellä ilolla. "Se on suuri kunnia halvalle kodillemme! Jumala siunatkoon Teidän Armoanne, kun otatte hyväksenne!"

Illallinen oli kohta valmistettu. Vanha Saara kysyi, tahtoiko Översti maata tavallisessa sängyssään, vai laittaisiko hän vuoteen suureen uudinsänkyyn pienessä kamarissa. Hieno punastus lennähti soturin kasvoihin, pyytäessään jälkimäistä.

Eukon pannessa kaikkia kohtia järjestykseen, tuotatti Översti pullon viiniä, jota hän pyysi kirkkoherran kanssansa tyhjentämään. Joka ryypyltä kävi kirkkoherra aina puheliaammaksi, ja viimein otti hän puheeksi vaimonsakin taikauskoiset ennustukset, ettei hyvin kävisi, koska vihkiessä kylmä teräs oli morsiamen ja sulhasen välillä.

Översti, joka ei juuri peljännyt kylmää terästä, hymyili ja sanoi: "Tunnen Heleenani hellän sydämen, ja jos hän ei tule onnelliseksi, niin se on minun syyni!"

"Niin, niin!" myönsi kirkkoherra: "Hän on harvinainen nainen. Pikainen on hän kyllä kaikessa, mutta hänellä on niin herttaisen hyvä sydän, aivan niinkun Hänen Herrautensa näki hyväksi mainita."

Saara tuli samassa kamariin. Hänenkin täytyi maistaa pikarillinen viiniä.

Sittekun hän syvään niiaten oli juonut Hänen ankaran Armonsa onneksi, pyysi hän nöyrästi: "että Hänen Armonsa pelastaisi hänen eräästä ankarasta huolesta, jonka esineenä oli pienoinen laatikko."

"No, mikähän se olisi?" kysyi Översti hymysuin.

"Ah, Hänen Armonsa!" huudahti Saara: "Olen varsin huolissani, miten saanen sen pienen laatikon omistajalleen. Nuori ihana neiti Markareeta Cabeliau matkusti tästä sivu pari päivää tätä ennen, ja oli meillä yötä. Hänen vanha isänsä oli yhdessä matkassa. He olivat matkalla Nyköpinkiin, ja sanoivat, että Teidän korkea Armonne siellä varmaan tapaa heidät. Jumala suokoon Hänen Armolleen onnellista matkustusta sekä iloa perille päästessä. Niin, sitähän aioinkin sanoa, että nuori Markareeta unhotti laatikon tänne. Ei se ole juuri suuri, mutta varmaan on siinä kalliita kapineita, niinkuin rikkaat kauppiaat aina kuljettavat niitä muassaan."

"Hyvin mielelläni, rakas Saara muori!" nyökäytti Översti päätään: "Minä tunnen sekä Aprami Cabeliau'n että hänen tyttärensä varsin hyvin, ja tapaankin heitä varmaan!"

Vielä kerran nyökäytti Översti päätään vanhalle parikunnalle, käski palvelijansa olla varhain valmiina lähtemään, ja meni pieneen kamariin.

Pöydällä nuoren Heleena Wreden entisessä huoneessa paloi taas sama pieni lamppu, ja sen vierellä oli pienoinen kallis arvoinen laatikko. Saara muorin rukki oli asetettu syrjään ja ison uudinsängyn punaiset samettiset esiriput olivat auki vedetyt. Ulkona riehui rajuilma yhtenään, Överstin sitä huomaamatta.

Aateksivainen soturi astui muutamia kertoja edes takaisin lattialla. Hänestä tuntui niin kummalliselta. Suloisessa ruusun hohteessa väikkyi hänen muistissaan sen ihanan neidin kuva, jota hän sanoi puolisokseen. Hän kertoili muistossaan koko rakkautensa kohtalon, kuinka se syntyi hirmuisella silmänräpäyksellä, kuinka sitä niin useat Heleenan lempeyden armaat osoitukset elvyttivät, kuinka se kerrassa iäksi päiväksi vahvistettiin samalla hetkellä, jona hänen täytyi hänestä erota. Kaikkityyni oli ihana unelma -- ainoastaan jäähyvästi hetken päällä häilähteli jotakin synkeätä, jotakin hämäräisesti huolettavaista. Hän pudisti päätään itsekseen, ja hän olisi toivonut sen toisin olleeksi. Hän olisi tahtonut uudelleen elää noita viimeisiä hetkiä Heleenan kanssa, ja sanoa hänelle muuta, kun mitä oli sanonut.

Tyytymättömyyden ja levottomuuden tunne heräsi hänessä. Hänen kuluneen elämänsä vieläkin kaukaisemmista ajoista tunki toisinaan hahmuja hänen muistiinsa, joita hän kiivaasti koetti karkoitella, kiinnittämällä ajatuksensa rakastettuun Heleenaansa.

Hän kiirehti vuoteelle menemään ja lymysi nyt punaisten esirippujen varjoon.

Hän koetti nukkua, mutta se oli turhaa koetusta. Myrskyn ryske, joka ei koskaan ennen liene hänen untansa häirinnyt, kajahteli hänen omassa sisussaan eriskummaisella tavalla. Huolettavat ja sekaiset aavistukset, joita hän väkisin koki karkoittaa, pitivät häntä valveilla.

"Oi Heleenani!" huokasi hän: "Oletko vienyt muassasi täältä ne viattomuuden ja rauhan enkelit, jotka lepoasi vartioitsivat? En kadehdi sinulta niiden taivaallista seuraa. Ah, autuudekseni olen ne sinun luonasi löytävä!"

XXII.

Neiti Ebba Brahe ja rouva De la Chapelle kävelivät, pitäen toisiaan vyötäisistä, edestakasin isossa, kolkossa salissa, jota kynttiläruunut ja lampetit valaisivat. Se oli leskikuningattaren iso tanssisali. Molemmat olivat surulla mielin; mutta Ebba, jolla oli tyynempi luonto, koki lohdutella kiihkoista ystäväänsä, joka näytti olevan kovin mielenkuohuisena.

"Niin niin, se on ollut ja mennyt!" sanoi Ebba. "Näen, ettei minulla olekaan onnea odotettavana niin huikentelevalta sydämeltä, kun hänen on. Usko minua, Heleena, emme tulekaan niin onnellisiksi, kun nuorena luulimme. Jollei parempaa ja rauhallisempaa turvapaikkaa omalle tunnolle olisi, kun nuoruuden rakkaus, niin olisimme hukassa. Ei, muuta onnellisuutta ei ole, kun velvollisuuksien täyttäminen, niin luulen minä tästä hetkestä alkaen."

"Oi Jumala!" huokaisi Heleena: "Mitkä velvollisuudet! Minä kauhistun niitä!"

"Älä tee sitä, Heleena!" jatkoi Ebba. "Usko minua, tuo levollinen onni, olla ylevän ja vakaisen miehen vaimo, on tosiaankin paljon parempi kun se hupa, minkä nuorukaisen huikenteleva suosio tuottaa. Eipä olekaan niin vaikeata uhrata rakkautta kunnioitukselle. Moni saa uhrata sen jääkylmälle velvollisuudelle ilman muuta palkintoa kun välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta. Se on nyt kerta meidän naisten kohtalo."

"Ah, se on kova kohtalo!" valitti Heleena: "Mutta sinä kannat kohtalosi voimalla. Kuitenkin näen sinun haikeasti surevan. Tuo kavala hollantilaisnainen! Ja kuningas on todellakin rakastunut häneen."

"Se on varsin varma!" vastasi Ebba punastuen: "Ja minä menen sen tähden naimisiin Jaakko De la Gardien kanssa. Elämä pyhitetty huoneellisille velvollisuuksille, on palkitseva minulle kadonneet nuoruuteni unelmat."

"Ah! huomaan että olet oikeassa!" sanoi Heleena: "Mutta tuleeko minullakin olemaan sellaista voimaa? Pelkään, että puolisoni näkeminen minun kuolettaa. Ja kuitenkin, enkö ole täyttänyt velvollisuuttani? Ah, mikä minua kuolettaa on se, etten tehnyt sitä mieluisesti, että olen tehnyt sen särjetyllä sydämellä. Jumalan olkoon kiitos, että se on ollut ja mennyt!"

"Niin ensimmäinen hetki on vaikea!" sanoi Ebba huo'aten ja meni ystävänsä kanssa akkunan luokse: "Mutta kyllä levostumme, kun vaan on sydäntä tekemään vakaisen päätöksen."

Ebba Brahe kohotti kaunista kättänsä, käänsi timanttisormuksen, joka hänellä oli sormessa, akkunaruutua vasten ja piirsi siihen nuo hyvin tunnetut värsyt:

"Kohtalooni tyydyn vaan, Ja kiitän Herraa armostaan."

Molemmat nuoret naiset katselivat äänettöminä tätä kirjoitusta, kun samassa ovi aukesi ja kuningas itse astui sisään taluttaen äitiään, leskikuningatarta. Heidän jälessään tuli loistoisa saattokunta, jonka joukosta Heleenan tarkka silmä likinnä kuningasta keksi sen uljaan soturin, jota hänen täytyi puolisokseen sanoa. Kuningas tervehti etäältä, hämmästyneesti katsahtaen, kaunista punastuvaa Ebbaa; mutta De la Chapelle riensi Heleenan luokse, suuteli kalvettuvaa otsalle ja suulle, ja likisti, ihastuksissaan, koko hovin läsnä ollessa kainostelevan naisen rintaansa vasten.

XXIII.

Kuningas oli käskenyt koulun rehtorin Nyköpingissä kirjoittamaan ilvenäytelmän, jota muutamat koulupojat ja teinit Linköpingistä -- Strengnäsin lukiota ei silloin vielä ollutkaan -- tulisivat näyttelemään urhoollisen Översti De la Chapellen hääpäivänä.

Oppinut maisteri Sveno Svinevadensis oli salaisuudessa tehnyt merkillisen teoksensa, lisännyt näyttelijäkunnan muutamilla nuorilla hoviherroilla, ja oli juuri eräässä hovilinnan isossa salissa, valmiina aloittamaan suurta näytelmäänsä, jolla oli seuraava nimitys: "Viipurin pamaus, ratki surkea ja ajateltava kometiiaa, Ruotsalaisten iloinen Venäläisten surullinen nähdä ja kuulla, jossa näytellään: kuinka mahtava ja sotakuntoinen kapteini, Canutus Posse, räjäytti monta tuhatta Tatarilaista ilmaan ruutimiinulla, kokoon pannut Sveno Svinevadensis, jouluaattona vuonna 1614, Nyköpingin hovilinnassa."

Tuskin oli Översti De la Chapelle tointunut ihastuksistaan ja Heleena malttanut mieltänsä, ennenkun eräs hoviherra, joka oli puettu prologoksi (esipuhujaksi), kutsui koko seuran astumaan näytelmäsaliin. Kaikki riensivät sinne suuresti iloisina ja uteliaina. Heleena oli iloissaan tästä tilaisuudesta saada itsekseen mietiskellä, ollessaan näytelmää katselevinaan; hän meni siis mielellään muassa. Översti ei ollut näytelmästä juuri milläänkään. Kun seurue pitkän käytävän läpi astui näytelmähuoneesen, näki Översti sivu mennessään toisen Heleenan palvelioista, erittäin merkillisesti ja levottomasti katsellen, seisovan siellä. "Odota täällä!" kuiskaisi Översti hänelle äkisti, saliin astuessaan.

Heleena oli sekä huomannut palvelijan arveluttavan katsannon että kuullut puolisonsa sanat. Kamala aavistus lennähti hänen mielessään, ja hän mietti mitähän palvelijalla olisi sanomista. Heleena tahtoi ennen häntä ennättää, sillä hänellä olikin paljon miehelleen uskomista; mutta hänen täytyi odottaa siihen tilaisuutta.

Kun seurue oli istunut paikoilleen ja näytelmä alkanut, puikahti Översti pois. Heleena katsahti hätäisesti hänen jälkeensä, liikahtaen juuri kun olis tahtonut paluuttaa häntä; mutta Översti nyökäytti ystävällisesti päätään, ikäänkun levoittaakseen häntä, lupasi kohta tulla takaisin ja meni huoneesta:

Heleena antautui omain levottomain ajatustensa valtoihin, huolimatta pitkäveteisestä näytelmästä, jonka henkilöt nyt astuivat esiin toinen toisensa perään, pitivät pitkiä puheita tahi lauloivat lauluja, lukua pitämättä nykyisemmän ajan vaatimuksista taiteelta.

Lopuksi astui esiin nuorukainen, jonka näky karkoitti veret Heleenan poskilta ja uhkasi pakahuttaa hänen sydämensä.

Se oli solakka, kalpea mies ritarillisessa puvussa, kannel pansaroitulla käsivarrellaan. Hän astui esiin jalolla arvoisuudella, silmäyksensä lennähtivät seuran ylitse ja jäivät viimein Heleenaan katsomaan. Hän lauloi:

Siell' istui Kymijoen partaalla Matkustaja rukoillen. Hän yksin kuuli rukouksensa, Se oli niin murheinen: Kun tuuli katosi nuoruuteni, Ei oo mulla rauhaakaan; Mun ruusuni ryöväri tempaisi; Valmis olen kuolemaan.

Näin yksinänsä hän laulaapi Rajuilman noustessa. Himeästi tähtyet tuikkaapi, Hänen surmaapi salama.

Laulun sävelissä oli eriskummainen tuskallisuus, jonkunlainen epätoivoisuus, jonka ilmausta kuitenkin levonsivat ne hiljaa raukeavat, kantelelta otetut soinnut, joilla laulaja lopetti laulunsa.

Kuulijat, joita teeskentelevän soitannon nautinto ei ollut pilannut, olivat syvältä liikutetut, ja itse näytelmän tekijäkin, herra Sveno Svinevadensis, ihastui noista sävelistä, jotka elähyttivät ja kunnostuttivat hänen typerämielisiä värsyjään.

Mutta hän, jota laulajan silmät olivat tähdänneet, ja jonka sisimmäinen rinta oli vastannut tähän haikeamieliseen lauluun, oli viimeisiä säveliä kuullessaan vaipunut penkilleen jälleen, ja tuskallinen kalmankalpeus peitti hänen kasvojaan.

Samassa silmänräpäyksessä kävi voimakas käsi hänen vyötäisiinsä. Se oli Översti. Säpsähtynyt Heleena katsahti ylös; mutta musertava katsahdus Överstin silmistä kohtasi häntä. Överstin kulmat olivat kammoittavasti ryppyisinä kun hän hampaitaan purren kallistui Heleenan kuvan puoleen ja kuiskaisi: "Tule pois täältä, uskoton! Minä haastan sinut oikeuteen. Sinä olet myönyt koristimesi, sinä olet pettänyt rakkauteni, -- -- -- mutta hiljaa! hiljaa!"

Hän laski sormensa Heleenan suulle ja kantoi hänen pois, kuuntelijain huomion ollessa kääntyneenä Svinevadensis'en mestariteoksen pitkitykseen.

Ulkopuolella ovea seisoi näytelmäntekijä, teoksestaan ihastuksissaan -- sillä innossaan piti hän soitantoakin tekemänänsä -- ja huusi Överstille, joka riensi ohitse kalpean morsiamensa kanssa: "Sepä kävi oivallisesti! Ukonnuoli kuolevaan iski! Mutta mitäs se on Viipurin Pamauksen suhteen? Seisottukaa kaikin mokomin sitä kuulemaan!"

XXIV.

Översti astui morsiuskamariin, pyörtynyt morsiamensa sylissä. Hän asetti hänen komealle vuoteelleen, loi hurjan silmäyksen häneen, ja käveli edes takaisin, antaakseen hänelle aikaa tointua, ja malttaakseen itsekin mieltään sekä ryhtyäkseen johonkin päätökseen.

Samassa astui sisään kaksi nuorukaista, joita Överstin palvelijat turhaan kokivat estää. Sillä aikaa kun toinen, lumikalpea Kaaprieli, loi hurjia silmäyksiä ympärilleen ja viimein tuikasti katsahti hämmästyneesen isäänsä, astui toinen, hovipalvelija Heikki, rohkeasti morsiussängyn viereen ja mitä hellimmästi suuteli kalvettunutta.

Översti ei tiennyt mitä ajatteli. Hän ryhtyi miekkaansa.

Mutta nyt kuvautui lempeämpi ja jalompi tunne nuoren pojan kasvoihin. Hän astui luokse ja pidätti isänsä kättä. "Oi isäni!" sanoi hän: "kohtahan jätämme hyvästit toisillemme!"

"Hyvästit!" matki kummastunut Översti. "Enhän minä tiedä..."

"Ettekö tiedä, isäni?" keskeytti nuorukainen.

"Ei olekaan siis teidän tietenne, kun hän -- minun -- minun äitini -- antoi minulle rahaa matkustaakseni pois? Ette suinkaan tiedäkkään, että kuningatar on ajanut minun pois hovista?"

"Oi Jumala!" huudahti isä: "Se olikin sen tähden kun hänen korunsa olivat Hollantilaisella. Mutta kuka..."

"Jää hyvästi, Heleena!" sanoi hovipalvelija. "Minä menen sotajoukkoon Liivinmaalle Kaaprielin kanssa."

Silloin kuiskaisi Heleena tuskin kuuluvalla äänellä: "Ah, älä vielä lähde -- ota minua kanssasi Anjalaan!

"Sisar raukka!" huokaisi hovipalvelija.

Överstin kasvot lensivät tulisen punaisiksi. Säihkyvä silmäys välähti vapisevaan ja hämmästyneesen palvelijaan, joka kiirehti ulos, toinen nuoreen Heikki Fabiani Wredeen.

"Isäni!" sanoi Kaaprieli. "Tiedän kostosi kauan vainonneen Wreden sukua; mutta Heikki on ystäväni ja hyväntekijäni. Hänen sisarensa on puolisonne. Minä sanon häntä äidikseni, ja silloinhan kostonne toki lienee loppunut!"

Kalpea hymy elähytti Heleenan kauniita kasvoja. Hän ojensi kätensä rukoilevasti herransa ja puolisonsa puoleen, ja silmäys niin taivaallinen, että se olisi sulattanut paholaisenkin jäisen sydämen, kohtasi Överstiä hänen raukeista silmistään.

Översti astui hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä katuvaisella helleydellä ja likisti sitä huuliaan vasten.

Heleena piti hänen kättään omassaan, otti hiljaa veljensä käden ja vei sen Överstin käteen.

Uljain ja vakain silmin katseli Fabian Wrede vanhaa vihollistaan; mutta kun pyhä tunne elähytti Överstin kasvoja, ja hän levitti sylinsä nuorukaista kohti, vaipui tämä, suloisesti sovitettuna, hänen jaloa rintaansa vasten. Heleena laski kätensä ristiin. Se taivaallinen silmäys, jonka hän oli luonut korkeuteen, kohtasi sitte nuorta De la Chapellea, joka seisoi oven vieressä ja itki.

Isä riensi poikansa luokse ja likisti häntäkin kotvan aikaa sydäntään vasten.

Heidän näin seisoessaan, ääneti toisiaan syleillen, kuiskasi Heikki ankarasti vapisten: "Hiljaa, hiljaa! -- älkää häiritkö Heleenaa -- hän uinahtaa! Oi Jumala! --"

KIRJAN ARVOSTELIJAN LISÄYS.

Herra rohvessori A. Fryxell mainitsee Ruotsin historiassaan (kuudes osa, sivu 70), että nuori De la Chapelle, jota sotamiehet kutsuivat pieneksi Laske-Pelleksi, samoin kun isää isoksi, oli siinä osastossa Ruotsin sotajoukkoa, joka, Johan Banérin komennossa, 9 päivänä Syyskuuta v. 1621 väkirynnäköllä valloitti Riikan kaupungin. Vanha De la Chapelle kehoitti siellä poikaansa uskollisesti työntymään eteenpäin. Nuorukainen totteli -- ja kaatui samassa silmänräpäyksessä, tiheän luotisuihkun lävistämänä.