Chapter 5

Nuorukaisen muutoin kalvakot kasvot olivat tulehtuneet eräästä hänen sydämestään lähtevästä kummallisesta heijastuksesta. Hänen silmissään ei asunut enään tuota ääretöntä, toivottomasti kuolettavaa mielihaikeutta. Heloittava elo liikkui hänen silmissään, mutta hänen huulissaan viipyi niiden tavallinen, surullinen mielenilmaus, ja hänen kulmissaan asui pyhä kunnioitus. Heleenan rinta vapisi; mutta hän jatkoi taisteluaan sydämensä kanssa, kestyttääkseen silmiään hänen päällensä katsomaan.

Yleviä ja puhtaita ajatuksia lennähteli hänessä, antaen hänen olennolleen arvollisuutta ja puhtaan omantunnon voittavaa voimaa. Hänen katsantonsa kävi varmemmaksi, hänen sielunsa tunsi itsensä yhä yleämmäksi, nuorukaista yhä etevämmäksi. Hänen katsantonsa vaikutti nuorukaiseen niin, että tämä puolestaan raukesi yhä syvempään ujouteen. Nuorukainen ojensi kätensä käydäkseen hänen käteensä; mutta kun Heleena hiljaa veti kätensä takaisin, niin nuorukaisen katsannosta ja mielestä hetken houreet kalvehtuivat.

"Kaaprieli!" sanoi Heleena äänellä, johon hän käytti kaiken olentonsa ponnistusta, -- ja kuitenkin hän punastui -- "Puolisoni poika! onnettomuus on edessäsi. Kuningatar on vihoissaan aamullisesta kevytmielisyydestänne!"

Heleenan sanoista hämmästynyt nuorukainen kalpeni aina enemmin, ja hän katseli häntä kysyvin silmin.

"Heikki on sanova sinulle enemmän!" jatkoi Heleena, tahtoen eritä hänestä.

Mutta nuorukainen kävi häntä äkisti käteen ja pidätti häntä: "Oi Jumalani!" huusi hän: "mitä tarkoitatte, -- -- -- äitini?"

"Kuningatar tulee!" keskeytti Heleena kauhistuen, ja tuota pikaa eroten nuorukaisesta.

Kahden vanhemman rouvan seuraamana astui kuningatar keskelle salia ja hänen vihjauksestaan tanssi taukosi; hämmästyneinä käänsivät kaikki häneen silmänsä.

"Tanssi saa kohta taas alkaa!" sanoi Hänen Majesteettinsä, tuimasti katsellen. "Kernaasti saatte tanssia ja huvitella enemmän, ystäväni; mutta sanon teille, että tässä on ensin tuomio julistettava ja rangaistus annettava. Tanssikaa sitte taas lapset. Kuules, marsalkki! kutsu esille ne keveämieliset sapatin rikkojat, jotka tunsin aamulla. Enkö ole antanut teidän leikitellä tarpeeksi, koska yksin sunnuntai-aamukin käytetään leikkiin ja huvituksiin? Onko se lepopäivän pyhittämistä, lapset? Käskyni on, että he hetikohta ajetaan hovistani; niin on tahtoni. Marsalkki, taluta heidät ulos hetikohta!"

Komea hoviherra, marsalkki Hofman Bese, astui esiin, nosti sauvansa ja lausui korkealla äänellä: "Hänen Armonsa tahto ja käsky on, että nämä kaksi Hänen Majesteettinsä nuoren kuninkaan virkamiehistä, vänrikki Kaaprieli De La Chapelle ja kamaripalvelija Heikki Heikinpoika, joilla tähän asti on ollut pääsylupa Hänen Majesteettinsa hoviin, hetikohta erkanevat siitä, sillä he ovat, sopimattoman menon tähden sapattina, pois ajetut Hänen Majesteettinsä silmistä."

Marsalkki kolahutti sauvaansa lattiaan, niin että kajahti salissa.

Kaikki katselivat noita kahta rikollista hämmästellen ja kummastellen, ja useimpiin kasvoihin ilmaantui osanottavaisuus ja suru.

De la Chapelle näytti kokonaan musertuneelta. Syvimpään häpyyn ja epätoivoon vaipuneena loi hän kätensä toisiaan vasten ja horjui ulos ovesta. Hovipalvelija loi tuiman silmäyksen tuimasti nauravaan kuningattareesen, tarttui ylpeästi ystäväänsä käsivarteen, niinpä kumarsikin kaikille naisille yhteisesti, ja meni taas salista.

Kuningatar otti taas sanellakseen: "Kas niin, lapset! Kaikki on taas hyvinpäin. Tanssikaa nyt ja leikitelkää iloisesti. Ajettuamme pois nuo keveämieliset haukat hupaisesta kyyhkyishuoneestamme, olkaamme taas iloiset. No, lapset! Miksi ei tanssita? Tanssikaa! sanon teille, lapset! Joutuen, soittakaa, soittomiehet! Ja jos näen jonkun surevan noita rangastuja, niin hän saa mennä heidän muassaan, niin on tahtoni! No niin, lapset, nyt lienee teillä lysti? Soittakaa, sanon minä!"

Hämmästyneet soittajat virittivät heti jyskävän polskan.

"Hiljaa!" keskeytti heitä kuningatar närkästyksissään. "Mitä tämä on? Te uskallatte keskeyttää minua pärinällänne! Hiljaa, sanon minä, minun puhuessani. Jos tekisin oikein, niin ajaisin kaikki soittajat ulos ovesta. Mutta ette ymmärrä hovitapoja, ja kaikki olkoon anteeksi. No niin, soittakaa nyt, ja heti paikalla! Mutta vielä kerran sanon teille, lapset, minä olen väsynyt ja tahdon mennä levolle. Tanssikaa te vielä vähän aikaa ja olkaa siivolla, lapset. Heleena ja Ebba tulevat kanssani. Pidä heitä silmällä, rouva Sigrid Sparre! Soittakaa nyt, ja tanssikaa, sanon minä!"

Soittajat hankkiusivat soittamaan, hätäisesti katsellen vihastunutta kuningatarta.

"Niin, niin!" pitkitti kuningatar: "Ottakaa tästä esimerkkiä ja varoitusta, lapset! Niin rikollisten ja rauhattomuutta tekeväin käy! Sitä tahdoin sanoa! No niin, tanssikaa nyt, sillä niin käy keveämielisten! Hyvää yötä, lapset, minä olen väsyksissä."

Hän meni: soitto alkoi; mutta nuo joksikin kalvakot naiset ja herrat, jotka kyllä tanssivat käskyn mukaan, eivät juuri olleet puheliaita eikä iloisia.

XIX.

Joulu lähestyi lähestymistään. Leskikuningattaren vieras-salissa neuloivat hänen hovineitinsä joululahjoja, jotka enimmästi olivat liinavaatteita hänen Majesteettinsä lapsille. Säästeliäs Kristiina oli itse mitannut palttinan ja piti tyttöjä tarkalla silmällä, estääkseen heitä haaskaamasta langanpäitä, jotka sen tähden kaunokaiset tavallisesti -- söivät suuhunsa.

Nuoret olivat enemmiten iloisia ja huimia, niin pian kun ankara kuningatar kääntyi heihin selin, ja heidän huimuutensa puhkeili pilallisiksi kepposiksi, kun vaan tilaisuutta siihen oli. Ainoastaan kaksi heistä pysyivät hiljaisena ja aateksivaisena: rouva Heleena De la Chapelle ja neiti Ebba Brahe. Molemmilla olikin paljon ajattelemista, sillä ei ainoastaan ranskalainen Översti, vaan kuningaskin oli viettävä joulua Nyköpingissä.

Kuningatar lähti huonesta muutamaksi silmänräpäykseksi. Silloin astui sisälle eräs neiti, joka jätti Heleenalle paperin. Tämä luki sen hämmästyksekseen, jota turhaan koki salata. Kun nyt kaikki hovineidit loivat häneen silmänsä, nousi hän ylös, käski kuiskaisten Ebbaa kokemaan kuningattarelta salata hänen poissa oloaan, tahi ainakin sanomaan jotain siihen syyksi, sekä meni ulos.

Huolestunut Heleena astui ylös kamariinsa, sittekun oli lähettänyt piikatyttönsä sanomaan yhdelle niistä uskollisista ratsumiehistä, jotka hänen miehensä oli hänelle palvelijoiksi antanut, että olisivat valmiita seuraamaan häntä kaupungille.

Yksinään kamariin jäätyään laski Heleena tuskallisesti kätensä yhteen, ja käveli muutamia kertoja edestakaisin lattialla, ikäänkun kahden vaiheilla erään päätöksen suhteen, jota hän kumminkaan ei voinut välttää eikä toistaiseksi jättää. Viimein astui hän pöydän vierelle, nojasi kyynärpäänsä sen lautaan ja kallisti kasvonsa käsiään vasten.

Hänen näin seisoessaan, äänettömään mielihaikeuteen vaipuneena, astui yht'äkkiä Ebba Brahe sisään ja syleili häntä ystävällisellä osanottavaisuudella. "Etkö tahdokaan luottaa minuun?" kysyi hän hellästi: "Sano minulle, Heleena, mikä sydäntäsi vaivaa! Vai enkö olekaan sitä ansainnut?"

Heleena nousi jalolla voimalla seisomaan. Hän katseli ystäväänsä kyynelsilmin ja puhkesi sanomaan: "Kyllä saat sen tietää, Ebba! Sano minulle, sinä -- kenties en ole vielä hukassa? Ah! Mutta mahdotonta on että se muuta olisi. Kuitenkin minun täytyy mennä, minun täytyy kiirehtiä! Tänä iltana olen avaava sinulle sydämeni. Hyvästi siksi! Työläs vaellus on edessäni; on kun olisin kuolemaan menossa."

Hän lykkäsi Ebban sylistään, avasi lippaansa, jossa kalliita kiviä oli, ja otti sieltä kalliimman koristuksensa. Hän punnitsi oivallisia kaulaketjujaan käsissään, suuteli kiiluvia kalliita kiviä ja pani ne sitte yhdessä muiden koristustensa kanssa kukkaroon.

Kiireesti lähti hän huoneestaan ja ratsumies seurasi häntä eräälle etäiselle rantakadulle, missä Heleena meni erääsen pieneen, komean näköiseen huoneesen.

Heleena astui matalan etehisen kautta, jonne jätti navakan seuraajansa, erääsen huoneesen, mistä eriskummainen sinertävä savu häntä kohtasi. Kamala tunne, ikäänkun noituuden pelko, valtasi hänen. Vapisten astahti hän askelen takaperin, mutta pian rohkaisi hän jälleen mielensä ja astui erään elähtäneen hahmon luokse, joka ollen Hollantilaiseen pukuun puettu, poltti tupakkaa. Heleena ei ollut vielä koskaan nähnyt tuota eriskummaista nautintoa, ja ihmetteli nähdessään miehen syövän tulta ja savua, ja hänen kamala tunteensa ikäänkun pimeyden henkien olosta siitä yhä kiihtyi.

Hollantilainen kauppias otti piipun suustaan, katseli hetkisen aikaa tätä kaunista naista ja sanoi: "Jos oikein näen, niin olette kaunis matkakumppanimme Anjalasta, jonka näin odottamatta saan nähdä luonani. Mikä teidät on tänne saattanut, rouva De la Chapelle?"

Heleena veti pitkään henkeään. Sitte alkoi hän vaistomaisella kohteliaisuudella: "Juuri muisto hyvyydestänne matkallamme, herra, ja herttaisen tyttärenne kohteliaisuus antavat minulle rohkeutta puoleenne kääntymään. Luulin saavuttaneeni Markareetan ystävyyden ja rohkenen siis kääntyä hänen isänsä puoleen."

"Terve tultuanne!" sanoi kauppias; "Mutta millä voin auttaa teitä?"

"Missä Markareeta tätä nykyä on, ja kuinka hän voi?" keskeytti Heleena.

"Ah, Markareetani on Liivinmaalla," vastasi kauppias, katsellen Heleenaa salamielisillä, utelevilla silmäyksillä. "Tottapa hän kumminkin saapunee tänne jouluksi. Joo, joo! Hän lienee jo matkalla. Voisiko _hän_ mitenkään olla avuksenne, rouvaseni?"

"Ah!" sanoi Heleena huo'aten: "Tulen luoksenne, herra Aprami Cabeleau, erään tärkeän asian vuoksi, jota en ymmärrä, mutta joka kuitenkin on minun toimitettava. Tarvitsen rahaa."

"Oi, oi, nuori rouva!" keskeytti Hollantilainen, vedellen oivia savuja piipustaan, hyvin arvelevan näköisenä: "Sepä on vaikea ja tukala asia. Eikö miehenne, Översti, ole lähettänyt teille tarpeeksi neularahaa? Se on kyllä ikävää. Pantitta ei uskalla milloinkaan lainata tässä maassa, sillä muutoin ei saa koskaan rahojaan takaisin."

"Minulle on sanottu, että teillä, herra Aprami, on paljon rahaa," sanoi Heleena: "ja varmaan olette myös kunniallinen mies. Ette suinkaan tahtone käyttää tietämättömyyttäni hyväksenne, vaan auttaa minua pulasta, kun niin hartaasti rukoilen sitä. Minä tarvitsen paljon rahaa, enemmän kun ymmärrän, osaan sanoakaan. Tahdotteko auttaa minua?"

Hollantilainen kohoutti olkapäitään. "Se on minulle mahdotonta", sanoi hän. "Kuningas on lainannut kaikki rahani, ja minä olen pahemmassa kuin pulassa. Tuskin itse leskikuningatarkaan saisi minulta pantitta rahaa lainaksi."

"Annanhan minä mielelläni teille pantin", huudahti Heleena hätäisesti, "jos vaan tahdotte auttaa minua. Mutta kaiken mokomin: tehkää mitä taidatte. Mieheni on varmaankin palkitseva toimeliaisuutenne."

"Siinäpä temppu onkin", sanoi Hollantilainen. "Miesten on hyvin harvoin tapa palkita sitä, joka auttaa heidän vaimojaan. Kuitenkin, nuori, kaunis rouvaseni; kuka ei mielellään tekisi jotakin teidän vuoksenne. Annas kuulla ehdotuksenne."

"Ehdotukseniko?" keskeytti Heleena. "Teidän, herra Aprami, on asia tehdä ehdotukset. Ajatelkaa, että tyttärenne olisi jossakussa maassa, missä ei hänellä olisi yhtään ystävää ja auttajaa. Ajatelkaa häntä sijassani, ja auttakaa minua, niinkun tahtoisitte häntäkin autettavan."

"Hm!" sanoi Hollantilainen. "Markareetani ei joudukaan semmoiseen tilaan, mistä ei hän ymmärtäisi suoriutua ja auttaa itseään. Hän on neuvokas ja viisas tyttö, sen voin sanoa hänen kiitoksekseen."

"Hän on onnellinen, kun niin on isänsä opetusten ja kasvatuksen johdosta", sanoi Heleena innokkaasti. "Mutta katsokaapa, herra Aprami, eivätkö nämä maksa suuria summia?"

Heleena ojensi kukkaron, jonka kauppias tarkoin tutki, katsellen jok'ainoaa koristusta erikseen ja punniten kaikkia kädellään, ei huomaavinaan Heleenan malttamattomuutta odottamaan, että hän lopettaisi tutkimisensa.

Jo viimein puhkesi Heleena sanomaan: "Sanokaa minulle, herra Aprami kulta, kuinka paljon rahaa voitte antaa minulle, jos annan teille kaikki nämä koristukset, siihen asti että saatte rahanne takaisin?"

"Vai niin, vai niin!" sanoi Hollantilainen lukiessaan: "kolme -- neljä -- kas niin -- viisi, annas olla -- neljä siihen -- tekee yhdeksän. -- Se olisi ylen paljon -- kasvu siihen vielä. -- Tuleepa siihenkin kuinka pitkäksi ajaksi. Kuinka pian voitte maksaa rahat jälleen, rouva De la Chapelle?"

"Sitä en nyt tiedä", vastasi Heleena: "Mieheni saa pitää siitä huolen, kun tulee."

"Vai niin?" sanoi Hollantilainen myhäillen: "Hänkin saa tietää tämän asian? Saapa olla yksissä tuuminkin? Asia käy sitte vaikeammaksi. Mutta yhtäkaikki. Kylläpä voisin antaa parisataa tukaattia noista kalliista kivistä."

"Enemmän, enemmän, herra Aprami!" huudahti Heleena innostuneena.

"Kenties kolme sataa!" sanoi kauppias. "Mutta enempää ei minulla ole."

"Ei se riitä!" vastasi Heleena. "Enemmän minun täytyy saada. Eikö nämä kivet olekaan suurempi arvoiset. Minulle on sanottu, niiden olevan verrattoman kalliita."

"Verrattoman kalliit", keskeytti Hollantilainen närkästyneenä; "ei mitään maailmassa ole verrattoman kallista, rouvaseni! Ei mitään ole maailmassa, jota ei kävisi punnitseminen ja rahalla maksaminen."

"Enemmän tarvitsen minä, herra Aprami!" sanoi taas Heleena. "Katsokaapa, onko teillä enempää. Totta kai teillä on!"

"Enempääkö?" sanoi kauppias: "No, kuinka paljon enemmän siis?"

"Tuhat ja vielä enemmän!" huudahti Heleena.

"Tuhat! se on kovin, kovin paljon!" sanoi Hollantilainen arvelevaisesti.

"Ei ei! Enemmän kun tuhat täytyy minun saada!"

"No, no! saatte kaksitoista sataa, mutta ei äyriäkään enempää!"

"Tuhat viisisataa täytyy teidän antaa, herra Aprami kulta!" sanoi Heleena, vaistomaisesti epäillen hänen tarjouksensa vilpittömyyttä.

"No jospa senkin antaisin, teidän tähtenne!" sanoi kauppias vihdoin viimein. "Annan teille tuhat viisisataa puhdasta ja täysi painoista kultarahaa! -- niin, mitäpä ei tehdä ystävää auttaessa?"

Hän alkoi laskea hätäisesti, -- olisipa luullut Heleenaa ahnaimmaksi olennoksi maan päällä -- seurasivat hänen silmänsä kauppiaan laskettelevia sormia ja tuskin voi hän hengittää levottomuuden tähden, ennenkun hän, kultarahatakkansa kanssa, pääsi ulos hänen luotaan.

XX.

Eräässä kamarissa, josta oli näkyala joen poikki, Nyköpingin rannalle, käyskenteli nuori De la Chapelle edes takaisin lattialla, kannel kädessä, otellen tuontuostakin tuimia, katkonaisia sointuja soittimestaan. Hän näytti koettavan sävelien taikavoimalla vallata muutamia myrskyileviä tunteitaan sekä yhdistää ja levoittaa niitä. Mutta että se oli turhaa työtä, sen ilmaisivat hänen silmänsä, jotka, vaikka syvälle hänen kalpeihin kasvoihinsa painuneet, säkeilivät kuin tulivuoren liekit lumilakealla. Kamala epätoivo asui rypistyneillä kulmilla, mutta tuon muutoin kauniin suun ympärillä väikkyi pilkallinen hymy, hirmuinen iva.

Hän viskasi pikaisesti kantelen kädestään ja katseli ympäri huonetta, ikäänkun etsien jotakin. Havaitsipa oven olevan raollaan, ja sen ulkopuolella naisihmisen seisovan, joka häntä katseli. Hän tunsi heti Heleenan, jonka nähtyään hän pani kätensä kasvoinsa eteen.

Nyt astui Heleena kamariin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja uskaliaisuutta, joka ihmeellisesti jalostutti hänen muutoin niin hentoa varttansa. Hän lähestyi epätoivoon vaipunutta nuorukaista surullisella hellyydellä ja katseli häntä kauan äänettömänä. Oli niinkun Heleenan silmäys olisi tenhonnut koko nuoren miehen olennon. Nuorukainen alkoi hiljaa vapista, kätensä vaipuivat verkalleen hänen kasvoiltaan ja näpistyivät ristiin, jonka ohessa hänen surumielinen silmäyksensä kainosti kohosi lattiasta ja rukoilevasti kiintyi Heleenaan. Entinen hurja iva oli kadonnut hänen kasvoistaan, ja ainoastaan kalman kalpea mielihaikeus kuvastui niihin.

"Kaaprieli!" sanoi hän hiljaa: "Minä surkuttelen sinua kaikesta sydämestäni. Mutta Luoja ohjaa kaikki paremmin kun me ymmärrämme. Jumalan tahto on, että meidän pitää erota. Matkusta Ranskanmaalle! Jospa tulisit niin onnelliseksi, kun minä ja isäsi toivotamme!"

Heleena ojensi hänelle kalliin rahakukkaron: "Minä tiedän ja toivon, että olet Ranskanmaalla saavuttava kunniaa ja onnellisuutta. Olen rukoileva Jumalaa, että se onni olisi niin tyydyttäväinen sydämellesi, että siitä saisit runsaan korvauksen niistä vastuksista ja suruista, joita täällä olet kärsinyt. Ota jäähyvästini ja siunaukseni. Sydämmestäni tahdon tervehtää isääsi. Tottapa kerta kirjoitat hänelle!" Nuorukainen katseli Heleenaa hämmästyneenä. "Täytyykö minun siis matkustaa?" kysyi hän. "Eikö kuningas voi auttaa näin vähäpätöistä asiaa? Onko mahdollista, että niin vähäinen asia, varomattomuuteni sunnuntai-aamuna, on karkoittava minun hovista, valtakunnasta, -- sen näkyvistä, joka on minulle enempi, kun kuningas ja isänmaa -- äidistäni!" Lisätessään nämä viimeiset sanat väikähti taas katkera mielen-ilmaus hänen huulillaan.

Heleena punastui: "Tottapa lienee parasta niinkun on. Älä yritäkään kääntämään kuningasta äitiään vastaan. Et tiedä, Kaaprieli, kuinka karvasta on äidille nähdä poikansa tottelemattomuutta."

"Poikansa?" keskeytti nuorukainen: "Armollinen äitini, anna minulle anteeksi!" hän kumarsi ylpeästi ja harmistuneesti.

"Anna anteeksi sinulle!" jatkoi Heleena arvokkaasti, ja pikainen närkästyksen ilmaus vivahti hänen kauniissa huulissaan: "Lähde pian, Kaaprieli, lähde onnellisesti." Heleena siirtyi takapetin, mutta seisahtui ovelle, katsellen vielä kerran nuorukaista. Tämä seisoi liikkumattomana, katsoa tuijottaen hänen jälkeensä.

"Kaaprieli!" sanoi Heleena, mielen kuohusta murtuneella äänellä: "jää hyvästi!"

Äkisti hyökkäsi nyt nuorukainen ja lankesi polvilleen hänen eteensä, tarttui häntä käsiin ja suuteli niitä rajulla innolla. "Pitääkö minun lähteä?" kysyi hän ja kuumia kyyneliä valahti hänen silmistään.

"Jää hyvästi!" kuiski Heleena tuskin kuuluvasti, mielien vetämään käsiään takaisin.

Mutta nuorukainen piti niitä kiinni, likistäen niitä ankarasti rintaansa vasten. "Oi äitini! Oi Heleena! Pitääkö meidän erota? Ei, ei! Minä jään tänne, minä jään kotia! Enhän voi elää missään muualla maan päällä, kun kotona! Ah! nyt vasta tiedän mikä koti on, nyt on isäni antanut minulle kodin, kun tiedän mikä enkeli siinä asuu. Sallikaa minun jäädä tänne!

"Et saa jäädä, Kaaprieli," sanoi Heleena: "itsesi tähden en salli sitä. Hyvästi! -- kenties iäksi. Älä koskaan unhota, että -- -- muserrat sydämeni, jos en saa kuulla sinun saaneen lepoasi ja onneasi jälleen!"

"Oi Jumala!" huokasi nuorukainen: "hukassa olen! En kestä tätä. Mitä pahaa olen tehnyt, että minun ajaa maanpakolaisuuteen isäni kodista minun -- oma äitini?"

"Etkö itsekin huomaa, että sinun täytyy lähteä?" kysyi Heleena, vaivoin kokien itseään hillitä ja säilyttää sitä etevämmyyttä nuorukaisen suhteen, jota hän alusta alkaen oli kokenut näyttää. "Etkö tunne, että kotona tulisit päivä päivältä onnettomammaksi? Sinä olet soturi, ja soturi ei saa kaivata muuta kotia, kun leiriään, ei rakastaa mitään sen enemmän, kun kunniaansa. Kaaprieli, älä jää kotiin. Minä rukoilen sinua, minä, joka niin hartaasti suon sinulle hyvää. Lähde niin pian kun voit, Kaaprieli! Vai etkö tunne, että kuolettaisit minun tuhansia kertoja jokaisella katsannolla surevasta silmästäsi? Minä kuolisin tuhansia kertoja jokaisesta raukeasta hymystä kalpeilta kasvoiltasi."

Polvistunut nuorukainen huomasi hyvin yhä vienommasta äänestä, yhä hellemmistä rukouksista ja nuhteista, ettei Heleena kauemmin kykenisi taistelemaan arvollisuutensa puolesta. Eriskummainen, synkeä halu ruveta vastarinnaksi valtasi hänen mielensä. Se oli eräs noita pimeyden henkiä, joka helteisesti suhisevin siivin liehahti hänen sielunsa ylitse. "Ei Heleena!" sanoi hän. "En voi lähteä. Tiedän kuolevani mielihaikeudesta, mutta salli minun täällä kuolla!"

Heleena tempasi äkisti kätensä irti hänen kädestään ja hypähti pari askelta takaperin. Hän laski kätensä ristiin niin rukoilevan näköisenä, että nuorukainen loi silmänsä alas eikä tohtinut enään katsoa häntä silmiin. "Kaaprieli! Minä rukoilen sinua, minä vannotan sinua! Tottele minua, -- taikka älä ainakaan kuoleta minua näin pitkällisesti. Pelasta meidät molemmat! Molemmat olisimme hukassa, jos et lähtisi. Minä rukoilen sinua polvillani, lähde matkaan!"

Heleena tahtoi langeta polvilleen, mutta nuorukainen kavahti ylös salaman nopeudella, tarttui häntä vyötäisistä kiini ja likisti häntä sydäntään vasten. "Älä rukoile minua!" huudahti hän. "Älä polvistu eteeni. Jos epätoivoni jälleen heräjää, niin se vaan tekee mieleni yhä katkerammaksi."

Heleena kiskaisi itsensä irti ja väänteli epätoivoisena käsiään.

"Oi Jumala!" huudahti hän: "Eikö kukaan tahdo armahtaa minua ja antaa minulle kuolemata!" Mutta äkkiä tapasi nuorukaista ikäänkun parempi tunne. Jalompi henki kävi hänen läpitsensä. Hän katseli Heleenan epätoivoa syvimmän heltymyksen silmäyksellä ja lähestyi häntä nöyrällä ja rukoilevalla liikennöllä. "Antakaa minulle anteeksi, Heleena!" huokasi hän: "Te olette jalompi kun minä! Te olette vahvempi kun minun sydämeni on! Äitini! Menköön, minä tottelen teitä! Jääkää hyvästi!"

Heleenan kasvoissa näkyi nyt kirkastuneen mielikarvauden ilmaus, mielikarvauden semmoisen, joka samalla sisältää erinomaista iloa. Hän oli kun alttiiksi antavaisuuden enkeli. "Kiitän sinua, Kaaprieli", sanoi hän ja ojensi hänelle vapaaehtoisesti ja ystävällisesti kätensä. "Jää hyvästi! Oi, jospa saavuttaisit onnen, niin ihanan, kun sydämeni sinulle suo!"

"Onnen?" matki nuorukainen, ja hirmuinen ivanauru rumensi taas hänen jalot kasvonsa: "Onnen? Pois sysätty, karkoitettu, hyljätty kun rikollinen, kun katala pahantekijä? Ja yhtäkaikki sanotte, että olen onnen saavuttava! On onni minullekin, -- ja se -- se on i'äti hukassa!"

"Kaaprieli!" sanoi Heleena ylevällä vakaisuudella: "Nyt ei puhunutkaan jalo sydämesi. Oi, mutta älä anna paremman tuntosi tulla voitetuksi. Olet luvannut lähteä, mutta lähdekin sillä jalomielisellä päätöksellä, että olet suruasi suurempi ja parempi. Sen voi mies tehdä."

Nuorukainen loi silmänsä alas, mutta nosti ne taas hurjan epätoivoisena ylös. "Miksi näyttäisin itseäni väkevämmäksi ja paremmaksi kun olen", sanoi hän: "Enkö ole ilmankin onneton, lisäämättä suruani koettamalla sitä salata. Eikö epätoivoni saisi edes valittamalla helpotusta etsiä."

Heleena punastui, mutta äkisti taas rohkaisi hän mielensä. "Älä puhu, älä sano niin, Kaaprieli!" rukoili hän. "Yksi ainoa sana suustasi voisi minun kuolettaa! Mutta erotkaamme nyt. Voi hyvin, jää hyvästi i'äti."

Heleena mieli rientämään pois, sillä kamala pelko valtasi hänen sydämensä, että nuorukaisen hurjuus esiintyisi tunteina ja sanoina, jotka hän tahtoi i'äti kätketyiksi salaisen aavistuksen pimeyteen, jonkunlaisen epätietoisuuden varjoon. Mutta nuorukainen pidätti häntä vielä.

"Antakaa minulle anteeksi, ennenkun erkanemme!" huokasi hän: "Antakaa minulle joku sana lohdutukseksi, suosionne merkiksi, joka seuratkoon minua vieraalle maalle, kuolemaan asti! Heleena, armas äitini -- koska minun siksi on teitä sanominen, -- kultanne ei minua iloita. Se haihtuu niin pian! -- Mutta voitteko antaa sydämelleni aarteen, joka tekee minun äärettömän onnellisemmaksi. Heleena, minä pyydän teitä pyhittämään huuleni suukkosella. Sitte ne eivät milloinkaan enään tule naisen suuhun koskemaan."

Hämmästynyt Heleena peräytyi. Hänen urhomielisestä käytöksestään tuli kerrassa loppu. Hän punastui ja kalpeni, ja hellän äidin sijassa seisoi nyt viisitoistavuotias tyttö syvästi mielenkuihuisen nuorukaisen edessä.

"Kiellätkö minulta tämän viimeisenkin rukouksen?" kysyi nuorukainen hellästi. "Voitko kieltää sitä, Heleena? Käyneehän äidin poikaansa suuteleminen jäähyvästihetkellä!"

Heleena kalvettui taas siitä katkerasta mielen-ilmauksesta, mikä esiintyi noissa sanoissa. Vapisten ja peljäten että uudelleen kiihdyttäisi nuorukaisen hurjuutta, käänsi hän kasvonsa hänen kasvoinsa puoleen ja suuteli häntä kaksi kertaa.

Molemmat olivat sitte niin ääneti, niin täynnä hiljaista, ehkä äänetöntä mielihaikeutta. He katselivat toisiaan muutamia silmänräpäyksiä, ja erkanivat sitte sanaakaan virkkamatta.