Chapter 4

Hän heti hämmästyi, kun ei nähnytkään ratsumiestä, jonka oli sinne vahtiin pannut. Hän huusi miestä ja sai tietää, että joku kuninkaan väestä oli astunut hänen sijaansa puoliyön aikana. Se oli ollut eräs kuninkaan omia hovipalvelijoita, sanoi ratsumies.

Överstin teki mieli likemmin tutkia asiaa, mutta hänellä oli kiire. Avatessaan pirtin remuisen oven, seisoi Heleena mustassa samettisessa matkaleningissä, melkein kun leskenpuvussa, polvillaan vanhan kirkkoherran edessä, joka syvästi liikutettuna oli laskenut kätensä hänen päänsä päälle, siunaten häntä. Eriskummainen tunne valtasi nyt Överstin. Kummallisen kamala aavistus, ikäänkun kuolon kylmyys, lennähti hänen sydämensä läpi.

Hän riensi Heleenan luokse ja nosti ylös rakastettunsa, joka päätään vienosti kallistaen nojausi hänen rintaansa vasten, mutta samalla juurikun vältti hänen suuteloaan. Kauniit kasvot olivat lumivalkeat. Suuret siniset silmät olivat itkeytyneet. Kätensä olivat kylmät.

Äänettömällä mielikarvaudella siitä eriskummaisesta väristyksestä, joka nyt valtasi hänen miehekkään rintansa, painoi Översti hiljaa, ikäänkun lämmittääkseen, Heleenan hennot kädet sydäntään vasten. Nyt nosti Heleena kasvonsa hänen puoleensa, ja katseli häntä utelevin, surullisin silmin, niin että Översti ei oikein oivaltanut, pitikö hänen noista silmäyksistä keksiä jotakin hienoa nuhdetta vastaansa. Hän tunsi itsensä hämmästyneeksi, eikä kumpikaan mitään virkkanut.

Nyt leimahti äkkiä taas Heleenan rinnassa eloisa tunne. Purppurainen kimellys kohahti hänen kalpeihin poskiinsa, silmä sulahti helläksi ja hänen huulensa lähenivät Överstin huulia.

Samalla kuului torven rätinä kartanolta.

"Se on kuninkaan merkki, että nyt on lähteminen!" sanoi Översti, kiihkeämmin syleillen Heleenaa. "Meidän täytyy kiirehtiä! Hyvästi, armaani, hyvästi! Ole minulle uskollinen, oi elämäni ainoa onni!"

Heleena kiskaisi itsensä kiivaasti hänen käsistään ja heittäysi polvilleen kirkkoherran ja ääneen itkevän Saaran eteen, sekä suuteli vanhusten käsiä niin tuskallisesti, että Överstiä kummastutti tällainen käytös tältä muutoin niin arvokkaalta ja toisinaan komentavaltakin aatelineidiltä.

Heleena hypähti taas äkisti seisalleen ja heittäysi Överstin syliin. Pitikö Överstin paha mieli epäluuloa, vai oliko todellakin Heleenan helleyden osoituksessa jotakin outoa ja salamielistä. Hän tunsi rintaansa ahdistavan, huomaten tykönään kummallisen halun yksinäisyyteen, jossa voisi selvitellä sydämensä ristiriitaisia tunteita. Mutta hän vei itkevän kiireesti kartanoon, missä hevoset jo olivat satuloitut ja kuninkaan seurue oli juuri ratsaille istumaisillaan. Hollantilainenkin tyttärensä kanssa oli jo satulassa, valmiina lähtemään hänkin.

Kuningas astuessaan ovelle, kohtasi juuri nuoren parikunnan. Omituisella osanottavaisuudella hymyili hän Heleenalle sekä ojensi kätensä Överstille. "Minulla on kiire, De la Chapelle!" sanoi hän. "Saatte antaa anteeksi, että hetikohta vien morsiamenne luotanne, mutta äkkikuulemattahan sen teille annoinkin. Eihän olekaan niin pitkältä jouluun, ettei aika kulua ennätä. Olkaa sydämellisesti tervetullut Nyköpinkiin, äitini hoviin. Minä tahdon, sen tiedätte Överstini, varjella rouvaanne, niinkun jalon ystävän minulle uskomaa aarretta. Yksi hovipalvelijoistani olkoon aina Heleenan kanssa ja neiti Markareeta. Voikaa hyvin, De la Chapelle! Olkaa onnellinen, niinkun urhollisuutenne ansaitseekin! Olen tervehtivä nuorta poikaanne, vaikka muuten parhaiten voitte lähettää terveisenne rouvanne muassa!"

Tumman purppuraisiksi karahtivat Överstin kasvot, hänen kumartaessaan kuninkaalle ja sitte luodessaan utelevan silmäyksen Heleenan päälle. Heleenan silmiin ilmestyi omituinen mielikarvaus mutta ei hämmästys. Översti kävi äkisti häntä käteen, ja nyt luuli hän huomaavansa, miksikä Heleena tänä päivänä oli näyttänyt hänestä niin kummalliselta, niin vieraalta, niin kalpealta.

Hän huomasi tykönään muserruttavan häpeän tunteen siitä, ettei itse ensin ollut ilmaissut hänelle salaisuuksiaan. Mutta kuka oli Heleenalle ilmaissut tuon asian? Hän kuiski hellästi: "Voi hyvin! armaani! Tulet vielä likemmin tuntemaan sen miehen sydäntä, joka sinua rakastaa! Ole huoleti siihen asti! ole uskollinen ja onnellinen!"

Kuningas likisti kirkkoherran kättä, kiitti Saara-muoria kohteliaisuudella ja nousi satulaan. Översti nosti morsiamensa oivallisen juoksijan selkään, jonka hän oli hänelle lahjoittanut. Kaksi hänen uskollisimmista ratsumiehistään nousi ratsaille, palvelijana ja vartijana suojelemaan Heleenaa, ja eräs piikatyttö Anjalasta seurasi häntä niinikään. Kaikki nämä hellän huolenpidon osoitukset puolisonsa puolelta liikuttivat Heleenan sydäntä, ja silmäys, täynnä uskollisuutta, silmäys, josta kaikki salamielisyys ja nuhde oli tykkänään kadonnut, kohtasi Överstiä Heleenan silmistä, kun tämä jalkojaan tömisyttävän juoksijan selästä kallistui alas, tarjotakseen hänelle viimeisen, kyynelisen, salaman nopean, ikäänkun salavihkaisen jäähyväissuukkosensa.

XV.

Vilkkaalla ilolla odottivat leskikuningatar ja nuoret hovineidit kuninkaan tuloa Nyköpinkiin. Kuningas oli kirjoittanut äidilleen Tukholmasta, niin että tämä tiesi hänen tulevan sinä aamuna, mutta heti taas pitkittävän matkaansa Kalmarin laivavarville.

Torvet kajahtelivat linnan portilla; se oli merkkinä, että kuningas oli saapunut.

Kuningatar, kädestä taluttava nuorinta poikaansa, kolmetoista vuotiasta herttua Kaarlo Philippiä, ja hovineitijensä seuraamana, astui nyt portaille esikoistaan tervehtimään.

Kuningas hyppäsi äkisti uljaan juoksijansa selästä ja riensi äitinsä kättä nöyrästi suutelemaan. Tämä syleili äidillisellä helleydellä kukoistavaa nuorta sankaria, ystävällisesti sivellen hänen poskiaan. Kuningas vastaanotti kiitollisuudella ja pojallisella rakkaudella hänen hyväilyksensä.

Sittenkun Kustavi Adolfi sen jälkeen oli suudellut veljeään, vilahtivat hänen silmänsä, epävakaisen näköisinä, hovineitien puoleen, missä ne jäivät viipymään erään armaan ja kainosti punastuvan neidin katselemiseen. Se oli ihana Ebba Brahe, hänen nuoruutensa armahinen, jonka hempeä silmäys, ainoastaan sivukiitävän salaman tavoin, uskalsi häntä kohdata, samalla kun sydämensä sykki levottomista aavistuksista.

Tarkkasilmäinen kuningatar oli havainnut näiden lempiväin keskinäiset silmäykset, ja tyytymättömyys rypisti hänen kulmiaan. "Astukaamme sisälle", sanoi hän: "täällä ulkona on kylmä."

"Heikki!" käski kuningas: "Joudu viemään sisälle De la Chapellen rouvaa." Samassa ojensi hän käsivartensa äidilleen ja talutti häntä sisälle, hiljaa puhellen hänen kanssaan.

Kuninkaan seuralaisten joukosta riensi nyt eräs hovipalvelija, joka oli ratsastanut Heleenan vierellä, nostamaan tätä hevosen selästä ja saattamaan portaita ylös, missä pari neitiä odotti Heleenaa kohteliaasti häntä vastaan ottaakseen ja kuningattaren huoneesen saattaakseen. Hovipalvelija, jättäessään Heleenan näille uusille saattelijoille, likisti hiljaa hänen kättään, ja Heleena vastasi, vähän vapisten, tähän äänettömään jäähyvästiin.

Heti hänen kadottuaan riensi eräs nuori upseeri esille, ojentamaan kättä hovipalvelijalle. Tämä kuiskaisi: "Minulla on kuninkaan käsky jäädä tänne. Saan asua luonasi?"

"Terve tultuasi!" sanoi upseeri. "Mutta Heikki kulta..." Hovipalvelija laski sormensa suulleen, ja riensi taas toimiinsa kuninkaan jatkettavan matkustuksen suhteen. Upseeri meni hänen muassaan.

XVI.

Oli ihana Marraskuun ilta 1614. Kirkas kuutamo kumotti härmettyneille puille, katoille ja maille. Ainoat kynttilät, mitkä paloivat Nyköpingissä, olivat kaksi suurta vahakynttilää vanhan leskikuningattaren makuukamarissa. Ankara ja tuima Kristiina makasi vuoteellaan, kattoon kamalasti katsoa tuijotellen. Hänen sänkynsä vieressä seisoi polvillaan kaksi hovineitiä, nuoruuden ihanuudessa keskenään kilvoittelevaa. Toinen oli Ebba Brahe ja toinen Heleena Wrede. Vuoroittain lukivat he rukouksia saksalaisista rukouskirjoista. "Kyllä jo välttää", sanoi Kuningatar. "Menkää levolle, lapset. Ajattele Herraasi ja miestäsi Heleena -- ja sinä, Ebba, ole -- -- -- ajattelematta. Älä ajattele mitään, se on paras neuvoni. Hyvää yötä, lapset! Älä ajattele ketään miestä, Ebba! Sinulla ei ole oikeutta siihen, sanon minä. Kas niin, hyvää yötä, lapset. Vieläkin sanon sinulle, Ebba! tottele neuvojani ja ota järkesi vangiksi, laske lempi menemään! Hyvää yötä, lapset! Mutta odottakaa, lapset, ottakaa tämä toinen kynttilä mukaanne, vaikka voisittepa tulla toimeen kynttilättäkin kirkkaassa kuutamossa. Ottakaa tuo toinen kynttilä; tarpeetonta lienee uutta sytyttää! Hyvää yötä, lapset. Ebba, muista mitä olen sinulle sanonut, tiedät sen: laske lempi menemään! Nukkukaa makeasti!" Nuoret neidit suutelivat hänen käsiään, ja riensivät, iloisina, että olivat sieltä päässeet, suuren salin läpi portaille, joita myöten oli mentävä heidän kamariinsa. Kirkas kuutamo valaisi korkeasta akkunasta erästä pykälää portaissa, jolla kaksi ihmishaamua seisoi, aateksivaisina nojauten käsipuita vasten. Toisella oli puku semmoinen kun kuninkaan hovipalvelijoilla; musta villakoira makasi hänen jalkainsa juurella. Toinen oli puettu sen-aikaisten upseerien tapaan.

Kun naiset astuivat avatusta salin ovesta ulos, ja kynttilän valo neiti Ebban kädestä äkkiä valaisi molempia herroja, nähtiin kaksi kahdenkymmenen vuotiasta nuorukaista.

Molemmat neidit, suljettuaan salin oven jälkeensä, seisahtuivat tähän hämmästyneinä, heidän kasvonsa osoittivat, ettei mikään odottamaton kohtaus ollut heitä hätäyttänyt.

Nyt riensi kuninkaallinen hovipalvelija neitien luokse, kumarsi syvään Ebba Brahelle, ja kävi Heleenaa käteen. Hänen silmäyksensä viipyi, herttaista hellyyttä osoittavana, muukalaisen soturin nuoren puolison päällä. "Malta mielesi, Heleena!" kuiski hän: "hän se on!" Hän talutti vapisevaa neitoa portaita ylös ja Ebba seurasi heitä kynttilä kädessä. Kun kynttilän valo lähemmältä valaisi upseerin hahmua, putosi kaapu hänen olaltaan, ja uhkea komeus millä hän oli koristettu, oli kun loistoisan uhrin kaunistus; sillä nuorukaisen kauniit kasvot olivat kalpeat, ikäänkun kuolema olis laskenut kätensä hänen sydämelleen. Mutta hänen suurissa, kirkkaissa silmissään, jotka hän raukeasti nosti Heleenan puoleen, näkyi mielen-ilmaus, niinkun koko hänen elonsa olis paennut hänen sydämestään ja asunut hänen silmäyksissään. Ehdottomasti liikahtaen vaipui hän toiselle polvelleen.

Vieno punastus lensi kalpean Heleenan kasvoihin; hän riisui valkoisen hansikkaan oikeasta kädestään, kaksi kallisarvoista sormusta kiilsi hänen sormissaan -- toinen oli hänen vihkimäsormuksensa, -- ja hän ojensi kätensä polvistuneelle, nostaaksensa häntä seisalleen.

Mutta upseeri veti kaunoisen käden huulilleen, suuteli sitä kahteen kertaan, ja sitte likisti sen hellästi sydäntään vasten.

Levottomalla tuskan tunteella tahtoi Heleena hiljaa vetää kättään takaisin. Silloin laski nuorukainen kolmannen kerran suunsa sitä vasten, ja hänen huulensa hiljaa koskettivat kiiltävän vihkimäsormuksen kalliita kiviä. Samassa lensi salamantapainen tempaus hänen olentonsa läpi: hän päästi käden irti ja kavahti silmänräpäyksessä pystyyn.

"Isäni puoliso!" virkkoi nuorukainen matalalla äänellä: "oi äitini!"

Viisitoista vuotiaan äidin neitsyelliset kasvot leimahtivat tulipunaisiksi. Hänen polvensa horjuivat, ja äkkiä haihtui taas, ikäänkun kylmän kuolon löyhäyksestä, tuo heleä punastus, niin että hän kävi yhtä kalpeaksi, kun kaksikymmen vuotias poikansa. Nuorukainen kävi taas häntä käteen, mutta hovipalvelija otti Heleenan vyötäisistä, eroitti heidän kätensä ja kantoi Heleenan portaita ylös. Vielä kerran katsahti tämä nuorukaista jälkeensä, mutta hovipalvelija avasi kamarin oven, suuteli häntä, kumarsi hämmästyneelle Ebballe, ja palasi portaille, missä nuori De la Chapelle vieläkin seisoi, kirkkaasen, koleaan kuutamoon katsoa tuijottaen.

XVII.

Eräänä sunnuntaina pisti leskikuningattaren päähän käydä kaupungin kirkossa, sen jumalanpalveluksen sijassa, jota hänen saarnaajansa muutoin pitivät linnan kirkossa.

Hovineitiensä seuraamana lähti hän jalkaisin kaupunkiin. Joki, jonka vartta naiset astuivat -- jos matkaa olisi ollut pitemmältäkin, ei totta Hänen Majesteettinsä olisi hevosia tilannut -- oli jäätynyt, ja sen peilikirkkaalla pinnalla myllypadon alapuolella pyörähteli muutamia luistelijoita. Ne olivat nuoria upseeria ja hoviherroja.

Leskikuningattaren tarkka silmä tunsi heistä muutamia, mutta hän tahtoi, ennenkun kovasti rankaisi sapatin rikkomista, kuulla, tunsivatko hänen neitinsäkin heitä.

Luoden katsannon, josta parin viikon kokemus oli opettanut Heleenan uhkaavan vaaran enteitä tuntemaan, kääntyi kuningatar tämän neidin puoleen, sanoen: "Rouva De la Chapelle! Tunnetteko tuota nuorta herraa vaaleansinisessä takissa? Onko se kuninkaan kamaripalvelijoita, vai kuinka? Ja tuo nuori upseeri? Varmaan hänen tunnette, rouva De la Chapelle?"

Heleena punastui, samalla kun silmänsä hyvin kyllä olivat eroittaneet tuon kalpean nuorukaisen, joka, aavistamatta kutka häntä katselivat, luontoisella notkeudella ja omituisella sulolla pyörähytteli kaunista varttansa, kauniisti vaihtelevissa asennoissa; mutta Heleena ei voinut virkkaa yhtään sanaa.

Kuningatar jatkoi: "Se on se nuori Kaaprieli De la Chapelle. Mutta ettepä tahtonekaan tutustua sukulaiseen, joka itse sunnuntaina antautuu noin maailmalliseen ja turhamaiseen huvitukseen, sen sijaan että menisi Herran huoneesen."

"Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun muistuttaa", virkkoi Heleena innollisella hätäisyydellä, "ettei vielä ole yhteen soitettu. Jumalan palvelus ei ole vielä alkanut, ja onhan tavallista, että nuoriso käyttää luistinkeliä, heti kun siihen on tilaisuutta."

"Mitä?" huudahti kuningatar: "Ettehän tahtone puollustaa tuota nuorta huimapäätä? Tässä ei tule kysymykseen, onko hän De la Chapellen poika tahi jonkun muun. Hän on sapatin rikkoja, se on ajatukseni, ja huomispäivänä on tuomio julistettava. Menköön täältä joko Ranskanmaalle, jonne hän oikeastaan kuuluukin, tahi sotajoukkoon Venäjälle, joka juuri on oikea paikka mokomille rajupäille ja turmeltuneille ja hävinneille nuorukaisille. Tuo nuori hovipalvelija, Heikki, saa juuri mennä muassa. Mutta joutukaamme!"

Kun kuningatar seurueensa kanssa läheni kirkkoa, huomasi heidät kirkkoherra ja hän kiirehti nyt yhteen soittamaan. Kellojen juhlallisesti soidessa astui kuningatar kirkkoon ja istui penkkiinsä.

Hänen Majesteettinsä ei voinut hillitä närkästystään nuorukaisten harjoittamasta vallattomuudesta, vaan jupisi siitä itsekseen vielä kirkkoonkin astuessaan. Heleena etenkin sai kärsiä harmistuneen eukon toria; mutta hän koetti rohkaista mieltään, vaikka se kyllä katkeraa oli.

Ennen pitkää tarkistui hänen huomionsa lehterille, missä hän samassa havaitsi sekä nuoren De la Chapellen, että hovipalvelijan kalvakat kasvot. Nämä olivat, ynnä muiden luistelijain kanssa, heti yhteen soittaessa herenneet huvittelemasta ja kiirehtineet kirkkoon. Heleena uskalsi huomauttaa itse kuningatartakin tästä; mutta siihen sijaan, että tämän närkästynyt mieli olis asettunut, hänen harminsa vielä enemmin kiihtyi nähdessään nuorukaiset.

Heleena, joka tiesi kuinka armahtamaton kuningatar oli tällaisten nuorison hairausten suhteen, kävi sitä katkerammalle ja ikävämmälle tunnolle, se kun häiritsi hänen hartauttaan jumalanpalveluksessa. Väkevät urkujen sävelet, jotka virittivät oivallisia lutherilaisia virsiä, kaikuivat kuin uhkaavat tuomiopasunat holveissa. Nuori, huolestunut tyttö koetti väkisin karkoittaa noita häiritseviä liikutuksia, ja kumartui alas penkkiinsä, kädet ristissä silmäin edessä.

Hiljaa nousi nyt seisalleen nuori upseeri, jolle joku muu oli antanut jonkunlaisen vihjauksen. Keveästi ja joutuen astui hän lehteriltä ja riensi kuningattaren penkin luokse, asettuakseen vahdiksi sen viereen.

Kun rukoileva Heleena, vakaisella ponnistuksella, taas oli tullut siihen mielen tilaan, jota jumalanpalvelus vaati, nosti hän päänsä ylös, mutta ei tohtinutkaan nostaa silmiään virsikirjasta. Äkkiä huomasi hän kumminkin, että kuningatar kiivaasti liikahtaen käänsi päänsä poispäin. Katsoessaan syytä siihen, kohtasi häntä kalpean nuorukaisen katsanto, joka seisoi penkinoven vierellä ja katseli häntä tuskallista hellyyttä osoittavilla silmillä.

Heleenan sydäntä vihlaisi ja hänestä oli, niinkuin hänen sielunsa olis käynyt omituisen, tuskallisen muutoksen läpi. Outo henki väristytti epäsointuisia tunteita hänen rinnassaan, ja hänestä oli, niinkuin eräs hajaumisen tunne hiljaa olis tunkenut hänen pyhimpäin unelmainsa maailmaan.

Hänkin käänsi kasvonsa pois ja katsoi taas kirjaansa. Mutta samassa huomasi hän, että upseeri voisi väärin käsittää tämän hänen liikahduksensa, ja että olisi kovasti tehty, jos ei hän edes tervehtäisi nuorukaista, joka niin likisesti kuului hänen sydämensä ystäviin.

Sentähden nosti hän uudestaan aateksivat silmänsä häntä kohti ja tervehti häntä ystävällisellä pään nyökkäyksellä. Hän tunsi, että sen hymyn ohessa, minkä hyvätahtoinen tervehdys vaikutti hänen huulillaan, omituinen lämpö ilmaantui hänen poskiinsa, ja tämä tunto saatti ne sitä enemmin purppuraisiksi. Hän tunsi, että hänen muotonsa ja katsantonsa siten sai sanotuksi jotakin muuta ja enempää, kun hän tarkoitti, ja omituinen hämmennys valtasi hänen mielensä.

Kalpea nuorukainenkin oli tervehtiessään muuttunut kasvoiltaan. Hieno punastus lensi silmänräpäyksessä hänen kasvoihinsa ja hänen silmiinsä kuvautui kimeltävä luonnon-ilmaus, ikäänkun kyynelsilmäinen enkeli olis katsellut hänen olentonsa pohjasta, hänen silmäyksessään. Heleena ei tohtinut enään katsoa ylös. Hänen rinnassaan vavahteli salainen mielihaikeus, jossa kumminkin risteili yhtä salaisen onnellisuuden sinkoilevia säkeniä.

Nyt alkoi taas uusi virsi. Muutamia surullisia ja suloäänisiä urkuin suunnitelmia kävi edellä kirkkoveisua. Sävelet tekivät Heleenan liikutetulle sydämelle hyvää. Hän tunsi itsensä ylentyneeksi ja hänen sydämensä vapistus katosi hurskaasen hartauteen.

Veisu alkoi, ja kalpea nuorukainen koroitti äänen niin sydämestä lähtevän ja puhtaan, ja samalla niin hellän vienon, että ainoastaan se, joka istuu yhtä likellä kun Heleena, taisi kuulla sen. Hänen veisunsa kosketti Heleenan tunteita ihmeellisesti. Heleenasta tuntui niinkun upseeri olisi tahtonut vaikeroida hänelle vaivoja, joita hän itsekin tunsi.

Koko elämä tunnetta ja kieltäymistä oli noissa hellissä sävelissä, jotka, muiden äänien sopusoinnun avulla, ikäänkun rukoillen ja arastellen luikuivat Heleenan sydämeen.

Heleena oli alussa äänetönnä, kuunnellen ihmeellisen lumouksen viehättämänä; mutta pian tunsi hänkin tarpeen yhdistää äänensä hänen ääneensä. Hänkin veisasi ja kun hänen tunteensa pääsi sävelissä valloilleen, hengitti hän keveämmästi, hänen rintansa levostui, ja kummankin nuoren, äidin ja pojan, äänet sulivat suloiseksi sopusoinnuksi.

XVIII.

Illalla oli koko hoviväki kokounut leskikuningattaren suureen tanssisaliin. Ankara Kristiina oli varsin tyytyväinen ja hyvillä mielin, siltä ainakin näytti. Hän oli leppeä ja iloisa aina siitä asti kun oli tullut kirkosta. Niin kummalta kun näyttikin, oli hän käskenyt muutamia soittoniekkoja linnaan kutsuttaviksi ja tanssit pidettäviksi. Vilkkaasti kun västäräkit olivat neidit kiirehtineet pukeutumaan mitä koreimmasti, eikä herratkaan, hienoissa hansikoissaan ja uusimmissa puvuissaan, antaneet naisille myöten sievyyden tunnossa ja loistossa.

Raskaista messinkikruunuista ja vahvoista kannattimista kohosi lukuisia vaksisoitsuja, virittäen hurmaavaista valoa tanssihimoisten nuorten päälle, isoruusuisille tapeteille ja ruutuiseen kattoon. Mutta ulkona oli tyyni talvi-ilta. Heikko kuutamo koetti tunkea hiljaisen mutta sakean lumirännän läpi. Linnan ulkopuolella seisovilla oli eriskummainen näytelmä katseltavana, kun soitsuvalo salin akkunoista pitkinä sädeviivoina kimelti sivu kiitävissä lumi hiuteissa, ja ikäänkun haihtuvalla punalla pirskoitteli niitä. Maa kävi yhä valkoisemmaksi.

Soittomiehet virittivät noita sulotunteisia, nopeasti viereviä, sekä reimuilevia että vaikeroivia säveliä, jotka ovat ominaisia pohjoismaiden kansallistansseissa. Soitossa oli omituinen sointu, syvälle tuntuva, kaamea ja kuitenkin naurava, huima ja kuitenkin suloinen. Muutamia tanssivia paria astui esille ja pyörähteli ensiksi juhlallisella arvollisuudella, sitte yhä nopeammin ja sukkelammin toistensa ympäri, milloin käyden toisiaan käsiin, milloin leijahtaen toistensa ohitse, niin että vaan silmäyksellä kohtasivat toisiaan, milloin tarttuen toisiaan vyötäisiin ja kepeästi tiehensä leijaillen niinkun onnellisen lemmen hupaisella radalla.

Eräs kuningattaren kamariherra oli pyytänyt Heleenaa tanssimaan. Heleena ei uskaltanut kieltäytä, vaan leijaili vaatimattomalla arvoisuudella edestakaisin hänen kädessään. Kuninkaan kamari palvelijakin herra Heikki, sekä nuori De la Chapelle, joilla ei ollut mitään aavistusta kuningattaren närkästyksestä, kävivät tanssimaan hekin. Molempain sukkeluutta ja aistia tässä taidossa ihmeteltiin suuresti.

Heleena pyysi kohta kumppaliaan lopettamaan, ja siirtyi hiljaisuudessa pois erään akkunan luokse. Ensin katseli hän talvisia, lenteleviä lumihiuteita, jotka vilisivät ruutujen ohitse, kylminä ja sydämettöminä, mutta iloisina ja keveinä, ajellen toisiaan aina alemmaksi taivaan avaruuksista, ja lopuksi yhteen sulautuen kolkoksi käärinliinaksi maan polulle, mutta puhtaina ja tahruumattomina.

Sitte katseli hän vilisevää liikettä salissa, missä nuorukaiset kävivät poskiltaan yhä punaisemmiksi, silmiltään yhä kirkkaammiksi; missä sydän, tanssin ajalla, uskalsi yhä lähemmä puhuvaista silmää; missä kainous verhosi näkönsä eriskummaisella hunnulla, kudottu lempeän, puolisyntyneen, salaisen kyynelen pian katoavasta huurusta; missä liehuva huvitus houkutteli niin useita uinailevia tunteita hereille, että kipu ja ilo häiriöissään suutelivat toisiaan; missä nuoriso ilveillen osoitti kaiken nopeasti haihtuvan elämänsä kulun, ja vietti sen kukoistusjuhlaa.

Surullinen tunne täytti Heleenan sydämen. Hän tunsi kohtalonsa temmanneen hänen pois nuoruuden seuroista, ennenkun vielä sen huvitusten pikari oli kerennyt hänen huulilleen. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, kun hänen täytyi luopua iloisimmista vuosistaan, nuoruutensa puhkeamattomain toiveiden sulosta, lemmen maailmasta, jonka siemenen hän oli pois antanut, ennenkun oli saanut sen kukkasta nähdä, onnellisuudesta, jonka arvoa ainoastaan kaipaus opetti hänen aavistamaan, kun hänen velvollisuuksiensa cherubi paljastetulla, lyövällä miekalla astui sen i'äti suljetun portin eteen.

Tämän surullisen tunteen ohessa näki hän niiden molempain nuorukaisten, jotka olivat hänen sydämelleen iäisten arvoa, rientelevän tässä kirjavassa, iloisessa seurassa. Haikea halu saada uskoa sydämensä jollekin samantunteiselle sielulle, valtasi hänen; mutta kaikki kasvot, jotka häntä kohtasivat, näyttivät hymyileviltä ja onnellisilta. Nuoren De la Chapellen kalpeat kasvot olivat tanssiessa saaneet punan, joka teki ne ihastuttavan kauniiksi. Hurja hurmaus näytti häntä elähyttävän ja Heleena luki hänen silmistään ilon, josta hän ei tiennyt, oliko se haikean epätoivon ponnistus, saada valheellisesti pukea kuolemanvaaransa elämän ulkonäköön.

Kalvakasta Heleenasta tuntui, niinkuin hänen sydämensä kohtalo ilvehti hänen tuskalleen, niinkun hänen onnettomuutensa nauraisi hänen sielunsa sapattihetkellä. Hän kääntyi ulospäin syvän lumiavaruuden puoleen, joka hämärästi kimelteli akkunan kautta. Aateksivaisena nojasi hän hetkisen ajaksi polttavan otsansa kylmää ruutua vasten.

Silloin kuiskaisi ääni, niin sydämellisesti liikuttavainen, niin säälivän lempeä, niin armaan suloinen, ja kuitenkin olivat sen sanat niin musertavan karvaat: "Teillä on kipua, -- äitini!"

Heleena olisi toivonut -- oi kuinka kernaasti -- että hänen kuolon enkelinsä olisi kutsunut häntä semmoisella äänellä.

Koko sielunsa ponnistuksella kiskoutui hän kumminkin erilleen surullisista unelmistaan, loi silmänsä nuorukaiseen, ja häntä kauhistutti. Hän värisi, ikäänkun jääkylmä kuun säde olis lävistänyt hänen rintansa ja muuttanut hänen sydämensä lumeksi.