Chapter 3

Översti tunsi äkisti kuuman leyhkän poskissaan. Vieno punastus näkyi hänen kasvoinsa sotaisissa murteissa. Mutta jalon tunnon ilmaus kiilsi hänen mustissa silmissään, ja hän kävi miehekkäällä majesteetillä nuorta neitosta käteen. Silmäyksensä viipyivät mielellään tytön ihanain kasvojen vienoissa ja kuitenkin ilavissa juonteissa. Tytönkin olento suli kohta, Överstin näkemästä, ylevämmäksi luottamukseksi, herttaisemmaksi tunteeksi. "Tule, Heleena!" sanoi Översti ja vei hänen huoneesen. "Tuon sinulle terveisiä kodistasi. Olen käynyt paikalla, missä äitisi koti oli. Kohta on se nouseva tuhastaan."

Heleenan silmät viipyivät, levottomasti kysyväisinä, hänen kasvoillaan.

Översti viskasi kaapun olaltaan, päästi miekan vyöltään ja istui tavalliseen nojatuoliin. Kirkkoherra ja hänen rouvansa näyttivät vaipuneen kiinteään odotukseen. Mutta Översti ei heistä pitänyt enään mitään, vaan viittasi Heleenalle, että noutaisi kantelensa.

Nuori neitonen totteli, toi tämän säveltensä armaan tuudun ja istui soturin jalkain vierelle. Hän lauloi:

Pois isänsä kotoa rientääpi Isän nukkuissa neitonen, Ja metsässä valonen loistaapi, Ja vinkuupi tuulonen.

Leipää vie köyhälle neitonen, Mink' itse on säästänyt; Ja aamun koitteessa punainen On metsä -- jo päivä on nyt.

Isänsä neitonen kohtaapi: Pois silmäini edestä, sa! Hän murheella metsähän rientääpi, Siell' olo on rauhaista.

Kolme päivää neitonen majassaan Puutettansa huokaapi, Hän rientääpi metsähän tuskissaan, Ja neitosen huomaapi.

Hän vuotehen tekeepi kuolleelle, Sille neitosen laskeepi; Ja surusta haudan partaalle Hän itsekin kuoleepi.

Laulun ajalla Översti nojasi päänsä kättä vasten, ja silmäyksensä laulajattareesen näyttivät osoittavan, että hän tässä laulussa tunnusteli jotakin erityistä merkitystä, ehk'ei voinut sitä huomata. Pitkään ja aateksivaisena vaiti oltuaan virkkoi hän: "Heleena, lempilapseni! Tule istumaan polvelleni. Tule likemmä sydäntäni! Minä kerron sinulle jotain."

Översti antoi vihjauksen kirkkoherralle ja hänen rouvalleen, joiden nyt täytyi mennä pois, vaikka molemmat harvoin katkerammin pettyneellä toivolla kun nyt olivat lähteneet omasta huoneestaan.

"Heleena!" sanoi Översti: "Annan sinulle kauniimman kaikista muistoistani, ainoan, mikä on ollut sydämelleni jonkin niminen. Olet vielä nuori, tyttöseni, mutta sinun tulee se ymmärtää. Sinun pitää itkeä huoltani, minä kun en itse enään taida itkeä. Sanopas minulle, Heleena, sepitsetkö itse noita laulujasi, vai oletko ne muilta oppinut? Jos sinulla itsellä on ajatuksia ja sanoja lauluihin, niin laita laulu minullekin kertomuksestani. Taidatko kuvailla kahta sisarta, jotka kasvoivat mahtavan isänsä kartanossa, kauniita kun kaksi ruusua, toinen punainen, toinen valkoinen. Vieraalta maalta tuli nuorukainen, isänsä miekka vyöllä, ja nähtyään ne molemmat sisarukset hänen sydämensä hehkui punaisen puoleen, mutta valkoinen huomasi, hiljaisuudessa kyynelehtäen, hänen rakkautensa. Nuorukainen suuteli punaista, ja valkoinen surkastui. Mutta kavaloita olivat ne suukkoset, jotka nuorukaisen huulia lämmittivät. Hänen sotaan mentyään, noutamaan laakeriseppeltä häiksensä, tuli ankara ritari valkoisen rakkautta pyytämään. Mutta valkoisen sydän etsi parempaa turvapaikkaa, kun miehen povea: kalvettunut kätkettiin hiljaa haudan kolkkoon morsiusvuoteesen. Silloin otti ritari punaisen omakseen, ja he jättivät isän kodin ja sisaren haudan. Mutta vieras nuorukainen tuli takaisin ruusuaan etsimään. Oi, tyttöseni! Kovia valoja vannoi hänen täristynyt sydämensä punaisen tyhjässä kamarissa, verestävän iltaruskon paisteessa. Julmia kirouksia purki hän hänen puistossaan pilkkopimeänä syysyönä. Mutta puoliyöstä alkoi hiljainen kuutamo ja hän itki kuumia kyyneliä valkoisen haudalla."

Syvästi liikutettuna ja kiinteästi odottaen oli neitonen kuunnellut kertomusta. Surullisna seisoi hän allapäin, pyhkien kyyneleitään, jotka verkalleen vierivät hänen poskilleen.

"Heleena!" jatkoi Översti vapisevalla äänellä. "Tahdon jutella enemmän! Pettynyt nuorukainen ajeli ritarin jälkiä ja puustit toisensa perästä, jotka nyt seurasivat heidän onneaan, ne olivat nuorukaisen kostoa.

"Ritari taisteli vihollista vastaan jota ei nähnyt, mutta jonka vainouksen hän tunsi, kunnes hänen kohtalonsa kuitenkin viimein soi hänelle kunniarikkaan kuoleman ja kuolemattoman nimen. Mutta sukunsa oli hävitettävä maan päältä, semmoiset olivat kirouksen ja kostonhimon sanat."

Heleenan kalvettuvilla poskilla kyynelet jähmettyivät, ja hän katsoi äänettömällä tuskalla kertojaa hänen synkeihin silmihinsä.

"Äitisi, nuori tyttö", pitkitti Översti, "oli punoittava ruusu, mutta sinä olet enemmän hänen sisarensa, valkoisen Heleenan näköinen. Lilja raukka! Isäsi suku on kuollut, minä tiedän sen, ja saatan sanoa sen sinulle sillä kostoni on vainonnut vainajia, mutta he ovat kuollen minulta välttyneet. Syytön olen heidän vereensä."

Heleena loi vapisten silmänsä alas, mutta nosti ne taas äkkiä taivasta kohti kummaisen näköisenä. Överstin ääni vapisi vienosti, kun sanoi: "Minäkin tahdon kiittää Jumalaa, joka on temmannut minulta pois koston ja verivelan. Heleenani, voitko unhottaa, että miekkani on välkkynyt pääsi päällä?"

Tyttö painoi äänetönnä kättään sydäntänsä vasten, ja katseli Överstiä sovintoa ja anteeksi antoa osoittavilla silmäyksillä.

"Heleena!" jatkoi Översti. "Uskon silmäsi mielen-ilmausta, niinkun evankeliumia. Katso minä olen vannonut isäsi suvun maan päältä hävitettäväksi. Nimesi, koska olet viimeinen hänen sukuaan, kadotkoon minun nimeeni. Tästä päivin olet minun. Lopettakoon siis sinun rakkautesi, sovinnon pyhällä rauhalla, elämäni rauhattoman vihan. Taidatko rakastaa minua, tyttö?"

Kummallisella kiiholla, ylikuohuvan tunnon innolla, likistyi neitonen, äkisti punastuen kun uhkea ruusu, Överstin rintaa vasten, ja painaen tulisen suukkosen hänen huulillensa.

XI.

Översti oli ei ainoastaan kuninkaan käskystä, vaan vielä ihanampain ja suloisempain oikeuksien johdosta, aina siitä päivin, kun nuori Heleena Wrede oli tullut hänen morsiamekseen, tullut Anjalan ja siihen kuuluvain maatilain omistajaksi. Hän ratsasti usein emäkartanoon, jonka hän uudestaan rakennutti. Vanha Hattulanius pudisti, surullisesti katsellen, harmaata päätään, aina kun hän kirjastaan sattui nostamaan silmänsä päivittäin yhä kauniimmin kukoistavaan Heleenaan, mutta sekä hänen että väestönkin täytyi tunnustaa, että uudesta läänimiehestä oli tullut paikkakunnan suojelus-enkeli sen sijaan kun luultiin häntä veren imijäksi. Saara ei voinut koskaan kyllin ihmetellä ja kiittää Överstin arvoisaa lempeyttä, kuin talonpojat aina useammin kävivät hänen luonaan puutteitaan valittamassa.

Eräänä iltana tuli sanansaattaja Ruotsin armeijasta. Översti hämmästyi kovin, lukiessaan kirjettä, jonka sai. Hän käännähti äkkiä kirkkoherran ja hänen rouvansa puoleen, ja sanoi leppeällä huolella: "Rakas isä Hattulanius, ja te, hurskas Saara-muori, mitenkä nyt teemme. Tänä iltana tulee tänne lisää vieraita, jotka tahtovat jäädä tänne yöksi? Mihin sijoitamme ne kaikki? Niitä tulee suuri joukko, rakas Saara-muori. Mutta tottapa toimeen tultaneen. Laittakaa kalkki kohdat parhaan taitonne mukaan. Tässä on teille rahakukkaro tarpeellisiin ostoksiin. Jos Anjala olisi valmiiksi rakettu, ottaisin vieraani siellä vastaan. Mutta minun täytyy ratsastaa heitä kohtaamaan."

Heleena oli asettunut ovelle, niinkun hän aina, Överstin ratsastamaan lähtiessä teki, nähdäkseen hänen palajavan. Oli kaunis syys-ilta. Kuu oli jo noussut puiden latvain yli, ja sen hopeainen hohde valaisi pappilan kartanoa ja Anjalasta sinne johtavaa tietä. Heleena katseli aateksivaisen osanottavaisuuden tunteilla yksitotisia vahtia, noita rakastetun soturin uskollisia palvelijoita, jotka, ikäänkun kopeillen suojelemastaan päällikkönsä morsianta, juhlallisella ryhdillä astuskelivat edestakaisin, toinen toisella puolen huoneriviä, sillä aikaa kun iloisa Saara sisällä johdatti päällikön muita miehiä kokonaan toisiin toimiin kuin sotaisiin, käyttäen heitä apunaan huoneellisissa huolissaan odotettuin vierasten vuoksi.

Vihdoin kuuli kuunteleva neitonen kavioiden kuminan etäältä. Joukko tuntui olevan jommoinenkin, juminasta päättäen. Heleena lähetti yhden ratsumiehistä, joka päällikkönsä morsianta velvollisesti kunnioittaen, paljain päin meni hänen ohitsensa, rouvalle ilmoittamaan odotettuin vierasten tuloa, jota vastoin hän itse seisoi kynnyksellä, epäröiden, pitikö hänen palata tupaan, vai uskaltaisiko jäädä portaille, rakastettuaan vastaanottamaan ja tervehtimään. Omituinen ujous vieraiden suhteen, jotka olivat Överstin kanssa tulossa, ja halu saada nähdä lempensä esinettä vierasten etupäässä ja ikäänkun iloita hänen kunniastaan olla vieraita etevämpi kauneudessa ja arvossa, taistelivat hänen levottomassa rinnassaan. Kummallinen kamala aavistus ahdisti häntä, mutta juuri hänen epäröimisensä, mitä tekisi, kiinnitti hänen liikkumattomaksi paikalleen.

Ratsastaja läheni kiireesti. Översti, tervehtämättä odottavaa morsiantaan, hyppäsi ensimmäisenä hevosensa selästä ja riensi ohjaksista pitelemään valkoista juoksijaa, jolla eräs kookas, valkotukkainen nuorukainen oli ratsastanut. Tämä astuikin kohta satulasta, ja Översti vei hänen nähtävällä kunnioituksella ja mielihartaudella tupaan.

Nähdessään Heleenan huikaisevan kuutamon valaisemana, seisahtui nuorukainen muutamiksi silmänräpäyksiksi juurikun hämmästyneenä. Suuret, siniset silmänsä viipyivät uteliaasti, mutta ystävällisesti neitosen katselemisessa, sitte otti hän sievällä kohteliaisuudella ja jalolla suloudella häntä kädestä samalla luoden silmänsä taaksensa Överstin puoleen. "Kuka on tämä nuori neito?" kysyi hän: "Ette ole maininneetkaan, että saisimme tavata näin ihanan emännän luonanne, Översti De la Chapelle!"

"Armollisin Herra!" vastasi Översti: "se on neiti Heleena Wrede, viimeinen sukuansa. Hän oleskelee täällä hurskaan kirkkoherran luona, siksikun Anjala ennätetään saada uudestaan raketuksi."

Heleena, joka hämmästyvästi aavistaen huomasi sen kunnioituksen, jolla Översti kohteli outoa vierasta, kumarsi nyt syvään hänen edessään, mielien samalla, kainosti punastuen, vetämään kättään pois hänen kädestään.

Mutta vieras piti, vienosti puristaen, neidin pehmeitä sormia sormiensa välissä ja sanoi: "Minua iloittaa nähdä teitä, nuori neiti Heleena Wrede. Jalon ja mitä ylevämielisimmän miehen veri virtailee suonissanne. Velvollisuuteni on pitää huoli tulevaisuudestanne, ja koska itse tahdon ottaa sen huolen pitääkseni, niin olen antanut äitinne läänitykset toiselle, eräälle urhoolliselle ja hyvin ansiolliselle miehelle. Laittakaa itsenne valmiiksi lähtemään huomena kanssani Ruotsiin, äitini hoviin Nyköpingissä, jossa tästedes tulette asumaan. Matkalla tulee teillä olemaan mieluinen kumppani neiti Markareeta Abrahamintyttäressä, joka isänsä kanssa seuraa minua Ruotsiin."

Översti punastui melkein yhtä suuresti kun Heleena; mutta hän malttoi kohta mielensä ja sanoi: "Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun kantaa esiin erään rukouksen! Teidän armonne on ilahuttanut minua läänityksillä ja suosiolla, joka paljon paremmin vastaa Teidän Majesteettinne jalomielisyyttä, kun toiveitani ja ansioitani. Mutta onnessani tulee kumminkin aina yksi kohta puuttumaan, jos ei Teidän Majesteettinne kukkuroitse hyväin töittensä mittaa antamalla tämän neidin minulle vaimoksi. Suvaitkoon Teidän Majesteettinne minun ilmoittaa, että hän jo tätä ennen on antanut minulle sydämensä..."

Kuninkaan jaloisilla kasvoilla liikkui iloisa hymyily. Hän kohteli aateksivaisena vapisevan neitosen kättä, juurikun tahtoen sitä piloillaan punnita. "Saammepa puhella siitä hyvä De la Chapelle!" virkkoi hän. "Ilokseni olen käyttänyt tätä tilaisuutta palkitakseni ansioitanne minua ja valtakuntaa kohtaan läänityksillä, jotka niiden omistajattarelle eivät olleet sen arvoisemmat, kun että voin ne hänelle palkita. Mutta että uskoisin teille tämmöisen sulon ja ihanuuden, jonka vasta tänään olen tullut tuntemaan, niin minun -- pitää olla iloisella ja anteliaalla tuulella."

Nämä sanat sanottuaan päästi kuningas kaunokaisen käden ja astui tupaan johon Översti, joka ei oikein tiennyt miten selittäisi kuninkaan sanat, tästä syystä ujostellen häntä seurasi.

Sillä välin oli useita herroja ja eräs ihana nainen niinikään astunut hevosten selästä alas. Outo herrasnainen riensi keveästi ja luontevasti Heleenan luokse, sanoi pikimmältään nimensä olevan Markareeta, ja otti häntä käsivarresta kiinni, astuakseen sisälle hänen kanssaan. Tuskin oikein tietäen mitä tapahtui, seurasi Heleena häntä, kun samalla musta villakoira juoksi eteen, hyppien ja liehakoiden hämmästyneelle neidolle.

Heleena kiihkeästi huudahti: "Oi Jumala!" Hän ojensi kättänsä taputellakseen koiraa, samalla kun silmänsä, eloisasti vilkkuen, kääntyivät kuningasta seuranneiden ratsumiesten puoleen, ja nyt, hevosen selästä astuttuaan, seisoivat loistoisana kehänä kahden upseerin ympärillä, kuunnellen heidän käskyjään.

Mutta outo herrasnainen, joka luuli Heleenan koiraa peljästyneen, tempasi hänen äkisti muassaan tupaan pois koiran seurasta.

XII.

Maaseudun yksinkertaisilla ruoilla katetun pöydän ympärillä istui nuori kuningas muutamain seuralaistensa, ynnä Överstin ja hänen morsiamensa sekä kirkkoherran ja hänen rouvansa kanssa.

Kuninkaan silmäykset lennähtelivät tuontuostakin ihanan Markareetan puoleen, erittäinkin kun eräs vanha hollantilainen kauppias näöltään viekas ja käytöksilleen varuisa, joka istui tytön vieressä, käänsi toisaalle silmänsä. Kuningas oli erinomaisen kohtelias tälle tylylle hollantilaiselle, mutta kohteliaisuutensa oli oikeastaan aiottu kauppiaan vilkkaammalle tyttärelle, joka hymyhuulin ja vilkkuvin silmin vastaili kuninkaan kohteliaisuuteen.

Kirkkoherra, joka oli havainnut kuninkaan alhaisuuden kaikkea kohtaan, päätti käyttää varsinkin tätä tilaisuutta hyväkseen. Ikäänkun rohkeillakseen harvinaiselle Överstille, joka ei suvainnut pitkäveteisiä kertomuksia, laski vanhus, kuninkaan kehoittavan käytöksen johdosta, puheliaisuutensa irralleen. Hän puhui erittäinkin Wreden perheestä Anjalassa, joka varsinkin tarkistutti kuninkaan huomiota ja osanottavaisuutta, etenkin kun tämän kanssapuheen ajalla kuninkaalta ei jäänyt huomaamatta, että Överstin kasvot synkistyivät. Molempain rakastuneiden silmäykset kohtasivat tuontuostakin toisiaan, mielen-ilmauksen ohessa, joka Överstin silmissä oli aateksivainen ja utelevainen, mutta neitosen levoton, hajamielinen ja häiriöinen.

Kun hollantilainenkin virkkoi jonkun sanan Wreden suvun loppumisesta herra Fabianiin, Heleenan veljeen, katsahti kuningas erittäin tuikasti Överstin päälle. Tämä otti kerrassa kaiken nerokkuutensa avukseen ja sanoi korkealla äänellä: "Sallikaa, armollinen herra kuningas, että käytän nämä harvat silmänräpäykset, joina teidän Majesteettinne itsenomainen läsnäolo on minulle suotuna, esittääkseni erään tärkeän asian. Teidän Majesteettinne on määrännyt minun heti kohta menemään sotaan Augdovin luokse, eikä saata kukaan mieluummin kun minä rientää taisteluun Teidän Majesteettinne ruunun ja kunnian puolesta. Mutta sitä ennen rohkenen rukoilla, että Teidän Majesteettinne päättäisi minun yksityisen elämä onnen. Jos kuolen, niin tahdon jättää Wreden suvun viimeiselle vesalle, tälle nuorelle aatelisneidolle, hänen perimänsä maatilat säilyneinä. Miespuolista Heikki Wreden jälkeistä ei ole enään yhtään elossa, niinkun toivon..."

"Översti De la Chapelle!" keskeytti hänen kuningas, ylevän sankarinvihan leimauksen välähtäessä hänen kauniissa ruhtinaallisissa kasvoissaan: "Minä annan teille anteeksi tuon järjettömän ja syyttömän vihan, nuo rangaistavat vainoukset jaloa Wreden sukua kohtaan. Kunniarikkaat urotyönne peittäkööt niiden muiston unhotuksiin, ja niihin katsoen tahdon koettaa, enkö voisi enemmänkin unhottaa. Tahdon koettaa, enkö voisi unhottaa oman malttamattomuuteni, kun lahjoitin teille Wreden maatilat, ilmoitettuanne, että hänen sukunsa jo oli kuollut. En millään muotoa olisi suonut, että tämä jalo neiti menettäisi laillisen perintänsä, jonka hänen isänsä ylistettävä teko oli ansainnut. Mutta Luoja, joka paremmin kun me lyhytnäköiset kuolevaiset tietää ohjata kaikki parhain päin, on suonut minulle keinon, joka voi korjata malttamattomuuteni teon. Niin saatan siis sydämellenne, urhoollinen Överstini, antaa rauhan enkelin, joka on sammuttava viimeisen vihan ja koston kipinän mielestänne ja oleva vielä yhtenä vakuutteena siitä, että urhoollisuutenne ja päällikkö-omaisuutenne tulevat isänmaalle hyväksi. Minä annan teille tämän nuoren neitisen puolisoksenne ja kutsun teitä tulemaan jouluksi Nyköpinkiin häitänne viettämään. Silloin on teillä minun lupani tätä asiaa varten eritä armeijasta. Sillä välin neiti Heleena seuraa minua sinne."

Uljas soturi näytti hämmästyvän kuninkaan sanoista. Hän ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Vihdoin sanoi hän ikäänkun epäröiden: "Luuloni on, jos Teidän Majesteettinne suvaitsee minun, rukoukseni ohessa ujoilematta sanoa ajatukseni, että nuori neiti Heleena ei tule menestymään Teidän Majesteettinne hoviherrain ja ylhäisen nuorison loistoisassa seurassa. Varmaan on hän mielummin, kun että antautuisi vaaraan luikkivain ja imartelevain kavaljeerien joukossa..."

"Vai niin?" keskeytti kuningas: "niinkö luulette? Minulla on niin täysi tosi tässä asiassa, että siinäkin suhteessa valmistan teille levon ja turvallisuuden. Arvoisa Isä Antti Hattulanius! Noutakaa käsikirjanne ja vihkikää tänä iltana nämä toisiinsa. Kuitenkin on päätökseni järkähtämätön viedä tämä nuori morsian hoviini, missä sen tähden sitä varmemmin odotan kohtaavani urhoollista Överstiäni jouluna."

Levottoman Heleenan kasvot olivat milloin purppuran punaiset, milloin liljan vaaleat. Hänen nuori rintansa aaltoili väkevästi, ja työlästä oli tietää, oliko se morsiamen luonnollisesti liikutettu mieliala, vai oliko jotain erityistä hänen sydämessään, mikä nyt ilmausi vapisevan katsannossa.

Överstikin oli hämillään; mutta kuningas lykkäsi äkisti tuolin pöydän viereltä: kaikki seurasivat hänen esimerkkiään ja kirkkoherra alkoi lukea erästä pitkää ruokalukua, johon sulki esi-rukoukset esivallankin edestä.

Sillä välin saivat nuori morsian ja hänen tuleva puolisonsa mielensä malttuneiksi. Heleenan silmäys kävi varmemmaksi, ja heloitti kainoa hellyyttä sulhaistansa kohtaan; mutta eriskummaisen tuskallisena vilahti se toisinaan ympäri huonetta, ikäänkun hän olisi etsinyt jotakin. Översti oli käynyt varsin levolliseksi ja loi silmäyksiä häneen, täynnä leppeyttä ja lempeä. Hän näytti olevan tyytyväinen tähän äkilliseen tapaukseen. Muukalaisten mielestä koko seikka oli merkillinen, erittäinkin nuoresta Markareetasta, joka heti tarjoutui morsianpiiaksi.

Kuninkaan viittauksesta kantoi eräs hänen hovipalvelijansa Överstin kallisarvoisen laatikon lattialle. Kuningas levitti kaapunsa sen päälle, kävi morsianta käteen, ja käski sulhasen ja papin tulemaan pienoisen, äkisti tehdyn alttarin luokse, jonne hän itse talutti morsiamen.

Kirkkoherran ääni vapisi, mutta sekä sulhanen että morsian, kun heiltä kysyttiin, tahtoivatko rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä, vastasivat selvästi tahtovansa. Mutta kun he siunauksen ajaksi polvilleen langettuaan, taas nousivat ylös, oli morsian puhjennut itkemään, eikä voinut hän hillitä kyyneliään.

Kuningas toivotti ensiksi onnea nuorelle parikunnalle, sitte muut hänen seuralaisensa ja vanha Saara. Sillä välin astui sisään kolme kuninkaan hovipalvelijaa, valmistamaan hänen yösijaansa sisempään kamariin. Musta villakoira seurasi heitä; mutta kun tämä uskollinen eläin juoksi huoneen läpi ja huomasi morsiamen, riensi se leppeästi hänen luoksensa, ikäänkun liehakoimisillaan häntä tervehtiäkseen.

Morsian katsahti ylös säpsähtyneenä mutta kumartelevat hovipalvelijat menivät kiireesti kamariin, eikä kukaan muu kun morsian -- ja kenties kuningas -- havainnut, että eräs heistä katsahti häneen kumman merkillisellä silmäyksellä, tehden kumartaessaan salaisen merkin sormella huulillensa.

Markareeta kuiskaisi vanhalle Saara-rouvalle: "Olivatpa äkkiodottamattomat häät! Tiesi Jumala, miten käynee. Översti ei muistanutkaan riisua miekkaa vyöltään, ja kylmä teräs oli morsiamen ja sulhasen välillä."

XIII.

Pari kivenheittoa pappilan kartanosta oli pienoinen pirtti, jota kirkkoherran vaimo käytti humalan ja suomyrtin kuivaukseen sekä oluen panoon. Tässä muutoin autiossa vähäisessä töllissä oli kuitenkin nyt oivallinen takkavalkea loppuun palanut, niin että heleänpunainen hiilos liekutti puolinaista valoa nokiville seinille. Vanha kirkkoherra ja hänen vaimonsa lepäsivät olilla, sittekun vaimo kiireesti oli valmistanut kaikki Heleenan lähdöksi. Toinen, karhunnahalla peitetty, olkikupo oli ai'ottu Heleenalle vuoteeksi.

Korkealla kynnyksellä, ainoalla istuimella, mikä siellä oli, istui illan toimista väsynyt Översti, ja hänen polvellaan itkevä morsian: "Rakas ystäväni!" kuiski soturi: "Olen tänään juhlallisesti saanut elämäni ihanimman osan, mutta minä temmataan pikaa pois onnestani, niin etten ennätä sanoa sinulle, mitä tahtoisin sinulle uskoa! Minulla on paljon sydämelläni, minkä tarvitsisit tietää, mutta säästän ne siksi, kunnes puolisonasi tulen sinua kotiin noutamaan. Olen iloinen tietäessäni sinun olevan etäällä vaaroista, siksikun ennätän järjestää taloutemme. Nuku makeasti, nuori morsiameni! Tiedän puhtaan sydämesi rakkaudella minua ajatlelevan."

Miehevä käsivartensa syleili ja hiljaa likisti jaloa rintaa vasten tätä armasta olentoa, jonka lämpöiset huulet kohtasivat hänen huuliaan, ja jonka kiihkoiset tunteet vilkkaasti kuvastuivat hänen hempeihin, suloisiksi kyyneliksi sulaviin silmäyksiin, noihin kainosti tuttavallisiin liikennöihin, jotka puhdas rakkaus käsittää ja joihin se vastaa hellemmällä kaunopuheliaisuudella, kun mikä millään kielellä maailmassa on.

"Minun täytyy mennä, lemmittyiseni!" kuiski viipyvä soturi jälleen: "Ah! huomenna ainoastaan yksi jäähyväissuukkonen! Tänä iltana on tämä viimeinen. Minun täytyy kiirehtiä, ennenkun kuningas kaipaa minua! Nuku makeasti uskollinen morsiameni!"

Kieltäytyvällä mielikarvaudella nousi hän ylös, hempeä kaipaus vavahti hänen äänessään, hänen kerran vielä kuiskaistessa: "nuku makeasti!"

Käärittyään oman kaapunsa morsiamensa ympärille, jätti hän hänen yksinään ja riensi kartanoon, jossa hänen tuli maata entisessä huoneessaan, suuressa tuvassa, yhdessä kuninkaan muiden upseerien kanssa.

Kartanon vaiheilla seisoi muutamia kuninkaan miehiä vahtina, sekä ulkopuolella varsinaista asuinhuonetta, että erästä vähäistä Saara-muorin raivaamaa ruokakamaria, jossa Hollantilainen ja hänen tyttärensä makasivat; mutta pienen pirtin luokse, joka sisälsi hänen sydämensä simpukan, lähetti Översti yhden ratsumiehistään vartijaksi. Tarkastettuaan kaikki vahdit ja huomattuaan niiden olevan järjestyksessä, astui hän tupaan.

Kuningas oli jo mennyt levolle sisempään kamariin, jossa hänen kolmella kamaripalvelijallaan oli vuoteensa lattialla. Översti heittäysi äänetönnä sotasänkyynsä, silmänräpäyksen ajan katseltuaan muita upseeria, jotka uinailivat vuoteillaan lattialla, kaikki täydessä puvussa, miekat vierellä, niinkun vielä olisivat olleet niin lähellä sodan näyttämöä, ettei käynyt sen tapoja poisheittäminen.

Oli jo puoliyö ja kuutamo lakkasi, niin että aina synkemmät varjot peittivät uinailevia soturia. Nyt aukesi ovi hiljaa kuninkaan huoneesta. Översti De la Chapelle, jota kuohuiset tunteet vielä pitivät valveilla, nousi puoleksi istualleen vuoteellaan, mutta paneusi taas makaamaan, nähtyään oven avaajan vaan olevan yhden kuninkaan hovipalvelijoista, joka ihan ääneti ja keveästi hiipi tuvan läpi, musta villakoira muassa.

XIII.

Kuningas heräsi jo päivän koittaessa ja antoi käskyn heti lähteä matkaan. Hovipalvelijat varustivat nopeasti kaikki matkatarpeet, ja kiirehtivät miehistöä järjestämään, jolla aikaa Översti riensi pienoiseen pirttiin, ottamaan hyvästiä nuorelta puolisoltaan.