Chapter 2

Lopuksi nuorukainen painoi hiljaa huulensa akkunaruutua vasten. Pikaisella liikahuksella riensi impi vastaamaan hänen suukkoseensa, ja heidän huultensa toisiaan kohdatessa levisi huurua lasille; joka peitti heidän kasvonsa toisiltaan.

Nyt koettivat he suudella toisten ruutujen läpitse, mutta aina tuo kamala huuru peitti lasin.

Nyt viittasi nuorukainen surullisesti, teki vielä vaitiolomerkkinsä ja siirtyi takaperin.

Tyttö laski kätensä yhteen, kallisti surullisena poskensa akkunan pieltä vasten, ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hänen kyynelensä ja metsän varjot perin peittivät nuorukaisen.

VI.

Koittavan aamuruskon ensimäinen himeä kimellus valaisi suurta huonetta, jossa ankara vieras sotasänkyyn levitetyllä karhuntaljalla oli nauttinut levotonta unta, palvelijansa hoitamana.

Eräs vahdista avasi hiljaa oven ja odotti käskyjä.

"Me jäämme tänne!" sanoi haavoitettu, ylöskatsahtava päällikkö.

"Mene levolle, Ruupertti! Käske luokseni joku toinen vahti. Katso, Ruupertti, ettei mitään väkivaltaa tehdä. Maksa kaikki mitä miehet tarvitsevat! Olen lähettävä sinua käskemään, sitte kun tahdon pukeutua."

Ratsumies palasi oven luota ja sulki sen hiljaa mennessään. Palvelija huolitteli vähän aikaa herraansa, lykkäsi kallisarvoisen, hyvin raudoitetun laatikon niin lähelle sänkyä, että makaava helposti ylettyi siihen, ja meni ulos.

Samassa silmänräpäyksessä astui sisälle eräs sotilas, joka jäi oven viereen seisomaan, äänettömänä ja liikkumattomana, kun kuvapatsas.

Päällikkö katseli häntä tuikasti tutkituin silmin ja loi ne sitte akkunaan, jääden mietintöihinsä, jolla aikaa yhä heleämpi purppuravalo levisi ruuduille. Rajun soturin sielu antautui muiston unelmien valtaan. Niinkun siipirikkoinen kotka, äkkijyrkästi laukuillen ja uloslennoissaan keskeytyen myrskyssä liitelee kohisevain aaltojen päällä, niin hänenkin ajatuksensa mittailivat hänen myrskyisen elämänsä kirjavia näköaloja, elämän, joka oli täynnä verisiä taisteluja ja kummallisia seikkailuksia, mutta tahraamattoman sotilasmaineen jalostuttama ja kaunistama. Mitä ihanimpia kuvia, hänen sydämelleen pyhiä ja kalliita, muistui hänelle toisinaan mieleen, ja silloin tällöin livahti äkisti joku sana hänen parran kaunistamilta huuliltaan.

"Hän on kuollut! sanoi hän itsekseen, ja hirmuisiin kuoleman kamppauksiin tottunut soturi tunsi kamalan väristyksen tunkevan sydämensä läpitse.

"Kamala!" lisäsi hän vähän aikaa vaiti oltuaan. "Ja kuitenkin -- rakastan häntä vieläkin! -- Rakastan häntä tyttäressään!"

Nousevan auringon ensimäinen säde kohtasi akkunaa, niinkun salaman vikevästi lennähtävä valo. Hän liikahutti äkisti päätään ja käänsi pois kasvonsa. Mutta pian katseli hän taas aina kirkkaammin valaistua akkunaa.

"Niin, minä tunnen että rakastan tuota herttaista olentoa! Hän on yhtä kaunis, kuin äitinsäkin, mutta puhtaampi. Hän on viaton!"

Hiljaisen mielihyvän ilmaus levisi hänen kasvoihinsa, kun ihanan neidin hahmu liehahti hänen muistossaan. Ja pian ilmausi ikäänkun häpeänkin tunne hänen miehuullisiin kasvoihinsa.

"Mutta minä olen uhannut häntä! Miekkani on ollut paljastettuna hänen päänsä päälle!"

Hän rypisti suutuksissa mustia kulmiaan. Kuitenkin saivat hänen kasvonsa pian tyynen näkönsä jälleen. "Hänen pitää tulla minua tuntemaan! Meidän pitää sopia keskenämme."

Kirkas auringon säde valaisi hänen jaloa varttansa, ja selvä tunne säteili hänen heltyneen sielunsa läpi. "Sopimus on kostoa jalompi! Hänestä on tuleva elämäni rauhan enkeli. Hyvää tahdon tehdä hänelle. Kirous on siunaukseksi kääntyvä!"

Taivaallisen tyytyväisyyden tunne lennähti sotilaan rinnan läpi. Hän tunsi kummasti herttaisen mielialan sydämessään; oli kun joku jalompi olento, heräävän hartauden tunteen kanssa, olisi hänessä syntynyt ja levittänyt rauhaa hänen tuntoonsa.

Hän lähensi huomaamattaan kätensä toisiinsa, kumminkaan niitä ristiin laskematta, ja hänen harjaumattomilta huuliltaan lähti, juurikun epäröivänä ja vapisevana, puolinainen rukous, lapsuuden muistojen jäännös.

Nyt paistoi aamuaurinko täydessä kirkkaudessaan huoneesen. Keveä uni laskeutui haavoitetun uupuneille silmäripsille, jolla aikaa liikahtamaton sotilas, joka seisoi ovella vahtijana, ponnistetuilla silmillä katseli päällikkönsä levotonta uinailemista.

VII.

Aamupäivällä istui outo soturi, sittekun hänen palvelijansa oli hänen vaatettanut, papin nojatuolissa, uudelleen viritetyn valkean äärellä, mietiskellen monenmoista mielessään. Hän voi nyt paremmin. Unensa oli häntä vahvistanut, ja hän tunsi itsensä iloisten toiveiden elähyttämäksi.

Ukko istui ääneti akkunan vieressä, lueskellen kreikkalaista kirjaansa.

Toimekas emäntä toimitteli soveliasta aamiaista haavoitetulle vieraalle.

Heleenaa ei ollut vielä näkynyt.

Palvelija nosti pöydän herransa tuolin luo, ja laski sen päälle sen komeasti raudoitetun laatikon. Herra otti esille avaimen ja aukaisi erään salalaatikon, jossa oli monellaisia papereita. Hän selaili niitä hätimiten ja pani taas laatikon kiinni. Taas alkoi hän miettiä, ja silmänsä levottomasti odotellen, käännettyinä sitä ovea kohti, josta Heleena oli astuva ulos.

Eräs ratsumiehistä astui sisään. Tehtyään tervehdyksen päällikölleen, kertoi tämä Englannin kielellä, että vereksiä jälkiä oli näkynyt metsän ja huonerakennuksen välisellä peltotilkulla.

Ankaran herran kasvot punastuivat yht'äkkiä, josta voi huomata, että hän oli vihastunut. "Missä on Heleena?" virkahti hän kiivaasti.

Tuskin oli hän kuuluvalla äänellä maininnut hänen nimeään, ennenkun se armas olento seisoi ovella ja, kunnioittavasti ja arasti tervehdettyään, ikäänkun tahtoi keksiä kohtaloaan julman muukalaisen muodosta ja katsannosta. Hän kantoi kannelta käsivarrellaan osoittaaksensa, että oli valmis tottelemaan hänen käskyään, jonka hän jo eilen oli kuullut.

Malttaen mieltänsä käski ylhäinen soturi, vieraalla kielellään, asettaa vahdin ulkopuolellekin huoneusta eli kartanoa.

"Pannaan, herra Översti!" vastasi ratsumies, teki sotamiehen-omaisen kunnian osoituksen ja astui ulos.

Överstin silmät kääntyivät taas nuoren tytön puoleen, joka vapisten seisoi siellä, viattomuudessaan. Hän katseli kauan tyttöä ja katsantonsa lauhkeni vähitellen. Sodallinen kovuus suli pois hänen mustilta kulmiltaan, ja leppeä hymy heloitti hänen oivallisten viiksiensä välitse.

"Tule lapseni!" sanoi hän: "tule likemmä, Heleena!" Nuori tyttö leijahti vapisevin jaloin hänen luoksensa. Nöyrästi liikahtaen kävi soturi häntä käteen, tahtoen sitä huulilleen likistää. Kummallinen tunne lennähti nuoren neidin rinnassa, hänen ajatellessaan, että hänen elämänsä ja kuolemansa oli tuon ylpeän soturin rinnassa syvällä kätkettynä.

Mutta vieras veti häntä likemmä luokseen, nostatti hänen alas laskettua päätänsä, katsoi häntä kauan kirkkaisin silmiin ja suuteli häntä otsalle.

Kiinteä odotus ja sikeä äänettömyys vallitsi huoneessa. Vanha kirkkoherra ja hänen vaimonsa tuskin tohtivat hengittää. Mutta kun Översti suuteli nuorta tyttöä, silloin putosi ikäänkun raskas kuorma vanhusten sydämiltä. Molemmat huomasivat nyt, ettei tämä salatemppuinen vieras ollutkaan mikään kuolon sanansaattaja tälle nuorelle, heidän haltuunsa uskotulle tytölle, ja iloinen aavistus jostakin tulevaisesta onnesta lennähti heidän mieleensä.

"Helkytä kantelettasi, lapseni!" sanoi Översti. "Sydämeni tarvitsee toisia säveliä, kun sotamiesten kamaloita torvia ja luikureita. Kauan on jo siitä, kun kuulin viattoman äänen."

Tyttö istui jakkaralle, jonka eukko työnsi hänen jalkainsa viereen. Hän otteli muutamia hiljaisia sointuja kantelen raikkailta kieliltä, ja säveliä laukuili hänen purpurahuuliltaan, taivaallisen heleitä ja puhtaita, ja kumminkin niin surullisesti hellyttäviä, kun miltä enkelin valitus kuuluisi, jos taivahan autuaat taitaisivat surra.

Hän lauloi:

Sinervän järven rannalla, Metsikkö humisee; Rukoillen neiti ihana Suruissaan astuilee.

Mi rukouksensa lienevi Vihannassa metsässä? Taivas sen kyllä kuulevi Yksinäisyydessä.

Rannalla järven sinisen Hän nyt jo levähtää; Ei haudast' ääntä rukouksen Nyt kuulukaan enää.

Tytön mutkattoman, syvälle pystyvän laulun ohella oli omituinen, ikäänkun salaista kipua osoittava ilmaus noussut rajun soturin kasvoihin. Syvän kaipauksen osoite väikkyi hänen kulmissaan, ja pari utuista kyyneltä näkyi herahtavan hänen silmäripsilleen.

"Heleena!" sanoi hän, ja hänen sitä ennen jyrkästi jyrisevässä, raikkaassa äänessään tuntui nyt syvältä lähtevä vapistus; sen komentava laatu oli kun ihmeen kautta muuttunut rukoilevaiseksi; oli kuin tuo kivikova rinta olis ollut täytetty jollakin mahtavasti sulaavalla tunteella. "Heleena, jos olet maillani, kun kuolen, niin laula tuo laulu kuolinvuoteeni luona."

Salainen liikutus kohotti laulun ajalla nuoren neidon rintaa. Hän nosti silmänsä ylhäisen valtijan puoleen, jonka sydäntä hän tahtoi hellyttää, ja nähtyään jalompia ja hellempiä tunteita kuvastavan hänen jaloisiin kasvon juonteisiinsa, hänen sielussaan heräsi ihmeellinen, vapiseva ilo. Ei se ollut ilo siitä, että hän oli pelastunut kuoleman pelvosta; ei ilo siitä, että hän oli onnistunut ylevässä sävelten taidossa. Se oli jonkun salaisen aavistuksen kummallinen viehätys, jota aavistusta hänen sielunsa ei selvään käsittänyt, mutta joka teki senkin hetken, jolloin uhkaavan miehen miekka välkkyi hänen päänsä päällä, hänelle pyhäksi, mieluiseksi muistoksi.

Laulettuaan Heleena nousi ylös, ja kun Översti rukoilevilla sanoilla puhutteli häntä, hyrähti hän ankarasti itkemään. Ajatus, että kuolema voi uhata Överstiäkin, vihlasi kun kimakka kellon ääni hänen lempeimpiin tunteisin heltynyttä sydäntään. Hän voi ainoastaan ojentaa kätensä Överstille mielen liikutuksella, joka osoitti, että aikoi totella häntä, mutta karvaalla mielellä.

Taas otti Översti tämän hentoisen olennon ja laski hänen polvelleen. Hän avasi sen kallisarvoisen laatikon, ja vapiseva kätensä tapasi paperit, joita hän sitä ennen oli selaillut. Vielä kerran silmäili hän niitä arvelevasti, jonka tehtyä ne viskasi roihuavaan takkavalkeaan. Sitte otti hän esille erään kalliin koristuksen ja ripusti sen kimeltävät hohtokivet herttaisen laulajattaren kaulaan.

Silmänsä viipyivät mitä hellimmällä mielihyvällä neidin silmissä, ja koristettuaan hänet kallisarvoisella lahjallaan, likisti hän häntä sydäntänsä vasten.

Silloin kohahti neitosen rinta, hänen pehmoinen käsivartensa solahti hiljaa Överstin olalle, ja tummanpurppuraisina hohtavat huulensa lähenivät hänen huuliaan. Översti vastasi hänen suukkoseensa, ja siihen sulahti nyt perin hänen sotaisa sydämensä.

VIII.

Överstin haava parani pian. Monta sanaa oli kulkenut hänen ja Ruotsin armeijan välillä, joka nyt oli Venäjällä. Mutta jokaisen sieltä tulleen ratsumiehen otti Överstin väki kohta vastaan ja vei päällikön luokse, niin että monta päivää kului, ennenkun vanhan rovastin kiihkeä uteliaisuus saada tietää vieraansa nimen tuli tyydytetyksi. Överstin tätä ennen kalpeat kasvot kävivät sillä välin eloisammiksi ja nuorekkaammiksi. Hän näyttikin nyt menestyvän niin hyvästi, ettei hänen väkensä enään kuullut poislähdöstä mainittavankaan.

Heleena liehueli kun hempeä hengetär hänen ympärillään. Koko hänen olentonsa oli käynyt varmemmaksi, kaino sydämensä ei vavahtanut enään jokaisesta liikutuksesta. Hänen sielunsa, joka sitä ennen oli niinkun joku noita harppuja, joilla tuuli soittelee epämääräisiä, ihmeellisen ihania, katkonaisia, pikaan raukeavia säveliä, oli nyt saanut mielialansa. Viisitoista vuotta oli astunut askeleen lapsuuden ajattelemattomista iloista ja suruista vaurastuneen nuorukaisen ylevämpään tuntoon tarkoituksensa perästä.

Sillä ihmeellisellä ja monesti itsensä kanssa riitaisella voimalla, joka on omituista herkkätuntoisen sydämen intohimoissa, oli Heleenan sydän kiintynyt tähän ylhäiseen, ensiksi kuolon enkelinä hänelle ilmestyneehen vieraasen. Yksin vieraan ensimäinen hirmuinen uhkauskin oli salaisen pelvon eriskummaisella voimalla temmannut hänen sydämensä hänen puoleensa. Se hellyys, se jalo tunne, joka juhlallisilla hetkillä puhkeili Överstin suljetusta rinnasta, ja joka kohteli häntä hehkuvalla lämpöisyydellä, sytytti, syvällä neitosen sydämessä, vastaavan tunteen, jonka mahtava tuli läpivirtaili häntä, niinkun uudella elämällä yläilmoissa.

Oli myrskyinen, pilkkopimeä ilta, kahdeksan päivää Överstin pappilaan tulosta. Vilkas tulehma levitti liekkuvaa valoaan tupaan. Översti istui pää kättä vasten nojattuna ja katseli noita vilkkaita liekkiä, jotka ikäänkun osoittivat olemisensa lyhyestä hetkisestä. Kirkkoherra istui jakkaralla, käyttäen valkean valoa mieluiseen kreikkaisen kirjan lukemiseen. Molemmat naiset olivat huoneessaan.

Äkkiä käännähti Översti vanhuksen puoleen. "Olen jo kauan ajatellut kysyä teiltä, kunnian arvoinen Isä Hattulaneus", sanoi hän, "millaisten suhteiden johdosta tuo nuori aatelisneito on tullut teidän taloonne. Koska nyt olemme yksinämme, niin pyydän teitä käyttämään tilaisuutta, kertoaksenne sitä minulle."

"Ah! ankara herra ja ritari ja Översti tahi kenraali!" alkoi pappi, kiireesti kirjansa sulkien, ja huokauksella keventäen kauan puhepakkoista mieltään. "Suokaa anteeksi, etten tiedä kunnianimitystänne, enkä muutakaan nimeänne..."

"Sanokaa minua vaan Överstiksi!" keskeytti häntä vieras: "nimestä vähän lukua, kun ette kumminkaan ymmärrä sitä, tahi ette osaa sitä ääntää. Mutta asiaan."

"Ankara herra Översti!" jatkoi pappi, taas huoaten, nähtyään toivonsa saada tietää vieraansa nimen menneeksi. "Tapaus on surullinen. Jos Teidän Armollanne on jotakin moitetta Anjalan leskirouva vainajaa vastaan, jota me kohdaltamme rakastimme ja kunnioitimme..."

"Jättäkää pois mitä ette tiedä, Herra Saarnamies!" keskeytti häntä Översti.

"Ankara armonne antakoon anteeksi palvelijanne tuhmuuden!" rukoili kirkkoherra, kovin säikähtyneenä katsahduksesta, mikä Överstin sysimustista silmistä oli välähtänyt häntä kohti. "Olen, jos Jumala suo, summittaisin selittävä asian, sillä kielen lahjalla, joka minulle annettu on. Jalomielinen leskirouva Kerttu, joka omaa puoltaan lienee ollut ylistettyä Ungern von Sternbergin sukua -- Armollinen Herra! Pyydän kaikesta sydämestäni Teidän Armoanne olemaan armollinen. Mutta en voi olla mainitsematta hänen nimeään. Kyllä ymmärrän Teidän Armonne vihjauksen ja olen heti kohta jatkava. Mainittu leskirouva asui Anjalassa, tässä Elimäen pitäjäässä, jossa minä mahdotoin Antti Hattulanius olen pastorina ja kirkkoherran viran toimittajana. Hän, sanon minä, asui täällä, sanon minä, aina siitä ajasta, kun autuain Kaarlo Yhdeksäs lahjoitti hänelle muutamia taloja täällä Elimäessä, hänen miehensä, urhoollisen herra Heikki Wreden, miehekkäästä teosta Kerkholman luona, kun tämä riensi kuninkaalleen apuun, ja auttoi hänen pulasta, antaen hänelle hevosensa, niin että hänen Majesteettinsä sen selässä pelasti itsensä omalla kädellään ja miekallaan, lähinnä Jumalan apua. Mutta urhoollisen Heikki-herran täytyi kumminkin surkeasti heittää henkensä Puolalaisten veristen miekkain alla. -- Mutta näenpä Teidän Armonne käyvän malttamattomaksi: tahdon siis vaan lyhykäisesti mainita, että leskirouva Kerttu on kuollut, ja että nuori neiti Heleena asuu minun ja vanhan vaimoni luona."

Översti kavahti kiivaasti tuolilta, mutta myhähtäen poisti malttamattomuutensa ja sanoi varsin lempeästi, ett'ei yhä pahemmin tyrmistyttäisi vapisevaa kertojaa: "Tiesinhän sen jo ennestäänkin, arvokas Antti Isä! Mutta miksi tuli Heleena juuri _teidän_ taloonne, sitä tahdoin tietää."

"Ankara Armonne!" pitkitti kirkkoherra. "Minä olin autuaan leskirouvan rippi-isä, ja kun hän kuoli ja talo poltettiin ja poika kuoli, niin otimme tytön luoksemme, siksi kun ehtisimme saada tietää Kuninkaan armollisen tahdon tässä asiassa. Minä kirjoitin Hänen Majesteetilleen jo viime kevännä, mutta emme ole vähintäkään vastausta saaneet. Kenties on tällä viattomalla suvulla vihollisia..."

Hän kävi äkisti äänettömäksi Överstin silmäyksestä, mutta sai taas rohkeutensa jälleen ja lisäsi omituisella hurskauden innolla. "Mutta olenpa varma, ettei Herra ole orpoa hylkäävä. Kuninkaan sydän on Herran kädessä, niinkun vesiojat, ja hän kääntää sen minne tahtoo. Hän on kääntävä tytön vihollisten hankkeet hyväksi. Hurskas neiti Heleena on rippilapseni ja niin kauan kun minulla on rauha huoneessani, ja muru leipää pöydälläni, olen hänen kanssansa sen jakava. Kaikesta isänsä tavarasta ei hänellä ole muuta jälellä, kun tuo uudinsänky, jossa nukkuu. Mutta Herra antaa ystävilleen heidän nukkuissaankin mitä tarvitsevat: Päivä on tuleva, jolloin hän saa takaisin, mitä häneltä vääryydellä otettu on."

Överstin silmät säihkyivät kummallista tulta, mikä ilmaisi, että hän tarmokkaalla tahdollaan hillitsi rinnassaan kuohuvat mielen liikunnot. "Mitenkä kävi, kun talo poltettiin?" kysyi hän lopuksi.

"Se kävi niin, Armollinen ja Ankara Herra!" vastasi pappi: "että irtonainen Venäläisjoukko Tatareja ja Kasakeita kävi ryöstöretkellä täällä ja poltti sekä Anjalan että muut kylät ja talot joka suunnalla, kunnes kuninkaan urhoolliset sota-päälliköt Brönitzin luona voittivat koko Venäjän armeijan. Jumala varjelkoon kuningasta ja vahvistakoon häntä, että hukuttaisi viholliset mahtavalla urhoollisuudella! Herra Översti! suvaittakoon minun kysyä, onko meillä armeijastamme mitään toivoa ja tohtivatko meidän miehet etsiä vihollista ja mitellä miekkoja hänen kanssansa kentillä?"

"Kerttu rouva oli siis kuollut jo ennen hävitystä?" kysyi taas Översti.

"Niin, hän nukkui kuoleman uneen kuukautta ennen", jatkoi kirkkoherra: "ja nuori neiti Heleena oli jo silloin, sen suuren hädän aikana, luonamme, niinkun rouva vainaja oli määrännyt, siksi kun hänen sukulaisensa ehtisivät tulla Liivinmaalta häntä noutamaan. Rouva ei tahtonut, että näin nuori ja hento neito jäisi kotiin, koska siellä vaan oli kaksikymmenen vuotias isäntä, nuori Fabiani herramme. Oi, sitä hyvää Fabiani herraa! Tosin oli hän huima ja huikentelevainen, mutta kyllä hän aikaa voittain olisi taantunut, jos olisi elää saanut. Mutta hän paloi huoneisin tahi otettiin vangiksi. Siivo neiti Heleena surikin häntä niin katkerasti, mutta kumminkin alkaa nyt, Jumalan kiitos, hänen surunsa lievetä."

Översti palkitsi kertovan vanhuksen hyväksyvällä pään nyökäyksellä.

Tästä ilahtuneen kirkkoherran katsanto kävi nyt tuttavallisemmaksi. Hän jatkoi: Teidän Armonne! Voipa liikuttaa kenenkä sydäntä tahansa, kun niin nuori mies, kun Fabiani herra, noin temmataan pois puolivälissä elämänsä päiviä. Tunnustan rakastaneeni häntä sydämestäni, erittäinkin hänen äitinsä ja sisarensa tähden, vaikka hän teki minulle monta pahaa kepposta. Mutta minun käy sääliksi tätä hurskasta ja viatonta Heleenaa, että hänen täytyy kärsiä sukunsa vihollisten tähden; sillä sanotaanpa suvun vihollisten lähettäneen Venäläiset sinne. Herra tuomitsee. Hän voi kääntää kaikki hyväksi."

"Mitä siis tiedätte suvun vihollisista, Antti Isä?" keskeytti häntä Översti äkisti.

"Oi, mitäpä minä tiedän, miesparka?" sanoi kirkkoherra. "Mitä vainaja ripissä on minulle ilmoittanut, sitä en saa, enkä taida ilmaista. Mutta tahdon rukoilla Herraa, että vainajan viholliset ja vainoojat saattaisivat yhtä kristillisellä mielellä, yhtä sovinnollisina, ja yhtä viattomina, kun hän, astua Hänen tuomio-istuimensa eteen, joka tutkii sydämet ja munaskuut. Hän antoi kuolinhetkellään kaikille anteeksi, senpä tähden lepääkin hän rauhassa, ja vanhurskasten lapsia on Herra aikanansa muistava ja koroittava. Sillä jota Herra kurittaa ja nöyryyttää, sen hän jälleen koroittaa!"

Kirkas ja tyven katsanto vanhuksen silmistä kävi syvälle sotilaan sydämeen. Oli niinkun joku mahtava henki olis puhellut tästä jumalisesta äijästä.

Översti nojasi, ajatuksiin vaipuneena, päänsä kättä vasten ja viittasi kirkkoherralle, että vaikenisi.

Hattulanius näytti vähän hämmästyvän viittauksesta, mutta totteli. Hän otti uudelleen kirjansa ja alkoi lukea, jonka ohella kuitenkin aina tuontuostakin joku silmäys vilahti kirjan yli miettivän vieraan puoleen.

Lopuksi virkkoi Översti: "Jos teidän tekee mielenne, arvokas Isä, niin menkää naistenne luokse ja kysykää neiti Heleenalta, tekisikö hyvin ja tulisi tänne ilahuttamaan sydäntäni jollakulla laulullaan."

IX.

Eräs ratsumies toi kirjeen Överstille. Kuninkaan vouti paikkakunnassa tuli myös samalla. Kirkkoherra meni ulos voutia puhuttelemaan, toivoen häneltä saavansa tietää vieraansa nimen, Överstin kirjettä lukiessa.

X.

Mutta nimismiehellä oli surullinen uutinen ilmoitettavana, nimittäin, että nuori kuningas, saatuansa tietää Wreden suvun loppuneen, oli antanut sen läänitykset muille, ja tahtoi neiti Heleenaa asumaan leskikuningattaren luona Nyköpingissä, kunnes hän saataisiin oivalliseen naimiseen. Kuningas lupasi samalla ensi syksynä lähettää noutamaan nuorta neitiä hoviinsa. "Mutta kuka on vieraanne?" keskeytti vouti puheensa, sanomainsa parhaassa vauhdissa.

"Sitä en voi sanoa; sillä enpä tiedä sitä itsekään", vastasi kirkkoherra.

"Niinpä saatan minä teille ilmoittaa," virkkoi hiljaa vasta tullut ratsumies, joka oli kuullut heidän kuiskeisen puheensa, ja kallisti päänsä molempien kuuntelevien korvain puoleen: "Hän on se suuri Laske Pelle."

Vouti kalvettui hämmästyksestä, samalla kun kirkkoherra punastui, luullen ratsumiehen tekevän hänestä pilkkaa, kunnes hän ratsumiehen muodosta huomasi hänellä olevan täyden toden. Molemmat pysyivät kumminkin ääneti ja Hattulanius meni naistensa luokse ilmoittamaan tätä merkillistä keksintöä, jolla aikaa vouti teki muutamia syviä kumarruksia Överstille, joka, rypistynein kulmin, oli lakannut kirjettä lukemasta ja nyt viittasi häntä astumaan likemmäksi.

Kuultuaan oudon soturin nimen vouti sai odottamattoman uutisen, jota hän päätti hyväkseen käyttää. "Ankara, korkea-arvoinen Herra!" sanoi hän. "Teidän korkea Armonne on siis se, joka tästä lähtien tulee ottamaan ruunun tulot tässä pitäjässä. Kaikesta sydämmestäni toivotan Teidän Armollenne onnea ja siunausta, ja toivon Teidän Armonne tulojen lahjoitusmaista aikaa voittain käyvän suurimmiksi, kun autuaan leskirouvan aikana. Kuitenkin tulee minun saattaa Teidän Armonne tietoon, että rahvas on kovasti veroitettuna, ja viimeinen Venäläisten hävitys lamasi niin voimat, että kansa tarvitsee aikaa toipuakseen ja voidakseen verojaan suorittaa. Sen lisäksi ovat viholliset polttaneet Anjalan kartanonkin, niin ettei Teidän Armonne siellä saa kattoa päänsä päälle. Teidän Armonne katsonee kentiesi parhaaksi antaa tulonne arennille, jotka tulot minä, jos Teidän Armonne näkee hyväksi tarjoukseni hyväksyä, säännöllisesti ja ajallaan olen suorittava Teidän Armollenne."

Voudin lopetettua puheensa, kääntyi Översti palvelijansa puoleen, sanoen: "Anna satuloida hevoseni. Kaksi miestä seuratkoon minua. Muut jäävät tänne. Te, nimismies, lähdette opastamaan!"

Överstin ääni ja katsanto olivat senkaltaiset, ettei koskaan kauan viipynyt, ennenkun häntä toteltiin.

X.

Kun Översti palasi ratsastamasta ja sodanomaisella taidolla nelisti pappilan kartanolle, kohtasivat hänen silmänsä ihanan Heleenan, joka seisoi ovipieleen nojaten ja häntä katsellen. Heleenan kauniilla kasvoilla näkyi joku mielikarvauden ilmaus, joka sitä ennen oli ollut useita päiviä poissa, ja tervehdys, jolla hän vastaanotti Överstin, osoitti uljaampaa arvoisuutta, kun minkä Översti koskaan ennen oli hänessä havainnut.

Översti hyppäsi kepeästi hevosen selästä ja läheni neitoa. Nyt astui kirkkoherrakin rouvansa kanssa etehisen portaille, katsannoltaan kylmänä ja pelkääväisenä, joka kylmyys ja pelko vähitellen oli poistunut, aina vieraan tulopäivästä alkaen, mutta nyt näytti kahta kamalampana palanneen.

Ikäänkun pakollisella nöyryydellä he kumarsivat hänelle.