Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

HELENA WREDE

Romantinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta

Kirj.

G. H. MELLIN

Suomentanut R. M. [Robert Mellin]

Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1879. H. F. Helmisen kustantama.

I.

Oi ihmis-sydän! Olentomme onnettomuuden ja onnen ihmeellinen vallitsija! Ei voi kukaan polkea tuomioitasi, tuomittessasi meitä joko elämään tahi kuolemaan. Tutkimaton! Itse olet tuomari ja teloittaja ja -- rikollinen.

Oi ihmis-sydän! Taivaallisen valon säteiden ihmeellinen kangastus! Pyhä maailma, sisimmän sisumme iäisistä kipinöistä muodostettu! Ei mikään maallinen voima voi häiritä sitä paratiisia, jonka itsellesi luot, ja kuitenkin sen ihanuus on katoavainen ja muuttuvainen, niinkun häälyväin pilvien hahmut taivaalla, jotka, kyyneliksi muuttuneina, maahan putoavat. Miksi kantaa ihanin onnesi omaa turmaansa helmassaan?

Sinä iäisen tulen tytär, joka kätket näkymätöntä ihanuuttasi rinnassamme, joka vapiset valtimoissamme ja elät elostamme! Hellätuntoinen, raskaasen tomuhuntuun peittynyt enkeli! Miksi etsit onneasi ulkona itsestäsi? Miksi ja'at toisille hellyyttä, joka kuluttaa meitä heidän vuoksensa, niinkun uhria epäjumalan kuvalle? Ah! Moitittava silmäys jumaloituu silmistä, loukkaava ajatus, jonka synkeä hetki vastaamme viskasi lemmityn huulilta, kohtaavat sinua musertavaisesti, niinkun taivahan salamat. Sinä hentoinen, kaino nunna, maallis-elämän vankilassa vapiseva, taivaasen ja kuolemattomuuteen kyynelten harson läpi katseleva! Sinä kärsit ja kuolet, ihmis-silmän huomaamatta kärsimistäsi!

Taiteilija vaan, innostuksensa unelmissa, julkenee lähennellä pyhyyttäsi. Hän näkee ja tietää mitä tunnet, mitä toivot. Taiteen ja lemmen oikeudet ovat yhtäläiset: ulkonaisten suhdetten pinnan läpi silmäillä sielun syvimpään pohjaan.

Indian muinaistarut kertovat että, ennenkun ihminen luotiin, taivaan ylevät henget, toisiaan lempiessään, kohtasivat toisiaan ja yhtyivät yhdeksi ajatukseksi; mutta kun ensimäinen ja jalompi ihmissuku tuli maan päälle, sen lempiväiset yhtyivät yhteen silmäykseen. Nyt liittää rakkaus sydämen sydämeen, ja silmäys kuvastuu silmäykseen, ja ajatus sulaa ajatuksen kanssa yhteen, ja ne kaksi lempivää puolisoa eivät ole kaksi, vaan yksi: he tuntevat toisensa ja katsovat toistensa läpi, ja heidän sielunsa läpinäkyväisyys toinen toiselle on heidän autuutensa. Mutta pimeyden henki vaeltaa ihmiselämän läpi, huntu ilkkuvilla kasvoillaan. Hän hiipoo niin mielellään vieraan tunteen lempivän rintaan, hän houkuttelee nurjan silmäyksen lempivän silmistä, hän synnyttää loukkaavan ajatuksen lempivän sielussa: ja löydettyään yhden ainoan ajatuksen, yhden ainoan tunteen toisen puolison sydämessä toiselta salatuksi, nostaa hän huntunsa ja liehtoo ensimäistä tuhon tuottavaa kipinää, joka on tarttunut heidän onneensa, ja silloin voi ainoastaan heidän loppunsa maan päällä pelastaa heidän lempensä taivaalle.

II.

Ohut seinä eroitti pienoisen, yksinkertaisen kamarin vanhan kirkkoherran suuremmasta tuvasta. Suuri, kullattu uudin, raskaalla, tummanpunaisella samettisella esiripulla varustettu, valtasi melkein kolmannen osan huonetta ja suuremmoisella loistollaan sitä enemmin erosi huoneen muista vähistä ja kohtalaisista kaluista.

Jumalinen Saara, kirkkoherran vaimo, lykkäsi rukin luotaan, otti himeästi palavan lampun käteensä ja lähestyi varovaisesti uudinta. Hän piti lamppua selkänsä takana, ettei sen valo, hänen oman silmäyksensä kanssa, pääsisi varjostimien sisäpuolelle häiritsemään siellä nukkuvaa.

Lumivalkealla pään-aluksella makasi nukkuva neiti. Kaksi viisitoista vuotiasta kättä, joiden välitse musta hiuskutrinen kiekuroitsi, peittivät ristiin laskettuina hänen kasvojaan, joista ainoastaan sievä leuka, väriltään kun ruusun valkoisimmat lehdet, oli näkyvissä.

Kun eukko muutamia silmänräpäyksiä surullisella mielihyvällä oli katsellut uinailevaa, siirtyi hän pois, asetti lampun pöydälle ja meni ulos.

Kaikki oli hiljaa tässä pienessä kamarissa; lampun himeä valo tunki varjostimien väliin ja valaisi uutimen sisäpuolella rippuvaa kannelta, kuvastaen vipajavia säteitään kultaisen ristin timantteihin, joka mustassa nauhassa rippui kantelen kielillä.

Äkkiä nousi kuunteleva tyttö istualleen, ja hänen suuret, siniset, varjostimien välitse heloittavat silmänsä, tirkistelivät levottomasti ympäri huonetta. Hän ojensi kätensä kohti korkeutta, ja rukoileva mieli kuvastui hänen ihaniin kasvoihinsa. Tämä nuori tyttö oli yksi noita hoikkia, ylhäisesti kasvatettuja olentoja, joiden jalot muodot melkein aina sisältävät syvätunteisen ja haaveksivan sielun, ylevävoimaisen ja intohimoisen.

Huomattuaan yksinään olevansa, tyttö taas kallistui vuoteelle, laski kätensä ristiin ja silmäili, ajatuksiin vajonneena, himeästi kimelteleviä timantteja.

Syvä huokaus kohautti hänen rintaansa; kyynel kiilsi hänen silmässään, kiiluvassa kirkkaudessa noille kalliille kiville vertoja vetävä.

Hänen sielunsa häälyi vähitellen surullisten muistojen sinertävälle virralle, niinkun uinaileva joutsen keinuu keveillä laineilla. Pyhäin unelmien maailmasta, johon hänen sielunsa liehui, luikahti toisinaan ajatus, kainossa kuiskeessa, hänen tummanpunaisten huuliensa ylitse.

"Poissa! i'äti poissa!" huokaisi hän, ja ristiin lasketut kädet irtausivat toisistaan, niinkun rauenneina tästä karvastuttavasta ajatuksesta.

"I'äti!" jatkoi hän, syvälle, syvälle vavahtaen ja kirkkaan kyynelen irtautuessa hänen silmäripsiltään ja verkalleen vierressä hiljaisesta kauhistuksesta kalvettuvaa poskea alas.

"Hänen kyynelensä olivat niin polttavan kuumat! Ah! oliko hänenkin rintansa täynnä synkeitä aavistuksia?"

Lamppu rätisi ja sen valo leimahti yhtäkkiä, ikäänkun sammuakseen. Tyttö kohautti äkisti päätänsä, tempaisi samettiset varjostimet syrjään, ja katsoa tuijotti liekuttavaan liekkiin. "Pimeä tulee! -- Se sammuu! -- Oi Jumala! -- Ja minä olen yksinäni!"

Hätäytynyt yritti kavahtamaan ylös; mutta jäi polvilleen vuoteellensa. Pyhä tunne täytti hänen kokonansa. Taas veti hän tummanpunaisen esiripun eteensä, ikäänkun hämärän harsolla kainosti peittääkseen ruumistaan omilta silmiltään.

"Enpä olekaan yksinäni!" kuiski hän. "Sinä näet minun; sinä varjelet orpoa!" -- Laski sitte vapisevat kätensä ristiin kasvoilleen, ja äänetön rukous liikutteli hiljaa polvistuneen huulia tumman purppuran varjossa.

Hiljaa kuiskittu rukous leyhki hänen hengityksensä kanssa kantelen kielille, ja eräs salainen sointu, ainoastaan rukoilevan aistien kuultava, väikkyi hänen ympärillään, ikäänkun kaiku enkelien harpuista äärettömästä etäisyydestä.

Hän rukoili lapsuutensa viattoman iltarukouksen. Oli kun lapsuuden rauhan leyhkä, noiden hänelle hyvin tunnettuin sanain olisi liehunut hänen päänsä ja rintansa ympärillä.

Hän rukoili kaikkein rukousten rukouksen -- verkalleen, pyhällä ponnistuksella, puhtaan hartauden hellällä todella. Taivaallinen voima virtaili hänen olentonsa läpitse ja täytti hänen vakaalla luottamuksella taivaalliseen Isään, nöyrällä uskalluksella, hiljaisella toivolla.

Hän luki siunauksen itselleen juhlallisesti heltyneenä. Oli kun taivas olis ympäröinyt hänen sielunsa rauhallaan: hänen rintansa hengitti niin keveästi, sydämensä sykki niin vapaasti.

Vielä kerran leimahti lamppu. Hämärä valo värähteli esineillä ikäänkun kuoleutuen. Samassa kun tyttö vajosi vuoteelle ja kääräisi keveän peitteen ympärilleen, sammui tämä vähäinen valo, ja yö levitti siipensä uinailevan ylitse. Öisissä varjoissa piilivät kuitenkin taivaan enkelit, jotka rakkaudella silmäilivät vartioitun viattomuuden pyhää lepoa.

III.

Tuvassaan, tulehman valossa, istui eräänä myöhempänä iltana, suuren pöydän vierellä, hurskas, i'äkäs kirkkoherra Hattulanius, lukien ja tutkistellen erästä lukua kreikkalaisessa Uudessa Testamentissään. Hänen valkoisten hiusten varjostamalla otsallaan asui raskaita huolia, niin näytti, ja ainoastaan pyhän sanan jumalallinen voima, joka piti hänen ajatuksiaan työssä, voi antaa ja säilyttää rauhaa ja lohdutusta hänen sydämessään. Hänen asuntonsa oli yhtä köyhä ja yksinkertainen, kun pukunsakin, ja useat tyhjät hyllyt takan puolisella seinällä osoittivat että hänen, vaimon tarkalla talouden hoidolla säästyneet, varansa olivat kuluneet hätäytyneiden pitäjäläisten auttamiseen tänä kovana aikana. Vanhus nojasi päätänsä kättä vasten ja kuunteli nurkissa vinkuvaa tuulta, kun yht'äkkiä muutamia kovia paukauksia kuului ovella. Samalla kun elähtynyt pappi nousi vieraalle ovea avaamaan, hyökkäsi kamarista hänen vaimonsa ja pidätti häntä hätäisellä innolla.

"Jumalan tähden, Antti kulta, älä avaa!" huusi hän. "Voivat olla kulkureita tahi Kasakoita taikka Venäläisiä tahi muuten varkaita ja rosvoja!"

"Mitä ajattelet, Saara!" vastasi vanhus. "Olkoonpa ketä tahansa, niin aukaisen Jumalan nimessä! Jos on joku, joka tarvitsee suojaa pahassa ilmassa, niin pitäköön hyvänään mitä voimme tarjota. Jos ovat vihollisia, niin jätämme itsemme Herran haltuun; -- jos emme hyvällä aukaisisi, se vaan ärsyttäisi heitä yhä enemmin."

"Aukaise!" ärjyi kauhistuttava ääni ulkopuolella: "aukaise, muuten on tämä tuhannen hökkeli ilmi tulessa kaikissa nurkissaan, ennenkun ennätätte akkunareijästä köntiä ulos." Eukko puristi aina hätäisemmin miehensä käsivartta. Mutta tämä käski hänen mennä kamariin, ja kun eukko oli tehnyt käskyn mukaan, aukaisi hän oven.

Takan punoittava valo kohtasi useampia ratsumies-hahmuja, jotka eriskummaisena vilinänä liikkuivat ulkopuolella. Tukeva mies lammasnahka-turkissa ja ketunnahkaisessa lakissa, ankaroilla aseilla varustettu, hyppäsi hevosen selästä ja astui matalasta tuvan ovesta sisään, toisella kädellä tarttuen pappia kaulustaan ja toisella välkyttäen lyhyttä miekkaansa. Silmänsä lentelivät, tarkastellen, ympäri huonetta, ja hän kysyi sitten papin nimeä, perhettä ja likiseutua.

Kun vanhus vapisevalla äänellä oli vastannut kysymyksiin, mies taas meni ulos.

Matala-äänistä, vieraskielistä puhetta kesti nyt moniaita minuuttia, vapisevan ukkorukan siitä vähintäkään ymmärtämättä.

Sitte astui moniaita ratsumiehiä alas ratsailta. Eräs heistä, joka näytti olevan etevin, nostettiin toisten avulla satulasta ja vietiin tupaan.

Tämä oli komeasti puettu uljas mies, näöltään noin neljänkymmenen vuotias. Hohtavat aseensa osoittivat sotilas-säätyä ja hänen mustain silmäinsä raukea katsanto sekä seuralaisten huolellinen vaarinottavaisuus, että hän oli haavoitettu.

Vietäessään huolestuneen papin ohitse hän loi häneen kiivaan ja tuiman silmäyksen, sanaakaan virkkamatta. Hattulanius kiirehti vetämään suurta, koristettua nojatuoliaan, ainoata kallisarvoista huonekaluaan, paitsi pienessä kamarissa olevaa uudinsänkyä, takan eteen, ja haavoitettu istui siihen. Leveähartioinen mies, joka näytti olevan haavoitetun herran uskollinen palvelija, kuiskaisi herralleen muutamia sanoja; tämä näytti vähän miettivän ja antoi sitte vieraalla kielellä muutamia käskyjä, joiden johdosta kaikki hänen seuralaisensa, paitsi palvelijaa, poistuivat huoneesta.

Oudot matkalaiset menivät pirttiin, missä papin palkkaväki asui. Hevoiset pantiin talliin ja suojuksiin ja kaikellaisia kaluja kannettiin tupaan, puhuttelematta huoneen isäntää ainoallakaan ystävällisellä sanalla. Sillä aikaa kävi papin vaimokin esiin, ja nähtyään haavoitetun upseerin, hän unhotti kaikki muut asiat, pitääkseen harrasta ja toimeliasta huolta vieraan mukavuudesta. Tämä loi häneen ääneti silmänsä, mutta käänsi ne kohta taas valkean puoleen, johon ajatuksissaan katsoa tuijotti.

Saatuaan tärkeimmät asiat toimitetuiksi, palvelija tuli katsastamaan herransa haavan siteitä. Hän riisui häneltä takin ja liivin, ja nyt näkyi, että vasempi olka oli siteissä. Siteitä korjattaissa kuului äkkiarvaamatta kanteleen hiljainen helinä sisemmästä kamarista, mutta se vaikeni, vanhan papin-vaimon sinne sisälle riennettyä.

Sävelet olivat kumminkin tarkkauttaneet vieraan huomiota. Viitaten käski hän papin lähemmä astumaan, ja uteli nyt häneltä, tosin vähän muukalaisella murteella, mutta hyvällä ruotsin kielellä, mikä huone se oli, johon hänen vaimonsa oli mennyt.

Pappi sanoi sen olevan hänen naistensa kamari, mutta varsin ahdas. Kuitenkin sanoi hän mielellään antavansa sen vieraalle, jos tämä katsoi sen isoa tupaa paremmaksi.

Outo sotilas ei vastannut, eikä tohtinut pappikaan pitkittää puhetta, vaikka hänen kyllä teki mieli.

Hetkisen aikaa itsekseen mietittyään hän siis lähti ulos koettamaan, eikö hän muun väen joukossa, jonka hän tuota pikaa oli saanut vieraikseen, voisi siivo-tavoin saada tietää, ketä olivat. Hän astui pirttiin, tupaan, joka oli puoleksi ulko-, puoleksi asuinhuone, varustettu avaralla tuli-sijalla keskellä lattiaa, mataloilla seinillä, joissa oli ikkuna-rei'ät akkunain asemesta, ja korkealla katolla, johon, tulisijasta nousevan savun sekaan, kaikehisia kaluja, yksin vaatteitakin, oli ripustettu. Siellä oli nyt, papin molempain renkien suureksi kauhuksi, tusina sotamiehiä ottanut koko sivupuolen pirttiä haltuunsa. Lattialle olivat he rivittäneet satulakannettavansa pään-alaisiksi ja niiden päälle sekä vuoteeksi levittäneet lampaannahkoja, jotka olivat papin pirtissä kuivamassa. Näillä lepäili nyt, ihan kun tiheä jono uhkaavia kanuunoita laivan partaalla, noiden hurjain soturien, loikova, mutta yhtähyvin järjestetty rivi.

Muudan heistä, eräs punapartainen Saksalainen, ei kumminkaan maannut heidän joukossaan, vaan kuhnosteli sinne tänne tuvassa, innokkaasti hankkien atriaa, johon kuului lammas, otettu papin omasta lammasnavetosta.

Hattulanius ei tohtinut virkkaa mitään tätä hänen vierasvaraisuutensa omavaltaista käyttämistä vastaan, vaan kääntyi aivan tyynellä mielin muukalaisen keittäjän puoleen, toivottaen hänelle ja hänen tovereilleen makuisaa atriaa.

Saksalainen nyökäytti päätään, sanaakaan virkkamatta.

Nyt kutsui pappi esiin molemmat renkinsä, jotka kokonansa hämmästyneinä olivat siirtyneet tuvan loukkoon, mistä katselivat noita rohkeita vieraita. Toinen heistä pantiin noutamaan isoa pyttyä olutta, jota vastoin toista käskettiin jättämättä vieraita yksinään. Pappi toivoi, näetsen, todistajan läsnä-olon estävän heitä olemasta mielivaltaisemmat, kun välttämättömästi tarvittiin. Sitten puhutteli vanhus taas Saksalaista ja kysyi mistä vieraansa tulivat.

"Novgorodista", oli vastaus.

"Missä oli heidän johtajansa saanut haavansa?"

"Novgorodin luona."

"Mihin aikoi hän matkustaa?"

"Novgorodiin."

Pappi ei paljon viisastunut viekkaasti tirkistelevän ratsumiehen lyhyvistä vastauksista. Vielä loi hän tarkastelevan silmäyksen rivissä lepääväin ratsumiesten päälle, ja vähän mietittyään huomasi hän heidän kaikkein olevan muukalaisia, luultavasti värvätyitä Saksalaisia Jaakko De la Gardien armeijasta, joka tätä nykyä kävi sotaa Venäjällä. Pappi poistui nyt taas, sittenkun hän suomeksi oli käskenyt renkiä tarkasti pitämään silmällä vierasten liikkeitä. Kun vanhus taas tuli omaan tupaansa, oli palvelija onnellisesti korjannut herransa haavan ja papin vaimo ruvennut atriaa hankkimaan, mikä oli tehtävä yhtä haavaa keittiönä ja salina olevassa isossa tuvassa.

Soturi, joka ei kaihtinut huoneellisia huolia, luultavasti sen tähden, että sodassa oli niihin tottunut, suvaitsi mielellään kaikkityyni saapuvillaan toimittaa, ilman että mietintönsä siitä häiriytyivät. Toisinaan näytti hän tuskittelevan haavansa tähden ja liikahteli tuontuostakin äkkipikaisesti; mutta muuten istui hän hiljaisena paikallaan, leikitellen silkkitupsuin kanssa, jotka rippuivat hänen miekkansa kallisarvoisessa kahvassa, minkä palvelija oli asettanut hänen vierelleen.

Pappi istui penkille vähän ulommaksi, tarkemmin häntä katsellakseen, jota vastoin palvelija meni ulos, vieläkin toimittamaan herransa asioita.

Vieraan otsa oli sievästi muodostettu, hänen sysimustissa, kiharaisissa hiuksissaan näkyi joku harmaakin karva. Tuikat silmänsä olivat yhtä mustat. Sievä suunsa, jonka päällitse kaksi suurta, mutta huolellisesti kammattua, viikseä levisi, näytti tottuneen ainoastaan komantamaan. Koko vartensa ilmaisi ankaruutta ja sotaista kurjuutta. Papin sydämelle ei juuri tuntunut hyvältä ajatellessaan, että hän rauhallisessa asunnossaan suojeli mokomia vieraita. Hänen hyväntahtoinen ja toimekas vaimonsakin aina huolestui huolestumistaan, jota enemmin hän tarkasteli oudon soturin kolkkoa hahmua. Ja näin vallitsi vanhusten ennen levollisissa ja rauhallisissa sydämissä pelko ja levottomuus.

Yleisen hiljaisuuden tuvassa vallitessa, ovi avattiin naisväen kamarissa, joksi vanhus oli sitä sanonut, ja nuori, murhepukuinen, erinomaisen ihana, neiti astui sieltä ulos.

Eukko riensi kohta pelvoissaan ja hämmästyksissään häntä vastaan ja kuiskaisi hänelle jotakin korvaan.

Sivu mennessään tervehti tyttö kaikella kunnioituksella outoa soturia ja leijahti, eukkoa käsivarresta kiinni pitäen, suuremmasta ovesta ulos. Jotakin niin erinomaista ja lumoavaista oli tämän taivaallisen olennon odottamattomassa ilmauksessa, että soturi liikkumattomana ja hämmästyneellä ihastuksella kauan katsoa tuijotti hänen jälkeensä, ennenkun käänsi kysyvän silmäyksensä vanhan papin puoleen. Tämä oli isällisen hyvyyden hymyllä seurannut armaan olennon ulosmenoa, niin ettei huomannutkaan vieraan silmäyksiä.

Soturi oli kumminkin ääneti, vaikka levoton uteliaisuus kuvastui hänen kasvoihinsa.

IV.

Ei kauan viipynyt, ennenkun vanha nainen tuli takaisin sen ihanan olennon kanssa. Tytön vaatteus oli kallisarvoisempi, kun että hän voi olla tämän vanhan parikunnan tytär, ja koko hänen käytöksensä, luonteva ja arvollinen kun ruhtinattaren, osoitti ylhäisempää säätyä.

Nyt, kun kaunottaren taas oli vieraan ohitse mentävä, liikahutti tämä päätään, ikäänkun leppeästi tervehtiäkseen, vihjauksella osoittaen tahtovansa neitoa tupaan jäämään.

Tytön vienoihin kasvonjuonteisin kuvastui nyt hiljainen hätäisyys. Hän totteli heti ja istui kirkkoherran viereen, ikäänkun häneltä suojelusta ja puollustusta etsien.

Nyt avasi vieras suunsa: "Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi hän.

"Elimäen pappila", vastasi kirkkoherra ja lisäsi: "Jumala antakoon teidän Armollenne onnea ja voimaa parataksenne."

"Elimäki?" matki vieras ja hänen kulmansa rypistyivät uhkaaviksi, samalla kun kalpeat poskensa silmänräpäykseksi punastuivat. "Elimäki? Hm! Onko Anjala tästä kaukana?"

"Se on juuri tässä likellä", sanoi pappi: "ja tämä nuori tyttö, neiti Heleena Wrede..."

"Wrede?" keskeytti vieras säihkyvin silmin ja hirmuisella äänellä. "Niin, niinpä minustakin näytti, kylläpä tunsin kasvonuurteista tuon kyykäärmetten suvun! Jumal' auta! Oletko Heikki Wreden tytär, häh?"

Rajusti liikahtaen nousi tätä sanoessaan uhkaava hahmu istuimeltaan, ja samalla putosi hänen miekkansa kolisten lattiaan. Äkisti kumartui hän sitä ottamaan, viskasi tupen luotaan, ja heilutti välkkyvää säilää, joka takkavalkean edessä näytti veriseltä.

"Sano!" komensi muukalainen, jalkaa lattiaan polkien. "Oletko sen petturin tytär?"

"Rukoile vierasta säästämään henkeäsi, lapseni!" sanoi pappi hiljaa ja vapisten, nostaen rintaansa vasten nojauneen tytön seisalleen ja viitaten häntä polvilleen lankeamaan.

Tyttö totteli ja ojensi, hätäisesti ja rukoilevasti silmäten, kätensä hirmuista miestä kohti, samalla kun pappi laski toisen kätensä hänen päänsä päälle ja ojensi toisen, sekä rukoillen että torjuillen, vieraan puoleen. "Hellyttäköön kaikkivaltias Jumala sydämenne, ankara herra", huokasi tämä hengen mies.

"Puhu, vai eikö kielesi osaakaan muuta kun sähistä?" ärjyi vihastunut. "Sano, onko äitisikin se?" Hänen näitä viimeisiä sanoja sanoessa vapisi toki hänenkin äänensä.

"Oi Jumalani!" puhkesi tyttö sanomaan: "olen sekä isätön että äiditön. Veljenikin varmaan on jo kuollut. Saatte siis antaa minunkin kuolla, mutta, jos mahdollista, ei näin julmasti -- ei näin hirmuisella hetkellä..."

"Kuollutko? Onko äitikin kuollut?" sanoi vieras. "Siis kuollut kumpikin!"

Hän viskasi miekan luotaan ja vaipui alas nojatuolille, peittäen käsillään kalpeat kasvonsa.

Tyttö ei tohtinut nousta ylös, laski vaan kätensä ristiin ja näytti hartaasti rukoilevan, johon rukoukseen vanha pappikin yhdistyi.

I'äkäs papin vaimo oli seisonut liikahtamatta kun kivettynyt kauhistuksen kuva toisessa päässä huonetta, koko tämän hirmuisen melskeen kestäessä. Nähtyään miehensä ja kalpean kuolinuhrin hartauden, hänkin toipui, niin että tuskallisesti laski kätensä ristiin ja rukoili.

Hurja vieras katsahti ylös. Kyynel oli kostuttanut hänenkin silmänsä. Hän loi ne tyttöön, ja syviä liikutuksia näytti hänenkin sielussaan taistelevan. Hänen kasvonsa ilmaisivat näitä vaihtelevia liikutuksia jalolla eloisuudella.

Viimein sanoi hän vapisevalla äänellä: "Nouse ylös, nuori tyttö, ja kiitä Jumalaasi! Älä pelkää enään!"

"Kiitä myöskin vierasta herraa!" kuiskaisi pappi.

Tyttö nousi, kävi vapisten vierasta käteen ja painoi sen huulilleen. Sitte piteli vieras tytön kättä omassaan, katseli kummallisella osanottavaisuudella hänen kasvojaan, veti hänen hiljaa luoksensa ja vihdoin asetti tämän hennon olennon polvillensa. "Oletko äiditönkin?" kuiski hän hellästi, mikä oli odottamatonta ja sentähden sitä liikuttavampaa kuulla hänen suustansa. "Lapsi raukka, mitäpä sinun on syytä... Onko nimesi Heleena?" Tyttö vastasi myöntämällä.

"Heleena!" jatkoi vieras, "unhota tämä hetki! En voinut hillitä itseäni. Tästä lähtien tahdon olla sinulle äidin sijassa. Sinun pitää tulla tuntemaan minua, Heleena! Heleena! Tiedänpä kenen nimeä kannat."

Hän näytti vaipuvan synkkeihin ajatuksiin. Hän katseli, silmiään poiskääntämättä, nuorta tyttöä, ja hänen muotonsa yhä kirkastui ja lauhkeni. Näytti kun olis hän päättänyt jotakin tykönään. "Oliko se sinun kantelesi, jota kuulin soitettavan tuolla sisällä, kun palvelijani sitoi haavani. Hyvä! huomenna tahdon kuunnella sinua! Mene nyt, lapseni! Minä olen väsyksissä! Nuku makeasti ja levollisesti, Heleena!" Hänen parran varjostamat huulensa koskettivat hiljaa tytön otsaa, ja hän nosti hänen leppeästi polviltaan pois.

Neiti loi häneen kummasti väräjävän ja kuitenkin epäröivän silmäyksen, kun samalla vanha rouva kiirehti hänelle kättänsä ojentamaan ja häntä sisähuoneesen viemään.

V.

Yö oli jo puolessa.

Pienen kamarin lattialla uinailivat molemmat vanhukset muutamain polstarien päällä, jotka eukko sinne oli vuoteeksi levittänyt. Heleena valvoi vielä uudinsängyssään ja kuunteli, ajatuksiin vajonneena. Kaikki oli hiljaa ulkopuolisessa huoneessa, missä outo soturi palvelijansa kanssa nukkui. Kaikki oli hiljaa pihalla, jonne muudan ratsumiehistä oli asetettu vartijaksi oven ulkopuolelle.

Heleena nousi hiljaa ylös, ulos katsoakseen. Kamarin akkuna ei ollut pihalle päin, vaan päin erästä puistoa, joka vähän matkan päässä huonerakennuksesta piiloitti eriskummaisia varjokuvia tukevien puunrunkojensa välissä. Kirkas kuutamo kuvaili heleitä valoja hankien hahmuille, ja pienen kamarin ulkopuolella oli valoisa, niinkun hyvin valaistulla näyttämöllä.

Nyt hiipi eräs soturi varovaisesti metsästä ja lähestyi akkunaa. Hän katseli tarkoin ympärilleen, josko vahti, joka käyskenteli toisella puolella huonerakennusta, häntä huomaisi. Musta villakoira, jota hän nuorasta talutti, ettei se itseään ilmaisisi, seurasi häntä levottomana, mutta tottelevaisena.

Hän tuli niin lähelle, että kallisti kasvonsa akkunaruutua vasten ja kurkoitti kamariin katsoakseen.

Keveänä, kuulumattomana kun henki, hiipi tyttö vuoteeltaan, käärittyään suuren kaulaliinan ympärilleen. Herättämättä muuten keveä-unisia vanhuksia, lehahti hän heidän ohitsensa. Hän nojasi käsivartensa akkunan puitetta vasten, ja vinoon tulevat kuun säteet kohtasivat hänen lumivalkoista otsaansa ja rintaansa.

Nuorukainen, nähtyään tämän kirkastetun olennon, laski merkillisesti sormensa huulilleen. Tyttö teki samaten, ja he katselivat toisiaan kauan sikeässä, tunnon ilmeisessä hiljaisuudessa.

Jo viimein nosti nuorukainen kätensä sydäntään vasten, sitte osoitti hän päätänsä, juurikun henkensä olisi vaarassa ja laski taas äkisti sormensa suulleen.

Kyynelet täyttivät tytön silmät. Hän pyhkäisi ne kaulaliinansa nurkalla pois ja nojasi päänsä kättä vasten, surumielin katsellen kuutamon valaisemaa nuorukaista.