Part 9
Nämät alkoivat ensin tulla rohkeasti sisälle, nauroivat keskenään ovessa ja puhuivat ääneen. Mutta nähtyään hovijunkkarin liikkumattomana kyyristyksissä pöydän takaa tarkkaavan heitä, he nopeasti järjestyivät pitkin ovenpuoleista seinää ja vaikenivat, naamat pitkinä, silmät pelokkaassa odotuksessa.
Itsepäisesti vaikeni hovijunkkari ja siirteli vaan silmiänsä yhdestä toiseen. Kului minuutti, toinen, kolme minuuttia. Hän vaan vaikeni.
Miehet, luvultaan kymmenkunta, alkoivat jo levottomina liikkua jalalta toiselle, katsella kattoon, ympärillensä, jalkoihinsa, jokainen odottaen hovijunkkarin kysyvän mitä on asiaa, että he saisivat vastata.
Mutta hovijunkkari ei kysynyt mitään.
Silloin yksi miehistä nopeasti pujahti ulos, ja vähän ajan perästä alkoi eteisestä kuulua rähisevää melua ja paljon askeleita. Ovi avaantui, ja sisälle tulvi kymmenkunta uutta miestä, joiden joukossa yksi, lyhytkasvuinen, punakiharainen, pystynokka, joka oli nähtävästi tarkoitusta varten ottanut tuntuvia rohkeudenryyppyjä. Juopuneella ja kovalla äänellä se heti sanoi:
-- En minä sillä palkalla rupee työtä tekemään.
Kun hovijunkkari ei mitään vastannut, jatkoi humalainen:
-- Jaa, jaa, palkat täytyy korottaa, kaikki vaan 10 prosenttia, ei yhtään vähempää, ja ellet hyvällä rupee niin mennään kaikki pois. Enkös minä oikeen puhu, pojat, mitä?
Valttari, väkevä mies, otti humalaista niskasta ja työntäen ovesta ulos, sanoi:
-- Vai niinkö sinä hovijunkkaria puhuttelet!
Kuului vaan vähän aikaa tappelevaa melua eteisestä, sitten se hiljeni ja valttari tuli taas sisälle, kaulustansa suoritellen.
-- Kuka on teidät tänne lähettänyt? -- kysyi nyt hovijunkkari terävästi katsoen koneenkäyttäjään.
-- Ei ole kukaan lähet -- --
-- Kuka on teidät tänne lähettänyt, kysyn minä! Vastatkaa! Sekö maankuleksija, rakkari, sekö on lähettänyt? Menkää kotia nyt kaikki, ja olkoon tällä kertaa anteeksi annettuna, mutta jos minä vielä saan kuulla, että te ilman lupaa kokoonnutte ja kuuntelette sitä rakkaria, niin -- (tässä hovijunkkarin taas jätti maltti) -- niin -- totisesti -- (hän huiskutti, paksua viivotinta ilmassa ja paiskasi sitten koko voimalla sen pöytää vasten) -- totisesti minä pieksätän teistä jokaisen -- ja nyljetän sen rakkarin -- ulos -- ulos kaikki! Paikalla ulos! -- -- --
Näin lyhyesti loppui ensimäinen kohtaus tässä alkavassa murhenäytelmässä.
Seuraavan viikon alusta paperitehdas seisahtui täydellisen työlakon vuoksi.
Työväki odotteli laumoissa konttorin edustalla, mutta hovijunkkari ei ottanut mitään lähetystöä puheillensa.
Iltapäivällä kutsuttiin Helena papan luokse.
Kun hän tuli sisälle, istui pappa köyristyneenä tyynyjen välissä nojatuolissansa. Näin hänen aina täytyi olla köyristyneenä sairaana ollessaan.
Mamma, joka oli tulossa pois papan luota, tuli Helenaa vastaan ovessa ja kohautti huomaamattomasti olkapäitään merkiksi Helenalle, ettei hän ollut voinut mitään vaikuttaa pappaan.
Helena asettui seisomaan kirjoituspöydän kulman kohdalle ja odotti mitä papalla on sanottavaa.
-- Tietooni on tullut, -- alkoi pappa, -- tietooni on tullut ja mamma sen vahvistaa, että sinä tyttäreni olet ollut läsnä tuon -- tuon maankuleksijan ko-kouksessa minun parkkini takana. Missä tarkoituksessa se on tapahtunut? -- Tiedätkö sinä, että työlakko on pantu toimeen hänen yllytyksestänsä? -- Ja sinä kuitenkin olet sen rakkarin kanssa seurustellut ja kävellyt minun parkissani? Sano, lapsi, että se ei ole totta, sano!
-- Sanon vaan, että mikään rakkari hän ei ole, vaan on jalo ja voimakas ihminen, jota kaikkien pitäisi kuunnella.
Ja Helena koetti papalle selittää samoja asioita tulevaisuuden ihannevaltiosta, joista Reinhold oli puhunut. Parhaan muistinsa mukaan hän käytti vielä samoja sanojakin kuin Reinhold, selittäen että yleinen työlakko on hyvä ja tärkeä asia, jota ei saa vastustaa, -- että yhdenvertaisuuden aate ennen tai myöhemmin täytyy tulla tunnustetuksi, -- että parempi oli, jos sen vapaaehtoisesti ja _eläessään_ tunnusti kuin tuli siihen pakotetuksi, ellei ennen niin _kuoleman_ jälkeen.
Hovijunkkari antoi keskeyttämättä hänen puhua, pureskeli vaan viiksiänsä. Kun Helena oli lopettanut, ei hän sanonut muuta kuin:
-- Onko siinä kaikki? Hyvä. Ja tiedätkö sinä, että sama herra on ottanut ajaakseen myöskin talonpoikien asian? Se tahtoo sanoa, jos vesisulku lasketaan, niin koko paperitehdas on mahdoton. Tiesitkö sinä senkin?
Oli kerran ollut aika, jolloin Helena, peläten isän suuttumista, luopui aikeistaan, juoksi hänen luokseen, pani kätensä hänen kaulaansa ja rakkaudellaan sulatti punaset täplät hänen poskiltansa. Mutta nyt ei hän sitä saanut tehdä, sillä hänellä oli vieras asia, suuri asia, jonka rinnalla ei mikään, ei edes isän sairastuminen voinut mitään painaa. Helena vastasi:
-- Tiesin. Hän sanoi sen minulle. Hän tahtoi tietää mitä minä ajattelen siitä, että asiasta syntyy käräjäjuttu.
-- Oo, katsoppas!
-- Minä sanoin, että tulkoon vaan, -- että jos talonpojilla on oikeus puolellaan, niin täytyy olla niinkuin he tahtovat.
-- Vai niin, vai niin sinä sanoit. Jaha. No nyt menemme toiseen asiaan. Kuulin äidiltäsi, että sinä olet antanut rukkaset Georgille. Onko se niin?
-- On, -- sanoi Helena.
-- Sinulle näyttää olevan kovin helppo vastustaa minua. Ehkä minun siis täytyy selvittää sinulle hiukan tämän pesän tilaa. Tiedä, että jos tämä sama paperitehdas jonkun aikaa vielä seisoo käymättä, niin täytyy minun turvautua varoihin, jotka olen sinun ja mamman hyväksi saanut siitä kootuksi. Mutta jos se kokonaan pysähtyy, -- se on: jos talonpojat voittavat, niin minun kuoltuani teillä kahdella ei ole mitään; ymmärrätkö, _ei mitään!_ Sinun omaa tulevaisuuttasi silmällä pitäen minä olen toimittanut sinulle Georgin. Se asia oli järjestetty jo aikaa sitten. Georg perii vanhemmiltaan hyvän maatilan, jonka tuloilla te voitte elää huolettomasti missä ikänä haluatte, hän on sivistynyt, kaunis, hyvinkasvatettu --. Mutta meidän neidille ei hän vaan kelpaa. Ymmärrätkö sinä? -- huusi hän, -- mulle ei jää muuta kuin nuo enoltasi perityt 10 tuhatta!
-- Minä en tarvitse muuta, minä elätän itseäni työllä.
-- Hyvä, hyvä, -- sanoi hovijunkkari ja hänen huulensa rupesivat vapisemaan. -- Ja mitä varten olen _minä_ elänyt? -- huusi hän. -- Mitä varten olen minä repinyt itseäni rikki ja surrut sinun ja mamman kohtaloa? Mitä varten, hä? Ettäkö sinä sitten elättäisit itseäsi työllä?
-- Sinä olet aina uskonut rikkauteen, mutta se ei ole mitään.
-- Minä olen uskonut siihen etten saa jättää lapsiani maantielle.
Helena katsahti pappaan ja aikoi vastata, mutta se mitä hän aikoi sanoa oli semmoista, ettei pappa olisi sitä kestänyt. Se oli Souvari-Heikistä, joka oli pahemmassa kuin maantiellä. Sentähden Helena vaan oli vaiti.
-- On asioita, joihin uskon yhtä paljon, -- jatkoi pappa yhä enemmän kiihoittuen, -- se on, etten anna kenenkään hypätä nokalleni. Menköön omaisuuteni ja jääkää maantielle, mutta tehtaat saavat seista siksi kunnes ne rakkarit tulevat armoa pyytämään. Ilmoita se sille jalolle maankuleksijalle. Se on minun viimeinen sanani. Ei koskaan! Ei koskaan, sanon minä!
Helena tunsi, että helpompi hänen on kallion läpi tunkeutua kuin tällä hetkellä särkeä nämä papan vakaumukset. "Kun kaikki muuttuu yhteiskunnassa, niin pappakin heltyy ja muuttuu toiseksi", -- ajatteli hän. Ja tämän ajatuksensa hän sanoi papalle näin:
-- Tulee toinen aika, jolloin ei ole rikkaita eikä köyhiä, vaan kaikilla on yhtä paljon ja sama sivistys ja kaikilla on helppo, ja ilonen olla jokaiselle.
Pappa sanoi:
-- Ainoastaan sinun lapsellisuutesi voi antaa sinulle tuommoiset puheet anteeksi.
Helena sanoi:
-- Minä en osaakaan puhua. Minä olen nuorempi sinua, mutta olen kuitenkin kuullut enemmän. Ei rovastilta enkä opettajilta enkä keltään ihmiseltä maailmassa ole minä kuullut sitä, mitä kuulin häneltä, jota sinä sanot maankuleksijaksi. Ja minun on surku sinua ja muita, jotka eivät saa sitä kuulla. -- Me olemme eksyksissä, pappa. Vaikka me olemme opetetut ja luemme kirjoja ja sanomalehtiä, olemme kuitenkin niinkuin pimeydessä ja koko meidän elämämme on raakuutta ja barbarisuutta täynnä.
Pappa ei sanonut mitään, eikä näyttänyt vihaseita. Helena jatkoi:
-- Ei ole ketään, joka meitä opettaa. Mutta _hänen_ puheessansa on uutta valoa meille. Hän ehkä itsekin luulee puhuvansa meitä vastaan, mutta oikeastaan hänen puheensa on ihankuin meidän pelastuksemme. Se johtaa meitä pois niinkuin pimeästä vankeudesta --
Pappa oli Helenan kummastukseksi aivan tyyntynyt.
-- Lapsi, -- sanoi hän, -- jos sinä vastasit hänelle että menköön vaan omaisuutesi ja kotisi, on sinun täytynyt tulla siihen suurien asiain kautta. -- Minä luulenkin, että sinä näytät laihtuneelta, vaikka silmäsi ovat niin virkeät. Kuinka sinun on, lapsi?
Mutta kuulematta Helenan vastausta hän vaipui ajatuksiinsa. Jonkun ajan hän itsekseen hymyiltyään sanoi:
-- Olisipa silloin helppo elää, jos ei tarvitsisi mistään tulevaisuudesta murehtia!
-- Me olemme luotu sellaista elämää varten ja siihen me tulemme, -- sanoi Helena,
Mutta ei pappa sitäkään kuunnellut. Hän istui yhä nojatuolissaan ja mietteihin vaipuneena epämääräisesti ja väsyneesti katsoi liikahtamatta eteensä. Sitten sanoi ajatuksissaan hiljaa, ajattelematta mitä sanoi:
-- Olisipa hauska kuulla mitä se puhuu.
Ja vähän ajan perästä lisäsi, heräten ajatuksistaan, haukotellen:
-- Lapsi, jätä minut nyt, minä tahdon vähän nukahtaa.
Jonka jälkeen Helena suuteli häntä ja meni hiljaa pois, aavistamatta puhuneensa viimeisen kerran papan kanssa.
* * * * *
Murhenäytelmän loppukohtaus oli se, että hovijunkkari löydettiin hengetönnä oman huoneensa lattialta.
Se oli viidentenä lakkopäivänä.
Kun ruvettiin kyselemään kuka oli missäkin tekemisissä ollut vainajan kanssa sinä päivänä, tuli selville, että viimeiksi oli häntä nähnyt sosialisti.
Sosialisti itse kertoi asiasta niin, että noin 12 aikaan päivällä, jolloin hovijunkkarin tiettiin juovan teetä yläkerrassaan, hän oli mennyt hovijunkkarin luo lakkoasiassa, saadakseen aikaan sovittelua. Hän oli koputtanut ovelle ja kuullut vastauksen: "sisälle!" Mutta tuskin oli hän avannut oven, niin hovijunkkari, huomattuaan kuka tulija oli, alkoi huoneen perältä molemmin käsin viittoa häntä pois, saamatta sanaakaan suustansa. Suu oli hovijunkkarilla ollut auki, koko pää hytkyi ja vapisi, ääntä ei mitään kuulunut. Tätä näkyä oli sosialisti väistynyt, eikä siis ollut hänkään ollut missään tekemisissä hovijunkkarin kanssa sinä päivänä.
Tämä oli nähtävästi juuri silloin saanut sydänhalvauksen.
* * * * *
Seuraavana päivänä ryhtyi hämmästynyt työväki töihinsä entisistä palkoista. Valttari oli luvannut esittää heidän vaatimuksensa perillisille jahka nämä saapuvat kaupungista.
Mamma ja Helena rupesivat kohta tekemään lähtöä kotikartanosta. He aikoivat muuttaa kaupunkiin. Mamman ja Helenan saatavat kuolinpesästä supistuivat vähiin. He eivät tehneet mitään vaatimuksia pesän järjestelyssä.
-- Taitaisihan lain mukaan jotain meillekin jäädä, mutta me annamme olla. Eikö niin, Lelle? -- sanoi mamma. Hänelle erotettiin ainoastaan hänen veljiltä perimänsä omaisuus, samoin Helenalle, yhteensä 80 tuhatta.
Omasta osastansa Helena kohta lohkasi pois 8 tuhatta, joiden kohtalo näkyy seuraavasta:
Viimeisenä iltana ennen mamman ja Helenan muuttoa kaupunkiin he olivat päättäneet kävellä puistossa jättääksensä hyvästi kaikille tutuille paikoille erikseen. Mamma oli väsymätön: "siellä ja siellä pitää vielä käydä!" -- "rantapenkin unohdimme", -- "entäs raukka itäinen lehtimaja!" -- Ja joka eri paikassa hän suurella hellyydellä puheli, että nyt tässäkin ollaan viimeinen kerta, saattoi silitellä penkeiltä havuneulaset ja laasta vähän käytävää ympäriltä. Rastaat lentelivät naksutellen suurien, pimentävien koivujen sisällä, ja orava kahisi kuivissa maalehdissä, tarvitsematta sanoa hyvästi. Mutta ihmiset tarvitsivat.
--- Merkillinen olet sinä, Helena, -- sanoi mamma, saavuttaen Helenan, joka malttamatta odottaa joutui aina edelle, -- et sinä yhtään huomaakaan, että tämä on viimeinen kerta. Sinä ajattelet ihan toisia, tunnusta.
-- Johan on kaikki paikat katsottu. Istutaan, mamma. Tiedätkö, juuri tässä kävellessämme on minulle tullut ajatus, jonka ihan varmaan toteutan. Minä olen onnellinen, että tulin sitä ajatelleeksi.
-- No, istutaan, kerro.
-- Näetkös nyt, -- eilen tapasin Reinholdin. Hän on jo lähtenyt täältä. Ja hän rupesi puhumaan siitä, kuinka tarpeellista hänen olisi päästä ulkomaille tutustumaan sosialistiseen liikkeeseen siellä. Mutta hänellä ei ole mitään mahdollisuutta siihen. Hänellä ei ole rahaa. Ja ajattele, jos hän saisi _3_ tuhatta markkaa, niin hän voisi käydä Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Hän itse sanoi. Silloin en tullut yhtään ajatelleeksi, mutta nyt vasta huomaan, että _minähän_ voin antaa hänelle!
-- Hm, -- pani mamma, -- Tuskinpa se ottaa vastaan sinulta.
-- Miksei?
-- Muuten vaan, sinun kertomuksistasi päättäen. Nehän ovat kaikissa tapauksissa kapitalistien rahoja.
-- Ei, ei mamma, kyllä hän ottaa vastaan _minulta_. Minä sanon hänelle, etteivät ne ole papalta perityt.
-- Olet tainnut itsekin vähän epäillä.
-- Kyllä hän ottaa. Kunhan vaan pääsen kaupunkiin ja tapaan hänet, ihan varmaan hän ottaa.
* * * * *
Heidän tullessa puistosta ja kulkiessa pihalle seisoi siinä vielä oven edessä viimeinen kuorma, jonka oli määrä asemalle. Miehet paraillaan viskasivat köyttä sen ylitse, sitoakseen sitä. Kaksi pienempää kuormaa oli jo ennen mennyt. Tässä näkyi mammalle ja Helenalle kuuluvia tavaroita -- kaikki tuttuja vuosikymmenien takaa. Ja ilman niitä tuntui viimeisen yön viettäminen kotikartanossa vieraalta, niinkuin olisi keskievariin pitänyt mennä huonetta hakemaan.
Mamma seisoi Helenan käsivarresta pidellen pihaylänteellä. Hän katseli milloin kuormantekoa milloin Helenaan.
-- Lapsi, mistä sinä otat tuon voiman? -- puhkesi hän sanomaan. -- Tätä tapausta, tätä kukistumista olen juuri sinun tähtesi semmoisella kammolla aina odottanut. Ja nyt minä itken, mutta sinä seisot rauhallisena ja tyyneenä onnettomuuden keskellä!
-- Siksi että minä uskon, mamma.
-- Mihin sinä uskot?
-- Uskon että maailmassa kohta tapahtuu suuria, suuria asioita, joiden rinnalla tämä kaikki ja koko meidän kohtalomme ei merkitse mitään.
-- "Kaikki tulee muuttumaan?" -- hymyili mamma, toistaen Helenan vanhoja sanoja,
-- Kaikki, kaikki tulee muuttumaan! -- sanoi Helena, juhlallisena korkeuteen katsoen.
TOINEN OSA
Luutnantit.
Sen pataljoonan upseeriklubissa, missä Georg palveli luutnanttina, sytytettiin paraillaan valot.
Paha on esitellä johonkin upseeristoon kuuluvia henkilöitä semmoisina kuin nämä ovat suljetussa klubissansa. Klubissaan he tietävät olevansa näkymättömiä ulkomaailmalle. Kun kaikki päivän toimet ovat ohitse, kun tiedetään, missä asianomaisella taholla ollaan, saattavat he klubissaan häiritsemättä valvoa yön kahvin ja liköörien ääressä. He saattavat avata tiiviin takkinsa napit tai hetken tultua yhteisestä päätöksestä heittää se kokonaan yltään. Tämä tämmöinen ei lainkaan kuulu heidän ulkonaiseen upseerimalliinsa, ja siitä puhua jossakin ulkoseurassa olisi yhtä tahditonta kuin esimerkiksi kertoa ihmisen riisuutumisesta makuulle. Ne on kaikki puhtaita personallisuuksia.
Ennenkuin tämmöiseen erotettuun maailmaan kukaan syrjäinen astuu, täytyy siis olla täydet takeet siihen, että hän "ymmärtää" s.o. että hän tietää erottaa klubin ja ulkopuolella esiintymisen toisistaan.
Sentähden olkoon tässä ennen tähänkin klubielämään katsahtamista sanottu, että puheenalaisen pataljoonan upseeristo oli kaikin puolin mallikelpoista. Se oli kaupungin ylpeys. Ei myös upseeristo puolestaan ollut suinkaan maineestansa tiedoton. He olivat ylemmän seuraelämän tunnustetut johtajat. Ei koskaan tapahtunut mitään kömpelöä tai tahditonta heidän puoleltaan. He olivat käytöksessään täsmälliset, tanssivat erinomaisesti, arvokkuus ja hienous yhtyi heillä iloseen keveyteen. Puvut olivat aina virheettömät, uuden uutukaiset, kampaus tarkka. Useilla ylettyi jakaus niskaan asti. Viiksiä oli muoti pitää reippaasti ylös hieraistuina.
Ulkomuodosta ei tässä ole suinkaan senvuoksi ensiksi puhuttu, että se olisi ainoa mitä upseerilta voi odottaa. Tietysti "mielipiteet" eivät kyllä ole tavallisesti upseeriston vahva puoli, mutta siinäkin kohden on hienon hieno seikka, joka ehdottomasti kuuluu todellisen upseerin vaatimuspiiriin. Hänen täytyy aina ymmärtää mistä sopii ja mistä ei sovi seurassa puhua. Ja tämä ei ole suinkaan mikään helppo erottaa. Ei siellä sovi ruveta väittelemään kaikista asioista, niinkuin jossakin ylioppilasyhteydessä, jossa vedetään esiin yhteiskunnat ja uskonnot. Täytyy olla hieman taipuisa; täytyy ainoastaan kuunnella ja jos hiukan kajookin jotain sellaista, niin ainoastaan siten, että heti osaa palata keveämpään äänilajiin takasin. Herkkä on malliuden puntari upseeriin nähden tässä asiassa.
On kuitenkin yksi mielipiteiden ala, jossa upseerien mielipiteelle annetaan mitä suurinta arvoa. Se on rakkauskysymys.
Saattaa olla sangen tärkeätä, että jossakin baalissa on asetettu korttipöytiä, joiden ympärillä pataljoonanpäällikkö, översti, kapteenit, kauppaneuvokset ja muut merkitsevät henkilöt istuvat ja pelaavat. Mutta pääasia ei liiku sillä kertaa näiden merkillisyyksien puolella. Se jätti heidät korttinensa ja leijaili tällä kertaa heistä pois, sinne missä luutnantin kannukset kilisevät ja missä nuoret neidit naureskelevat hänen ympärillään puhuen enemmän äänen helähtämisen tarkoituksessa kuin asian sanomiseksi. Asia on yksi vaan, eikä siitä voi kukaan puhua. Sillä juuri sen kiertelemisestä syntyy kaikki puhe ja nauru ja baalin hurmaava humu. Se on rakkaus. Eikä mikään ole niin tärkeätä kuin saada tietää, mitä joku luutnantti siinä asiassa ajattelee ja aikoo.
Tuossa tulee komea luutnantti Deger. Hän ei ole tietävinään todellisesta pääasiasta. Erinomaisella kohteliaisuudella hän muka kumartelee ja kättelee vaan vanhoja rouvia, ja puhuu kauan ja nauraa heidän kanssansa, aivan kuin ei hän muuta aikoisikaan. Mutta sillä välin virtailee pääasia hänen ympärillänsä, hän tietää sen joka jänteessään ja kaikki tietävät sen. Hän tietää sen jokaisessa kumarruksessa, jokaisessa avuliaassa liikkeessään, jonka hän tekee rouvia palvellakseen. Hän tuntee sen solakoissa vyötäryksissään ja jokaisessa keikahduksessaan. Sillä hienointa parfyymiä hienompana leijailee hänen ympärillään pääkysymys: kenen kanssa hän on menevä kihloihin? Vai pitääkö hän todellakin parempana jäädä vanhaksi pojaksi!
Tuossa tulee pitkäkasvuinen luutnantti Tauler. Hän on kaunis. Hänen vertaistaan ei ole hienoudessa. Hänellä hohtaa päälaella jo sievonen kalju tukan läpi. Ei voi enää kestää kauan ennenkuin hänen täytyy kosia, ellei mieli jäädä vanhaksi pojaksi. Mitä annettaisikaan siitä, että saisi tietää luutnantti Taulerin ajatukset rakkaudesta! Mutta hän ei koskaan lausu sanaakaan sinnepäin. Vuodet vierivät, hän yhä hakee ihannettansa, -- sen tietävät kaikki. Ja yhä paistaa sama viehättävä samea kärsimys hänen pitkäripsisistä ruskosilmistänsä. Kaikki ovat häneen rakastuneet. Kehen hän?
Tuossa tulee luutnantti Brummer, pisin ja rotevin luutnanteista. -- Mutta vaikka tässä järjestään kaikki luettelisi, ei tulisi selvää siitä mitä he rakkaudesta ajattelevat. He liikkuvat kaikki baalista baaliin yhtä moitteettomina, puhtaina. Heidän puheensa on aina yhtä hillitty, yhtä siveellinen. He ja seuraelämän kaunottaret puhelevat ja naureskelevat keskenään kuin viattomat lapset -- sesongista sesonkiin.
Ihmeellinen on ihmisen luonto. Mikä suunnaton erotus on sentään hänen ja eläimen välillä. Ja suurin juuri rakkauskysymyksessä. Silloin kuin eläin on ajan ja hetken lapsi, saattaa ihminen, uhkuvimman nuoruutensa kukoistuksessa, verevimmillään, kulkea vuosikaudet läpitsensä, pieneen kaljupäisyyteen asti, viattomuuden puhtaudessa, alituisesti tukehuttaen sydämmessä kukahtelevaa lemmenkäkeä. Ja mistä jaloista syistä! Hän ei ole vielä velkojansa maksanut! Tai hän ei ole vielä tullut ylennetyksi! Tai hän ei ole ihannettaan löytänyt!
* * * * *
Kuten sanottu klubissa parhaillaan sytytettiin iltavalkeat.
Luutnantti Brummer, joka oli päivystäjänä, odotteli tovereitansa, joiden oli aina ollut tapana siinä tilaisuudessa lukuisasti kokoontua, sillä silloin hän oli parhaimmalla tuulellaan, ja usein he viettivät koko päivystysyön aamunkoittoon asti hänelle seuraa pitäen.
Mutta tällä kertaa ei tämä asia hänelle ollenkaan ruvennut onnistumaan.
Vastaanotettuansa komppanian päivystäjäin raportit, käytyään päällikön luona, ja suoritettuaan muut tavalliset päivystäjätoimet hän tyytyväisenä viiksiänsä vanuttaen suuntautui klubiin vieville rappusille ja rupesi kevyesti astelemaan ylös. Hiljakseen mymisten hän avasi eteisen oven. Ja mitä hän näki! Kohta hän hämmästyi, ettei ollut ainoatakaan sinelliä naulassa.
-- "Mitäs tämä nyt on?" -- ajatteli hän nolona. "Malttakaahan! Te olette tahallanne piiloutuneet", -- päätti hän, ja läksi samoilemaan tyhjiin saleihin. Sanomalehtihuoneessa ei ollut ketään, lehdet olivat järjestyksessä. Suuri ruokasali oli pimeänä. Biljaardihuoneeseen!
Hän oli niin vakuutettu siitä, että ne vaan petkuttavat häntä, että hän kumartui katsomaan biljaardin allekin. Ei ollut ketään. Viheliäinen tasanko levittelihe puhtaana ja autiona. Ainoatakaan palloa ei ollut pusseissa, taululle ei mitään kirjoitettuna, kepit järjestyksessä.
Luutnantti B:n korvain luona alkoivat nyt rustot liikkua, sillä hän paineli hampaitansa yhteen. Hän otti kaksi palloa, otti lempikeppinsä, asetti pallot lempiasentoonsa, ja painautui sitten jalat hajalla taidokkaasti biljaardin päälle. Sihtaukseen tarvittiin vaan tuskin tuntuvia nytkähdyksiä, mutta itse sysäys oli ylen tarmokas ja pallo lensi rämähtäen nurkkapussiin. Ja oli hiljaisuus kuin haudassa. Hän heitti lohdutettuna kepin biljaardin päälle ja läksi liitua sormistansa pyyhkien takasin sanomalehtisaliin sekä kysyi eteisessä olevalta sotamieheltä onko luutnantti R. käynyt, onko luutnantti T. käynyt, onko luutnantti S. käynyt. -- Ei kukaan ollut käynyt.
Hän pisti kädet taskuunsa ja alkoi tarpeettoman kovaa ääntä pitäen selvitellä kurkkuansa. Sen tehtyään meni bufettihuoneeseen.
Täällä oli tiskin takana pikku Markus (eli biljaardipoika), kyyppari ja piika, joka kuitenkin kohta läksi. Kaikilta näiltä katosi kasvoista nauru, kun luutnantti B. astui sisälle. Mutta hän oli sen huomannut ja ymmärtänyt. Tietysti heitä nauratti se, että hän -- luutnantti B. -- vaeltaa yksin huoneissa ja ikävöi.
Luutnantti Brummer oli erinomaisen hyväntahtoinen. Hän kuvaili -- luultavasti tavattoman kookkuutensa ja bassomaisen äänensä vuoksi -- olevansa peloittava, jylhä, ankara soturi. Mutta aivan tietämättänsä hän oli mitä leppein ja hyväntahtoisin pohjaltaan. Hän olisi toverinsa puolesta vaikka viimeisen paitansa antanut. Hän oli tosin myös ankaranpuoleinen juomaan, mutta sangen useissa tapauksissa hän teki sitä ollakseen tovereilleen joksikin huviksi. Ei hän voinut nähdä, että kaksi tai kolme on yhtynyt klubiin ja niiden on ikävä. Hän pani kohta toimeen jotakin huvittavaa, -- se on: teki itsensä muille niin huvittavaksi kuin mahdollista. --
Mutta ei hän ainoastaan toveriensa vuoksi näin pannut omaa olemustansa likoon. Kun hän nytkin näki huonosti valaistussa bufettihuoneessa kyypparin ja Markuksen ja piian, tuli hänen -- ihan hänen tietämättänsä -- heitä sääli.
Mutta hän ei ymmärtänyt, että hänen on heitä sääli. Hän ajatteli: "Sehän on pentelettä, ettenkö minä voisi juoda yksinkin!"
Hän lähestyi tiskiä, tuli ihan ääreen ja sanoi hiljaisella, käheällä bassolla. -- Konjakkia!
Kyyppari aukasi nopsasti uuden uutukaisen, korkean konjakkipullon, nouti bufetin ylähyllyltä hienon suikulalasin ja taidokkaasti kaasi sen täyteen hopeatarjottimelle. -- Luutnantti B. nosti lasin hitaasti huulillensa sekä keikahutti erinomaisen sukkelasti suuhunsa, ilman erikoisia nielasuja. Sen tehtyään hän sanoi samalla hiljaisella bassolla:
-- Scherryä!