Part 8

Hänen mielensä kuohui kuin keväinen koski. Äsken se vielä oli sulkujen takana, levoton ja tietämätön; nyt, kun hän oli sanonut nuo sanat, se valtoinansa lainehti ja oli valmis seuraavalla hetkellä ja yhdellä puuskahduksella murtamaan itsellensä uuden elämän suunnan.

"Sanokoon hän mitä hyvänsä, minä olen valmis kaikkeen, jätän vaikka kotini ja vanhempani, ja tulen semmoiseksi kuin hekin. Vaikka hän mitä sanoisi, en minä siitä peräydy. En. en!"

Kun sosialisti oli jonkun aikaa puhellut toveriensa kanssa, hajaantuivat nämäkin. Käteltyään viimeistä ja sovittuaan jostakin tämän kanssa, palasi sosialisti Helenan luo, ja ottaen paperikäärön kainaloonsa sanoi:

-- Ehkä neiti suvaitsee, niin kävelemme alas -- sopiihan sitten puhella.

Ja he rupesivat menemään koivikkomäkeä alas.

Oli jo tullut hämärä. Keväinen kuu hienosti leikki päivän valon mukana koivujen täpläisillä vartaloilla, ja vesi lirisi jossain viime kesäisten maatuneiden lehtien alla.

-- Vai niin, vai niin, -- alotteli sosialisti. -- Se tahtoo sanoa, neidin on tarkoitus myöskin kannattaa meidän lehteämme?

-- Tietysti. Mutta minä myöskin tahtoisin tietää, mitä minun itseni pitää tekemän, sillä minä näen selvästi että minun elämäni on väärä, -- aivan väärä!

Sosialisti kulki silitellen leukaansa peukalon ja etusormen välillä ja mietti. Mutta Helena pelkäsi, ettei hän ollut oikein ajatustansa lausunut ja rupesi yhä levottomammin selittämään:

-- Ajattelen, että minun täytyy tehdä kaikki silloin kuin näen mitä on tehtävä, -- tai ainakin niin paljon kuin voin, -- ja nyt tällä hetkellä, teidän puheenne jälkeen, minä tunnen että voisin niin -- niin paljon! -- Minä olen valmis kaikkeen -- tai tietysti minä liiottelen: en ihan kaikkeen, mutta paljoon kaikissa tapauksissa, Jos te vaan tahtoisitte johtaa ja neuvoa minulle ensi askeleet.

Sosialisti kulki vielä vähän aikaa äänetönnä.

-- Tehkää hyvin neiti, emmekö istu tähän jonnekin, -- sanoi hän sitten pysähtyen ja osottaen tarkoitukseen sopivia kiviä.

-- Niin mielelläni, -- sanoi Helena.

Kun he olivat istuneet, Helena matalammalle ja sosialisti korkeammalle kivelle, rupesi hän valiten sanoja, jotka mahdollisimman selvästi ilmaisivat hänen ajatuksensa, hitaasti ja kiirehtimättä puhumaan.

-- En tiedä mitä muutoksia neiti tarkoittaa ja totta kyllä on, että sosialismi myöskin yksityiseltä ihmiseltä vaatii vissiä niin sanoakseni "parannusta", -- mutta -- sosialismi _liikkeenä_ ei varsinaisesti, oleellisesti, ole tekemisissä sisällisten -- kuinka sanoisin --

-- Ei suinkaan, enhän minä semmoista tarkoittanutkaan --

-- tekemisissä niin sanoakseni "katumuksen ja parannuksen kanssa".

-- ei, ei, tietysti ei ole tekemisissä --

-- "katumuksen ja parannuksen" kanssa, kuten papit sanovat. Ei se ole sen kanssa tekemisissä.

-- Niin, niin, minä juuri itse en voi kärsiä mitään uskontoja, minä --

-- No-no, no-no, kyllä sosialismi antaa tunnustuksen sentään uskonnollekin. Kristinusko esimerkiksi ei ole mitään muuta kuin sosialismia ja sosialismi ei ole mitään muuta kuin käytännöllisesti sovellettua kristinuskoa, kuten olen täälläkin pitänyt esitelmää. Ei neiti ole kuullut? -- Jos minä ehkä saan luvan neidillekin antaa yhden näistä vihkosista --

Hän kaivoi esille punakantisen kirjasen ja luki sen kansilehden:

-- "Lachmann, Kristinusko ja sosialismi, esitelmä pidetty Malmön työväenyhdistyksessä --". Varsin valaiseva kirjanen. On minulla tässä muitakin, mutta saammehan niistä sittemmin --

Ja Helenan selaillessa tätä kirjasta, jatkoi sosialisti:

-- Sosialismin tarkoitusperät tähtäävät kauas ja korkealle. -- Onko neiti lukenut Bellamyn kirjan tulevaisuuden yhteiskunnasta? Se on ihan välttämättä luettava. -- Siinä on täydellisen tasa-arvoisuuden, korkeimman yhteiskuntamuodon elävä kuva edessämme. Ja jokseenkin niin voi sanoa jokaisen sosialistin ajattelevan sitä ihannevaltiota, johon ihmiskunta on saatettava.

-- Ensi tilassa luen sen kirjan. Sehän juuri on minulta puuttunut, etten ole mitään sentapaista lukenut. Enhän minä ole oikeastaan -- --

-- Sosialismin ensimäinen vaatimus on, että yhteiskunnan on perinpohjin muuttuminen.

-- Niin, -- sanoi Helena haltioissaan, -- kaiken on perinpohjin muuttuminen. Juuri niin. _Kaiken, kaiken!_

-- _Yhteiskunnassa, yhteiskunnassa_, huomatkaa. Siinä kohden olemme aivan samaa mieltä neidin kanssa. Ja jos nyt neiti tahtoo tietää, mitä sosialismi on, niin minä sanon: sosialismi on oppi siitä, _kuinka_ kaikki on yhteiskunnassa saatava muuttumaan.

-- Sittenhän se on juuri sitä mitä minä haen, -- sanoi Helena innoissaan.

-- Sosialismi on _yhteiskunnallisen_ uudistuksen oppi. Ei mitään muutosta saa aikaan ilman taistelua. Työväki, tuo suuri, nukkuva voima on herätettävä oman voimansa ja mahtinsa tietoisuuteen. Työväki on saatava järjestymään kunnallisiksi ja valtiollisiksi puolueiksi. Ja kun se kerran saadaan aikaan, silloin on sosialismin aamutuulahdus virtaava kaikkialle ja perinpohjin uudistava yhteiskunnan, uudestaanluova sen. Kaikki silloin muuttuu. Ei mitään luokkaerotusta ole enää oleva. Ainoastaan työ määrää ihmisen arvon. Ei ole oleva ylempiä eikä alempia, ei isäntiä ja heidän orjiansa. Kaikki ovat tekevät työtä yhteisen työnantajan, sosialistisen valtion turvissa. Kaikki saavat vapaasti kehittää omia taipumuksiansa, eikä ainoastaan kansan kermakerros, kuten nyt, kourallinen etuoikeutettuja kapitalisteja, sillaikaa kuin miljoonat hukkuvat.

Helena muisti veljensä, Souvari-Heikin.

-- Todellakin, -- sanoi hän. -- Mistä syystä me aina kuvailemme, että _meissä_ on suurimmat taipumukset. Ehkä on paljon suurempia taipumuksia niissä, jotka eivät ole sivistystä saaneet. Se on hirveätä ajatella.

Ja arvelematta mitään Helena lisäsi: Tiedättekö, minulla on veli työmiesten joukossa; minä olen näin kasvatettu, mutta hän -- hän joutui äskettäin kiinni tappelusta ja ties missä nyt lieneekin. Ja tässä minä olen, enkä voi mitään. Se tahtoo sanoa, kohtalo itse on tuonut minut tähän asemaan, ensiksikin että _te_ tulitte tänne ja avasitte minun silmäni, ja toiseksi, että minulla on veli "siellä", sillä sen kautta on ikäänkuin jokin musta portti auennut minulle, olen päivä päivältä yhä selvemmin tuntenut, kuinka väärä on asemani. Kaikki riippuu vaan kasvatuksesta ja ulkonaisista seikoista, joita en ole itse hallinnut. No niin. Tässä minä nyt olen, enkä voi mitään. Sanokaa minulle, neuvokaa mitä minun pitää tehdä!

-- Siinä asiassa, mistä puhutte, ei yhtään mitään. Veljenne ei ole pahempi eikä parempi kuin tavallinen tehtaan työmies. Hän on asemaansa ja oloonsa tottunut, niinkuin jokainen työmies. Älkää kuluttako aikaanne ja voimianne kenenkään _yksityisen_ pelastamiseen, kuten muutamat pelastajalahkokunnat, vaan tehkää työtä sille aatteelle, joka kerran on koko maailman tasoittava ja pelastava. Ei meillä ole aikaa tuhlattavana, sillä paljon käytännöllisiä esteitä on poistettava, paljon edelläkäypiä muutoksia aikaansaatava, ennenkuin sosialistinen ihannevaltio voidaan ajatella toteutuvaksi: yleinen äänestysoikeus on pantava toimeen, ääniasteikko on poistettava, työaika on supistettava, luokkaedut hävitettävät ja paljon, paljon muuta. Nämät ehkä ovat neidille vielä epäselviä kysymyksiä. Mutta kyllä ne kerran selviävät. Meillä on kaikille työtä, väkeville ja heikoille, kaikkien kannatusta tarvitaan. Terve tuloa siis joukkoomme, uusi sisko veljien ja siskojen joukkoon! Voi hyvä neiti, ei riitä minulla sanoja kuvatakseni teille sosialistista ihannevaltiota kaikessa loistossansa. Mutta jolla sen kuva on mielessä, hän on väsymättä tekevä työtä sen toteuttamiseksi, hän on elämänsä ja henkensäkin uhraava sen alttarille. Sillä mitä taipumuksia, mitä kykyjä, mitä elämäniloa, mitä uutuutta, mitä voimaa kätkeekään itsessänsä tämä pohjaton, vielä nukkuva ihmismeri, kun se kerran alkaa liikehtiä ja elää! Maailman uudistus, vapahdus huokuu sen nukkuvassa povessa.

Helenan silmät loistivat niinkuin sen, jonka eteen uusi maailma avataan. Sosialisti kasvoi hänen silmissänsä kasvamistaan, jokainen sen sanoista oli hänelle kuin avain siihen uuteen, suureen elämään. Näin he puhuivat kauan keskenänsä. Päivän valo oli jo kokonaan heikennyt kuun valon rinnalla, kun he käveltyään koivumäeltä alas tulivat metsän läpi maantielle, missä heidän oli eroominen. Nopeasti lensivät kevyet pilvet kuun editse ja metsä tuoksui tuoreelta ja taivaan ilmat olivat kuin maahan laskeutuneet.

Sosialisti lupasi johdattaa Helenan heidän seuroihinsa ja puuhiinsa, kun Helena vaan tulee Helsinkiin, ja hän käski Helenan välttämättä tulla mukaan siihen kokoukseen, josta hän oli työväelle luvannut ilmoittaa. Helenalle hän uskoi salaisuuden ja ilmaisi sekä ajan että paikan.

-- Minun täytyy pyytää pitämään asiata salaisuutena erittäinkin -- arvoisaan isäänne nähden --, sanoi hän merkitsevästi ja puolipiloilla.

Helena ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja naurahti siihen, mitä hän oli sanonut. Sitten jälleen käänsi asian totiseksi, ja katsoen ylöspäin, kädet rinnalla, sanoi:

-- Niin, nyt tunnen, etten mitään pelkää, ja jos asia vaatii, kukistukoon vaan vaikka kaikki, kaikki!

-- Näkemiin! -- sanoi sosialisti, hattu ilmassa. Helena nyykäytti taas hänelle päätä ja erosi hämärään, tuuheaan puistoon kartanon puolelle.

"Bellamy".

-- Lelle, kuinka monasti olen sanonut sinulle: sinä pilaat kokonaan silmäsi, kun luet noin hämärässä, -- puhui äiti eräänä iltana Helenalle omasta nojatuolistansa, missä hän, itsekin näköänsä pinnistäen, koetti erottaa käsikuteen silmukoita.

Helena ei ottanut korviinsa tätä puhetta, vaan jatkoi ikkunan luona yhä lukuaan.

-- Ja mikä sinuun on tullut, ettet enää nosta nenääsi kirjoista? Se englantilainen guvernantti olisi todella ollut onnellinen, jos tuo olisi tapahtunut hänen ajoillaan. -- Hankkisit lasit nenällesi. -- Ja kuinka ikävääkin se voi toiselle olla!

Tämäkin puhe meni kokonaan Helenan ohitse.

Äiti nousi ja poistui hetkeksi huoneesta hakeakseen tulitikkuja. Mutta kun hän palasi, oli Helena polvillaan tuolilla, kasvot ja kirja kiinni ikkunassa, mistä hän lukeakseen imi viimeisenkin ulkoa tulevan valon.

-- Lelle! Lopeta paikalla! -- sanoi äiti kynnykseltä.

-- Mainiota, mainiota! -- puhui Helena kirjastansa, jättäen vihdoin lukemisen. -- Se on kerrassaan mainiota!

-- Mikä se siellä nyt on niin mainiota? -- kysyi äiti ja rupesi hakemaan korista lankoja.

-- Voi mamma, mamma, -- huokasi Helena, istuutuen äidin syvään nojatuoliin. -- Mitä kaikkea elämässä onkaan, josta emme ole tienneet!

-- Ilmoita siis minullekin.

-- Kaikki, kaikki on muuttuva, -- puhui Helena innoissaan. -- Meidän täytyy elää sitä varten, että kaikki muuttuisi. Sillä ei mikään muutu yhteiskunnassa, ellemme me itse sitä muuta.

-- No. ei siis muuta kuin otetaan ja muutetaan, -- pilaili mamma.

-- Ei, mamma, sinun pitäisi lukea tämä kirja ihan välttämättä. Mutta koska tiedän, ettet kuitenkaan lue, niin kerron sinulle kaikki mitä siinä seisoo, -- kerron joka ilta vähäsen, ja niin alusta loppuun.

-- Kuuntelen.

Helena istuutui ihan äidin eteen ja alkoi:

-- Ajattele nyt, mamma, itsellesi ensin suuri, suuri omnibus, semmoinen vanhanaikainen, kuin näimme ulkomailla, -- jota hevoset vetävät ja jossa on kattosijoja. Ajattele että _ihmiset_ ovat valjastetut semmoisen omnibuksen eteen ja se on vietävä ylämäkeen pahaa tietä myöten. Nämä ihmiset kituvat ja raastavat ponnistaen viimeisiä voimiansa. Toiset ihmiset suvaitsevat istua matkustajina viileillä kattopaikoillaan, katselevat näköaloja ja antavat tyytyväisinä vetää itseänsä! -- Ja parasta kaikesta: sekä istujat että vetäjät kuvailevat, että kaikki on niinkuin olla pitää. He kuvailevat, ettei maailma voi pysyä pystyssä, jollei toiset vedä vaunuja ja toiset istu niissä mitään tekemättä. Kaikki katollaolijat kuvailevat olevansa jotain jalompaa ihmisrotua, jolla on muka oikeus näin istua ja vedättää itseänsä. Kun jonkun vetäjän joskus onnistuu päästä ylös omnibukseen, rupee hän heti samalla tavalla kuvailemaan olevansa jalompaa rotua. Eikö se ole hassua! -- Mutta joskus tapahtuu, -- sanoi Helena totisena, -- että ihminen, joka on esi-isiltään perinyt kattopaikan, tipahtaa sieltä alas. Ja silloin ei hänen auta muu kuin tarttua köysiin ja niiden nälkäisten ja likaisten kanssa kiskoa vaunuja eteenpäin. -- Mamma, tämän kirjan ja Reinhold Korpimaan puheiden kautta olen minä ihan kuin herännyt pahasta unesta.

-- Mitä tarkoitat?

-- Sitä vaan, että lapsuudesta asti on minulla ollut jossain tässä semmoinen tunto, että kerran kaikki romahtaa alas, -- että siihen täytyy valmistua eikä saa elää noin vaan --.

-- Tietysti. Täytyy aina laajentaa rakastamisen kykyä, -- sanoi äiti.

-- Ja kuinka minä olen voinut jättää Maijan ja ne kaikki! -- puhui Helena ajatuksissaan.

Äiti sanoi vähän ajan perästä:

-- Kuitenkin luulen, että se sinun Reinholdisi on sinua liiaksi säikäyttänyt.

-- Ei, ei, mamma, ei minua ole kukaan säikäyttänyt. Mutta tämä kirja -- katsos tämä kirja! Se on suuremmoista! Siinä on suuri, ihana tulevaisuuden kuva. Siinä kaikki on toisella lailla. Siinä ovat kaikki tasa-arvoiset. Kaikilla on yltäkyllin, kaikki saavat kasvatuksen, kaikki ovat sivistyneet, kaikilla on työtä ja sitä tehdään yhteiseksi hyväksi. Ajattele kuinka iloista ja onnellista silloin olisi!

-- Olisimmekohan vaan siksi eläneet näin pahasti, ettemme ennen ole keksineet tuommoista tulevaisuutta? Minusta vaikeus ei ole keksimisessä, vaan enemmän toteuttamisessa.

-- Ei. -- _sinä_ ymmärrät sen kaiken, mutta pappa ei ymmärrä, eikä rovasti ymmärrä, eikä kukaan. He luulevat kaikki, että maailma on _luotu_ tämmöiseksi, -- että pitää olla rikkaita ja köyhiä. Rovasti sanoi, että ihmiset ovat luotu niinkuin kukkaset: toiset uhkeiksi ja monivärisiksi ja toiset yksinkertaisiksi, -- niin hän sanoi.

-- Sitä voisi ehkä uskoa, jos se olisi myöskin yksinkertaisten mielipide, -- sanoi äiti.

-- Ja minä olen huomannut, että nekin uskovat samalla tavalla. Sekä ne, jotka istuvat katolla, että ne, jotka vetävät, luulevat että niin pitää aina olla. Mutta se on valhetta kaikki, se on unta. Kuka on sanonut, että juuri _me_, jotka sattumalta olemme saaneet kattosijoja, -- että juuri me vaan olemme lahjakkaita ja kelvollisia. Kun se kaikki riippuu rahoista. Entä jos köyhien joukossa on paljon lahjakkaampia, vaikka ne nyt eivät pääse kehittymään! -- Sehän on hirveätä ajatella.

-- Minä olen aina sanonut että se on hirveätä.

-- Mutta köyhälistö on herätettävä. Ja kun se kerran ymmärtää asemansa, ei se enää salli, että sitä poljetaan jalkojen alle.

-- Sinä kuvailet siis, että -- otetaan esimerkiksi pappa -- voisi suostua omaisuudenjakoon silloin kun häntä alettaisiin siihen pakottaa?

-- En tietysti kuvaile. Mutta yhtaikaa on tehtävä työtä sivistyneen säädyn keskellä. Ja siinäpä juuri on tehtävää _minulle_. Minä en voi vaikuttaa kansassa, eivät he minun puhettani ymmärrä. Mutta minun asiani on vaikuttaa _meidän_ säädyssämme. -- Ah, kuinka minä olen kasvanut siitä saakka kuin sain selväksi tämän oman tehtäväni. Ihan kuin tahtoisin lähteä lentoon, -- tahtoisin suureen maailmaan vaikuttamaan ihmisten joukossa.

Äiti oli alkanut piirrellä sormellaan pöytään. Ja se oli aina merkki, että hänen mielensä oli jostakin paha, tai että ainakin jokin uusi syrjäajatus oli tullut kumoamaan kaikki mitä oli puhuttu.

-- Jokaisen ihmisen ympärillä ovat aina ne, joihin hän on paraiten tilaisuudessa vaikuttamaan, --sanoi hän.

Ja Helena arvasi hyvin, ettei hän tällä tarkoittanut ketään muuta kuin Georgia, luullen, että Helena kenties sen nyt hylkää Bellamyn vaikutuksesta.

Helena ei ollut huomaavinaan tätä äidin epäluuloa.

Hän meni ikkunan luo ja työnsi auki sen molemmat puoliskot. Kuu piirteli kirkkaaksi kaikki terassit ja hopeana värisi puissa. Hän hengitti taas raikasta kevätilmaa, ja taas tunsi kaikessa saman äärettömän avaruuden, saman loppumattomuuden, mikä oli hänelle äsken auennut.

Kun hän taas kääntyi sisäänpäin ja näki vaijenneen mamman, rupesi häntä oikein naurattamaan. Kuinka äärettömän vähäpätöiseltä tuntui nyt kaikki nuo suhteet Georgiin ja pikku riidat hänen kanssansa, vähäpätöiseltä itse Georg upseeriaikeinensa!

-- Ei, mamma, -- minä en tahdo ajatellakaan, että menisin naimisiin. Vapaa minä tahdon olla! -- sanoi Helena.

-- Ja mitä aijot tehdä Georgin kanssa.

-- Minä kirjoitan hänelle kaikki niinkuin tunnen ja ajattelen, ja selitän miksi en voi ajatella naimista. Hän kyllä ymmärtää.

-- Se tuntuu sinusta tällä hetkellä hyvin helpolta. Mutta tulee toisia aikoja, ja kuka tietää kestätkö sinä yksinäisyyttä.

-- Oh, mamma.

Äiti sanoi:

-- Minä en ole mitään, en mitään elämässäni niin kaivannut kuin johtoa. Ja luulen, että jokaisen naisen on äärettömän vaikea elää ilman sitä.

Siihen päättyi heidän keskustelunsa sillä kertaa. Sen jälkeen tuli mammaan omituinen vaino Bellamytä ja Reinholdia vastaan, niin että hän rupesi heti sormellaan pöytään piirtelemään, kun vaan puhe sinnepäin kallistui.

Tietysti oli Helenan vaikeampi toteuttaa päätöksensä Georgin suhteen kuin minkä oli äidille osottanut. Ennen kirjoittamista hän jo kerran itkikin, kun hän tarkoitusta varten vapautti hetkeksi itsensä Bellamyn ilmanalasta ja läksi puiston yksinäisyyteen kirjoittamaan konseptia Georgin kirjeeseen. Häneen tuli semmoinen kuva, että Georg, joka oli matkustanut pataljoonansa kanssa leiriin, tulee siellä päivän marsseista väsyneenä telttaan ja mitään aavistamatta rupeaa aukasemaan kirjettä. Ihan omissa korvissaan hän taisi kuulla Georgin huokauksen ja selvään nähdä hänen suurenneet silmänsä.

Sitä ajatellessa Helena itki.

Mutta tämäpä kuva olikin ainoa, mikä teki estettä. Ja se kuului vaan tunteihin. Selvenemistään selvenneet olivat sitävastoin ne syyt, jotka tekivät välttämättömäksi lopettaa heidän erikoiset suhteensa. Erityisesti selvään alkoi Helena nähdä, että asia oli välttämätön juuri Georgin itsensä tähden. Sen päivän jälkeen kuin he olivat menneet kihloihin, ei Georg enää koskaan ollut entinen mahdollinen Georg, joka kaikki ymmärsi, vaan eli kokonaan siinä valheellisessa, aikaihmisiä matkivassa upseeri-ylemmyydessä, jota vastaan kaikki vapaat ajatukset ja tunteet kilpistyivät ja ponnahtivat pois kuin kovasta seinästä. Ja tätä kuorta Georgissa ei Helena enää voinut rikkoa. Ei ainakaan jos he edelleen olivat näissä suhteissa. Hän ei usko Helenaan eikä tule koskaan uskomaan. Sentähden täytyy tehdä jotakin, joka pelastaa Georgin kuorettumasta samallaisiksi kuin kaikki muut, s.o. täytyy antaa hänelle rukkaset, seurasipa siitä mitä tahansa.

Se, mitä mamma oli sanonut, -- että Helena nyt tähän aikaan piti eroa helppona, -- se oli kyllä totta. Bellamy ja uudet aatteet olivat omituisella tavalla vapauttanut hänet siitä tunnepiiristä, joka oli kahlinnut häntä Georgin henkilöön. Ollessa Bellamyn mielentilassa tuo kaikki näytti joltakin alempana olevalta. Mutta olkoon että siitä vapautuminen tuntui hänestä nyt helpolta, kuten mamma sanoi. Miksi hän ei käyttäisi sitä asiaa hyväkseen, koska ero oli juuri Georgin itsensä vuoksi tarpeellinen?

Nyt oli tuo askel hänelle mahdollinen ja nyt hän sen tahtoi ottaa.

Tosin ei Helena tälläkään kerralla saanut kirjettä kokoon, mutta tämä näkökohta oli hänelle ainakin niin selvinnyt, että hän jo tiesi miten hän kirjoittaa.

Helenan kirje Georgille.

Eräänä päivänä Helena, keskeyttäen äkkiä lukunsa, nousi, meni pöydän ääreen, veti esiin postipaperit ja kirjoitti Georgille rukkas-kirjeen, niinkuin oli mammalle sanonut.

Kaikki oli selvänä, mutta ennenkuin hän alkoi kirjeensä, mietti hän kauan aikaa pannako "Hyvä Georg" vai "Rakas Georg". Kun hän päästäkseen selville tunteeko hän Georgia rakkaaksi vai vaan hyväksi, rupesi kuvailemaan häntä mielessään, niin esiintyi Georg hänelle sillä kertaa tietämättömänä ja taitamattomana ja vähän kömpelönä lapsena, ja hänen tuli sitä sääli, niin että hän sentään kirjoitti "Rakas Georg". Tämä seikka osaltaan vaikutti, että kirje tuli vähän toisenlaiseksi kuin hän ensin oli aikonut, Nyt hän kirjoitti näin:

Rakas Georg.

Se mitä aijon kirjoittaa sinulle, ei suinkaan ollut minulle niin helppoa, kuin ensin luulin. Mutta minun täytyy. Sinä olet varmaan huomannut ja kärsinyt siitä, että minä olen ollut niin kummallinen -- eli sinun mielestäsi varmaankin oikullinen. En nytkään voi täydellisesti selittää itseäni, mutta minun täytyy sanoa, että siihen on pääsyy se, että minä tunnen että me emme sovi yhteen. Sinä et ymmärrä minun syitäni. Minä en voi olla kihloissa eli tietää että niin ja niin pitkän ajan perästä me menemme naimisiin. Oletko sinä ajatellut sitä asiaa, -- mitä minä sillä aikaa teen kuin sinä valmistut kapteeniksi? Ja toiseksi en minä kuitenkaan voi ajatella vihkiäisiä, josta sinä näet, ettei _yhtymisestämme voi koskaan mitään tulla_.

Syy miksi käännyn sinun puoleesi kirjeellisesti, Georg, on se, että jos olisin odottanut sinun tuloasi puhuakseni suullisesti, niin tiedän että taas olisin tullut pois tolalta. Miksi en kirjoittaisi sinulle suoraan kaikki niinkuin ajattelen. Sinun läsnäollessasi vetää minua jokin muu asia, vaan ei rehellisyys ja totuus. Monta kertaa olin päättänyt puhua jostakin totisesti, mutta siitä tuli riita, tai jos ei tullut riita, niin päinvastoin hellyin ja silloin luovuin totuudesta. Mahdollista, hyvin mahdollista myöskin on, että jos olisin ruvennut sanomaan sitä, mistä nyt kirjoitan, niin ei olisi tullut mitään, vaan minä olisin taas samalla tavalla heltynyt. Nyt olen siinä uskossa, että se heltyminen ja suuteleminen on kaiken rehellisyyden loppu meidän välillämme.

Ilman teeskentelyä ja ilman mitään sivuajatuksia sanon kuitenkin sinulle, että olisin hyvin onnellinen, jos _tuon_ suhteen loppuminen ikipäiviksi ei erottaisi meitä, vaan elämä lähestyttäisi meitä _tovereina ja ystävinä_. Älä luule että minä koskaan menen naimisiin. Mutta jos sinä menet, niin ei se tule vaikuttamaan minun ystävyyteeni sinua kohtaan. Usko rakas Georg, että minä ajattelen niinkuin olen kirjoittanut.

Päätökseni on horjumaton. Minä puran kaikki sitoumukset meidän välillämme.

Helena.

Tähän kirjeeseen ei tullut Georgilta mitään vastausta.

Ensin Helena kyllä vähän odotti vastausta. Mutta mitä kauemmin se viipyi, sitä selvemmin hän luuli ymmärtävänsä, ettei Georg tietysti voinutkaan muulla kuin vaikenemisella vastata hänen ehdottomaan kirjeeseensä.

Ehkä Helena joskus muulloin olisikin ruvennut punnitsemaan ja mietiskelemään Georgin mahdollisia vaikenemisen syitä, mutta nyt oli hänen huomionsa kaikkinensa kääntynyt siihen, mitä täällä kotona tapahtui.

Ja Georgiin nähden hänellä oli vaan se tunne, että kaikki oli siis heidän välillänsä loppunut.

Kukistuminen.

Ei aivan kauan sen jälkeen kuin Helena oli Georgille kirjoittanut, tapahtuivat ensimäiset suuret lakot hovijunkkarin tehtaissa.

Ne tulivat hänelle kokonaan odottamatta. Hän oli juuri toipunut siitä sairastumisesta, minkä hänelle, kuten aina ennen, oli tuottanut tuo tällä kertaa kirkkokokouksessa tapahtunut ylenmääräinen kiivastuminen. Hän oli ensimäisen kerran sen jälkeen tehnyt kierroksensa paperitehtaassa, mitään aavistamatta toruskellut huolimattomuuksista, haukkunut siitä, että sekotustangot aina jätetään velliin, ja palannut konttoriin kirjeitä allekirjoittamaan. Silloin tuli valttari hänelle sanomaan, että muutamat työmiehet, koneenkäyttäjän johdolla, tahtovat häntä puhutella.

-- Mitä asiaa niillä on? -- kysyi hovijunkkari silmälasiensa päältä katsoen valttariin.

Valttari, tietäen että hovijunkkari ei saa suuttua, koetti välttää selitystä. Mutta hovijunkkari sen huomasi, ja nyykäytti päätä, että ei se muka mitään tee. Silloin valttari kertoi mitä tiesi, -- kertoi metsäkokouksesta ja lakkopäätöksestä.

-- Jaha, jaha, -- pani hovijunkkari, -- antaahan niiden tulla sisälle.

Mutta valttari jo huomasi, että hän hermostuneesti pureksii viiksiänsä ja syleksii niitä suustansa, mikä tavallisesti tapahtui raivostumisen edellä. Kun ei valttari uskaltanut kuitenkaan muuta ehdottaa, meni hän ja aukasi tyyneesti oven työmiehille.