Part 7

Helena tuli uteliaaksi eikä ajanutkaan kotiin, vaan kaikkien mentyä raotti kirkkoon vievää sakastin ovea, ja jäi siihen katselemaan.

Kirkko oli täynnänsä mustaa väkeä. Eikä siinä ollut ainoastaan tehtaalaisia, vaan runsas toinen puoli oli yläveden talonpoikia. Sillä nämä olivat, saatuaan hekin tietää tehtaalaisten hankkeesta, yhtyneet samaan joukkoon, toivossa että yleisessä vastustuksessa vähitellen myöskin heidän niitty-asiansa tulevat esille otettaviksi.

Rovasti oli apulaisineen, kappalaisineen, suntioineen asettunut istumaan pöydän ääreen, alttarin edustalle. Pöydällä oli papereita ja kirjoitusvehkeitä. Heidän ympärillänsä istui ainoastaan muutamia tuttuja pitäjän herroja ja tehtaiden isännistöstä ei ollut saapuvilla muita kuin hovijunkkari yksin. Kaikki he olivat vilkkaassa supatuksessa keskenänsä. Rovasti käänteli ruumistansa tuolillaan milloin toiselle milloin toiselle puolelle, sillä hänellä oli kauhean paljon selittämistä, neuvomista ja järjestämistä.

Kokous alkoi muutamilla vähäpätöisemmillä asioilla, joiden aikana miehet vaan katselivat toisiansa ja levottomina mittailivat lukuisuuttansa.

Mutta heti kun ääniluettelo otettiin esille, pyysi se vieras tulokas puheenvuoroa, ja kaikki päät kurkistuivat häneen päin.

Kun hän väen keskeltä tunkeutui esille sanoakseen sanottavansa, vaikenivat myöskin alttariylennyksen luona olevat herrat ja nyykäyttäen toisilleen päätä rupesivat kaikki häntä katsomaan.

Helenan ensimäinen asia oli ratkaista oliko tuo ihminen herra vai ei.

Hänen puhetavassansa tuntui käsityöläinen. Ääni oli tavattoman paksu ja pyöreä, mutta sanat tulivat suusta semmoisella nopeudella, varmuudella ja tarmolla, että senpuolesta olisi ehdottomasti pitänyt häntä taatussa asemassa olevana herrana.

Hän oli kookas, vaaleaverinen, kellertävä suora tukka sivujakauksessa. Suora nenä oli verraten muihin kasvoihin pieni, ehkä hiukan vinossa, samoin kuin suu, joka oli teräväreunainen, melkein ilman mitään huulia, eikä puhuessa aivan paljon liikkunut.

Vaatteet hänellä olivat herrasmaiset. Kohtalaisesti näkyvä rintapaidan kolmio, lyhyenlainen, liepeistä pyöristetty harmaa takki ja kapeat mansetit; mutta pieni rusetti oli tulipunanen, mikä seikka johti Helenan arvelut taaskin poispäin herrasta.

Helena ei ensin ottanut juuri selkoa mistä puhuttiin. Vasta sitten kuin hän huomasi, että rovastin puheessa oli ulkonaisen rauhallisuuden alla selvää kiihoittumista ja vieraan tulokkaan vastauksessa kovaäänistä, rohkeata ja terävää uhkaa, alkoi hän kuunnella tarkemmin mistä oli kysymys.

Tuli ilmi, että tulokas syyttää paikkakunnan papistoa vilpillisestä menettelystä työväestöä kohtaan. Tahallisesti oli salattu työväeltä se kokous, jossa uusi palkkausjärjestys päätettiin, ja päättämässä sitä olivat olleet ainoastaan ne, joiden maksuerät pikemmin pienenivät kuin suurenivat tämän toimenpiteen kautta.

Helena näki kuinka pappa kiivaasti löi kätensä pöytään ja kuuluvasti kiljasi, että se oli valhe!

Ja Helenan sydän alkoi pelokkaasti sykkiä.

Rovasti, joka oli kalvennut mielenkuohusta, otti nyt esille muutaman paperikäärön ja alkoi muka rauhallisella äänellä lukea todistuksia siihen, että puheenaoleva kokous oli ollut laillisessa järjestyksessä kuulutettu, sekä luki lisäksi kokouksessa pidetyn pöytäkirjan.

Vaikka väki rupesi tämän johdosta levottomasti liikkumaan ja yleinen epäilys asian menestykseen levisi kaikkialle, ei tulokas vähimmässäkään määrässä hämmentynyt. Yhteenpuristetuin huulin hän kuunteli tyyneesti loppuun saakka rovastin lausunnon, ja alkoi sitten entistä vielä paljon kovemmalla ja varmemmalla äänellä käydä päälle.

-- Ja vaikka te tuhat kertaa olisitte kuuluttaneet kirkoissanne, niin niinpian kuin ette nimenomaan, erityisellä kutsumuksella ole huomauttaneet kokouksesta sille tietämättömälle väestölle, jonka veroja tahdotte ylentää kolmin- ja nelinkertaisiksi, olette te toimineet tahallisessa salaisuudessa ja pimeydessä -- se on: vilpillisesti!

Hovijunkkari nousi ylös aivan kalpeana.

-- Mikä mies sinä olet, joka täällä soitat suutasi? -- kysyi hän yli koko kirkon kuuluvalla äänellä.

-- Nimeni on Reinhold Korpimaa, -- vastasi toinen rauhallisesti.

-- Tarkoitus on kysyä, kenen puolesta te täällä puhutte, -- sanoi rovasti sävyisällä hitaudella.

Nyt tuli herra pöydän ääreen ja veti esiin valtakirjansa.

-- Hyvä ystävä, -- sanoi rovasti silmäillen paperia, -- mitäs tämä tämmöinen lappu tarkoittaa? Valtakirja _työväestöltä_, -- ei me täällä mitään sellaista ääntövaltaista tunneta. -- Mitä se on -- työväestö?! Eihän tässä ole mitään nimeä?

Herrasmies, joka huomasi mihin päin asia aijotaan johtaa, jännittyi nyt vielä kiivaampaan rynnistykseen.

-- Mitäkö työväestö on! -- huusi hän. -- Siinäpä se on, että te ette täällä vielä näy tietävän mitä työväestö on. Tietäkää siis, että työväestö -- se on maailman mahti, se on voima, joka tähän saakka on nukkunut, mutta joka tässä hetkessä tekee heräystänsä, se on voima, jonka vallassa olisi musertaa teidät poroksi, mutta joka onneksenne ei sitä tee, se on voima, jota teidän on ennen tai myöhemmin palveleminen, niinkuin nyt palvelette kuninkaitanne; se on voima, jota te olette vuosisatojen aikana polkeneet ja häväisseet, mutta joka nyt nousee teiltä tiliä vaatimaan; se on voima, joka -- --

-- Pidä suusi kiinni! --- huusi hovijunkkari. Hän oli ainoa, jota tulokkaan kovalla äänellä huudetut sanat eivät olleet sanattomaksi äimistyttäneet.

Helenan sydän tyrmistyi kokoon papan tähden, sillä hän tiesi, että pappa kun suuttuu ei voi hillitä itseänsä.

Mutta tulokas ei ollut kuulevinaan semmoisia uhkauksia.

-- Työväestön nimessä, tänne kokoontuneen työväestön nimessä vaadin minä pöytäkirjan otetta edellisistä kirkkokokouksista valituksen tekemistä varten kuvernöörinvirastoon!

-- Suus kiinni, sanon minä! -- huusi taas hovijunkkari. Ja voimatta enää hallita itseänsä lähestyi puhujata keppi ojennettuna.

Helena oli juosta sisälle estämään, mutta pysähtyi, kun näki, että rovasti oli jo ehtinyt asettua papan tielle ja rauhoittavasti hilliten laskea kätensä hänen käsivarrelleen.

-- Puheenjohtajana kiellän minä tältä tuntemattomalta mieheltä kaiken puhevallan tässä kokouksessa ja pyydän astumaan ulos! -- sanoi rovasti. Kaikki se hymy, joka ei koskaan ollut jättänyt hänen kasvojansa, oli nyt niistä poissa, ne olivat pidentyneet ja kalpea vihan-ilme vavahteli niiden lihaksissa.

-- Me tapaamme toisemme vielä! -- sanoi tulokas ylpeästi ja lyhyesti nyykäyttäen päätänsä ylöspäin.

Ja hän läksi ulos.

Silloin rupesivat muutamat työmiehet huutamaan: tulkaa pois, tulkaa pois! Ja kaikki väki alkoi liikkua kirkon oville päin. Ja kun ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi, että rovasti ja muut herrat olisivat panneet hänet merkille, tyhjeni kirkko hyvin pian kokonaan, niin että kokouksen jatkamisesta ei tullut mitään.

Helena ei uskaltanut tällä hetkellä näyttäytyä papalle ja antaa ilmi, ettei ollut totellut hänen käskyänsä ja ajanut kotiin. Hän meni jalkasin, vältellen työmiesparvia ja niin nopeasti kuin suinkin taisi.

Koko maailma tuntui hänestä ylösalasin käännetyltä. Jotakin tavatonta oli tulossa. Ja nuo vieraan herran sanat maailman mahdista kaikuivat lakkaamatta hänen korvissansa. Ihan varmaan olivatkin asiat niin kuin se oli sanonut. Ja kuinka toisin saattoi ollakaan! Määräämättömät väkilaumat, joista jokainen on yhtä oikeutettu ihminen kenen muun rinnalla tahansa, heräävät vaatimaan tasa-arvon tunnustamista. Mitä merkitsevät rovastin puheet kukista silloin! Jumalahan itse on selvästi heidän puolellansa, koska kaikki ovat Jumalan edessä tasa-arvoiset. --

Ja vaikka Helena minne katsoi, näreikköön, jonka oksia hän oikopolulla nopeassa kulussa työnsi tieltään, tai ojaan, joka kierteli polun tasalla, jokapaikassa hän vaan näki nuo vieraan kasvot, jotka ensin olivat hänestä tuntuneet muodottomilta, mutta sitten sen puhuessa muuttuneet yhä kauniimmiksi. Vaikka vieras oli niin suututtanut pappaa, ei Helena kuitenkaan voinut olla ihailematta sen käytöstä, sitä asiaa, että se seisoi yksin koko kirkossa, seisoi niiden puolesta, jotka eivät ymmärtäneet puhua eikä kannattaa häntä, ja seisoi niitä vastaan, joilla on kaikki valta ja mahti. Ei hän ketään kepillä uhannut, eikä kellekään kiljunut, vaan hän seisoi kaikkien keskellä niinkuin horjumaton tammi, joka on myrskyjä varten oksansa kasvattanut.

Kotona sai Helena seuraavana päivänä kuulla, että pappa oli ajattanut sosialistin tämän kortteerista ja kieltänyt kenenkään työmiehistä majoittamasta häntä luoksensa. Pappa oli pannut vielä yövahdin suuren ketjukoiran kanssa maantien risteykseen ja käskenyt palauttaa se herra pois tehtaan maalta, jos vaan näyttäytyi.

Mutta pieni, vaivainen yövahti rähjyskin oli tulokkaan puolella. Kysymykseen oliko asianomaista näkynyt, vastasi hän kyllä nähneensä. Palautitko? -- En palauttanut. Mikset? -- Kun se ei astunut ruukin maalle, vaan kulki keskellä maantietä.

Äijä sai eron tämän vastauksen johdosta.

Samoin sai eropassit se työmies, joka kielloista huolimatta oli päästänyt kulkijamen huoneeseensa yöksi.

Hovijunkkari toimitti palvelukseensa kaikki järjestysmiehet ja asetti eri paikkoihin pitkin kylää. Mutta kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta pysyi punarusettinen kiihoittaja seutuvilla. Milloin oli hän nähty missäkin nurkassa, milloin ajaa huristi keskellä maantietä polkupyörällä, selkä kumarassa ilmaa lävistäen.

Kaikesta päättäen pappaa odotti vielä paljon suuremmat kiusat ja koettelemukset tämän punarusettisen herran vuoksi.

Sisäpiialta saikin Helena kuulla, että sosialisti valmisti suurenmoista kokousta nimien keräämistä varten valituspaperin alle. He olivat koettaneet saada kokoushuonetta, mutta isännistöt olivat jokapaikassa kieltäneet antamasta huonetta mitään kokouksia varten. Ja nyt uskoi sisäpiika Helenalle suurena salaisuutena, että kokous tulee pidettäväksi metsässä Koivikkomäen rinteellä. Hän kertoi, että sinne tulee kaikki työmiehet jokaisesta työpaikasta heti työajan loputtua lauantai-iltana.

Helena sanoi kohta tahtovansa hänkin tulla sinne katsomaan ja he tekivät keskenään sellaisen liiton, että huomion välttämiseksi Helena panee palvelustytön liinan päähänsä.

Niin tapahtuikin.

Lauantaipäivän illalla oli väkeä Koivikkomäellä vielä enemmän kuin kirkkokokouksessa oli ollut.

Kun Helena, arasti syrjästä hiipien, oli toverinsa kanssa tullut perille ja he kiipesivät kivelle nähdäksensä väen keskukseen, oli valituskirjoitus jo nähtävästi luettu, sillä oltiin täydessä toimessa allekirjoittamassa paperia. Kahden kannon varaan oli asetettu leveä lauta, jonka päällä oli papereita ja kyniä. Sosialisti istui muutamien luottamusmiestensä kanssa läheisellä kivellä. Hän oli nähtävästi kiihoittuneessa innostuksen tilassa. Hänen poskensa paloivat ja malttamattomasti hän pureskeli jotain kortta, puoli naurussa kuunnellen viereisten puhetta. Olkilakki oli kuuman vuoksi niskaan sysätty, pari rutistuneen rintapaidan napeista oli auennut ja otsaansa hän tuontuostakin nenäliinallaan kuivasi. Hän oli nähtävästi paljon liikkunut ja touhunnut tänäpäivänä. Mutta ei näyttänyt suinkaan siltä kuin olisi vielä aikonut lopettaa tämän päivän vaivoja. Päinvastoin oli koko hänen olemisensa vaan kärsimätöntä odottamista, milloin tuo allekirjoitteleminen loppuu. Miehet tulivat tungeskellen vuoronperään esille ja piirtelivät nimiänsä. Yksi istui kirjurina niiden puolesta, jotka eivät voineet panna kuin puumerkkinsä.

Taas se vieras tulokas ei näyttänyt Helenasta ollenkaan kauniilta. Hän oli siinä työmiesten keskellä ihan heidän tapaisensa, yhtä välinpitämätön kaikesta ulkonaisesta käytöstavasta, yhtä huolimaton liikkeissänsä. Ja kauhulla Helena odotti, milloin se niistää käsin nenänsä, sekä iloitsi hänen puolestaan, kun huomasi, että hänellä todella oli nenäliina.

Vihdoin järjestettiin asia niin, että omakätisten allekirjoitusten sijaan jokainen huusi vuorotellen nimensä ja kirjuri kirjoitti nimet paperiin. Täten päästiin kokousta jatkamaan, kun enimmät olivat nimensä huutaneet ja pienempi osa jäi hiljaisella äänellä syrjempänä nimien kirjoitusta lopettamaan.

Heti kun käytännölliset asiat olivat näin järjestetyt, ponnahti hän pystyyn kuin vieterillä viskattuna.

-- Miehet! Veljet! -- huusi hän ojentaen kätensä ikäänkuin olisi pyytänyt syliinsä koko tuon monisataisen joukon, suu rohkean ilosessa hymyssä:

-- Enhän takaa minä, että me voitamme tämän jutun. Kierot ovat oikeuslaitoksemme ja tuomareillamme ovat samat herrat, joita vastaan oikeutta käymme. Mutta olkoonpa, että kadotammekin, olkoonpa että veromme nousevat kaksin- jopa kolminkertaisiksi. Emmekö muka asiata voi sitten enää auttaa. Voimme. Jos he nostavat meidän maksettaviamme, niin nostakaamme mekin heidän maksettaviansa. Niin, te katsotte kummastuneina minuun, ettekä tiedä mitä minä tarkoitan. Minä tarkoitan, että jos he sanovat meidän maksavan heille huonosti palkkoja, niin maksavatkohan he meille hyvästi _meidän_ palkkojamme! Jos he vaativat, että me maksamme heille enemmän, niin emmekö me voi vaatia, että _he_ maksavat meille enemmän? Voimme! Mutta mitä he tekevät? Eikö se samainen herra hovijunkkari, joka kirkossa keppiä heristi, -- eikö hän, sanon minä, juuri äskettäin ole teidän palkkojanne alentanut? Ja vertailkaa itseänne heihin. Heillä on hovit, heillä on pappilat, heillä on suuret, lämpimät, valoisat huoneet, heillä on ajohevoset, vaunut, heillä on herkut pöydillänsä, heillä on viinit kellareissansa. Perustuslait kieltävät heidän tulojansa alentamasta, valtiot elättävät heitä, kun he tulevat vanhoiksi, ja maksavat eläkettä vielä heidän leskillensä ja tyttärillensäkin, kun he itse kuolevat. Mutta mitä meillä on? Matala ja hatara ja kylmä ja pimeä on meidän huoneemme, yksi koko perheelle. Piimä, silakka ja peruna on meidän ruokamme. Ja kieltääkö lait meidän palkkojamme alentamasta? Ei totisesti. Ja maksetaanko eläkettä meidän vanhuksillemme, tai meidän leskillemme tai tyttärillemme? Ei totisesti. Milloin hyvänsä ja kuka hyvänsä saa tehdä meidät palkattomiksi, saattaa meidät maantielle laumoittain työtä ja ruokaa kerjäämään.

-- Iankaikkisen oikeuden nimessä minä kysyn: emmekö me ole ihmisiä, yhdenvertaisiksi luotuja! Minä kysyn teiltä, rosottavat pilvet! Minä kysyn sinulta, laskeva aurinko! Minä kysyn koko keväiseltä luonnolta! Ja minä kysyn teiltä itseltänne, jotka tänne päin katsotte. Ja yhdessä luojan luonnon kanssa kohoo sadoista rinnoistanne vastaus: niin me olemme ihmisiä, kaikki yhdenvertaisia!

-- Luojako olisi meidät alentanut? "Ei oikeutta maassa saa ken itse sit' ei hanki". Kaikki on maailmassa jätetty taistelun varaan. Rikkaat hyvineläjät, jotka meille nöyryyttä saarnaavat, ovat itse väkevämmän oikeudella asemansa anastaneet. Hyvä on! Jos väkevämmän on oikeus, niin kumpi meistä onkaan väkevämpi? Kumpi, kysyn minä, on meistä väkevämpi. Hahhaa! Hekö, kourallinen pohatoita, vai mekö tuhatlukuiset, miljoonaiset työmiesjoukot? He ovat puhaltaneet meihin nöyryyden uskon. Ja se on vaan tämä meidän lampaan-uskomme, joka on heidät väkevämmäksi tehnyt. Minä olen tullut auki päästämään heidän puhaltamansa rakot ja minä olen tullut teitä lampaan-uskosta vapauttamaan. Maailman tantereet vapiskaa, jos mekin kerran otamme väkevämmän oikeuden. Ja totisesti se on meidän! Ja me sen otamme!

-- Luuletteko te ehkä, että jos maailman työväki nousee tähän kamppailuun, niin te olette ensimäiset, jotka nousette. Ei, älkää luulko niin. Katsokaa ympärillenne. Jo ovat järjestyneet köyhälistön rivit kaikkialla, jo käy sotahumu, jo vapisevat varustukset. Te -- te tulette miltei viimeisinä. Ja kun tekin nyt yhteen yhdytte muiden kanssa, niin te yhdytte maailman mahtiin.

-- Viime lauantaina te vielä viinapäissänne keskenänne tappelitte. Nyt te seisotte käsi kädessä, yhdessä kaikki kuin kallio. Ja minä saatan teidät vielä suurempaan yhteyteen. Yhdistän teidät yhdeksi koko maan, koko maailman työväestön kanssa!

-- Ja nyt ensiksikin annan minä teille lipun. Sillä jokaisella sotajoukolla on oleva lippunsa. Kas tämmöinen on oleva teidän lippunne!

Hän veti povestaan työväen lehden, levitti sen ja heilutteli ilmassa.

-- Se on vaan lippu paperista, mutta se on oikea ja voimakas sotalippu. Se kokoo ympärillensä ja järjestää hajanaiset laumat, se virittää oikealla hetkellä sotalaulun ja sytyttää yhtaikaa mielet rynnäkköön. Mitä olisi meidän sotajoukkomme ilman tätä yhdyssidettä. Se olisi voimastaan tietämätön lauma. Sillä meidän voimamme on siinä, että me olemme yhtä ja tiedämme kaikki toisistamme, niin että voimme yhtaikaa käydä rynnäkköön. Katsokaa ja tutkikaa tätä lippuanne ja kun olette sen tehneet, sanokaa, kelpaako se teille.

Näin sanoen hän heitteli väkijoukkoon suuren määrän lehteänsä, jota miehet innolla tavoittelivat kilvan käsiinsä.

-- Ja sitten annan minä teille vielä teidän aseenne, -- huusi hän, kun väki oli taas hiljennyt, -- Niin, miehet ja veljet! Minä annan teille teidän sota-aseenne. Ei se ole raudasta eikä teräksestä. Se on vaan eräs ajatus, sana, sitova ja voimakas. Se on _yksimielisyys!_

-- Katsokaas nyt, me olemme tässä muutamat päättäneet -- hän näytti lähempänä seisoviin -- me olemme päättäneet, että meidän työpalkkamme on korotettava. Ei tosin kaksin- tai kolminkertaiseksi vielä, vaan aluksi ainoastaan 10 prosentilla. Onko se hyvä asia, vai mitä? On, sanotte te kaikki yhteen ääneen, mutta epäillen pudistatte te kuitenkin päätänne. Sillä te tiedätte varmaan, ettei se hovijunkkari siihen suostu. Hyvä on! Silloinpa me otamme esille tuon uuden aseemme, joka on yksimielisyys. Ettekö tekin kaikki tahdo, että teidän palkkanne koroitetaan? Vai onko ne ehkä liian suuret?

Näitä sanoja seurasi väkijoukon puolelta nauruhohotusten ja hyväksyvien huutojen sekainen volina. Muutamat kohottivat nyrkkiänsä ja kiroilivat hovijunkkaria.

-- Hyvä, hyvä, vai on teilläkin samat nälkäpalkat?

-- Siis aseihin miehet! Ei ole meidän aseemme rautaa eikä terästä, joka lihaa syö. Se on vaan suuri, yhdistävä sana. Se on yksimielisyys.

-- Katso kuinka te yhtäkkiä vaikenitte, niin että jo kuulen hyttysen laulun korvassani. Ja taas te katsotte epävarmoina tänne. Mitä on muka se yksimielisyys?

-- Yhtykää meihin, veljet, ja te opitte sen aseen. Vaatikaa meidän kanssamme samaa palkankorotusta, Ja jollei sitä anneta, jättäkää meidän kanssamme kesken työnne, seisahtukoon höyrykone, pyörät pysähtykööt ja ulos tehtaasta joka mies! Joka kynsi, sanon minä!

-- Tiedättekö mitä se maksaa tehtaalle kun kaikki äkkiarvaamatta kesken pysähtyy? Tuhansia ja kymmentuhansia se maksaa joka päivä. Mutta meistä voi jokainen elää viikon tai pari työttömänä, ei se meille paljon maksa. Ja te saatte nähdä, että ylpeä hovijunkkari notkistaa selkänsä teidän edessänne ennenkuin syöksyy häviöön. Totisesti notkistaakin.

-- Ymmärrättekö nyt, mitä yksimielisyys on? Se on, että meillä kaikilla on yksi mieli, että me kaikki samaa tahdomme, ettei yksikään meistä rupea petturiksi, vaan on yhtä kaikkien kanssa niinkuin kallio on yksi.

-- Yhdymmekö, veljet, vai hajaannummeko entisellemme tältä paikalta?

Vielä äänekkäämpi hyväksyvien huutojen hyöky purkautui nyt ilmoille. Eikä se enää voinut hiljentyä. Puhuja koetti heitellä vielä muutamia mahtilauseita väkijoukkoon, mutta ne hukkuivat kuulumattomiin. Vihdoin hän hyökkäsi pöydällensä ja paisuttaen ääntänsä, lakitta päin, rusetti syrjään sysäytyneenä ja rintapaidan rako auki pullistuneena huusi väkijoukkoon, että puheenalainen sotalippu, hänen sanomalehtensä, -- on tilattavissa tässä paikassa hänen kauttansa merkitsemällä nimi tilauslistaan, ja että tässä on vielä toinen lista, johon saa merkitä itsensä kuka tahtoo myöskin lehden osakkaaksi, ja vielä että uusi kokous pidetään työlakon lähempää valmistamista varten silloin kuin siitä tieto levitetään.

Nämät sanottuaan ja väkijoukon meluten puhellessa ja hälisten ja riemuiten pyrkiessä hänen pöytänsä ääreen hän itse astui alas, otti liivintaskustaan kotelon, veti siitä pienoisen kamman ja harjan, jonka selässä oli peilinen, sekä kumartaen päälakensa eteenpäin ja tähdäten sen alta silmänsä peiliin, jota piteli edessään, alkoi kammata ja tehdä jakausta märkään tukkaansa. Hän oli kuin jonkun tärkeän, totutun toimituksen suorittanut, ja suu mehellä hän kammatessaan kuunteli lähimmän ympäristönsä ihmettelyn huudahduksia, pisteli sitten peilit takasin, suoristi vähitellen rusettinsa, kohautteli olkapäillään rintapaidat, liivit ja takit entisille paikoilleen, ryki selväksi käheyden äänestänsä ja laitteli olkihatun tarkasti jälleen päähänsä.

Helena oli sydän kurkussa kuunnellut sosialistin puhetta. Hän oli ensin kiivennyt kivelle seisomaan nähdäksensä paremmin, mutta pian oli sydän niin kouristunut, ettei hän voinutkaan siellä pysyä, vaan tuli taas ja nojautui toverinsa varaan.

-- Herranen aika mitä se puhuu, -- päivitteli tämä, kun sosialisti otti puheessaan hovijunkkarin kouriinsa.

-- Ole vait! vastasi Helena väräjävin äänin. -- Se on kaikki totta!

Ja toveri oli ranteessansa tuntenut kuinka Helenan käsi koko ajan vapisee.

Jokainen sana, jonka sosialisti lausui, oli Helenalle ikäänkuin hänen ylitsensä laskeutunut tuomio, jonka lähestymisestä hän oli jo lapsuudestaan saakka tiennyt ja oikeastaan joka päivä tuntenutkin. Hän oli vaan aina tahallaan nukuttanut itseänsä pois siitä ja lykännyt sen pelkoa tuonnemmaksi. Mutta noin se nyt tulee, noin se parhaallansa nousee ja nousee heidän ylitsensä, nyt -- nyt se on tuossa se suuri maailman mullistus, ihan tuossa hänen silmiensä edessä.

Ja yhtäkkiä hänet valloittaa ajatus, joka muuttaa tuomion vapaudeksi:

"Sehän on kaikki oikein, mitä tuo mies puhuu. Sehän on juuri sitä, mitä minäkin pidän oikeana! Mikä siis minua estää? Kuinka papan käy, kuinka käy tehtaiden, kuinka kotikartanon, sitä en tiedä, mutta oikein hän puhuu ja minä tahdon tunnustaa sen, avonaisesti, rehellisesti, -- tahdon heittää valheen päältäni, ja minäkin yhtyä yhdeksi noiden kanssa."

Kun sosialistin puhe oli loppunut ja väki alkoi liikkua, sysäytyi Helena ensin kauaksi meluavan ja liikkuvan väkijoukon taakse.

Hänen toverinsa ehdotti, että he juoksisivat pois, sillä yleisessä pyörteessä he olivat saaneet monta sysäystä ja kolausta. Mutta neiti ei tahtonut lähteä, vaan veti syrjään odottamaan väen tyyntymistä.

Pitkän ajan kuluttua väkijoukko alkoikin hajaantua. Ainoastaan pöydän luona oli tungos vielä suuri, mutta mäki harveni harvenemistaan. Joka suunnalle levisivät ihmiset, laumoissa ja yksitellen, ja metsät täyttyivät heidän äänistänsä.

Kun pöydänkin luona väljeni, alkoi Helena, pidellen yhä toverinsa käden ranteesta, lähestyä vavisten sitä paikkaa, missä puhuja vielä seisoi muiden seurassa lautapöydän ääressä.

Heidän päästyä lähelle, vilkasi sosialisti heihin ja kooten paperejansa kääröön, sanoi:

-- Vai ovat tytötkin osanneet tänne? No missäs harakat, ellei sian tappajaisissa!

Näin sanoessaan hän piti nuoran toista päätä hampaittensa välissä, sitoen kääröä. Mutta joku vieressä olija tunsi Helenan, lykkäsi häntä kyynärpäällään kylkeen ja kuiskasi, että se on hovijunkkarin tytär.

Silloin hän vilkasi toisen kerran heihin ja pian arvasi kumpi oli hovijunkkarin tytär.

Hän laski hämmästyneenä käärön alas eikä huolinut että se aukeni jälleen laudalle. Samassa hän kuitenkin kokosi ajatuksensa. Taitavan pyöreällä ja laajalla liikkeellä hän kohautti lakkiansa koko käden pituudelle syrjään, kumarsi hiukan päätänsä ja katsoi hymyillen ja selitystä etsien Helenan kauniisiin silmiin. Ja lähestyi pari askelta Helenaan päin.

-- Nimeni on Reinhold Korpimaa -- sanoi hän yhä samaten kysyvästi hymyillen.

Helena esitteli itsensä ja ojentaen kätensä sosialistille rupesi arasti änkyttämään.

-- Te olette oikeassa, niin se on. Minäkin tahdon yhtyä teihin, -- olen päättänyt, Minä olen valmis vaikka mihin. Sanokaa mitä minun pitää tehdä. Kyllä minä voin, minä tunnen että voin!

Sosialisti nyykäytti hyväksyvästi päätänsä.

-- Minä puhun kohta neidin kanssa, -- sanoi hän. -- Neiti on niin hyvä ja odottaa hiukan.

Näin sanoen hän poistui hetkeksi muiden joukkoon.

Helena jäi yksin seisomaan syrjemmäs. Toverinsa hän antoi mennä pois.