Part 6

Helena kuuli mitä äiti sanoi. Yksi hetki meni siihen, että hän irroitti itsestään tuon tunnon ja sovitti sen isään. Toisena hetkenä hänessä jo kaikki lämpeni, ja mikä oli tuntunut mahdottomalta, anteeksi antaminen, se tuli mahdolliseksi. Sääli astui sijaan ja taas alkoi sydän sykkiä hellästi.

-- Ah mamma, minä tiedän sen. Jolla _se_ on, hän ei voi mitään, ei mitään. Ainakaan ei voi kukaan toinen häneltä mitään vaatia. Ja minä voisin kaikki ymmärtää, mutta en ymmärrä vaan sitä miksi hän ei _sinun_ kanssasi tahtonut lapsia.

-- Voi Lelle, Lelle, en olisi aavistanut, että minä koskaan tulen sinulle sitä kertomaan. Mutta minä luulen, että autan sinua olemaan tuomitsematta, jos sen nyt teen. -- Sinä olit silloin pieni tyttö, kun isäsi läksi ulkomaille. Hän viipyi siellä pitkiä aikoja, monia vuosikausia. Ja kun hän sieltä palasi, oli hänessä suuri muutos tapahtunut. Voi kuinka minä vihaan noita ranskalaisia, heidän kevytmielisiä, pintapuolisia käsityksiänsä. Heillä ei ole enää mitään sielua, ainoastaan vaan korulauseita. -- Mutta pappa -- hänelle olivat ranskalaiset ylimpänä kaikkea. Ei hän mitään asettanut niin korkealle kuin tuon inhoittavan Pariisinsa. En tahdo tuomita häntä, jokaisella on oma uskonsa. Mutta meidän onnettomuutemme se oli, se on varma.

-- Sekö että sinä et kärsi ja pappa rakastaa ranskalaisia?

-- Ei, ei. Kunhan lupaat olla tuomitsematta häntä, Lelle. Hän on vaan niin tuntehikas ja samalla ihan liian itsepäinen päätöksissään, ja ehkä myöskin liian ylpeä. Mutta kuka meistä on virheetön! -- On olemassa eräs testamentti, jonka mukaan tämä kartano ja kaikki kuuluu hänen lapsilleen ensimäisestä naimisesta. Sen sain tietää silloin kun hän palasi ulkomailta. Hän sanoi minulle, että meidän täytyy ruveta elämään niin, ettei lapsia enää synny, ja sanoi että Pariisissa olivat jo aikaa sitten keinot siihen keksityt. Ensin en minä edes ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta kun ymmärsin, niin en voinut suostua, ei Lelle, en mitenkään voinut pakoittaa itseäni suostumaan. Parempi sitten ero tai kuolema.

-- Pappa ei voinut ymmärtää minun liikutustani. Hän rupesi selittämään niinkuin lapselle: "Minä olen täällä ainoastaan lasteni holhoja," -- sanoi hän. -- "me emme omista mitään, emme saa hankkia perillisiä, jotka eivät mitään peri; me kaksi voimme kyllä elää mukavasti ja ilosesti, vähentämättä nykyisiä menojamme." -- Minä ymmärsin kyllä, mutta suostua en voinut. Minä sanoin, että jollei tahdo lapsia, niin täytyy lakata elämästä niinkuin mies ja vaimo; muuhun keinoon en minä suostu. Tämä kävi hänen ylpeydellensä. Ei hän tosin sanonut mitään muuta kuin "hyvä!" mutta niin päättäväisesti, niin tylysti, että minä kohta tunsin, että kaikki meidän välillämme oli rikki. Sinun isäsi ominaisuuksia on, että hän tahtoo pysyä sanassansa. Minun mielestäni juuri siinä on jotain niin kylmää ja kolkkoa.

-- Mutta ethän sinä, mamma, olisi kuitenkaan suostunut.

-- En, mutta jospa hän olisi kerrankin ollut vähemmin luja! Ah, Lelle, en tiedä ymmärrätkö sinä tätä. Niinkuin kylmä jää olisi asettunut meidän välillemme. Me koetimme kyllä olla kohteliaat toisillemme, mutta meiltä loppui kaikki puheen aine. Me olimme niinkuin umpivieraat toisillemme. Olisi ollut yhtä hyvä erota kokonaan, mutta hän ei sitä tahtonut ihmisten tähden. Ja niin me vuosien kuluessa totuimme erilläoloon, ettei se häirinnyt meidän kummankaan yksityistä elämää kunkin puolellansa. Meillä oli kummallakin omat muistot ja omat maailmat, mitään yhteistä maailmaa ei meillä ole koskaan sen jälkeen ollut.

Helena oli hyvän aikaa vaiti. Sitten sanoi: -- Kuinka kovasti pappa uskoo rikkauteen! Ei hän mihinkään niin usko.

* * * * *

Omituista oli, että tuo tapaus jätti Helenaan kukistumattoman tunnon siitä, että _jotakin_ hänen pitää tehdä sen johdosta. Vaikka hän antoikin sydämessään täydellisesti anteeksi papalle, vaikka saattoi entisellä tavalla olla luonnollinen hänelle, katsoa häntä silmiin, ei hän kuitenkaan tuntenut voivansa olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Jos hän hetkeksikin oli sitä ajattelematta, herätti hänet pistävä tunne, joka hänelle teki selväksi, että toimettomuuteen jääminen olisi ollut hänelle alentavaa. Eikä häntä enää edes haluttanutkaan elää entistä elämätä. Se näytti niinkuin olisi ollut pelkkää leikkimistä.

Sillä huolimatta siitä että hän oli antanut anteeksi, niin hänen itsensä huomaamatta muuttui tämän tapauksen kautta kaikki hänen käsityksensä elämästä. Hän alkoi nähdä kaikki uudelta kannalta, verrata siihen kaikki havaintonsa, kaikki mitä ihmisiltä kuuli, mitä kirjoista luki. Ensi alussa se tapaus oli koskenut yksin häneen itseensä, niin että hän ikäänkuin kadotti kaiken asemansa ja oikeuden olla sinä, minä hän itseänsä oli pitänyt, ja tunsi olevansa ikäänkuin tyhjän päällä. Mutta kun sitten kaikki pysyi entisellään, kun piiat ja kuskit häntä niinkuin ennenkin palvelivat, kun väki maantiellä yhä tervehti lakkia nostamalla ja kumartamalla, vaikka olivat asioista tienneet paljon ennen kuin Helena, niin tottui hänen huomionsa enemmän arvostelemaan maailmaa semmoisenansa, joka noin tyhmästi jakeli kunniaa ihan arvottomille ja palveli ilmassa liehuvaa tyhjyyttä. Pappa komentaa rovastia. Yhdessä ne valvovat kansan käytöstä ja vaativat käymään ripillä syntejä tunnustamassa. Pappa sortaa talonpoikia. Pappa ei tahdo lapsia mamman kanssa, mutta laittaa niitä köyhille pyykinpesijöille, ja ajaa sitten ulos omat lapsensa, kun nämä tulevat apua pyytämään. Helenalla on siis veli talonpoikien mustassa joukossa. Jokin kumma yhdysside on tullut sen kanssa, mitä Helena on ennen pitänyt erillään olevana mustana alakertana. Mutta Helena ei uskalla papan ja maailman vuoksi kysellä hänen kohtaloansa eikä ajatella hänen hakemistansa. Helena vaan ajelee edelleen sirovaunuissa ja ottaa vastaan niiden tervehdykset, jotka hyvin tuntevat koko valheen. Rovasti pyyhkäsee kaikki pois ja sanoo, että toiset ovat luodut kauniimmiksi ja toiset rumemmiksi kukiksi!

Ja niin Helenasta näytti kaikki olevan tässä maailmassa ylösalasin. Vääryyteen oli kaikki tyyni perustettu, petosta oli joka askeleella. Ja jos hän vaan ei olisi tuntenut olevansa yksin, -- jos hän vaan olisi yhdenkin ihmisen löytänyt, joka olisi hänen kanssaan ollut yhtä mieltä, niin hän olisi arvelematta ollut valmis ryhtymään rohkeimpiin tekoihin tätä vääryyttä vastaan. Mutta vaikka hän täällä kotona kehenkä katsoi, uskoivat kaikki siihen, mikä oli, eivätkä edes ajatelleet olojen mullistamista. Itse talonpojatkaan, joiden kanssa hän tutustui, eivät ajatelleet mitään mullistuksia, vaan olisivat tyytyneet ainoastaan tilapäisiin kieltoihin, ettei vaan vesisulkua saa nostaa niin ja niin monta syltä, kyynärää ja tuumaa korkeammalle.

Ja kun maailmaa hän ei miltään puolelta voinut toisenlaiseksi saada, mutta _jotakin_ oli ihan välttämätöntä saada aikaan, pani hän kaiken voimansa totuuden toteuttamiseksi omissa personallisissa asioissaan.

Tällöin tuli hänen suhteensa Georgiin etualalle. Ja niin hänessä kypsyi ajatus panna Georg koetukselle. Hän tahtoi panna hänelle ehtoja. Ensimäinen ehto olisi, että asia jää ratkaisemattomaksi -- eli toisin sanoen, että he eivät ole kihloissa, ovat molemmat vapaat siksi kunnes Georg katsoo voivansa mennä naimisiin.

Helena ajatteli niin, että jos Georg todella rakastaa häntä, niin ei näiden ehtojen täyttäminen ole hänelle mahdotonta. Mutta ellei hän niihin suostu, niin olkoon kaikki purettu, se osottaa silloin, että Georg voi tulla toimeen ilman Helenaa. Ja jos hän sitä voi, niin se on varmaan hänelle onneksi.

Toinen ehto oli, ettei hän missään tapauksessa sano suostuvansa kirkollisiin vihkiäisiin.

Oli tosin hetkiä, jolloin Helenasta itsestään näytti ikäänkuin järjettömältä tuo keksintö mennä naimisiin ilman vihkiäisiä, -- sama ajatus, joka taas toisina hetkinä -- niinkuin silloin alttarin edessä -- tuntui täysin järjelliseltä ja oikeutetulta. Mutta näin toisen ehdon yhteydessä ja niinkauan kuin koko avioliitto ei ollut päätetty asia, ei hän suinkaan pitänyt sitä turhanpäiväisenä. Päinvastoin siinä puhui hänen sisäisin itsensä. Niin että hän päätti senkin ottaa ehtojen joukkoon.

Mutta jo ennen kuin Helena ehti näitä ehtojansa Georgille esittää, rupesi heidän välillänsä ilmaantumaan kaikellaisia eripuraisuuden aiheita. Helenan hyvistä yrityksistä hakea puheenainetta ei ollut mitään hyviä seurauksia. Ilmaantui, ettei heillä _missään asiassa_ ollut samaa mieltä. Ja niin tapahtui, että sen sijaan kuin heillä ennen ei ollut mitään puhumista keskenään, milloin heillä suutelemiselta olisi siihen tilaisuutta ollut, niin nyt he vielä päälliseksi olivat ottaneet tavakseen semmoisissa tapauksissa riidellä keskenänsä. Mistä ikinä he alkoivat puhua, heti ilmaantui jyrkkä erimielisyys. Ja se tapahtui aina, kun he vaan hetkeksikin olivat toistensa kanssa niinkuin ihmiset eikä niinkuin rakastuneet.

Kun nyt Helena kaiken päälle otti sillä kertaa Georgin vastaan päätöksellä supistaa nuo suutelemiset mahdollisimman vähään ja asettaa muutamia ehtoja, niin leimahti riidan henki kohta alussa täyteen liekkiinsä, ennenkuin Helena oli vaatimustansa vielä esittänytkään, ainoastaan vasta lähenteli sitä ja tahtoi valmistaa Georgia siihen iskuun.

Itse isku tapahtui näin:

He olivat ankarasti riidelleet, ja vihdoin Georg kysyi:

-- Olemmeko me siis kihloissa vai emme?

Tämä oli sanottu kärsimättömästi. Georg oli nähtävästi kadottanut tasapainonsa.

-- "Kihloissa?" Mitä se merkitsee? Tahtoisinpa todella tietää mitä se merkitsee: "kihloissa!" -- sanoi Helena.

-- Kylläpä olet naiivi, -- pani Georg ja käänsi ylenkatseellisesti pois päänsä.

Helena ei ensin tiennyt mitä vastata, mutta keksi sitten:

-- Se taitaa merkitä, että koko asia riippuu vihkiäisistä ja papista. Mutta sen minä sanon sinulle, Georg, etten koskaan tule suostumaan papillisiin vihkiäisiin. Kun en usko, niin en usko, -- tee mitä tahdot!

-- Sinä löydät yhä enemmän esteitä meidän yhtymisellemme.

-- Tietysti tämä on sinusta ihan vähäpätöinen asia, vihkiikö pappi vai ei, mutta tiedä, että minulle se ei ole mikään vähäpätöinen asia, vaan ihan ratkaiseva.

Lyöden oikean kätensä voimakkaasti alas, sanoi Georg;

-- Mutta etkö siis ymmärrä, Helena! Sehän on aivan mahdotonta! Sotilaspukuni -- --

-- Ahaa, sotilaspukusi! Sen juuri arvasinkin. Sotilaspuku on tietysti sinusta paljon tärkeämpi -- niinkö?

Georgilta tuli vaan ylimielinen olkainkohautus, jonka jälkeen hänen kanssaan tavallisesti ei maksanut enää vaivaa keskustella, sillä hän vaikeni sen jälkeen itsepäisesti.

Helena päätti käyttää tätä vaitioloa hyväkseen ja lausua ehtonsa lopullisessa muodossa. Verrattain tyyneesti hän sanoi:

-- Onko se sinusta vähäpätöistä tai ei, sitä en tiedä. Minulle se ainakin on hyvin tärkeätä. Ja sentähden sanon sinulle nyt, että se on ehto, jota paitsi en suostu naimisiin. Voihan sitä mennä naimisiin ilmankin vihkimistä, -- eikös ole jotain siviiliavioliittoa, vai miksi sitä sanotaan --. Niin että nyt sen tiedät.

-- Siinä tapauksessa se on todella voittamaton este, sillä ymmärräthän, että minun on upseerina mahdoton suostua mihinkään -- mihinkään narrimaisuuksiin.

Georg nousi kalpeana. Näytti niinkuin hän olisi yhtäkkiä tehnyt ratkaisevan päätöksen.

-- Näen että sinä haet esteitä. Se on turhaa vaivaa, -- sanoi hän. -- Siitä päästään paljon helpommalla.

Ja hän rupesi muka menemään. Mutta kun tuli todella kysymys meneekö hän ovelle asti ja siitä ulos, kääntyikin hän vielä ikkunalle päin ja jäi siihen katsomaan pihalle selin Helenaan.

-- Voimmehan kaikessa sovussa erota, -- sanoi hän ikkunalta.

-- Ja sen sinä sanot noin rauhallisesti ja tyyneesti! -- sanoi Helena vapisevin äänin. Hän oli myöskin ehtinyt nousta ylös, oikeastaan estääkseen Georgia lähtemästä. Tämän liikkeen huomasi Georg ja päätti sentähden hyödylliseksi jatkaa vielä samaan vaikuttavaan suuntaan.

-- Ehkä todella on parempi, että me riitelemättä eroamme kuin riidellen yhdessä elämme. Päätä sinä, Helena.

Helena, joka puolestaan oli pannut merkille Georgin horjumisen ja poikkeamisen ikkunalle, päätti myöskin mahdolliseksi vielä jatkaa yleistä aseman selvitystä.

-- Erota ja erota! Minä sanon vaan, etten ymmärrä mitä merkitsee olla kihloissa. Jos sinä tahdot naida minut sitten kuin pääset "kapteeniksi", niin tule silloin ja sano että nyt mennään naimisiin. Mutta sitä ennen minä tahdon olla vapaa, enkä kärsi olla kihloissa.

-- Mutta sehän juuri merkitseekin "erota". Sinä olet vapaa ja minä olen vapaa!

-- Ja se onkin tuhat kertaa parempi, ettei mikään ole vielä päätetty, niinkuin silloin kun emme vielä olleet kihloissa.

-- Se tahtoo sanoa, meidän täytyy siis lopettaa nykyiset suhteemme, niinkö?

Georg oli taas kiivastunut.

-- Jaa-a, -- sanoi Helena, -- ehdollisesti.

-- Onko se viimeinen sanasi? Sinä siis tarkoitat, ettei saa olla päätetty kenen kanssa sinä tai minä tulemme menemään naimisiin?

Helena punastui. Tämä oli ihan uusi näkökanta eikä hän sitä ollut tarkoittanut. Hän tahtoi jotakin vastata, mutta sen sijaan pikastui ja rupesi itkemään.

-- Ymmärrä tai ole ymmärtämättä, se on minulle yhdentekevä, -- sanoi hän.

-- Helena rakas, -- sanoi Georg tullen hänen luoksensa ja otti toisella kädellään hellästi vyötäisistä.

Kun Helena kuuli hänen äänensä, kun tunsi jälleen hänen kosketuksensa ja katsahti hänen silmiinsä, näki hän niissä loukatun Georg raukan, ja tuli niin sääli Georgia, kun oli hänen mieltänsä pahoittanut.

-- Anna minulle anteeksi, Georg, -- kuiskasi hän.

Ja kun Georg puristi hänet syliinsä, muuttui katumus rajattomaksi onneksi, että taas oli entisessä suhteessa Georgiin. Eivätkä he enää puhuneet toistensa kanssa, vaan ainoastaan hyväilivät ja hellittelivät.

Mutta kun Georg taas oli poissa, ymmärsi Helena selvästi, ettei hän ollut askeltakaan edistynyt entisestä sekasotkusta. Mitä oli koko tuo pitkä lainehtiva tunteiden vaihto Georgin kanssa ollut nytkään muuta kuin heidän tavallista riitelemistänsä ja sitten suuteluihin sulautumista!

Georg piti häntä tietysti ainoastaan oikullisena luonteena, mutta jalomielisesti kuitenkin tyytyi häneen, -- ehkä sen onnen tähden, jota he tunsivat suudellessaan. Kauheata!

_Loppu_ siitä piti tulla. Joko niin että he heti menisivät naimisiin, tai niin, että he purkaisivat kihlauksensa, tai vielä niin, että Helena menee metsään ja hukuttaa itsensä.

Viimeinen ei ole hyvä siksi, että se tuottaisi kaikille surua, erittäin mamma raukalle. Ensimäinen, eli se että he heti menisivät naimisiin, on myös mahdotonta, koska Georgin täytyy ensin tulla kapteeniksi. Ainoa mahdollinen on siis kihlauksen purkaminen.

Ja koska Helena oli moneen kertaan saanut kokea, ettei hän sitä voi tehdä Georgin ollessa heillä, niin hänessä nyt heräsi ajatus tehdä se kirjeessä.

Sillä oli vielä se etu, että kirjeessä saattoi selittää asiat perin pohjin, kiivastumatta tai muuten joutumatta tunteiden valtaan, saattoipa päälliseksi esittää asiat hellästi ja niin lievästi, ettei ne loukkaa ja että he kuitenkin jäävät ystäviksi toisilleen.

Helena koetti kirjoittaa. Mutta kuu hän kirjoittaessaan kuvaili mieleensä Georgin hämmästyneet kasvot ja loukkaantuneen ilmeen hänen silmissänsä, ja kun hän sen johdosta koetti kirjoittaa yhä hellemmin ja hellemmin, rakastui hän taas kirjeen lopussa niin Georgin kuvaan, ettei voinutkaan tahtoansa toteuttaa.

Se oli niinkuin mikäkin rakkauskirje. Ja niin hän sen poltti.

Hän ajatteli kirjoittaa toista kirjettä, Siitä hän aikoi sulkea pois kaikki tunteet. Se tulisi olemaan ainoastaan lyhyt kirje: -- ei ainoatakaan turhaa sanaa!

Mutta kun hän todella rupesi pyyhkimään pois jokaisen turhan sanan, niin lopuksi ei olisi jäänyt muuta kuin: Georg, minä puran kihlauksemme. Hyvästi. Helena.

Niin ettei tämä asia ollut kirjoittamisellakaan suinkaan helposti suoritettu.

"Uusi aika."

Jokseenkin vuoden kuluttua tämän tapauksen jälkeen, kevätpuolella, tapahtui hovijunkkarin kartanolla ja tehtaissa rettelöitä ja levottomuuksia, jotka suuressa määrin tärisyttivät hänen mielenrauhaansa ja terveyttäänkin.

Juttu alkoi sillä, että rovasti, jonka tulot olivat vähänlaiset verraten siihen laajaan seuraelämään, jota pappilassa vietettiin, päätti saada voimaan vastamäärätyn uuden papinpalkkaus-järjestelmän seurakuntaansa. Hän oli laskenut, että lukuisten tehdastyömiesten vuoksi, jotka uudessa järjestelmässä tulivat tulojensa mukaan verotetuiksi, hänen palkkansa melkoisesti nousee. Uuden järjestelmän noudatettavaksi ottaminen riippui kuitenkin seurakunnan vapaasta tahdosta, sillä vasta papinmuutossa sen oli määrä muuttua pakolliseksi. Täytyi siis taivuttaa seurakunta hyvällä. Rovasti kuuluutti kirkonkokouksen, johon tavallisuuden mukaan saapui muutamia kunnan asioita hallitsevia tilanomistajia ynnä muut suurimmat veronmaksajat. Tehdastyömiehiä ei tullut ainoatakaan.

Kokouksessa, joka osanottajien vähälukuisuuden vuoksi pidettiin kodikkaasti pienessä sakastissa, vastusti rovastin hanketta muiden tehtaanomistajain muassa myöskin hovijunkkari, sillä hänenkin maksettavansa olisivat jossakin määrin nousseet uuden palkkauksen mukaan. Rovasti teki kuitenkin erikoismyönnytyksiä heidän maksueriensä suhteen, sillä ei hän niiden vuoksi uutta järjestelmää ollut halunnutkaan. Ja niin päätettiin kokouksessa muutamien sovittelujen jälkeen ottaa uusi palkkausperuste noudatettavaksi. Seuraavassa kokouksessa, joka oli yhtä vähälukuinen, tarkastettiin pöytäkirjat ja päätös voitti lainvoiman.

Tehtaiden työväki, joka ei ollut tottunut missään kunnan tai kirkon kokouksissa käymään, ei aavistanut mitään tehdyistä päätöksistä eli yhtä vähän kuin valvovien asioita aavistaa se, joka nukkuu.

Mutta paikkakunnalla sattui samaan aikaan matkustamaan eräs herrasmies kaupittelemassa joitakin sanomalehden osakkeita. Asiansa vuoksi piti hän pieniä kokouksia, joissa selitteli aatteitansa. Kauppa ei oikein sujunut. Ei häntä ymmärretty. Sanat tuntuivat kauniilta, mutta olivat perin outoja ja mullistavia yhtäkkiä kuulla. Sano unen popperässä olevalle, että hän saa huomenna miljoonan, kyllä hän sittenkin ensin silmänsä hieroo ja haukotuksensa haukottaa. Mutta tässä ei ollut edes miljoonista kysymys, vaan ainoastaan jonkinlaisesta "järjestymisestä", yksimielisyydestä, liittymisestä yhdistyksiin, sanomalehden tilaamisesta ja eräästä uudesta sanasta, joka päälliseksi vaivoin pysyi mielessä, _sosialismista_.

Ja niin sattui, että juuri niinä päivinä oli taas pidettävä kirkkokokous. Siinä oli vaan enää tarkastettava uuden taksoituksen mukaan merkityt verolistat, ja nyt vasta saivat tehtaan työmiehet vihiä siitä, että heidän maksumääränsä uusissa papereissa oli entisestään kaksin- ja kolminkertainen. Mahdotonta olisi ollut enää pelastaa asiata, sillä se tuli tietyksi niin myöhään, ettei kokoukseen olisi parhaalla puuhallakaan saatu koko työväestöä äänestämään.

Mutta juuri silloin astui näyttämölle uusi tulokas.

Kun hänelle kerrottiin tämä tapaus, istui hän paraikaa harvojen kuulijain ympäröimänä pienenlaisessa työväen keittiössä ja piti esitelmää "Kristinuskosta ja sosialismista", koettaen tälle takapajulla olevalle väestölle uskonnon kannalta osottaa, että hänen sosialisminsa siltäkin kannalta on paikkansa pitävä.

Yksi työmiehistä, joka vihdoin ymmärsi muun muassa mitä yleisellä äänioikeudella tarkoitetaan, rupesi sen johdosta nyt kesken esitelmää päivittelemään heitä uhkaavaa maksujen ylennystä.

Herrasmies pörhisti korvansa, ja esitelmä jäi kuin jäikin kesken.

-- Vai niin, kuulkaapas, miten ne niin ovat ylentyneet. Tänne on siis uusi pappi äsken tullut?

-- Ei ole tullut mitään uutta pappia.

Ja hänelle osasi joku toinen työmiehistä jotakuinkin selittää asian.

-- Vai niin, -- sanoi hän siihen päätänsä merkitsevästi nyykäytellen, -- vai semmoisia täällä hommataan! Jaha, jaha!

Hänen silmänsä loistivat ja hän hieroi tarmokkaasti kämmeniänsä vastakkain, huulet yhteenpuristettuina. Tapahtunut oli nähtävästi juuri se, minkä oli tapahtuminenkin.

Nyt alkoikin hän pitää puhetta vähän muista asioista. Hän tuli yhtäkkiä mahtavaksi ja ankaraksi ja äänensä lujeni. Hän alkoi selitellä, kuinka haitallista on, että työväki nukkuu ja antaa asioittensa mennä menojaan. Hän selitti sulaksi vääryydeksi, että työmiehiä kuulematta heidän veronsa olivat ylennetyt. Ja hän esitti vihdoin suuren kokouksen pitämistä, johon kaikkien tehtaiden työmiehet kutsuttaisiin ja päätettäisiin ryhtyä vastarintaan tätä verotusta vastaan.

Niinkuin jotakin ennen kuulumatonta ukonjyryä, niinkuin outoa, nostattavaa taikalaulua soi tämä puhe läsnäolijoiden korviin.

Jo se ehdotus, että eri tehtaiden työmiehet tulisivat sadottain yhteen sovussa juttelemaan keskenänsä, oli jotakin perin hämmästyttävää ja uutta. Sillä tähän asti ei oltu tietty muusta kuin tappeluista ja puukotuksista eri tehtaiden miesten välillä. Mutta ajatus, että _yhteisesti_ vastustettaisiin pitäjän mahtimiehiä, se oli niin uskallettua, ettei kukaan saattanut sitä ensi kuulemalta omistaa. Ja kuitenkin se kohta sytytti. Niinkuin kellastuneeseen ruohoon työnnetty tuli oli sanoma siitä kohta kaikkialle leimahtanut.

Tehtaan haltijat eivät aavistaneet ensi hetkessä mitään; antoivatpa vielä kokoontua suureen kokoushuoneeseenkin.

Väkeä tuli pakaten täyteen. Niinkuin tuhat riitakumppania olisi yhtäkkiä tullut ystäviksi.

Vieras herra piti täällä ensin lyhyen ja pontevan puheen, jossa hän kehotti yksimielisyyteen ja lujuuteen kohta alkavassa taistelussa, ja tarjoutui sitten työmiesten valtuuttamana ajamaan heidän asiaansa tulevassa kirkkokokouksessa. Tämä tarjous otettiin vastaan kuuluvalla riemulla. Valtakirja kirjoitettiin työväestön puolesta, suostuttiin miehissä saapua kirkkokokoukseen, ja lukuisa väki hajaantui tästä kokouksesta joka suunnalle niinkuin laineet äkkiä kuohutetun veden ympäriltä, vieden hiljaa kuohutuksen viestiä yhä laajemmalle ja pitemmälle ja saaden vihdoin lainehtimaan koko lahden ja joka matalikon.

Kirkkokokouksen päivänä oli hovijunkkari Helenan kanssa ajelemassa ensi kerran talven jälkeen keveissä nelipyöräisissä. Maantie oli vasta kovettunut. Koivut olivat hiirenkorvalla ja valkoset, irtonaiset hattarat lensivät nopeasti sinisellä taivaalla.

Kun he tulivat yleiselle maantielle ja ajoivat kirkon ohi, herätti väenpaljous hovijunkkarin huomion.

-- Mitäs tämä tahtoo sanoa, -- sanoi hän Helenalle, ja napauttaen keppinsä päällä kuskia selkään käski pysähtyä. -- Odotappas, minä käyn vähän sisällä.

Pappa viipyi kauan sisällä. Helena sillaikaa istui yksin vaunuissa, kuskin tuontuostakin uhitellessa ja hillitessä piiskallaan hevosia. Hänen ohitsensa kulki laumottain tehtaalaisia kirkkoon, pakkautuneina joukkoihin ja jokainen niiden keskukseen pyrkien, ikäänkuin ei kukaan heistä olisi erillään uskaltanut kulkea. Useilla nuorukaisilla oli suurilieriset vilttihatut, hyvin takaraivolla, tukka otsalla, kirjava vyöliina kaulan ympärillä ja vaaleat, tehtaalaiset kasvot naurussa, kun laumassa ollen muka rohkenivat olla tahallaan tervehtimättä hovijunkkarin tytärtä, Toiset katsoivat uteliaasti kaunista Helenaa, mutta käänsivät päänsä pois, kun hän heihin katsoi.

Ja Helenasta rupesi taas näyttämään, että ilmassa on jotakin kamalaa, noille tunnettua, mutta hänelle tuntematonta.

Pappa viipyi niin kauan, että kaikki väki ehti mennä kirkkoon ja kirkon edusta tyhjeni Helenan ympärillä. Vihdoin pappa näyttäytyi sakastin ovella, silmät rypyssä, viittasi Helenan luoksensa ja poistui taas sisälle. Helena hyppäsi vaunuista, juoksi portaille ja siitä sakastin ovelle. Hän aikoi mennä suoraan sisälle, mutta piti pysähtyä kynnykselle, kun oli huone täynnänsä väkeä, jotka parhaillaan kulkivat pienestä sakastin ovesta suureen kirkkoon. Pappa oli samassa mennä hänen ohitsensa.

-- Lelle ajaa kotiin ja lähettää hevosen hakemaan minua, -- sanoi hän pysähtyen hetkeksi ja nyykäyttäen ohimennen päätänsä.

Kun enää suntio oli sakastissa ja sekin jo menossa ovelle, kysyi Helena häneltä, miksi täällä on niin paljon väkeä.

Ja suntio kertoi, että työväen oli aikomus tehdä pysty. Kertoi myöskin vieraasta tulokkaasta, jonka toimesta tehtaalaiset olivat näin yhtenä miehenä liikkeelle lähteneet, ettei enää sakastissa voitu kokousta pitää, vaan piti avata suuri kirkko.