Part 5

Paljon oli Helena nimipäiviä viettänyt, mutta ei koskaan vielä tuntenut semmoista huippua nimipäiväisyyden juhlahumusta, kuin mikä nyt pääsi vauhtiin.

Vaikka aikomus oli alkujaan ollut että kihlaus ilmoitettaisiin ainoastaan lähimmälle kotiväelle, levisi tieto joka paikkaan tehtaille, eikä mikään voinut enää pidättää kemujen tulvaa. Kohta oli kaikki valmiina, liput, köynnökset, kukat, onnentoivotukset, tehtaiden torvisoittokunta, hurraahuudot, juhlatulitukset illalla. Koko hovi näytti elävän yksistään heitä kahta varten. Ja he kaksi olivat kuin kaksi yhteen kasvanutta köynnöstä koko päivän yhdessä. Georg pysyi yhtä vapaana ja samaten vieraiden nähden suuteli Helenaa niinkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia, saattoi myös pidellä toisella kädellään vyötäisistä ja taputteli tuon tuostakin hellästi -- yhä tuolla hienolla ylemmyydellä. Tämä kaikki oli juuri niinkuin Georg oli heidän pieninä leikkiessään sanonut, että kun on kihloissa, niin pitää olla näin. Helenaa ensin kovasti hävetti ja ujostutti, mutta kun kaikkien silmistä näkyi ettei kukaan tahtonut olla huomaavinaan heitä eikä ainakaan kukaan ihmetellyt, niin tottui Helena siihen yhdessä päivässä, niin ettei se illemmalla enää tuntunut hänestä milleen oudolle, päinvastoin hänestä se oli tavallaan hauskaa, ja hän itsekin rupesi matkien nojautumaan Georgiin, niinkuin oli usein nähnyt Georgin vanhempien keskenään tekevän.

Mutta eivät he koko juhla-aikana suuren ihmispaljouden tähden hetkeksikään tavanneet toisiansa kahden kesken.

Ennenkuin myöhempänä illalla.

Paperitehtaan konttoristit olivat tilaisuutta varten toimittaneet kaupungista raketteja ja alkoivat niitä hämärän tultua singahutella pimeälle taivaalle. Ensi paukahduksen kuultuaan kiirehtivät kaikki puutarhan aukealle tai balkongeille, ja silloin jäivät Georg ja Helena ruokasaliin kahden kesken.

He olivat koko päivän olleet toistensa seurassa ja puhuneet keskenään ainoastaan semmoisia puheita, joita muiden kuunnellessa puhutaan. Nyt kun he ensi kerran olivat kahden kesken, tuntui Helenasta perin oudolle, ikäänkuin he eivät olisi tienneet mitä sanoa toisilleen.

Niin monta kertaa kuin he olivatkin suudelleet toisiansa kaikkien läsnäollessa, nyt kahdenkesken ollessa ei olisi mitenkään kehdannut sitä tehdä. Siinä asiassa heidän välillään oli tällä hetkellä suuri mahdottomuuden juopa.

Georg seisoi toisella puolen pöytää, ja näkyi selvästi, että hänen oli vaikea keksiä syy minkä nojalla tulla samalle puolelle, kun ei löytänyt mitään sanottavaa.

Ja ilman sanottavaa se juuri tuntuikin mahdottomalta.

-- Eikö mekin mennä? -- sanoi Georg vihdoin ja rupesi tulemaan ikäänkuin hakeakseen Helenaa.

-- Mennään, mennään, -- sanoi Helena ja rupesi menemään ovelle iloissaan siitä että Georgin ujoudessa näki ikäänkuin vilahduksen entisestä rakkaasta Georgista.

Vaikka Helena kiiruhti, ennätti Georg yhtaikaa ovelle, ja heidän piti nyt kulkea pimeän huoneen läpi.

Silloin Helena huomasi, että se olikin vaan Georgin keksimä keino miten päästä hänen luokseen tarvitsematta mitään sanoa. Kohta kun hän otti ovessa Helenan kädestä, tunsi Helena että häneen kosketti se uusi, vieras ja viehättävä Georg, se, joka oli kosinut häntä ja piti nyt kieltämättömänä oikeutenansa suudella häntä. Aivan oikein. Hän pitää Helenan kädestä; hän hidastuttaa kulkuansa kunnes kokonaan pysäyttää Helenan ja sanaakaan sanomatta rupeaa kuumasti suutelemaan häntä.

Helena vavahtaa koko olennossaan.

Kuinka toista tämä on kuin nuo päiväiset hellyydenosotukset! Voi kuinka sydän syttyy palamaan!

Tarmottomasti hän koettaa irtautua, mutta oikeastaan hän antautuu -- antautuu -- antautuu. Hän on kokonaan Georgin vallassa, sen kauniin, uuden, voimakkaan, ujostuttavan -- --

Raketit räiskyvät ja pamahtelevat ulkona mustansinisessä pimeydessä, värilyhtyjen levoton loimu tuntuu sisälle asti, se leikkii pimeän välihuoneen katossa ja seinillä --

Samassa joku balkongilla olevista huutaa heitä sinne.

-- Tule, sanoi Georg päästäen Helenan, ja kohta hän osaa olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Me tulemme, me tulemme -- vastaa Georg ilosella ja luonnollisella äänellä sinne balkongille päin.

Helenan sydämmessä kaikki hyökynä lainehtii. Hän saa tuskalla tunteensa taipumaan näkymättömiksi ja hän ei uskalla puhua pelosta että hänen äänensä pettää. Ja kun he tulivat esille, oli Helenasta niinkuin hän olisi revitty irti semmoisesta mikä ei koskaan enää voi palata. Tuntui niin kummalliselta. Tuntui että pitäisi oikeastaan iloita, mutta sydän sitä suri ja itki.

Vielä kummallisempaa on, että tuolla seisoo Georg muiden keskellä eikä ole millänsäkään. Hän nauraa ja hänen valkoset kauniit hampaansa loistavat lyhtyjen punaisessa hämärässä ja hopeaiset napit kiiltävät tummalla upseerin veralla. Eikö hän ollenkaan välitä siitä, että he kutsuttiin pois?

Vai ajatteleeko hän, että "tuo" tuolla pimeässä huoneessa voi vielä uudistua!

Ja kun tämä ajatus tuli Helenaan, sykähti hänen sydämmensä valtavasti niinkuin mahdottoman ihanan rikoksen edellä --

Rovasti itse sanoi, että ainoastaan ei saa suudella _muita_. -- Tämäkö on olla kihloissa?

Niinkö, niinkö siis Georg todella ajattelee ja siksikö hän voi olla noin ilonen?

Ja taas sydän samaten kuohahtaa ja paisuu. Se pelottaa, se kauhistuttaa, se tekee kipeätä. Mutta ihanasti menee mieli tainnuksiin ja unohtaa kaikki -- kaikki --

Ja pian, vielä samana iltana, Helena tuli vakuutetuksi, että niin, juuri niin Georg ajatteli.

Tämä oli heidän kihlauksensa.

Helena tulee täysikäiseksi.

Talveksi nuori luutnantti Georg matkusti pataljoonaansa pääkaupunkiin ja kävi ainoastaan vapaa-aikoinansa, joskus sunnuntaisinkin hovissa.

Hänen vanhempansa, joiden ainoa lapsi hän oli, rupesivat heti kihlauksen jälkeen puuhaamaan maakartanonsa myymistä. Heidän aikomuksensa oli asettua ulkomaille ja he tahtoivat näin vapauttaa suuren pääoman sijoittaakseen sen Georgin hyväksi tuottaviin arvopapereihin, sittenkuin hän menee Helenan kanssa naimisiin. Siihen tosin laskettiin lyhyimmäksi ajaksi kolme vuotta. Mutta heti kihlauksen jälkeen alettiin kuitenkin kaikki asiat suurimmista pienimpiin järjestää silmällä pitäen Georgin ja Helenan naimisiin menoa. Ja jokainen tämmöinen suuri tapaus, kuten nyt tämä maakartanon myynti, teki ikäänkuin yhä enemmän peruuttamattomaksi tuon jo ennestäänkin niin moninaisesti päätetyn ja vahvistetun kihlauksen. Aivan kuin raskaat linnan portit olisivat yksi toisensa perästä sulkeutuneet ja tahallisella pamahduksella sanoneet: _nyt_ ei tästä ainakaan enää palata!

Georgiin ei tämä tietysti yhtään niin vaikuttanut. Sillä sehän oli kaikki niinkuin piti olla. Mutta Helenalle haarautui toisinaan kihlauksen yleisestä onnen tunnelmasta erilleen yksi sellainen vapaa vesa, joka ei olisi tahtonut tunnustaa mitään semmoista _päätettyä_ tässä kihlauksen asiassa, jota olisi saanut sinetillä lukita. Ei hän sitä uskaltanut sanoihin pukea, tuskin itsellensä tunnustaa; mutta mitä taajemmin linnan portit pamahtelivat sitä selvemmin ja selvemmin se vesa haarautui erille ja sitä tuntuvammin se rupesi tekemään hänelle surua.

Joulun jälkeen, kun Georg juuri oli matkustanut taas hovista ja täällä tuli kaikki jälleen hiljaiseksi ja yksinäiseksi, koetti Helena ensi kerran äidillensä purkaa mitä sydämmelle oli kerääntynyt.

He tekivät silloin maatapanoa.

-- Sinä olet viime aikoina toisinaan vähän alakuloinen, lapsi? -- sanoi äiti nojatuolista, missä hän aina ennen levollemenoa istui.

-- Olenko minä? -- sanoi Helena kummastuen ja meni hetkeksi itseensä. Sitten katsoi äitiin ja sanoi arasti:

-- Yksi asia on niin kummallinen.

-- Mikä asia?

-- Tai se on oikeastaan kauheatakin.

-- Mikä niin?

-- Se vaan, että joskus minä ihan kuin kammoon koko sitä Georgin ja minun välistä asiaa.

-- Lapsi rukka, -- sanoi mamma kysyvästi ja huolestuneesti tullen Helenan luokse, ja aikoi panna kätensä hänen kaulansa ympäri.

Mutta Helena hiljaa esti mamman kättä.

-- Kyllä minä rakastan häntä, -- kiiruhti hän selittämään, -- mutta jokin minua painaa ja rasittaa, -- ei niin hänessä, mutta koko siinä asiassa. Vai olenkohan minä vaan niin paha ihminen.

-- Sano suoraan, lapsi, mitä se on?

-- Mamma, minä pelkään että sanomisesta tulee vaan varmemmaksi, että se on niin. En sanoisi muille kuin sinulle, -- ja ehkä se ei olekaan niin. Katsos, Georg hän on niin varma kaikesta ja hän tietysti luulee, että meidän avioliittomme tulee onnelliseksi, -- että me tulemme olemaan jokseenkin niinkuin hänen vanhempansa. Mutta minä en voi olla epäilemättä. Minusta monta kertaa näyttää ihan päinvastoin. Sillä -- siinä on niin kummallinen asia. Tiedätkö, mamma, meillä ei ole mitään, ei yhtään mitään puhumista toisillemme.

-- Se tahtoo sanoa, sinä pelkäät, että teidän avioliittonne tulee jokseenkin niinkuin _sinun_ vanhempiesi?

-- Ah, mamma, -- sanoi Helena silmiensä kyyneltyessä, -- sitähän, sitähän minä pelkään. Hänellä kun on ihan toiset ajatukset kaikesta. Hän ajattelee vaan niitä upseeriasioitansa, ja tiedätkö, hän myöskin "uskoo". Tai hänelle on niin vähäpätöistä jos me olomme eri mieltä niissä asioissa. Ei meillä ole mitään, ei mitään yhteistä keskenämme!

-- Lapsi, lapsi, minä sanon sinulle: kun menette naimisiin, tulee kyllä yhteistä.

-- Mutta, mamma, eikö ensin pidä olla yhteistä ja sitten vasta naimisiin?

Äiti mietti jonkun aikaa.

-- Sitä en minä luule. Minä luulen että ensin on tuo luonnollinen vetovoima sukupuolien välillä. Se yhdistää usein ihmisiä, jotka ovat perin, perin vieraita toisilleen -- usein eri säätyluokista, usein myös eri kansallisuuksistakin. Semmoinen on kerran elämä. Se yhdistää vieraita ihmisiä, joilla ei ole mitään yhteistä, mutta avioliitto sitten antaa heille yhteistä.

Nyt Helena huomasi, että mamma puhuu itsestänsä, ja samassa Helenan huomio siirtyi oman sydämmen asioista mamman olentoon.

Ilmi valveilla, poskipäät palavina Helena teki sen kysymyksen, joka oli hänen sydämmellään lapsuudesta saakka jokapäivä ollut:

-- Sano. mamma, miksi te papan kanssa ette koskaan mitään puhu?

Äiti ei liikahtanut tuolillansa. Hän oli ikäänkuin odottanut tätä kysymystä.

-- Voi lapseni, siihen on ihan toiset syyt, -- sanoi hän muka lohduttaen.

-- Mutta _mitkä_ ne ovat, jolleivät ne ole sitä että sinulla ja papalla on erilaiset ajatukset!

Äiti oli kahden vaiheilla.

Hän hieroi hitaasti sormenpäällä otsaansa ja piti silmiään kiinni. Sitten rupesi hyvin läheltä katsomaan samoja sormenpäitä, ettei näkyisi silmien kostuminen.

-- Lienetkö siinä iässäkään että voisin sinulle kaikkea puhua, rakas Helena,

Mutta sitten lisäsi:

-- Hän ei tahtonut saada lapsia minun kanssani. Siinä on koko syy.

Kauan aikaa he olivat tämän jälkeen kumpikin vaiti. Tämmöistä ei Helena ollut tullut koskaan ajatelleeksikaan, niinkuin ei ollut tehnyt koskaan itsellensä täyttä selvää siitä, että myöskin papan ja mamman välillä tietysti on _joskus_ ollut noita helliä suhteita. Ainakaan hän ei olisi mitenkään voinut ajatella, että se on mamma, joka semmoista hellyyttä kaipasi.

-- Yhtä kuitenkaan en ymmärrä, -- sanoi hän arasti: -- vaikka ei tahtoisi lapsia, eikö kuitenkin voi olla ystävä?

Hiukan mietittyänsä sanoi äiti:

-- Siinäpä se juuri onkin. Jos on ystävä, niin ei voi vastustaa luonnollista vetovoimaa. Se ettei tahdo lapsia ei anna siihen voimaa. Siis on ainoa keino erota ja rikkoa välit.

-- Mamma, minun täytyy sanoa, etten minä ainakaan ole edes ajatellutkaan semmoista, että saisin lapsia, enkä ole koskaan semmoista tahtonut. Mitä _varten_ --? Minä?

-- Tietysti et. Eikä kukaan mene naimisiin saadakseen lapsia. Ne syntyvät kyllä kysymättä tahdotko sinä niitä vai et.

-- Mutta miksi ollenkaan tarvitsee mennä naimisiin?

-- Naimisiin mennään siksi, ettei _voida_ tehdä muuta, siksi että on niin suuri vetovoima --

-- Eipä minulta kukaan ole kysynyt voinko minä vai en.

-- Ja mitä sinä itse sanot?

-- En edes tiedä. Tietysti voin, koska kaikki on lykätty epämääräisiksi vuosiksi. Ja voinkin erittäin hyvin silloin kuin Georg ei ole täällä. Mutta kun hän on täällä, niin -- niin silloinhan me suutelemme toisiamme. -- Voi mamma, sinä et voi ymmärtää minua, mutta minussa on jotakin, joka on sinulle kokonaan vierasta; -- se on jotakin pahaa, ja minua kovasti hävettää puhua siitä. Ensin alussa en ymmärtänyt mitä se on. Luulin, että minut tempasi suuri, rajaton onnentunto, mutta sitten se toistui ja toistui, ja muuttui vähitellen muuksi. Ja nyt, -- katsoen itseäni ja katsoen Georgia, -- minä näen selvästi ettei se ole hyvä hänelle eikä minulle. Me emme tule paremmiksi, emme suinkaan paremmiksi siitä suutelemisesta. Se on varma.

-- En minä tiedä siihen muuta: koettakaa olla sitä tekemättä, -- sanoi äiti.

-- Kun näin puhun, on se minustakin selvä, mutta kun Georg on täällä, niin on toista. Vaikka kuinka tiedän, ettei pitäisi, vaikka kuinka koetan, niin minä kuitenkin itse haen sitä, enkä voi siitä irtautua, kun olen sen vallassa, -- en voi! -- Voisimme varmaan molemmat, ellemme olisi näin kihloissa. Mutta nyt pitää hän sitä oikeutenaan eikä tahdo muuta kuulla. "Kaikki niin tekevät", sanoo hän. Ja minä taas unohdan kaikki, kun hän vaan panee kätensä minun ympärilleni. -- Jospa tietäisit kuinka minä olen koettanut! -- Voi, mikä se onkaan minussa tuo sanomaton, tuo repivä, tuo kaikki unohtava, kaikki tallaava, etten minä enää voi siitä irtautua!

-- Se on se, mikä on sama kaikissa ihmisissä, -- sanoi äiti.

-- Mutta miksi se siis pitää olla _päätetty asia_, vaikka ei ole ratkaistu voinko minä vai en?

-- Sinä et ajattele voiko myöskin Georg.

-- Tietysti hän voi, koska hän aikoo mennä naimisiin vasta sittenkuin pääsee kapteeniksi, -- monen vuoden perästä.

Mamma joutui nähtävästi kiinni sanoistaan.

-- En tiedä. Olen niin tottunut ajattelemaan teitä yhdeksi, etten voi ilman kipua ajatella teitä eronneiksi.

Hän vaipui syvästi ajatuksiinsa ja kyynel vuoti pitkin hänen hienoa nenänvarttansa. Sormellaan hän taas piirteli kuten tavallisesti.

-- Ehkä se on vaan äidillistä heikkoutta minun puoleltani. Minusta tuntuu, että sinä olet turvattu, kun olet Georgin. Enkä minä voi kestää ajatusta, että minun täytyy ehkä piankin mennä pois ja jättää sinun tulevaisuutesi avoimeksi.

-- Mamma, mamma, saako semmoinen asia riippua tulevaisuuden laskuista!

Mietittyään vähän mamma sanoi:

-- Minä voin ymmärtää sinua. On niinkuin minäkin nuoruudessani olisin jotakin semmoista tuntenut, vaikken osannut enkä uskaltanutkaan ilmaista.

-- Minua katsos vaivaa, että se on _päätetty_ vaikkei se voi eikä saa olla päätetty!

-- Niin, niin juuri.

-- Ja kuka on sanonut, että se on Georgillekaan hyväksi! Mitä häntä tuo suuteleminen auttaa, tahtoisin tietää!

-- Voi olla, voi olla, -- sanoi äiti,

Hän sytytti lampun ja oli juuri menossa sulkemaan ikkunata.

-- Kuulitko sinä jotain? -- sanoi hän samassa, kääntäen päätänsä ja kuulostaen.

-- Se on tappelua, tänään on sunnuntai, -- sanoi Helena nousematta ylös.

-- Taas ovat tehtaalaiset kartanon alueella! Se on hirmuista! Ei täälläkään saa enää rauhaa.

Ja äiti sulki ikkunan, veti paksut uutimet eteen, niin ettei sisälle mitään kuulunut, ja he olivat erotetut pimeästä raakuudesta, kodikkaan lampun piirissä, joka lämpimästi valaisi makuuhuoneen tutut esineet, alempia kirkkaasti, ylempänä olevia himmeästi.

Äiti tuli Helenan luo, otti muutaman neulan hänen tukkalaitoksestaan, joka sen johdosta putosi alas ja sanoi:

-- Nyt olemme kylliksi puhuneet niistä asioista. Nyt on aika mennä maata, lapsi.

* * * * *

Seuraavana aamuna Helena heräsi outoihin ääniin pihamaalta ja rappusissa. Joku juoksi siellä nopeasti ylös ja alas, joku puhui hengästyneenä. Pihalta kuului riitaisaa puhetta monen suusta yhtaikaa.

Helena kurkisti ikkunasta. Pihalla näkyi muutamia tuttuja miehiä ja vaimoja, mutta joukossa oli ainakin yksi outo, jolla oli jokin poliisipnku yllään. Samassa tuli näkyviin myöskin vallesmanni. Se rupesi ankarasti puhumaan miehille ja teki kiivaita liikkeitä. Sitten käski yhden heistä mukaansa ja meni sen ja poliisin kanssa väen puolelle.

Miehet ja vaimot jäivät totisina ja nähtävästi kauhun lyöminä paikoilleen seisomaan.

Helena tahtoi ensin herättää mamman, mutta mamma näytti nukkuvan niin raskaasti eilisen jälkeen, ettei Helena herättänytkään häntä, vaan pukeutui pian ja kiiruhti alas pihalle.

-- Mitä täällä on tapahtunut? -- kysyi hän miehiltä.

-- Täällä on tapahtunut ikäviä. Pojat ovat tapelleet yöllä.

-- Mitä, mitä? Onko onnettomuuksia tapahtunut?

-- Ei tiedä jaa.

-- Sanokaa, hyvät miehet! Mitä poliisi ja vallesmanni täällä tekevät?

Samassa tuli vallesmanni taas portaille huutamaan yhtä miehistä sisälle. Nähtyään Helenan hän muutti ankaran ja komentavan katseensa leppeästi hymyileväksi ja kohteliaasti kumartaen tuli Helenaa tervehtimään.

-- Mitä on tapahtunut? -- kiirehti Helena kysymään.

-- Ne rakkarit ovat taas tapelleet. Minun on täytynyt vangita yksi heistä ja pitää poliisitutkinto. Se on lyönyt toista puukolla kainaloon niin että henki käy kupeesta.

-- Jumala, mitä te kerrotte! Ketä on lyöty? -- kysyi Helena jähmettyen kauhistuksesta.

-- Tosin ei se ollut huonompi rakkari kuin lyöjäkään. Se on tunnettu tappelija. Iska Jäntti. Saipas kerrankin!

-- Ja kuka löi?

Vallesmanni aikoi ensin vastata, mutta katsahti samassa Helenaan ja maltti.

-- Olipahan eräs. -- Mutta minä luulen että neiti on todellakin ottanut tapauksen kovasti sydämmelleen. Ha -- ha --, se on todellakin perin jokapäiväistä täällä ruukinmailla. Tuskin menee ainoatakaan pyhäpäivää ilman tappelua ja haavoja. Minä myönnän: tähän asti on pysytty ruukinmailla, eikä ole näin lähellä hovia uskallettu. -- Ja ihmeellistä! Vaikka heille on koetettu toimittaa lukutupia, iltamia, -- kaikellaisia huveja, ei mikään auta. Viina ja puukko ja riihitanssit on sentään heistä parempia!

Hänen vielä puhuessa Helena juoksi Muona-Maijan luo tarkemmin kuulemaan.

Maijan mökistä kuului kovaa torumisen pauhua ja kiroilua. Tuntui niinkuin Maija itse olisi raivoillut.

Kun Helena aukasi oven, lensi samassa Maijan heittämä saapas kolahtaen seinää vasten. Ekholm seisoi kalpeana ja totisena. Hän huomasi ensimäiseksi Helenan. Mutta Maija, vaikka myöskin huomasi, ei keskeyttänytkään sanatulvaansa, vaan jatkoi torumistaan tahallaankin.

-- Pitäisi huolta omista sikiöistään, saatanan muljosilmä. Jaa, fröökinä on niin hyvä ja katsoo vaan ympärilleen, niitä on jokapaikassa! -- sanoo vaan papallensa! -- huusi Maija.

Helena kääntyi silloin Ekholmin puoleen.

-- Sanokaa Ekkolm mitä on tapahtunut?

Ekholm sanoi hiljaa:

-- Souvari-Heikki on lyönyt Jänttiä puukolla kainaloon. Henki kuuluu olevan vaarassa. Ne kantoivat Jäntin lasareettiin.

-- Niitä on suuria ja pieniä -- jatkoi Maija. -- Pyykerskalla on yksi, Topiskalla toinen. Mutta Heikillä ei ole edes mammasta tietoa! -- Katos, katos, -- sanoi hän Ekholmille ikkunasta osottaen: -- jo vievät. Ei ole täysi-ikäinen, mutta rautoihin vaan pantiin. Ai -- ai, mihin nyt menit, Heikki paha!

Viheriälasisten ruutujen läpi näki Helena pihalta kääsien lähtevän liikkeelle. Niissä istui vallesmanni, joka ajoi nopeasti pois hovista. Sitten tuli rattaat, joissa istui poliisi ja hänen vieressään Souvari-Heikki, lakki kallella, kämmenet yhteen kytkettyinä. Ivallinen hymy leikki hänen huulillansa, kun hän nyykäytteli päätään kauhistuneille vaimoille kujan syrjään. Ja kuu rattaat Maijan mökin ohi ajoivat, lauloi Souvari-Heikki puoliääneen:

Älä sinä mamman kiehkerätukka Sure minun perästäni, Ja vaikka minä vietäisi linnasta linnaan Niin ilonen on elämäni.

Monasti oli Helena nähnyt Souvari-Heikin ja tunsi hyvin hänen ulkomuotonsa. Mutta nyt, Maijan sanoista, hän erityisesti pani merkille Souvari-Heikin silmät. Ja samassa paha aavistus vavahutti Helenaa. Hän nousi nopeasti ylös ja sanaakaan sanomatta juoksi Maijan luota.

Kun hän tuli ylös hoviin, oli äiti jo pukeutunut.

-- Mitä ikävyyksiä siellä taas kuuluu tapahtuneen? -- kysyi hän Helenalta.

Helena kertoi kaikki mitä tiesi, ja viimeksi hän mainitsi Souvari-Heikin nimen.

Aivan oikein. Tätä nimeä mainitessa mamma ei voinut salata erikoista ilmettä kasvoissaan. Helena näki sen selvästi.

-- Mamma, sano minulle, mikä se Souvari-Heikki oikein on? -- kysyi Helena hiljaa ja arasti.

Äiti säpsähti.

-- Minun täytyy saada se tietää, mamma.

-- Mitä --? Onko joku sinulle -- Kuka on jotain sinulle puhunut? -- sanoi äiti levottomasti.

-- Tänään, juuri nyt minä kuulin väen puhuvan --. Mamma, mamma, hän on papan -- hän on minun -- hän on minun veljeni!

-- Lapsi, lapsi, se tapahtui ennenkuin me olimme naimisissa, -- kiiruhti äiti tuskaisesti sanomaan.

-- Sitten tiedän minä enemmän. Maija sanoi, että niitä on joka paikassa, pieniä ja suuria.

-- Ah. lapsi, sitä olisit hyvin voinut olla tietämättä. Valitettavasti se on niin. Älä tuomitse. Helena. Ehkä on kaikki minun syyni!

Mutta Helenan tuntehikkaat sieramet alkoivat vavahdella ja taistellen itkua vastaan hän sanaakaan sanomatta läksi huoneesta.

Liian uutta tämä oli, liian äkkiä tullutta. Yhdessä hetkessä tekeytyi hänelle uusi kuva isästä, -- matalana, -- pienentyneenä, kasvot jotenkin keltaisina, -- kaukana niiden vieraiden ihmisten joukossa, joihin Helenalla ei ollut mitään tunteita -- --

Koko päivän hän kulki yksikseen. Ei osannut tulla syömään, ettei tapaisi isää ja näkisi häntä silmiin. Ja hän tuskaili kamalien ajatusten keskellä, jotka pitivät häntä saaliinansa, -- tuskaili, koska hänestä näytti selvältä, ettei tämä voi enää milloinkaan mennä ohitse, ettei hän koskaan voi tottua siihen tietoon, eikä koskaan enää entisellä tavalla liikkua kotonansa. -- Rovastille hän tosin oli voinut antaa mielessään anteeksi. Rovasti oli hänelle vieras. Antaessaan anteeksi rovastille hän oli vaan leikkinyt hurskasta, -- että hän muka voi kaikille antaa anteeksi. Hän ei edes ollut tarkennuin ajatellut mitä syntiä se rovasti oikeastaan oli tehnytkään. Mutta kun hän vaan ajatteli, että _isä_ -- --! Sydän kouristui ja koko maailma tuntui tyhjältä, ja koko elämä tarpeettomalta elää. Jos vaan ei äidin tähden, niin hän menisi mieluimmin suoraan metsään ja eksyttäisi itsensä ja mätänisi sinne.

Äiti huomasi Helenan kulkevan tuskaillen yksinäisyydessä, mutta antoi hänen olla niin, kunnes hänen tunteensa ehtivät tyyntyä ja ajatuksensa asettua.

Illalla vasta, kun Helena tuli makuuhuoneeseen, tapasivat he toisensa. Kohta ovessa äiti, vaikka he tavallisuudessa eivät koskaan tunteitansa ulkonaisesti ilmaisseet, sulki hänet syliinsä ja Helena purskahti kauan pidätettyyn itkuun, joka kohta sulatti ja taivutti hänen mielensä.

Kun hän tyyntyi itkustansa ja luuli jo voivansa puhua, sanoi hän keskustelun aluksi:

-- Enpä olisi aavistanut jotakin sellaista mahdolliseksi.

He istuivat kukin tavallisille tuolillensa. Äiti ei vastannut hänelle mitään.

-- Siksiköhän Souvari-Heikki ei saanut yhtaikaa ripillekään tulla!

Äiti ei vastannut nytkään, ja Helena näki mielessään uudestaan koko tuon rivin talonpoikaisia rippilapsia ja heidän vanhempiaan heidän takanansa ja koko muun mustan kirkkoväen. Heidän käytöksensä ja katseensa olivat nyt selvänä hänelle. Hän oli yksin koko kirkossa ollut tietämätön siitä valheesta, jonka kaikki tunsivat -- rovasti, -- talonpojat, rippilapset --! Ja häntä iletti äärettömästi että hän oli kilttinä lapsena ollut polvillaan alttarin edessä.

-- Jos se Souvari-Heikki on minun veljeni, niin miksi häntä ajetaan ulos ja minä asun täällä!

-- Lelle. Lelle, -- sanoi äiti hätääntyneen tuskaisesti, -- sinä tuomitset isää!

-- Minä en tahdo elää, minusta on kaikki yhdentekevää! -- sanoi Helena ja painoi vapisemaan rupeavan leukansa nyrkkiä vasten.

Äiti istui hänen viereensä ja sovitellen muutamia hänen irtaantuneita tukan suortuviaan korvan taakse, sanoi hiljaa:

-- Mitä sinä eilen kerroitkaan. Sinä sanoit, että sinussa on kaikki unohtava, kaikki tallaava voima, josta et sinä voi päästä. Jospa _hänessäkin_ on silloin ollut sama voima --?