Part 4

Helena huomasi tämän vaikutuksen ja häntä huvitti nähdä kuinka kokonaan toinen Georg yhtäkkiä oli hänen edessään. Kaikki se uusi kadettirohkeus yhdessä silmänräpäyksessä pyyhkäytyi pois ja hän muistutti jälleen sitä silloista Georgia, joka päästeli hätähuutoja pikku Ponin selästä. Helena näki selvästi kuinka ankaria ponnistuksia Georg teki saadakseen suunsa luonnolliseen asentoon ja valloittaakseen takasin kadettiryhtinsä. Mutta se ei hänelle onnistunut. Hän yhä punastui, tuijotti Helenaan, painoi silmänsä alas ja taas tuijotti.

Helena ei silloin voinutkaan ylläpitää vastahankittua neidillistä aikaihmisyyttänsä. Häntä nauratti ja ilo pulpahteli sydämmessä. Hän juoksi tyttömäisesti ovelle ja ovenraosta katsoi taaksensa.

-- Ähä, ähä! -- pani hän Georgille ja katosi voitonriemuisena.

* * * * *

Mutta Georgiin tuli siitä lähtein uusi muutos. Helena tahtoi sitä sanoa "tuijottamisen aikakaudeksi" eikä ollenkaan sitä suosinut. Kaikki ylemmyyden hymy oli poissa ja Helena olisi voinut kääntää hänet sormensa ympäri niinkuin rievun. Koko valta oli siirtynyt Helenan käsiin. Georg vaan tuijotti, oli punanen ja totinen, ja hakemalla haki tilaisuuksia palvellakseen Helenaa neulan ja nenäliinan nostoilla, tuolin tarjoomisella ja muilla semmoisilla. Kaikki rupesivat sanomaan, että Georg oli hulluuteen asti rakastunut Helenaan.

Ripillä.

Vaikka Helena olikin yksinänsä rippikoulun käynyt, oli samaan aikaan suuri parvi paikkakunnan talonpoikaista nuorisoa rovastin edessä yhteisesti valmistunut ripille.

Helena ja nämä tapasivat toisensa vasta kirkossa, kun kokoonnuttiin rippisaarnaa kuulemaan.

Kirkko oli Helenan tähden köynnöksillä koristettu. Se oli papan käskystä. Vallan Helenan tietämättä olivat nuo tuntemattomat rippikoululaiset valmistaneet hänelle tämän yllätyksen. Ja nyt ne ujostelivat häntä niin että peräytyivät kuin lammaslauma yhteen kokoon kirkon keskikäytävällä, kun Helena tuli heitä kiittämään.

Hän oli edeltäpäin jo ajatellut miten hän kirkkomäellä ilosena ja vapaasti tulee heidän luoksensa, ottaa heitä käsistä, pyöräyttää jonkun leikillä ympäri ja antautuu toveriksi heidän joukkoonsa, kaulatuksin tyttöjen kanssa. Hän kuvaili niitä semmoisina kuin olivat pelloilla ja tanhuvilla harmaissa ja tomuisissa vaatteissa.

Mutta tulikin jotain ihan toista. Kun hän heidät näki, nolostui hän ja punehtui, ja aijotun, luonnollisen ja ilosen naurun sijaan suu vaan meni viistoon. Mutta ujoutta peittää hän ei voinut muuten kuin jäykistyen ylpeäksi hovin fröökinäksi. Hän koetti kätellä likinnä olevia, mutta se tuli kaikki niinkuin hän olisi ollut jokin prinsessa, joka armosta ojentaa yhdelle ja toiselle kätensä. He puristuivat kokoon, ja ainoastaan ne, jotka eivät ehtineet toisten selkäin taa, antoivat hänelle arasti kättä.

Voimatta ylläpitää ylpeän hovineidin henkeä Helena vihdoin kääntyi erään tytön puoleen, jonka tunsi lähemmin, sillä se oli joskus palvellut heillä kyökkipiian apulaisena.

-- Mari, kuules, miksi ne ovat ihan kuin vihaset minulle? -- kysyi Helena suoraan.

Mari ensin tyypertyi ja rupesi välttelemään, mutta vihdoin sanoi:

-- Ei ne fröökinälle, -- mutta fröökinän papalle.

-- Niin, niin, -- sanoi Helena, ajatellen että kysymys on taas niityistä. Mutta hänen kummastuksensa oli suuri, kun Marin puheesta kävi ilmi, että syy todella oli ihan toinen.

Hovijunkkari oli estänyt yhden pojista -- niin sanotun Souvari-Heikin -- pääsemästä ripille samalla kertaa hänen tyttärensä Helenan kanssa. Muut rippikoululaiset olivat rovastilta vaatineet Heikin puolesta, mutta ei ollut mikään auttanut. Rovasti ei ruvennut tekemään vastoin Helenan papan tahtoa.

-- Mutta miksi pappa olisi estänyt? -- kysyi Helena puoleksi kummastuen puoleksi nauraen, kun tiesi varmaan että tässä täytyi olla jokin erehdys.

Mari katsahti häneen pitkään ja sanoi venyttäen:

-- Sitä en minä tiedä.

Vielä tuli ilmi Marin kautta, että Souvari-Heikki oli ollut kerran konttorissa -- raha-apujako lie ollut pyytämässä, -- ja silloin oli hovijunkkari ajanut hänet ulos ja tullut itse sairaaksi pelkästä kiukustumisesta.

Mari ei osannut peittää ylenkatseellista värettä äänessään.

Marinko tapa kertoa tätä asiaa vai itsekö se, mitä hän kertoi, vavahutti Helenaa? Hän tuli levottomaksi ja jokin paha tunne tahtoi ruveta kalvamaan. Ei hän itse ymmärtänyt siihen syytä ja tahtoi niinpian kuin mahdollista päästä toiseen mielentilaan.

"Tietysti se on kaikki vaan noita niittyasioita!" ajatteli hän ja asettui ajatuksissaan papan puolelle ja alkoi kylmästi arvostella rippikumppaneitaan.

Kaikki he olivat juhlapuvuissa. Usealla pojalla oli kömpelösti istuvat kaulukset, jotka tekivät heidän ruskottuneet kasvonsa vieläkin ruskeammiksi. Tytöt olivat mustissa vaatteissa; joku oli viheriäisessä ja joku ihan valkosessa, niinkuin Helena. Kaikilla heillä oli valkoset vaatehansikkaat, nähtävästi ostettuina tukussa, sillä ne olivat enimmille liian suuret ja sentähden nekin vielä lisäsivät yleistä sanomatonta kömpelyyttä.

Vihdoin alkoivat urut hiljaa soida ja se helpotti heti.

"Tämäpäs nyt jotakin on!" -- ajatteli Helena huoahtaen painon sydämmeltään: -- "minä olen ylhäinen hovin Helena! Ihmiset on niinkuin kukat..."

Urkujen soidessa asettuivat rippilapset etummaiseen penkkiriviin.

Helena istui lähinnä käytävää, alkaen hänestä istuivat muut.

Siunatut urut ja niiden taivaallinen ääni! Kaikki tuo pahan tunteen alku on kuin pois puhallettu. Kaikki on helppoa, iloista, liikuttavaa, rakastettavaa -- --

Rovasti näyttäytyy alttarilla.

Helena katsoo häntä suurella uteliaisuudella. Sillä juuri äskettäin on Helena saanut kuulla mitä omituisimpia puheita hänestä.

Se on mahdotonta! Niin nöyränä, niin kokonaan uppouneena hurskaaseen toimitukseensa hän liikkuu ja katsoo. Ettäkö tuo mies, kuten kerrottiin, tekisi tuontuostakin epäillyttäviä matkoja Pietariin elääkseen siellä uskottomuudessa vaimolleen! Se ei voi koskaan olla niin.

Tai olkoon, olkoon vaan totta. Mutta Helenapa antaa ajatuksissaan anteeksi hänelle. Mitä kaikki tuo paha merkitsisi noiden urkujen ihanassa soitossa! Kaikki ovat niitä samoja puheita kuulleet ja kuitenkin ovat kaikki niinkuin rovasti olisi pyhä mies. Eivät he anna hänelle anteeksi, vaan panettelevat häntä kun tulevat kirkosta. Mutta Helena antaa anteeksi. Hyi sentään, ettei ihminen voi olla ajattelematta mitä hän ei tahtoisi ajatella! "Ei sinun pidä tuomitseman!" Juuri niin! Anteeksi kaikki! Pois kaikki pahat ajatukset! Rakas, rakas rovasti!

Siunatut urut! Soikaa aina, lakkaamatta! Painakaa sydämmeen ikuisiksi tämä vapaa anteeksi antava mieliala!

Ei ole mikään konsti elää onnellisena ja ilosena, kun vaan tietää elämän salaisuuden: aina ja joka paikassa antaa anteeksi!

Hän näkee pitkän rivin polvia ja valkosia hansikkaita niiden päällä ja näkee oman hienon silkkihameensa ja kukkaset rinnallaan ja sylissään -- ja kaikki katsoo häneen ja kaikki koko kirkossa elää hänelle!

Ei hän ole vielä koskaan ollut niin onnellinen.

Pitkin keskikäytävää astuvat Georgin vanhemmat, molemmilla posket punasen hohtavina ja juhlallisen huolestuneina. Outo on heitä nähdä ilman naurun ja leikin ilmettä heidän kasvoillansa.

Heidän jäljessänsä tulee Georg, valkoset äärettömän puhtaat säämiskähansikkaat käsissä ja uuden uutukaisessa, poimuttomassa kadettipuvussa. Hän on juhlallisen kalpea, kasvoissa jonkinlainen "tottuneen" ilme. Ei voi niissä nähdä vivahdustakaan muuta kuin että se, mikä nyt oli tuleva, oli juuri sitä mitä pitikin. Kaikki kääntyvät häntä katsomaan ja supatus käy läpi kirkon: tuo on hovin neidin sulhanen! Hän on kaunis -- niin tavattoman kaunis ja miehekäs?

Tänä päivänä on kaikki toisin kuin todellisuudessa. Tuossa tulevat keskikäytävää myöten pappa ja mamma -- _käsikynkässä!_

Voi mikä sopusointuinen näky! Ja köynnökset ja seppeleet valkosilla seinillä ja vaatteiden hiljainen kahina ja urut valmistelevilla juoksutuksillansa sanovat, että se on kaikki tosi! Kaikki on suuressa sopusoinnussa, valmistunut johonkin suureen ja tärkeään! Tässä ei muuta puutu kuin että hän itse nöyrtyy, lankeaa kasvoillensa rukoukseen ja, uskoen siihen mihin kaikki muut, polvistuu alttarin eteen. Miksi ei hän sitä tee? Onko hän niin ylpeä? hävettääkö häntä nöyrtyä ihmisten nähden? Ihan varmaan -- hän kyllä ymmärsi -- hänen oli onnentunnelmansa siitä vaan kasvava.

Ei, ei, sitä hän ei sentään koskaan tee. Viimeisiin asti hän tahtoo taistella liikutusta vastaan!

Mutta hänen päätöksestään huolimatta, kun urut hiljaisista juoksutuksistansa yhtäkkiä remahtivat kirkkoa paisuttavaan fortissimoon ja kansa yhteen ääneen alkoi virren, silloin valtasi Helenan vastustamaton tunteiden tulva. Voimatta enää pidättää hän itkuun purskahtaen painoi päänsä penkkiä vasten käsien varaan.

Tuskin hän kuitenkin oli tämän liikkeen tehnyt kuin ei itkusta sentään tullutkaan mitään, vaan se itsestään katkesi ja hän yhtäkkiä pääsi koko tuosta taikatunnelmastaan. Kaikki meni erille, selvisi entiselleen. Ainoastaan pään asento jäi semmoisekseen penkkiin kiinni. "Ei ole mitään syytä tulla liikutetuksi, sillä ei ole mitään tapahtunut eikä mitään ole odotettavissakaan, -- ei yhtään mitään!" ajatteli hän. Hän ihmetteli miten hän nyt nostaa päätänsä. Niskassa ja korvissa tuntui että koko kirkko häntä katselee, kun hän siinä ihan yksin, muiden veisatessa, muka hartautta harjoittaa.

Erittäinkin hävetti Georgin tähden.

Tietysti se nyt voitollisena ajattelee, että Helena rukoilee anteeksi syntejänsä ja siis sittenkin "uskoo". He olivat puhuneet niistä asioista hiukan. Helena oli ruvennut kertomaan vastustuksestansa rippiasiassa, mutta Georg oli siihen isällisen paheksivasti pudistanut päätänsä. "Se on lapsellista" -- oli hän sanonut. He olivat vähän riitaantuneet, ja Helena oli suoraan selittänyt ainoastaan papan tähden suostuneensa. Johon Georg vaan kohautti olkapäitänsä.

Veri töytäsi Helenan kasvoihin. Häpeissään hän vihdoin nosti päänsä, niisti nenänsä ja ensimäiseksi vilkasi sinnepäin missä omaiset istuivat. Aivan oikein: Georg tosin ehti kääntyä pois katsomasta Helenaan, mutta hänen silmänsä oli vielä viistossa sinne päin ja koko ryhti osotti hänen ajattelevan että Helena oli käyttäytynyt hyvästi ja tehnyt mitä moisissa tilaisuuksissa pitääkin tehdä. Helena päätti jotenkin selittää hänelle tämän seikan.

Jumalanpalveluksen aikana Helena jälleen ankarasti taisteli liikutusta vastaan. Hän ei tosin paljon kuunnellut saarnan sisällystä, mutta rovastin juhlallinen ääni ja yksityiset lauseet Herrasta Zebaotista, jotka panivat koko kirkon kajahtelemaan, ja erittäin se, että hän aina vaan näki syrjästä itsensä nuorten ikäistensä rivissä, -- se tuon tuostakin vavahutteli Helenaa ja oli saamaisillaan tunteiden valtaan. Ainoastaan siten, että hän pakotti itsensä ajattelemaan kaikellaisia pikkuseikkoja: "täti Amalie lupasi lahjoittaa minulle koko Chopinin" -- "illalla mennään kaikki soutelemaan" -- saattoi hän pysyä erillä liikutuksesta. Mutta erillä hänen piti olla. Se oli niin äärettömän, äärettömän tärkeätä. Tärkeätä mamman vuoksi ja ennen kaikkea Georgin vuoksi, sillä koko hänen suhteensa Georgiin muuten tulee vääräksi.

Ensin hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin polvistutaan alttarin ympärille. Vastoin hänen luuloansa ei silloin kuitenkaan ollut mitään taistelua. Kun hän näki itsensä polvistuneiden puolikehässä, tuli yhtäkkiä hänen mieleensä sellainen hullunkurinen kuva, että he kaikki, jotka siinä olivat alttarin ympärillä, olivat muka lampaita. Ja häntä rupesi naurattamaan olla yksi niistä. Nauratti ja vähän hävetti olla yksi niistä, jotka täydessä uskossa odottivat vuoroansa ihan kuin kiltit lapset, joita syötetään lusikalla. Ja kun piti vielä päälliseksi olla polvillansa, matalampana kuin ne, jotka seisten syöttivät!

Näiden liikutuksen vallasta vapauttavien tunteiden ohella Helena näki rovastin jo valmistuvan ehtoollisen jakoon. Yhä lyhyemmäksi kävi aika, jolloin hän vielä voisi "uskon nöyrtymyksessä ja kyyneliä vuodattaen vastaanottaa ehtoollisen" ja välttää "tuomiota". Eivät hänen yrityksensä tehdä asemaansa naurunalaiseksi auttaneet häntä, vaan vielä viime hetkessä tuli kammottava ajatus:

"Mitäpä jos tässä todellakin jotain suurta ja tärkeätä tapahtuu! Jospa jotain suurta ja sanomatointa paraikaa vyöryy ohitseni, ja minä en siitä mitään tiedä! Kuinka on mahdollista, että kaikki muut jotakin odottavat, ovat valmistuneet johonkin suureen ja tärkeään, mutta olisivat kaikki erhetyksissä ja minä yksin, joka en mitään odota, minä yksin koko kirkossa olisin oikeassa!"

Helena kokosi nopeasti ajatuksensa, mutta niiden keskellä ei ollut muu kuin "Se", rauhallisena, sanatonna, käskemättä mihinkään: päinvastoin, jos "sen" mukaan menetteli, niin jätti nämä kaikki juhlallisuudet ja väenpaljoudet ja kulki jollekin yksinäiselle viheriälle pellonpientareelle tai lepikön läpi avonaiselle aholle, missä horsma nuokkuu ja vinha etelätuuli, korvissa huhuten, puhaltaa kasvoja vasten.

"Niin se on" -- ajatteli Helena: -- "ei tässä tapahdu yhtään mitään. Kaikki mikä tulee, sen teen vaan papan tähden, mutta mikä hyvänsä _vastaisuudessa_ tulee eteeni ja riippuu _minusta_, siinä en enää koskaan anna perään. Kyllä niitä tilaisuuksia vielä tulee!" -- ajatteli hän, eikä voinut olla tällöin ajattelematta papillisia vihkiäisiä siinä tapauksessa että he menisivät Georgin kanssa naimisiin.

"En mene koskaan vihille, tuli mitä tuli!" -- päätti hän uhkamielin ja voitokkaasti sykkivin sydämmin.

Samassa oli rovasti jo hänen edessään. Se asetti kätensä hänen päälaelleen ja pisti jotain hänen suuhunsa.

Ei hän koko tapauksesta tuntenut muuta kuin että tuo "jotain" tarttui hänen kitalakeensa eikä millään tahtonut siitä irtautua, ja että toinen jäljessä tuleva pappi tarjosi viinin niin huonosti, ettei se tullut maljan reunaan asti eikä joutunut hänen suuhunsa.

Ja niin, kun he toimituksen suoritettua kaikki nousivat polviltansa alttarin edestä, tuli Helena ottaneeksi sen palankin suustaan nenäliinaansa ja kirkosta lähdettyä karisti kenenkään huomaamatta mäelle.

Sillä hän oli isältänsä perinyt suuren määrän itsepäisyyttä.

Kihlaus.

Samana kesänä, mutta myöhään syksyllä tuli Georg oltuaan leirissä Pietarin lähellä takasin hoviin.

Ja nyt hänellä oli yllään kaunis tummaverkainen ruumiin mukaan istuva upseeripuku, miekka, ja hopean hohtavat nappirivit.

Kaikki olivat ihastuksissaan.

Mutta Georg oli ensi hetkestä saakka vähän levoton niinkuin jonkun tärkeän tehtävän tai sanottavan edellä. Usein he supattelivat vanhempien kanssa, Ja Helenasta tuntui niinkuin heillä kaikilla olisi jokin salainen yllätys hänelle valmistumassa.

Oikeastaan tämä ei ollut mitään muuta kuin virallisen kosimisen valmistuksia.

Tietysti Georg, -- joka oli niin hyvin kasvatettu, -- ei pitänyt _comme-il-faut'na_ kosia ennenkuin oli upseeriksi päässyt. Joka paikassa hän oli sama. Kaikki asiat, ihan kaikki, olivat hänellä sääntöihin luokitetut ja järjestetyt, niinkuin hän ne oli vanhemmiltaan perinyt ja kadettikoulussa omistanut. Kun hän sanoi: "kaikki ihmiset niin tekevät", oli se hänestä korkeinta, melkein pyhää, ja jos sitä vastaan jotain väitti, tuli hänen silmänsä suuriksi ja peljästyneiksi, ikäänkuin olisi seisottu hirmuvaaran edessä. Ellei hän olisi tällöin ollut niin "nätti", olisi Helena harmista pakahtunut.

Kosiminen oli Georgille sangen vaikeata. Kaikki tuo kadettirohkeus, jolla hän yhteen aikaan koetti pelailla, eli tottumus muka hienolla kevytmielisyydellä kohdella tietämättömiä tyttöjä -- sekin oli oikeastaan ollut vaan mitä _muut_ kadetit tekivät ja minkä Georg oli heiltä oppinut. Se sopi, koska se oli tapana. Hän ei mennyt koskaan yli rajan, eikä edes uneksinutkaan mahdolliseksi mennä mitenkään pitemmälle -- niin ettei olisi joskuskaan malttanut tarkoin hillitä tunteitansa -- niin että olisi esimerkiksi vahingossakaan suudellut ennen virallista kosimista, tai niin. Kun tuo kosiminen sitten tuli kysymykseen, oli se Georgille niin vaikea tehtävä, että hän kokonaan kadotti kaiken ryhtinsä. Hän muistutti Helenalle taas sitä suurta tappiota urhoollisuuden näytteessä, minkä oli kärsinyt muinoin vallattoman ponin selässä. Ja Helenaa nauratti.

Ihmeellistä, ihmeellistä! -- ajatteli Helena. Mitä kummaa se valmistelee ja aikoo. Ja mikä ihmeen taikasana häneltä puuttuu, jota hän ei tiedä tai ei uskalla sanoa. Tietysti hän luulee, että täytyy jotakin sanoa jollakin erityisellä tavalla, kun kosii, -- niinkuin romaaneissa tai muuten comme il faut, niinkuin hän tietää olevan tapana. Eikä raukka häveliäisyydestä saa sanotuksi. Ja he kun ovat niin tuttuja keskenään! Ja niin, niin rakastavat toisiansa ja ovat niin lähellä toisiansa, ettei mitään pitäisi olla välillä! Ihmeellistä.

Lopulta rupesi asia tulemaan ihan hassuksi. He olivat parhaita tuttuja keskenään ja kuitenkin oli Georg kuin ummikko vieras, teki kumarruksia, punastui, häpesi punastumistaan, perääntyi, vetääntyi yksinäisyyteen, kärsi, taas hyökkäsi esiin, mutta ei vaan saanut suustansa tuota taikasanaa ja ilman sitä hän ei tiennyt mitään muuta Helenalle sanoa. Mutta tämä hassutus ei lainkaan antanut hänelle sitä käsitystä että koko tuo sanominen saattoi olla turhaa, vaan ei hän hetkeksikään näyttänyt luopuvan siitä uskosta, että täytyy jollakin erikoisella tavalla sanoa, kuten tapa vaatii, ja että ilman sitä ei koko heidän aijotusta avioliitostaan voi tulla yhtään mitään.

Helenaa ei ainoastaan naurattanut, mutta välistä vähän harmitti. Siinä Georgin itsepäisyydessä piili samalla jotain hienoa, selittämätöntä ylpeyttä, -- oliko se nyt sukuylpeyttä vai tunto että hän kantaa kaartin luutnantin uniformua vai ehkä se että hän miehenä on Helenaa ylempänä, -- jokin semmoinen se vaan oli. Mitäpä se nyt olisi tehnyt jos olisi joskus erehtynyt eikä voinut niin ankarasti hillitä tunteitaan. Silloinhan he olisivat molemmat nöyrtyneinä antaneet toisilleen anteeksi ja tasaisina iki ystävinä tehneet ikiliiton keskenänsä. Eipä ilman, että juuri tämä olisi tuntunut Helenasta suurelta onnelta.

Mutta niin ei käynyt.

Kun Georg kosi, oli hän nähtävästi pannut niin koko huomionsa siihen mitä oli sanottava, ettei hän sillä hetkellä ollenkaan ollut _niissä_ tunteissa. Hän tuli sillä kertaa Helenan eteen erikoisesti siistittynä. Hiukan hänen kaunis päänsä tutisi hetken tärkeyden vuoksi eikä hän nähtävästi rohjennut avata kohta suutaan pelosta että ääni olisi vavahtanut. Sitten otti molemmin käsin tuolin takaa selustimesta ja ikäänkuin kumarsi.

Ei ikinä Georg ollut näyttänyt niin vieraalta. Kun Helena huomasi että Georgin pää tutisee, tuli hänen Georgia niin sääli, että olisi hinnalla millä hyvänsä vapauttanut tästä turhanpäiväisestä piinasta. Mutta Georg lateli nyt esiin nuo kauan haudotut sanansa.

-- Helena, -- sanoi hän silmät juhlallisen pyöreinä ja uskollisesti räpyttäen luomiansa: -- sinä olet jo varmaan huomannut tunteeni sinua kohtaan. No niin, minä olen nyt tullut kysymään onko minulla -- (tässä oli hänellä nähtävästi ollut aikomus tehdä joku pitempi mietitty mutka syrjään, mutta jostakin syystä hän muutti aikeensa ja sanoi lyhyemmin:) -- ta-tahdotko sinä tulla minun vaimokseni.

-- Fyi, fyi, fyi, -- ajatteli Helena. -- kuinka tyhmästi! _vaimokseni!_ -- ja kääntyi poispäin ja punastui eikä tiennyt mitä nyt pitää vastata.

Äänettömyys rupesi tulemaan pitkäksi.

-- Georg! -- kuiskasi hän nopeasti: -- enhän minä tiedä kuinka tässä pitää vastata? sano sinä, noh!

Silloin Georg keventyen huokasi pois jännityksensä ja ikäänkuin saavutti yhtäkkiä entisen hymyilevän varmuutensa.

-- Vastaa ainoastaan rakastatko sinä minua? Tämän sanan "rakastatko" kuultuaan Helena heltyi ja silmät kyyneleissä nauraen sanoi:

-- Mutta senhän sinä tiedät, Georg!

Ja Georg onnellisena, aivan niinkuin ei muka olisi sitä ennen aavistanutkaan ja niinkuin jotakin tavattoman erinomaista olisi juuri nyt tapahtunut, tuli ihan Helenan viereen, otti häntä kädestä ja sanoi:

-- Siis olemme nyt _kihloissa!_ -- ja ikäänkuin odotti vielä tähänkin jotain vastausta.

Helena ei ymmärtänyt miksi se olisi ollut niin erikoista että he nyt olivat _kihloissa_, ja oli epätietoisena vaiti, jonka tähden Georg itse vahvisti sanansa:

-- Niin, me olemme siis nyt kihloissa! -- sanoi hän ikäänkuin, että siitä nyt riippuu kaikki se mikä sitten on seuraava.

Ja hän aikoi kietoa kätensä Helenan kaulaan, mutta keskeytti itsensä ja sanoi onnellisena:

-- Ei, nyt menemme ensin sinun isäsi ja äitisi luo. Tule!

Hän piteli Helenaa kädestä ja ovessa katsahtaen Helenan pukuun ja pysähtyen sanoi:

-- Minun mielestäni, -- panisit pois esiliinan.

Helena heitti hätimmiten esiliinan yltään ja niin mentiin ensin ylös papan puolelle.

"Mitä ihmeitä se aikoo nyt tehdä?" ajatteli Helena, kun Georg ennen papan ovelle koputtamista järjesteli pukuansa.

He astuivat sisään erillään, pitämättä toistensa käsistä.

Pappa katsahti heihin työpöytänsä äärestä rillain yli, sanoi hiljaa ja lempeästi: "jaha, vai niin!" Ja rupesi kohta panemaan rilloja kokoon nenältään liivintaskuun ja nousi seisaalleen.

Helena oli kuvaillut että pappa hämmästyy yhtä paljon kuin hänkin Georgin omituista käytöstä, mutta niin ei ollut. Päinvastoin pappa otti asian kohta samalta juhlalliselta kannalta kuin Georg ja näytti aivan niinkuin tämäkin valmistuvan ikäänkuin johonkin tapoihin kuuluvaan tärkeään ja tunnettuun toimitukseen.

Ennenkuin he saivat mitään sanotuksi tulivat molemmat, sekä pappa että Georg yhtäkkiä hyvin liikutetuiksi, ja kun pappa huomasi että Georgin oli sen johdosta mahdoton puhua, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä:

-- Minä arvaan -- rakkaat lapset -- arvaan.

Ja yhä katkonaisemmin hän jatkoi:

-- Minua ilahuttaa tämä tapaus, -- rakkaat lapseni -- minä annan -- minä annan teille s --

Ei voinut sanoa.

-- Minä annan teille s -- s --

Vasta pysähdyttyään ja pitemmän aikaa voimia koottuaan hän sai sen sanan vihdoin itkien suustansa:

-- siunaukseni.

Sen sanottuaan pappa syleili Georgia ja sitten myöskin Helenaa, otti hänen ja Georgin käsistä ja yhdisti ne.

Sitten pappa teki äkillisen käänteen ja muutti kaikki iloksi, pyyhkäsi liikutuksen pois ja käski tulemaan alas muille ilmoittamaan, joka oli tarpeetonta, sillä moni palvelijoista oli huomannut Georgin ja Helenan nousun yläkertaan.

Nyt he kulkivat Georgin kanssa papan seuraamina käsi kädessä yläkerrasta alakertaan. Joka paikassa missä oli palvelijoita pysähtyivät nämä, tirkistelivät ovista, rupesivat loistamaan, päivittelivät ja rientelivät toisilleen ilmoittamassa. Koko talo alkoi samassa kihistä ja elää. Ikkunan ohi mennessä jo näkyi kuinka Manda juoksee valttarin puolelle ja kuinka valttarin emännöitsijä lyö kätensä yhteen. Toisesta ikkunasta vilkaistessa näkyi puutarhuri tulevan nurkan takaa ja suu auki kuuntelevan mitä hänelle jostain muualta sanottiin.

Alakerran vastaanottohuoneessa istuivat Georgin vanhemmat ja mamma. Kaikesta päättäen he olivat tietäneet ennenkuin Helena siitä mikä tapahtuman piti ja nyt vaan odottivat heitä alas.

Mamma ensin tuli Helenan luo ja vähän nolona koettaen nauraa sanoi suu vinossa vaan oman tavallisensa: no? -- eikä osannut mitään muuta lisätä, ja väistyi Georgin vanhempien tieltä, jotka heti upottivat Helenan ranskalaisiin lauseihinsa ja syleilyihin.

Sen jälkeen Georg Helenan ollenkaan aavistamatta suutelee häntä kaikkien nähden. Georg! Joka äsken vielä ei olisi punastumatta uskaltanut hänen kättänsä koskettaa. Mutta jokin eriskummallinen muutos on Georgissa taas tapahtunut: hän on sulava, vapaa käytöksessään, hän hymyilee rohkeasti Helenan silmiin ja suutelee häntä kerran toisensa perästä ihmisistä huolimatta.

"Onko tuo nyt todellakin Georg?" -- ajattelee Helena ihmetellen ja tuntuu ihankuin pitäisi ruveta häntä vierastamaan. Sehän on taas tuo sama vieras ja ujostuttava, ylemmyyttänsä tunteva Georg, -- se, jonka edessä Helena kerran kadotti valtansa ja jonka valta niin oudosti viehätti häntä.

Sillä aikaa on joka paikassa alkanut hyörinä ja pyörinä.

Ilmaantuu että kaikki oli todellakin edeltäpäin tiettyä ja suunniteltua. Sillä nyt avattiin ovet ruokasaliin ja siellä näkyi juhlapöytä sampanjapulloineen.

Aamiaisten jälkeen seurasi kohta muita juhlallisuuksia.