Part 3

Ajatelkoot Ekholmit mitä hyvänsä; ei hän mene ollenkaan sinne enää eikä koskaan näyttäydy heille. Jääköön sikseen koko se viheriän lasin takainen maailma.

Kuitenkin hän ajatuksissaan kulki tarhaan ja takapihalle, ja rupesi menemään Muona-Maijan polkua myöten, mutta huomattuaan minne menee, kääntyi takasin ja kaikki näytti ikävältä.

* * * * *

Helena ajoi pappilaan isän seurassa.

Ainoa mikä häntä lohdutti, oli se, että puheitten mukaan rovasti oli hyvin leikkisä, melkein niinkuin maallinen mies. Monasti oli Helena huomannut, että herrat, kun olivat koolla, merkitsevästi naurahtelivat puhuessaan rovastista. Heillä oli jotakin salaperäistä tiedossa hänestä. Ellei rovasti olisi ollut nainut mies, olisi Helena epäillyt että häntä pidetään kevytmielisenä naisasioissa, mutta rovasti oli nainut ja, kuten kerrottiin, jo nuorena. Pappilassa vietettiin vilkasta seura-elämää, ja kerran oli Helena hovin herrainkutsujaisissa ovenraosta tarkistaessaan nähnyt rovastin ikäänkuin kaiken ilon keskuksena. Hän istui totilasi kädessä ja naurusuin torjui jotakin mitä hänestä sanottiin.

Helena nyt toivoi, että rovasti ottaa hänetkin vastaan tältä leikkisältä kannalta ja sormien lomitse katsoo hänen tietämättömyyteensä.

Tultiin perille.

Ensin jutteli pappa rovastin kanssa jonkun aikaa kahden kesken. Arvattavasti hän siellä sisähuoneessa antoi rovastille viittauksia Helenan epäuskon johdosta. Sitten he tulivat takasin etuhuoneeseen, jossa Helena odotteli; ja papan käydessä käsiksi palttooseensa tuli rovasti uudestaan tervehtimään Helenaa. Hän otti Helenan käden molempien lämpimien käsiensä väliin, jutteli ja ihastellen katseli Helenaa päätänsä kallistellen. Eikä päästänyt Helenan kättä omistansa.

-- Oo, mikä sievä pikku neiti minun luokseni tuleekaan, tämmöisen vanhan pöpön, mitä? Kyllähän me, kyllähän me toimeen tullaan, -- sanoi hän ikäänkuin vielä papan puheeseen. Näkyi selvästi, että pappa oli kertonut hänelle kaikki ja sanonut, ettei Helena usko.

-- Kyllä, kyllä me toimeen tullaan, -- puhui rovasti vielä papan mentyäkin ja talutti Helenaa kädestä sisähuoneeseen.

-- No, pikku neiti, istuhan tuohon noin, vanhaa ukkoa vastapäätä.

Ei rovasti ollut lainkaan niin vanhan näkönen kuin sen ikäiset ovat. Hänen tukkansakin oli yhä sitkeän ruskea ilman ainoatakaan harmaata hivusta. Helena istuutui arasti. Hänen sydämmensä tykytti, sillä jos rovasti nyt ensimäiseksi kysyy, mitä jumala on, ei hän tiedä mitään vastata.

Mutta rovasti katseli selvästi semmoisella ihastuksella Helenaan, että tämä vähitellen rupesi voittamaan varmuutta.

-- Katsoppas nyt minua, pikku neiti, katso oikein tarkkaan: mikä ryppyinen vanha äijä! Tuossa otsassa näet syviä juovia, samoin silmäin luona, samoin poskissa. Hyhhyh, -- ajattelet sinä, kylläpä tuo on jo kauan elänyt. Ja niin olenkin, minä olen kuudenkymmenen ikäinen. Paljon vanhempi sinua, paljon kokeneempi, -- ja kuvaileppas nyt! olen tämmöinen vanha äijä ja kuitenkin: -- _minä uskon_.

Helena punastui korvia myöten.

-- Niin, niin, pikku neiti, minä uskon, ja uskon ihan lapsen tavalla, uskon jokaiseen Pyhän Raamatun sanaan, enkä luota ollenkaan järkeeni.

Helena joutui yhä enemmän hämilleen. Hän työnsi jalkateräänsä eteenpäin ja väänteli itseään nojatuolissa.

-- Enhän minä, -- koetti hän sanoa.

-- Niin, niin, kyllähän minä arvaan. Isältäsihän minä kuulin. Mutta kohta kun sinut näin, pikku neiti, ajattelin: jos tuolla tytöllä on sydän semmoinen kuin ulkomuoto, niin ei hätää, ei hätää silloin. Ja kuinka arvelet itse? Jollei ole, niin emmekö saa sitä yhdenlaiseksi? -- Nöyryyttä, tyttöseni, nöyryyttä on meille kaikille tarpeen. Mutta erittäinkin on nöyryys tämmöisten pienten tyttöjen kaunistus. Sinäkö pikku käpyseni et uskoisi, mitä me vanhat äijät uskomme, semmoiset kuin sinun isäsi ja minä! Ei niin, et sinä oikein asiata ajatellut.

Helena ei tiennyt mitä tehdä. Jokainen paikka hänen ruumiissaan oli jännityksissä.

Tämmöisen puolileikkisän johdannon jälkeen alkoi ensi tunnilla varsinainen opetus.

Rovasti teroitti mieleen, että tärkeintä oli ensin tuntea syntinsä, sillä ainoastaan se, joka syntinsä tuntee ja katumuksen ja parannuksen toivolla kääntyy vanhurskaan puoleen, voi tulla lunastetuksi Vapahtajan verellä.

Hän kysyi siis ensiksi oliko Helena koskaan tuntenut mitään semmoista, jota voisi sanoa "synnin taakaksi".

Helena ajatteli päänsä ympäri, koetti hätäisesti yhteen ajatukseen koota kaikki muistonsa. -- Ei löytänyt mitään semmoista, jota olisi "synnintaakaksi" voinut sanoa.

Vielä toisen ja kolmannen kerran hän koetti vyöryttää esille kaikki mitä sisästänsä tiesi. Ei tullut mitään.

Vaikeneminen alkoi käydä tuskastuttavaksi.

-- On välttämätöntä, rakas lapsi, -- sanoi rovasti juhlallisesti, -- tuntea suurta, kipeää tarvetta synnistä pääsemiseksi, -- ja jokaisen ihmisen, oikein herätettynä, täytyy se tuntea. Hän on tunteva sen _kivuksi_; sillä muutoin ei lunastus ole hänelle suloinen lääke, niinkuin se on jokaiselle oleva.

Kun Helena ei vastannut, sanoi rovasti hetken mietittyänsä:

-- Antaahan olla, -- jätetään tämä kysymys toistaiseksi ja katselkaamme ensiksi, mitä Jumala laissansa käskee ja kieltää.

Rovasti alkoi nyt opettaa kymmentä käskyä koettaen jokaisesta erikseen johdattaa häntä synnin tuntoon.

Ensimäisinä tunteina käytiin näin läpi ensimäiset viisi käskyä. Niistä ei löydetty paljon syntejä Helenalle; tosin kyllä kaikellaista pientä, mutta ei mitään semmoista, joka olisi tehnyt välttämättömäksi verilunastusta. Ei hän ollut mitään erityisiä epäjumalia pitänyt, ei juuri myöskään turhaan lausunut Herran nimeä, ei ollut tehnyt työtä sunnuntaina, ei ollut muistaakseen myöskään loukannut isäänsä tai äitiänsä, eikä ketään tappanut.

Kun seuraavalla kerralla oli tuleva esiin kuudes käsky, meni rovasti sen ohitse, arvattavasti tahtoen jättää sen viimeiseksi. Hän rupesi puhumaan sen sijaan seitsemännestä käskystä: "ei sinun pidä varastaman", ja niistä muista käskyistä, jotka kieltävät himoitsemasta lähimmäisen omaisuutta. Helena tunsi kohta, että siitä nyt ei ainakaan saada mitään oikeata syntiä hänelle. Sillä ei hän ollut milloinkaan varastanut. Heillä oli pieni Rappe-niminen sylikoira, ja sekin osasi olla varastamatta. Myös kissan oli Helena itse opettanut kaikista semmoisista tavoista. Kuinka hän siis itse olisi mitään semmoista voinut tehdä.

Rovasti koetti kuitenkin monella tavalla johtaa häntä tämän synnin tuntoon ja Helena olisi rovastin tähden suoraan tahtonutkin löytää itsestään sitä mitä rovasti haki, mutta ei vaan keksinyt sopivaa esimerkkiä. Rovastin kysymyksiin hän yhtäkkiä muisti ja myönsi kerran puhuneensa vastoin totuutta papalle. Ja he molemmat ilostuivat että oli vihdoinkin jotain löytynyt.

-- Ei pidä koskaan isälle eikä äidille puhua muuta kuin totta, -- sanoi rovasti lempeän nuhtelevalla äänellä. Hän koetti nyt päästä tätä tietä vielä pitemmälle.

-- Sinä, rakas lapsi, olet onnellisessa asemassa. Kaikki mikä on sinun ympärilläsi on myöskin sinun, eikä sinulta puutu mitään. Sinä et ole oikean varastamisen kiusaukseen koskaan tullutkaan. -- Mutta sitä enemmän sinulta vaaditaan. Sinun asemassasi olevalle on pieninkin valhe varastamista. --

Rovastin puhuessa Helena yhtäkkiä punastui korvia myöten. Häneen sävähti ajatus:

"Mitäpä jos rovasti aikoo ottaa puheeksi noiden vihaisten ja köyhäin talonpoikain asian ja sanoo, että hovi tekee hirmuista vääryyttä heille, kun pitää vettä heidän niityillänsä!" -- Yhtäkkiä Helena sanomattomasti häpesi ettei ollut ymmärtänyt kääntää tämän käskyn kärkeä itseensä. Sehän oli musertavin ja ankarin käsky kaikista, joka lapsuudesta saakka oli salaisena painajaisena hänessä asunut eikä koskaan päästänyt siitä ajatuksesta, että -- kuten guvernantti oli sanonut -- "rikkaat saavat kuoleman jälkeen elää vuorostansa talonpoikina".

-- No, lapseni, -- sanoi rovasti: -- minä näen nyt, että sinun tunnollasi on jotain, josta sinun on vaikea puhua. En minä pyydä sinua sitä minulle tunnustamaan, mutta tee siinä asiassa välisi Jumalan kanssa selväksi. Tee se rohkeasti ja avomielisesti -- todellisen katumuksen ja parannuksen mielessä, -- ja sinä olet tunteva sen lunastuksen ilon, josta olen puhunut ja jota paitsi ihminen ei voi elää.

Helena huokasi. Ja silmät rypyssä hänen katseensa harhaili rauhattomana huoneen nurkissa. Ei hän tiennyt kuinka sanoa ja selittää.

-- Voinko auttaa sinua, rakas lapsi, -- sanoi rovasti hellän hiljaa.

Helena alkoi vihdoin arasti esittää asiata:

-- Minulla on tuttava, jonka nimi on Muona-Maija -- (Helenan suu meni tällöin noloon nauruun ja yhtäkkiä taas totistui).

-- No niin? -- sanoi rovasti.

-- Ja minä olen usein heillä. Ne ovat hyvin köyhiä. Ja Maija ja ne muut ovat monta kertaa puhuneet kuinka kovia töitä hovi heiltä vaatii, -- ei ne ehdi mitään muuta kun aina vaan sitä työtä ja työtä --

Tietämättä miten jatkaa Helena pysähtyi.

-- Rakas lapsi, mitä sinä sillä tahdot sanoa? -- kysyi rovasti lempeästi hymyillen.

Helena sekaantui eikä itsekään enää ymmärtänyt mitä varten oli Maijan köyhyydestä ruvennut kertomaan.

-- Ei ihminen vastaa toisista, -- sanoi rovasti. -- Jokainen ihminen pysyköön siinä säädyssä ja siinä asemassa, mihin kohtalo on hänet asettanut. Kaikki on Jumalan armosta: rikkaus on Jumalan armosta, mutta myöskin köyhyys on Jumalan armosta. Sillä voi tätä maailmaa, ellei siinä köyhyyttäkin olisi. Kuinka ylpeiksi me muuttuisimmekaan, kuinka suureksi paisuisikaan ihmiskopeutemme, ellei Jumala meitä köyhyydellä ja puutteella joskus kurittaisi! Nöyryydellä on köyhyys ja puute vastaanotettava ja kannettava. Kaikki on meidän hyväksemme. Jos olemme rikkaat, kiittäkäämme Jumalaa; jos olemme köyhät, kiittäkäämme Jumalaa. -- Katso, -- jatkoi hän vielä, -- katso kukkasia kedolla. Niistä ovat toiset kauniita, monivärisiä, hohtavia, -- toiset taas yksinkertaisia ja värittömiä. Mutta kaikki ovat yhdenarvoiset Jumalan edessä ja aurinko paistaa yhtä helakasti jokaisen päälle. Niin on ihmistenkin laita. Toiset ovat rikkaita, suurilla luonnonlahjoilla varustettuja, toiset taas köyhiä ja yksinkertaisia. Mutta ei ihmisetkään saa ylpeillä eivätkä myös kadehtia toisiansa, vaan jokainen tyytyköön osaansa, -- pois semmoiset ajatukset, että me jotain muuttaa voisimme Jumalan kaikkivaltiaan määräämässä maailmanrakennuksessa --

Tässä kohden rovasti ikäänkuin vaipui ajatuksiinsa ja hymyilevät rypyt katosivat silmäpielistä. Mutta hän heräsi ajatuksistaan ja huomattuaan poikenneensa alalle, joka ei hänestä oikeastaan kuulunut Helenaan, keskeytti puheensa, ja taas hänen kasvonsa entiseen tapaan hymyilivät.

Helena puolestaan myöskin kavahti uteliaasta kuuntelemisesta, veti auenneen suunsa tavalliseen asentoon ja pienensi suurenneet silmänsä.

Huoahtaen pois jännityksen hän vastasi hymyilyllä rovastin hymyilyyn ja yhtäkkiä tunsi halua viehättää tuota vanhaa miestä.

Rovasti kyllä koetti pari kertaa muuttaa ilmettänsä totiseksi jatkaessaan puhettaan varkauden synnistä, mutta ei oikein pysynyt yrityksessään, ja niin heillä molemmilla oli suut vinossa naurussa tämän käskyn loppuaikana. -- -- --

Seuraavalle tunnille tullessaan Helena jo tiesi varmaan, että nyt ei enää päästä kuudennen käskyn ohitse. Tervehtiessään rovastia hän ei sentähden hymyillyt, vaan niiasi nöyrästi ja hurskaasti. Myöskin rovasti tervehti hiljaisemmalla äänellä ja oli totinen.

Hän alkoi ensin muistutella entisiä opetuksiaan ja lyhyesti vielä kertasi viisi ensimäistä käskyä.

Mutta sittepä se myöskin tuli se kuudes käsky.

Rovasti käännähti nojatuolissaan toiselle lanteelleen ja katsellen ikkunaan päin ja paperiveitsellä naputellen huuliansa alkoi kautta rantain kierrellä esille.

Mutta jo ensimäisistä sanoista, kun hän rupesi puhumaan likasista ajatuksista, Helena ymmärsi, että nyt oli edessä hänen salaisin kysymyksensä. Helena yhtaikaa sekä kauhistui että ihastui. Selittääköhän rovasti nyt todellakin nämä asiat, nämä suuret, pimeät arvoitukset. Jospa rippikoulu onkin sitä, että siinä saapi tietää juuri _nuo_ asiat, -- saapi tietää mitä tämä elämä oikein on. Silloin on rovasti hänen paras ystävänsä ja hän uskoo kaikki mitä hän on sanonut ja sanoo.

Hetken aikaa Helena katsoi suurin silmin rovastiin ja odotti mihin päin hänen sanansa kääntyvät.

-- No niin, pikku neiti, -- sanoi rovasti, -- sen minä vaan sanon sinulle, että jos sinun pikku sydämmesi kerran kiintyy johonkin ystävään -- ja ehkä onkin jo kiintynyt, mitä? mitä? --

Rovasti hymyili veitikkamaisesti ja heristi pää kallella etusormeansa.

Helena vavahti. Sana vielä, ja ollaan siinä kaikkein kauheimmassa, jota Helena sekä tahtoi tietää että kammosi.

-- No, no, -- sanoi rovasti kun huomasi Helenan hämmennyksen -- olenhan minä isältäsi jo kuullutkin. -- Jos siis on ystävä, niin sitä parempi. Sanon vaan sinulle, että muista tälle ystävällesi olla aina uskollinen. Ota vastaan hänen hellyyttänsä ja hellittele häntä, kunhan vaan et koskaan päästä ajatuksiisi ketään muuta -- --

Sekä pettymyksen että vapautuksen tunne yhtaikaa täyttivät Helenan sydämmen.

Kaikki mitä hän oli odottanut tästä kuudennesta käskystä, sitä ei tullutkaan. Hän kun oli epäillyt synniksi salaista mielikuvitustansa, että Georg nyt taas tulee, ja he taas muka leikkisivät vanhaa leikkiänsä. -- Mutta jos se ei ollut syntiä, niin koko käskystä ei mitään synnin tapaistakaan hänelle voitu löytää. Ettäkö hän olisi voinut ajatella olevansa suutelemisen suhteissa vielä jonkun muun kuin Georgin kanssa! Koko se ajatus oli uusi ja outo hänelle eikä hän osannut kuvailla, että jostakin sellaisesta edes voitiin katkismuksessa puhua. Vai olisiko todella niin kuin mamma oli sanonut, että katkismus oli jotakin vierasta, alempaa ihmissäätyä varten kirjoitettu. --

Tämän jälkeen ei Helena enää mitään odottanut. Hän voitti kaiken punastuksensa ja asettui takasin siihen entiseen väliin rovastin kanssa, jossa hän viattomasti nosteli kulmakarvoja ja leikki sievää tyttöhupakkoa.

Tunti tunnilta oli Helena saanut yhä selvempää valtaa rovastiin tuolta puolelta. Lopuksi ei rovasti lainkaan enää osannut puhua asioista kääntämättä silmiään pois Helenasta, ja taas kun katseli Helenaan, niin ei voinut puhua asioista vaan oli niissä toisissa nauramisen väleissä. Hän katseli kaikkia mikä Helenassa oli, käsiä ja jalkateriäkin.

Ja merkillistä! Erään kerran kun Helena katsahti häneen, täytyi säpsähtää. Se ei ollut rovasti. Se oli joku ikäänkuin nuorempi, kalpea mies, otsa pitkissä rypyissä, onnettomuus silmissä, jotka hirvittävällä pelolla kehottivat johonkin kauheaan pahaan. Helenan sydän kouristui ja hän ehdottomasti vetäytyi tuolissaan taaksepäin. Mutta silloin rovasti yhtäkkiä taas muuttui entiseksi, rypyt silisivät, silmät sammuivat ja hyväntahtoisuuden viivat säteilivät niinkuin ennen silmänpäistä ohimoille hänen hymyillessään. Hitaasti hän vaan hieroi kädellään edestakasin otsaansa, ja sitten pani hetkeksi kätensä ristiin rinnalleen ja ummisti silmänsä.

Entisellä herttaisella tavalla hän taas alkoi puhua:

-- Minä näen, -- sanoi hän -- että sinun pikku sydämmesi on yhtä puhdas ja viaton kuin sinun ulkonäkösi, jonka Jumala on sinulle lahjoittanut, Summa kaikesta mitä olen opettanut on tämä; me olemme synnilliset Vanhurskaan edessä, olemme synnissä sekä siinneet että syntyneet ja kaikkena elinaikanamme synnillistä elämää pitäneet. Emme myös olisi kelvolliset hänen eteensä astumaan, ellei meillä olisi Häntä, joka on verellänsä lunastanut meitä meidän synneistämme -- --

Helena uskoi vahvasti, että oli erehtynyt näyssänsä. Se oli herttainen, hyvä, rakas rovasti.

Kahden viikon kuluttua, kun he olivat läpikäyneet katkismuksen ja kaikki uskonkappaleet selittäneet ja oppineet, sanoi rovasti:

-- Nyt minä näen, että sinä olet valmis Herran Pyhälle Ehtoolliselle ja me voimme tähän lopettaa.

Puuttui ainoastaan päätössanat.

Rovastiin näytti tulevan juhlallinen liikutuksen ja hellyyden tunnelma. Hän otti molemmin käsin Helenan kädestä.

-- Lapsi, -- alkoi hän, mutta liikutukselta ei voinut mitään sanoa.

Asema tuntui kömpelöltä. Helena ujosteli ja väänteli itseänsä nojatuolissa.

Pitkän ajan kuluttua sai rovasti sanotuksi:

-- Paljon olen minä Pyhälle Ehtoolliselle lapsia valmistanut ja monesta olen minä lyhyen tuttavuuden jälestä jälleen eronnut. Mutta ero ei ole vielä koskaan minulle niin sydämmelle käynyt. Sinua, lapsi, olen minä oppinut rakastamaan -- rakastamaan.

Helena ei voinut ymmärtää mistä syystä rovasti oli ruvennut häntä niin rakastamaan. Hän häpesi, ettei ollut itse puolestaan huomannut ruveta rovastia rakastamaan, vaikka tämä oli vanha ja niin hyvä mies. Ja sentähden hän kiemurteli eikä voinut katsoa silmiin, kun rovasti niin kauan piteli hänen kättänsä.

Kadetti.

Vähää ennen kuin Helenan piti päästä pyhälle ehtoolliselle tulivat Georgin vanhemmat ja Georg. Taas jo kaukaa huomattiin heidän tulonsa. Maantiellä ensin nähtiin tupruava pölypilvi, sitten erottuivat hevoset ja pyörät ja kaksi kuskilla-istujata. Oli tietysti päätetty antaa tulla täyttä karkua. Ne sikäläiset ne olivat aina ilosia ja jotain kujeita niillä aina oli mielessä. Hetkeksi vaunut ja hevoset katosivat käänteen taa. Mutta kun ne taas tulivat esiin, ei kestänyt kuin minuutti niin ne jo tulla huristi portaiden eteen. Hevoset korskuivat ja olivat valkoisessa vaahdossa.

Georg, solakka kadetti hyppäsi ensimäisenä kuskin istuimelta ja auttoi vanhempansa vaunuista. Helenan vanhemmat tulivat pihalle vastaan ja kun koko seura sitten ensi tervehdysten jälkeen kääntyi mennäksensä sisälle, katsahti Georg kohta ylös ikkunoihin ja näki Helenan, joka katseli ikkunasta juuri portaiden yläpuolelta.

Helena näki hänen nostetut tummat kulmakarvansa ja korvien luona itsepäisesti kihertyvän mustan lyhyen tukan, näki nuo kauniit kasvot, jotka olivat samalla sekä tavattoman tutut että entisistä nyt ihan vieraantuneet. Helenan sykähti koko olento. Hetkessä tuntui, että tuossa tulee juuri se, jonka pitikin, ja vielä paljon enemmän, -- tulee se, mitä ei Helena ollut osannut odottaakaan. Ja hän rupesi huiskuttamaan nenäliinaa ja punastui omaa iloansa ja sitä ajatusta, että tuonko kauniin kadetin kanssa he siis ennen leikkivät häitä ja suutelivat toisiansa pimeässä vaatekammiossa!

Kun he kaikki tulivat sisälle, oli Helenan vaikea malttaa ensin asianomaisesti tervehtiä vanhempia, niin teki mieli juosta suoraan Georgin luo ja vetää häntä hihasta ja pyörähyttää ympäri, Mutta kun Helena, päästyään tavanmukaisista tervehdyssanoista, kääntyi vallattomasti Georgiin päin, olikin tällä jo samallaiset aikaihmisen tavat kuin muilla. Entisen tuttavuuden sijaan hän tervehtiessään teki useita harppauksia vetäen jalkansa yhteen ja kopsahutteli kantapäät toisiansa vasten, sekä katseli rohkeasti ja omituisen tottuneesti hymyillen Helenan silmiin, ja pudistaessaan Helenan kättä sanoi kohteliaita tervehdyssanoja.

"Kuinka hyvin hän on kasvatettu!" -- ajatteli Helena itsekseen vähän harmitellen.

Georg oli todellakin kokonaan toinen verraten entiseen. Tuo ensi tervehdyksen omituinen silmiin hymyilevä ylimielisyys ei ollutkaan mitään satunnaista, vaan oli nyt aina hänen kasvoissansa, ja oli nähtävästi hänen uusi valttinsa. Ainakin Helena ensi hetkestä joutui sen johdosta allekynsin ja Georgilla oli kaikki valta. Se meni niin pitkälle, että Helena aivan kuin mikäkin alaikäinen tapasi itsensä ujostelemasta Georgia, eikä millään voinut kohota tasalle.

Koettihan Helena ruveta puhumaan myös niistä entisistä heidän välisistään asioista.

Kerran iltakävelyllä pitkin rauhaista maantietä he sattuivat jättäytymään muista jäljelle. Ja kulkiessa erään suuren, punasen ladon ohitse, jonka päätyseinä oli maantielle päin, Helena sanoi:

-- Georg, kuinka sinusta tuo lato katsoo?

-- Katsoo? Mitä sinä tarkoitat? -- kysyi Georg.

-- Eikö näin? -- Ja Helena nosti silmäkulmansa onnettomiksi ylöspäin -- valmiina nauruun purskahtamaan.

Heillä oli ennen muinoin ollut tapana huvikseen arvostella jokaista rakennusta. Jokaisessa rakennuksessa oli heistä oma erikoinen luonteensa, joka ilmaantui erittäinkin katon suhteessa päätyseinään. Ja he keksivät, että tämän erikoisen luonteen saattoi paraiten kuvata kasvojen ilmeellä, silmäkulmien asennoilla. Tämä keksintö huvitti heitä silloin suuresti. He kehittymistään kehittyivät taidossansa ja käsittivät toistensa vähimmätkin tarkotukset. Ja hupia lisäsi vielä se, ettei yksikään muu elävä sielu heitä siinä asiassa enää käsittänyt.

Nyt sitävastoin, kun Helena koetti virittää eloon sitä puolta, ei Georg ollut sitä muistavinaan. Hän käänsi kohta puheen toisaalle ja Helenan täytyi punastua, että muka osotti olevansa yhä siinä entisessä lapsellisuudessa.

Merkillisintä kaikesta oli vielä se, että Georg -- niin vieraalta ja ujostuttavalta kuin tuntuikin -- oli kuitenkin Helenasta omituisen viehättävä ja hallitsi häntä siltäkin kannalta kokonaan.

Kauan kulki Helena ja mietti tätä asiaa. Häntä sekä harmitti että nauratti. Harmitti se, ettei hän voinut olla punastumatta, vaikka Georg puhui leikkiä ja ylemmyyden hymyllä sanoi häntä pikku linnuksensa, -- ja nauratti, kun hän ajatteli että oikeastaan ei mikään estänyt häntä puristamasta Georgin päätä syliinsä, kun tämä tapansa mukaan lähestyi ja uhkasi muka suuteloilla, otaksuen varmaksi ettei Helena kumminkaan semmoiseen suostu ja tietysti lyö häntä poskelle.

Kohta Georgin tultua hoviin alkoi tuo entinen suhde, että heitä pidettiin kihlattuina toisilleen. Kaikki katsoivat heihin niinkuin pariin: ihastuksesta hymyilevät silmät ensin kävivät Georgissa, sitten heti lensivät myöskin Helenaan, tai montakin kertaa edestakasin, ikäänkuin verratakseen kumpi heistä oli kauniimpi, tai vielä parempi jos saattoivat katsoa yhtaikaa molempiin. Mammakin oli niin ihastunut Georgiin, että alituiseen häntä katseli.

Helena päätti nyt sangen tärkeäksi saada tietää oliko hän yhtä kaunis kuin Georg.

Olihan ihan selvä, että jos Helena olisi ollut kaunotar Georgin rinnalla, niin ei varmaankaan olisi ollut niinkään ratkaistua, että Georg ja hän kuuluvat toisilleen. Mutta nyt näyttivät kaikki pitävän sitä itsestään selvänä. Oli muka suuri kunnia Helenalle, että hän oli "aijottu Georgille".

Kun vaan tietäisi kuinka tulla edes yhtäkin kauniiksi kuin Georg, ellei voikaan tulla häntä kauniimmaksi!

Illalla maatapannessa Helena katseli kauan aikaa peiliin päästäkseen siitä asiasta selville. Monella tavalla hän koetti: pani tukan ylös solmuun, hajotti sen, jätti suortuvia ohimoihin. Ja kyllä toisinaan rupesikin näyttämään niin sievältä, ettei olisi malttanut katsomasta heretä. Mutta ei siihen varmuutta saanut. Ehkä vaan omasta mielestä niin näytti -- kauan katselemisen vuoksi.

Aamulla Helena sanoi nuhtelevasti mammalle, että milloin hän sitten oikeastaan saa sen pitkän hameen, josta on niin kauan puhetta ollut.

Mamma katsahti häneen uteliaasti.

-- Sinä saat pitkän hameen huomenna, -- sanoi hän.

Ja aivan oikein. Huomispäivänä, kun Helenan oli ajaminen pappilaan viimeiselle yhteiselle opetussaarnalle ennen rippiä, puetti äiti ompelijattaren avulla hänet uudenlaiseen, aikaihmisten pukuun. Kun sitten entisen letin sijaan tukkakin oli nyt ensikerran ylös päälaelle solmittava, tuli pukuhuoneeseen lisäksi Georgin äiti, ja he tekivät kaikki kolme parastansa Helenaa laitellessa. Erittäin innoissaan oli Georgin äiti. Hän huudahteli ihastuksesta, laittoi jotakin tukkaan, eteni, keikutteli päätä puolelta toiselle, taas lähestyi, taas eteni, -- ja taas huudahteli. Kaikille heille oli uteliasta nähdä Helenaa neitinä ja aivan odottamattomia kauneuden piirteitä he hänessä havaitsivat.

Välttämättä olisi Georgin äiti tahtonut olla läsnä, kun hänen Georginsa nyt näkee Helenan näin hurmaavana.

Mutta ei käynyt niin.

Helena lähetettiin jotakin hakemaan, ja kun hän jo oli takasin tulossa, välihuoneessa, poksahti Georg toisesta ovesta vastaan.

Ensin Georg pysähtyi yhtäkkiä ja hänen silmänsä pyöristyivät niinkuin säikähdyksestä. Sitten hän teki yrityksen naurahtaa, mutta suu ei kääntynyt ja veri tulvahti hänen kasvoihinsa pannen ne hehkuvan punasiksi. Ei hän saanut sanaa suustansa.