Part 18

Hevonen on kahden talven varsa, jonka Georg itse on opettanut, ja nyt se on ensi kertaa kesäajossa, valjastettuna pienten viipurilaisten kääsien eteen. Georg, pitkävartisissa saappaissa, solakkana niinkuin ennenkin, pitelee varsaa toisen miehen tai herran kanssa, joka on auttanut valjastusta. Tämä toinen mies tahi herra on ikäänkuin onnellinen että häntä tarvitaan, koettaa olla hyvin palvelevainen ja nopea liikkeissään, hääräilee melkein turhia. Kasvot ovat hänellä punaset, vähän ikäänkuin hajallaan ja ajetuksissa, niinkun kohmeloisella. Toisessa silmässä on valkonen kaihi.

Helena ei voi päästä erille kotoa, vaikka kysymyksessä on vaan tämmöinen pieni aamu-ajelu. Hän seisoo ulko-ovessa, on kyllä lähdössä, mutta yhä ja yhä palaa takasin ja puhuu sisälle. Aina kun hän irtaantuu pari kolme askelta ovelta, näyttäytyy sieltä hänen saattajansa: naurava palvelustyttö sylilapsen kanssa, joka lapsi on Helenan nuorin. Hänellä on kolme lasta, joista vanhin, poika, on täyttänyt seitsemän vuotta. Toinen on tyttö, käy viidettä, ja kolmas, tämä sylilapsi, on poika, joka on vasta vähän toisella vuodella, Kaikki nämä lapset on hoitanut pienestä alkaen sama palvelustyttö, joka nyt ilosesti ovessa nauraa yhä ja yhä palaavalle Helenalle. Helena tietää voivansa hänelle uskoa vaikka vuodeksi koko talon ja kaikki lapset ja itse matkustaa ulkomaille, sillä sen tytön ainoa vika on, että se Helenan mielestä liiaksi jumaloi häntä.

Helena oli jo menossa, mutta eikös mitä! Jo palaa sittenkin:

-- Ja jos herrat sattuisivat tulemaan ennen kuin me ehdimme kotiin -- --

-- Tiedän, tiedän, rouva menee nyt vaan, katsokaa kun varsakin jo nousee seisomaan, -- vastaa palvelustyttö, kädellään häätäen Helenaa menemään.

Helena menee. Puolimatkassa hän vähän sittenkin hytkähtää, niinkuin vieläkin muistaisi jotain sanottavaa, mutta päättää että se saa sentään jäädä, ja huutaa vaan viimeisen yleisen ohjeen:

-- Sofia siis muistaa mitä sanoin lapsista?

-- Kyllä, kyllä -- huutaa Sofia nauraen vastaan.

Kun Helena tuli Georgin luo, sanoi tämä varsan selustinta korjatessaan ranskaksi, ettei se mies tai herra ymmärtäisi:

-- Notre Henri est aujourd'hui comme la cire fondue. [Suomeksi: Henrikkimme on tänään sulana kuin vaha.]

-- Tietysti, niin pitkällisen kostutuksen perästä, -- sanoi Helena ja pudisti vähän päätään sille miehelle tai herralle. Helena ei kuitenkaan osannut salata hienoa anteeksi antavaa myhähdystä suupielissään. Toinen keksi sen ja onnellisena siitä, rupesi ylenmääräisellä palvelemisella ja puuhalla sekottamaan viimeistäkin jälkeä tuomiosta.

"Notre Henri" oli entinen Souvari-Heikki. Hänet oli Helena saanut kotiutumaan luoksensa vasta sittenkuin se oli renttuellut itsensä melkein pilalle. Ja kaikki vaikutus häneen tuntui yhäkin melkein mahdottomalta. Sillä ensi työkseen hän rupesi täällä herrastelemaan. Mitä ikinä Helena hänelle puhuikin, oli se hänestä ikäänkuin vähemmän tärkeätä sen asian rinnalla, että hän sai nyt lukea itseään herraksi. Kun Helena koetti selittää, että he Georgin kanssa oikeastaan pyrkisivät päinvastoin pois herruudesta, niin semmoinen puhe meni aina kokonaan hänen korviensa ohitse, niinkuin ei hän olisi voinut sitä ollenkaan vastaanottaa. Hän koetti aina pukeutua hienompiin kuin muut miehet ja olkihatullaan pitää itseänsä muita ylempänä ja muista loitompana. Eikä tiedä kuinka pitkälle Heikin kerskailuhalu olisi päässytkään kehittymään, ellei hän olisi ollut paha juomari. Kaikistapa asioista voikin olla hyötyä, kuka luulisi. Mutta Heikille oli hänen juomisensa suurena siunauksena. Sillä juuri kun hän nousi ylimmilleen herrastelemisessa, alkoi hän ryypytellä, joka aina loppui täydelliseen aseman menettämiseen: vaatteet olivat ryvettyneet ja repaleina, ellei ne olleet myyty, olkihattu -- hänen paras herruuden merkkinsä -- oli rutistunut ja särkynyt, ja kaikki näyttäytyminen mahdoton sen yleisen hymyn vuoksi, joka lepäsi ihmisten huulilla. Mutta nämät olivat toistaiseksi ainoat hetket, joina hän oli Helenan vaikutukselle altis. Hän oli silloin peräti nöyrtynyt. Ja hänen olentonsa parhaat puolet tulivat silloin näkyviin. Niin ettei Helena aina oikein tiennyt surra hänen juopottelujansa, ja päätti tänäkin päivänä ottaa Heikin puheilleen, kohta kun he ajelultaan palaavat.

Helenan istuttua kääseihin oli Georg tuskin päässyt hyppäämään ylös niihin, kun maltittomaksi käynyt varsa täyttä laukkaa oikasi suoraa tietä, tekonurmikkojen ylitse, avatulle portille. Georg sai sen hillityksi vasta maantiellä, missä se jo suu auki ja pää kaarena ketkattaen hypähteli eteenpäin vaan mikäli sallittiin.

-- Muistatko Helena, -- kysyi Georg, kun varsa oli varmasti hänen vallassaan, -- muistatko kuinka me ratsastimme teidän ponillanne ja kuinka minä häpäsin itseäni sinun edessäsi?

-- Muistan. Mutta kyllä nyt ainakin ovat rollit vaihtuneet. Minua pelottaa hirveästi. Kuule, Georg, eikö tämä todellakin ole vaarallista?!

-- Nur ruhig, -- sanoi Georg. -- Ja tiedätkös siitä saakka minussa on kytenyt salainen halu parantaa asioitani. Tallimies on ollut minun ihanteeni. -- No, piteleppäs, nyt lähdetään taas. Hop!

-- Hiljemmin, hiljemmin Georg --

-- Meidän täytyy joutua, Helena.

He saapuivat ulkokartanolle tunnin ajon jälkeen aivan asumattomain, metsäisten seutujen läpi. Georg sitoi varsan tolppaan siistin asunnon eteen ja he menivät pienestä veräjästä nurmikkopihalle, joka oli aidoitettu erilleen suuresta karjatarhasta. Suuren navetan ja aittarivin välitse aukenivat yhtäkkiä kuin panoraamaluukun läpi laajat niitty- ja peltoalat. Ei ollut pehtori eikä kukaan hänen väestänsä kotona. He poikkesivat edes tyhjää navettaa katsomaan.

-- Näetkö mitä täällä olen antanut tehdä? -- kysyi Georg.

-- En minä mitään erinomaista huomaa.

-- Permanto on poissa, lehmät seisovat maanpäällä, alla kulkee viemärit.

-- Mutta eikö ole likaista?

-- Ei vähääkään. Täältä saa suosammalta ihan vierestä. Mutta ei ole mitään vetoa, ja se on pääasia.

He läksivät jälleen ajamaan eteenpäin, sillä eipä heillä tänne vielä ollutkaan asiata, -- ja käänsivät pian syrjätielle, joka kierrellen kulki sakean sekametsän läpi. Ei kestänyt kauan ennenkuin he vielä tältäkin syrjätieltä poikkesivat ahtaanlaiselle kujatielle ja saapuivat niin pienelle asunnolle, joka myös kuului ulkokartanon alaan. Nyt he olivat tulleet perille sinne, mihin olivat tarkoittaneet.

Kaunis tyyni vesistö levisi asunnon edessä, ja lahden poukama ylettyi aivan sen luo. Paljon kukkia oli istutettu tämän asunnon läheisyyteen, ja matalain ikkunain eteenkin oli laitettu lavat, joista riippui köynnöksiä. Villiviini alkoi peittää koko eteläistä seinää ja tunki jo ikkunain aloille, niin että valkoset uutimet kasvien vuoksi ainoastaan heikosti pilkistivät lasin takaa.

Mutta onni ei näyttänyt suosivan heitä. Täälläkään ei oltu kotona. Ulko-ovi oli pantu kiinni ja puupalikka pistetty säppiin. Mihin ihmeeseen ne ovat voineet mennä, arveli Helena. Ja nyt kun on vielä sunnuntai-aamu. Kirkossa ei niillä taas ollut tapa käydä. Georg katsoi kelloonsa ja se ei ollut vasta kuin puoli kahdeksan.

Silloin Helena huomasi missä ne olivat.

Vastapäisen saaren tummaa kuvastusta vasten näkyi kahilikon reunassa paikoilleen seisahtunut vene, airot valtoinaan veteen jätettynä. Kaksi olentoa oli veneessä, yksi kummassakin päässä. Onkivatko ne siellä vai lukivat jotakin, ei voinut erottaa; mutta korkean saaren takaa kohonnut aurinko valaisi ylhäältä yhtälailla molempain hopeanharmaata päätä.

-- Ei mutta katsokaas vaan sitä pariskuntaa, -- sanoi Helena.

-- Haloo, haloo! -- alkoi Georg ilosesti huhuilla ja ojennetuin käsin huiskutti nenäliinoja, toisella kädellä Helenan, toisella omaansa.

Nyt syntyi veneessä kiireistä liikettä. Perässä istuja alkoi huiskutella vastaan. Kokassa istuja rupesi hätäisesti laittautumaan soututuhdolle ja pian läiskyivät hänen aironsa tyynessä vedenpinnassa joka haaralle hopeaa pirskottaen.

Se oli entinen rovasti ja hänen vaimonsa.

* * * * *

Georg ja Helena viipyivät täälläkin ainoastaan vähän toista tuntia, ja läksivät sitten paluumatkalle.

Tämä sunnuntaipäivä oli Helenan syntymäpäivä ja he olivat päättäneet viettää sen, paitsi näin ajelulla, vielä monella muulla tavalla. Myöskin oli kolme Helenalle tuttua Georgin entistä luutnantti-toveria luvannut saapua täksi päiväksi hoviin, nimittäin Brummer, Rancken ja Maksiimof. ja heidänpä tulonsa vuoksi varsa nyt saikin panna parastaan.

Näistä kolmesta oli kuitenkin ainoastaan luutnantti Maksiimof enää sotapalveluksessa. Hänellä oli viime vuosina ollut alituista kovaa luunsärkyä, niin että kun pataljoona oli matkustanut leiriin, hän oli jätetty kotiin kasarmin päälliköksi, -- ensimäinen luottamustoimi, mikä oli hänen osakseen koskaan tullut, josta hän tunsi suurta tyydytystä ja jonka johdosta kulki kaikkialla silmät sameina ja olkapäät koholla. Oli muuten yhä naimaton. Sitävastoin olivat sekä Rancken että -- kuka olisi uskonut -- Brummerkin naimisissa. He olivat molemmat jotenkin yksiin aikoihin eronneet sotapalveluksesta. Molemmat olivat, kiisteltyään vuosikauden Georgin kanssa, jonka luokse he tavan takaa matkustivat, tulleet vihdoin siihen päätökseen, että parempi vähitellen kuin ei ollenkaan. Ranckenin "vähitellen" oli se, että hän, perittyään erään suuremman rautateollisuusyhtiön osakkeita, sai paikan tämän yhtiön konttorissa, jonka jälkeen hän meni naimisiin ja lakkasi kokonaan punssia juomasta. Mutta Brummerin "vähitellen" oli vielä paljoa kummallisempi. Hän meni naimisiin maailmalle kokonaan tuntemattoman olennon kanssa, ja teki sen ennenkuin mistään paikasta ja toimeentulosta oli vähintäkään tietoa. Ja kävi niin omituisesti, että hän juuri tämän naimisensa kautta joutui pienen, kaupungin syrjässä olevan, mutta sentään sangen edullisen siirtomaatavarapuodin hoitajaksi, ja sittemmin omistajaksi. Se pitkä, roteva, mahtavaviiksinen Brummer!

Näistäpä toveruksista ja heidän asioistaan puhelivat Georg ja Helena paluumatkallaan. Georg oli täynnänsä innostusta sekä Ranckenin että Brummerin suhteen, ja yhä uudelta kannalta koetti valaista sitä hänelle erityisesti niin päivän selväksi selvinnyttä asiaa, että parempi vähitellen kuin ei ollenkaan.

-- Saat nähdä niin Rancken ja Brummer vielä kerran muuttavat tänne maalle ja perustavat kalkkitehtaan meidän seuduillemme. Ja jos he elävät kauan, niin he muodostavat sen tehtaan vähitellen osuustehtaaksi kaikkien maanviljelijäin hyväksi.

-- Hyvä olisi, -- sanoi Helena. -- Mutta sanoppas mikä se _meidän_ "vähitellen" sitten on? Lyhyesti ja selvään.

Georg oli jonkun aikaa vaiti. Sitten kääntymättä Helenaan ja vaan pää kallella hevosen liikkeitä tarkastaen, vastasi:

-- Kiivetä kaikessa hiljaisuudessa talonpoikien hartioilta alas maahan.

Helenan oli tämä vastaus niin mieleen, että hän olisi tahtonut molemmin käsin puristaa Georgin pään syliinsä. Mutta koska tuommoinen ei kuulunut heidän tapoihinsa, rupesi hän vaan muka muuten hokemaan:

-- Oikein poikaseni. Ihan oikein poikaseni.

Ja sillä välin toisen huomaamatta pyyhkäsi ilon kyyneleet silmistänsä.