Part 17

"Mistä Georg sen tiesi, että minä sattumalta en ollut sillä tuulella! Se on oikeastaan suuri vääryys tuo 'sillä ja ei sillä tuulella'. Tavallisissa oloissa olisin -- häpeä sanoa -- ollut onnellinen että hän ottaa taas minua kädestä. Mutta nyt se raukka aikoi, ja jo ojensi kätensä, ja minä --"

Oli niin-niin sääli Georgia. Mutta kun Helena koetti ajatella eri tapoja millä hän sen sovittaa, meni hän mielikuvituksessaan väkisinkin kokonaan liikanaisiin ja luvattomiin hellyyksiin, ja hänen sydämmensä sykki niin että kuului.

"Ei!" -- ajatteli Helena, riuhtaisten itsensä irti mielikuvituksesta niinkuin tuhansia kertoja ennen. --"Tahdonko ja voinko minä siis vapautua tuosta tunteesta vai en? Siinäpä se juuri on, etten milloinkaan henno antaa itselleni selvää vastausta siihen. Minun tulee ikävä, jos sanon: tahdon ja voin. Minä _voin_, mutta tahtoisin, etten voisi. Niin se on. Ja siis minun _täytyy_ luopua näistä tunneista. Minun täytyy hankkia itselleni kohta uutta työtä sen vankilan sijaan, semmoista, joka kysyy kaikki voimani ja ajatukseni. Muuten tästä todellakin tulee se, että Georg vielä huomaa --! Mutta nyt minä kerrankin päätän, että tahdon, tahdon, tahdon'" --

Samassa, kun Helena näin rupesi hokemaan "tahdon, tahdon!", koputtaa Georg ovelle.

Georg oli ensikertaa tullut itävaltalaisessa, mustassa kotinutussa. jossa oli vähemmän sotilaallisuuden tuntomerkkejä kuin tavallisessa uniformussa. Olikohan se rakas, rakas poika tehnyt sen todella Helenan vuoksi!

Ja vaikka Helena oli juuri kaikin puolin varustautunut Georgia vastaanottamaan, niin ihan huomaamatta huumautuu hänen mielensä entisellä tavalla, ja vastoin kaikkia päätöksiään hän antaa tuonoisen tylyyden sovittamiseksi Georgille kätensä niin lämpimästi, että Georg ottaa sen vastaan molemmin käsin ja kiitollisuudesta painaa vielä ikäänkuin sydäntänsä vasten.

-- Kuinka ihmeessä sinä pääsit sisälle soittamatta? -- kysyy Helena kaikin tavoin koettaen vetää kättänsä Georgilta. -- Ah, se on totta, -- vastaa hän itse ja puhuu kuumeentapaisella kiireellä sekottaakseen pois omat tunteensa, -- ovi jäi emännöitsijän jälkeen kiinni panematta. Ja arvaappas minä olen täällä nyt ihan yksin; ei ole elävää sielua koko talossa. -- Mutta miksi sinä olet hengästynyt, Georg?

Georg sanoi, että hän oli hengästynyt varmaan rappusissa tullessaan, ja päästäen Helenan käden hän istuutui pöydän ääreen, missä he tavallisesti lukivat. Helena aikoi ensin istua sohvalle ja antaa Georgin istua yksin pöydän ääressä. Mutta Georg oli toisella kädellään jo ottanut tuolin seinän luota ja asettanut viereensä Helenan varalle. Helena koetteli sentähden muuten viivytellä, ja rupesi muka lamppua järjestelemään.

-- Mitä sinä siellä teet? -- kysyi Georg.

-- Luuletko että vielä näemme ilman lamppua? -- sanoi Helena. Hän ajatteli, että lampun valossa Georg ehkä huomaa levottomuuden hänen kasvoissansa.

-- Näkee, näkee, tässä näkee mainiosti -- vakuutti Georg.

-- Ah, mitä minä olen unohtanut! -- huudahti Helena. -- Nythän on emännöitsijä poissa, ja kuinka minä saan sinulle teetä?

-- Ei sitä ollenkaan tarvita. Tule nyt vaan tänne.

-- Tietysti tarvitaan. Minä menen itse laittamaan teekyökin tulelle. Se on pian valmis.

-- Jaha, sitten minä tulen auttamaan.

Ei koskaan ollut Helena vielä ollut siihen määrin tunteensa valtaamana kuin tällä kertaa. Mitä he siellä kyökissä toisilleen sanoivatkaan ja vastasivat, sitä ei hän tiennyt eikä ymmärtänyt. Kovalla äänellä ja jonkinlaisella tarpeettomalla kiireellä he vaan rupesivat siellä puhumaan hiilistä ja tulitikuista ja puuhasivat hyvän aikaa ilman mitään tuloksia. Georg sotki eikä auttanut oikeastaan mitään. Vasta kun Helena rupesi käsin ottamaan uunista hiiliä, tarttui Georg todella toimeen ja erinomaisella sukkeluudella sytytti hiilet teekyökin torveen.

-- Kas. mistä sinä olet tuon konstin oppinut? -- kysyi Helena.

Georg vastasi polviltaan maasta, missä sytytteli teekyökkiä, että kyllä sitä saa leirissä yhtä ja toista oppia.

Ja katsahtaen ylös Helenaan, lisäsi naurahtaen, ikäänkuin vastaukseksi siihen, mitä Helena oli hänelle päivällä sanonut:

-- Josta näet, että on sillä sotilasammatillakin sentään puolensa.

Näistä sanoista oli Helena Georgille suuresti kiitollinen, sillä niinkuin taikavoiman kautta ne vapauttivat Helenan siitä tunteen lumouksesta, jossa hän koko ajan oli ollut, Georg oli äkkiarvaamatta koskettanut tuota tarkasti vältettyä kysymystä ja tuonut Helenan ajatukset selville vesille. Tarkoittiko Georg siis todella ruveta väittämään hänen kanssaan sotilasurasta? Se oli mahdotonta, Mutta _mitä_ hän siis tarkoitti?

Näitä miettiessä Helena kokonaan vapautui.

-- No, tule nyt, -- sanoi hän Georgille, -- kyllä se jo itsekseenkin rupee kiehumaan.

He menivät takasin Helenan huoneeseen ja Georg istui samalle paikalle pöydän ääreen, samalla tavalla odottaen Helenaa tuolille viereensä.

-- Niinkö siis arvelet, ettei tarvita vielä lamppua? -- sanoi Helena taas viivytellen.

-- Ei ollenkaan mitään lamppua tarvita.

Silloin Helena jätti lampun sytyttämättä ja meni istumaan hänen viereensä pöydän ääreen. Sillä heillähän oli vaan yksi kirja.

Ja tiesi kuitenkin koko ajan, ettei hänen niin olisi pitänyt tehdä. Tunti alkoi.

He lukivat Dumas'n romaania. Lukiessa ja selittäessä Georgille tuntemattomia ranskalaisia sanoja ja lausemuotoja, unohti Helena puolestaan koko levottomuutensa, erittäinkin kun Georg oli tällä kertaa niin taitamattoman hajamielinen, usein ei kuunnellut ollenkaan mitä Helena sanoi. Mikä ihme siihen on tullut, ajatteli Helena.

Helenalla oli tapana lukiessa pitää kyynäspäätä pöydällä ja heilutella lyijykynää otsaansa vasten.

Mutta kun hän nytkin näin istui ja heilutteli, silloin hän yhtäkkiä tuntee, että Georg ottaa hänen kädestänsä kiinni.

Hän katsoo kummastuen Georgiin luullen ensin, että Georg ehkä ei näe lukea hänen kätensä vuoksi.

Mutta kun hän katsoi, otti Georg toisellakin kädellä hänestä kiinni, ja silmät paloivat yhtenä loimuna.

Siinä tuokiossa Helena ymmärtää kaikki.

Hädissään hän taputtaa Georgia molemmin käsin poskille puhuen hellästi:

-- Kulta rakas Georg, sinä et tiedä mitä teet! Et sinä tiedä.

Mutta ei se mitään auttanut.

Helena aukasee hänen kätensä, nousee ylös ja erottuu nopeasti hänestä. Menee sitten ikkunalle ja syrjäyttää uudinta.

-- Katso, kuinka kaunis auringonlasku siellä on. Pitäisi mennä kävelemään --

Mutta hänen äänensä vapisee ja käsi vapisee, jolla hän uudinta pitelee.

Georg, joka on seisonut kääntyneenä pois, kädet kasvoilla, nostaa päänsä ja katsoen ikkunaan sanoo yhtä vapisevalla äänellä:

-- Todellakin kuinka kaunis!

Ja rupeaa lähestymään katsoakseen muka ikkunasta.

Silloin Helena päästää uutimen ja suuntautuen etehiseen päin, sanoo taas:

-- Pitäisi kävelemään, Georg --

Mutta Georg on hänen ohimennessään ottanut molemmin käsin hänen vartalonsa ympäri, ja suutelee Helenan ummistuneita silmäluomia, sitten suuta, joka ei enää mitään sano, vaan antautuen hymyilee.

Eikä enää mikään mahti maailmassa voinut estää sen tapahtumasta, mikä tapahtui.

* * * * *

Jonkun ajan kuluttua on samassa huoneessa hiljaisuus. Helena istuu yksin ikkunanviereisellä sohvalla. Hän ei voi ajatella mitään. Ei hän myöskään voi itkeä. Hänen korvissansa yhä kuuluu Georgin töytääminen ovelle, ja hänen askeleittensa nopea aleneminen rappusissa. Ja hänen tunnossansa jyskyttävät lakkaamatta sanat: "Se on tapahtunut, se on tapahtunut!"

Tulee yö, tulee aamu. Ei Helena ole mitään voinut ajatella, vaikka hän on koko yön valveilla loikonut selällänsä. Aina vaan samat sanat: "Se on tapahtunut!"

Tulee päivä.

Hän on puuhaavinaan jotakin, on virkeä ja eloisa, mutta omille ajatuksilleen hän on kuin kuollut. Kaikki on hänessä seisahtunut. Jokin elämän tapainen kulkee hänen ohitsensa, mutta ei hän itse sitä elä, vaikka hän koneellisesti liikkuukin. Kaikki on uutta ja ihan selvätkin asiat vaativat uudestaan selitystänsä. Mitä varten ajuri ajoi pitkin katua ja nyt ei enää aja, mitä varten kello naksuttelee seinässä, mitä varten ikkunoita voi avata ja sulkea, mitä varten on emännöitsijä, mitä varten se rämisyttää teelautasia ja lusikoita toisessa huoneessa?

Kello tulee 12. Kello 12 hän tavallisesti ennen muinoin meni vankilaan Sofia Huotaria puhuttelemaan, joka on ruvennut uskomaan hänen sanojansa ja ikäänkuin jumaloimaan häntä.

Kun hän tämän muistaa, silloin hän yhtäkkiä hetkeksi herää, ja jokin tuska tyrskähtää hänen kurkkuunsa. Huulet rupeavat vapisemaan ja hän heittäytyy hillittömästi itkemään. Mutta ei hän uskalla antautua. Hän nousee nopeasti istualtaan, pyyhkii silmänsä kuiviksi, ja on niinkuin ei olisi ollenkaan itkenyt. Kulkee taas samallaisena, puuhaa koko ajan eikä uskalla pysähtyä.

Vasta kun tulee iltapäivä ja hänen huoneensa saa sen hämärän, mikä aina on siihen aikaan kuin Georgia voi ruveta odottamaan, aukenee hänen tunteittensa vyyhdet, ja hän rupeaa hiljaa itkemään. Ei tosin surunkaan itkua, mutta muuten vaan, siksi vaan että kaikki on käynyt niin peräti toisin kuin mitä hän oli luullut ja odottanut, -- että hän oli viskattu aivan kuin tuntemattomille maille, missä ei ollut koskaan ennen ollut, vaikka esineet ja hän itse kyllä taisivat olla samat. Kaikki oli toisin päin. Kaikki hänen tunteensa ja ajatuksensa, joihin hän vielä äsken nojasi, ovat lakanneet olemasta käsillä, entisyyskään ei tunnu enää hänen entisyydeltänsä. Eihän hän edes tiedä onko se, mikä on tapahtunut, hyvä vai paha, sillä ei hänellä niitäkään käsitteitä ole olemassa. Kaikki on irti, auki, pohjatta, katotta, seinittä, ja ympärillä vaan tyhjää avaruutta. Tästä voi alkaa elämää vaikka mihin suuntaan. Voi alkaa, mutta voi myöskin lopettaa. Kuinka vaan tahtookin. Ei mikään sano: jää elämään! Ei mikään myös: lopeta!

Vielä eilen hän oli voinut kääntyä "Sen" puoleen, pyytänyt anteeksi ajatuksiansa, keskustellut sen kanssa, tunnustanut koko asemansa. Mutta nyt oli sekin ikäänkuin häipynyt pois. Nyt oli sen sijassa vaan Georg, Georgille vaan oli asiaa. Georgille uskottavaa, Georgilta anteeksipyytämistä, Georgilta vaan lohdutustakin saatava. --

Mutta miksi, miksi hän näin viipyy? Jo aikaa sitten hän olisi voinut tulla. Ei mitkään virkatehtävät häntä tähän aikaan enää pidätä. Ja Helena meni ikkunalle, avasi niinkuin eilenkin sen molemmat puoliskot, ja rupesi odottamaan Georgia. -- "Tietysti hän kohta tulee, tietysti hän kohta tulee", -- ajatteli Helena kurottautuen ikkunasta, pyyhkien kyyneleitänsä ja koettaen nähdä hämärään katua myöten. Hän kuunteli kaikkia askeleita, jotka silloin tällöin alkoivat kopsuttaa käytävällä, mutta ei ne olleet Georgin, ne tulivat ja taas menivät kuulumattomiin. Kappelista päin lehahti toisinaan korvaan musiikin ääniä, joskus taas liike ja ajo kadulla esti mitään kuulumasta. Bulevardilta levisi illan ilmaan taas nuorten lehtien kosteaa ja miellyttävää hajua. Mutta hämärä alkoi jo muuttua pimeäksi, ja yhä harvemmin kukaan kulki tai ajettiin tällä kadulla. --

Silloin Helena yhtäkkiä kavahti. Hänen korvaansa kuului kaukaa-kaukaa taas askeleet -- ja nyt hän oli eroittavinaan niissä kannuksien äänen. Sydän alkoi sykkiä eikä antanut kuunnella.

"Georgin kannukset!" -- päätteli Helena yhä varmempana siitä, että se on Georg. Ja ilon kyyneleet vastustamattomasti tulvahtivat hänen silmiinsä. Mutta Helena pettyi. Ei ne olleetkaan Georgin kannukset. Kuitenkaan ei hän hetkeksikään toden teolla epäillyt, ettei Georg tule. Päinvastoin hän vaan mietti mitä hän sille sanoo, kun se tulee. "Rakas Georg", -- sanoo hän, -- "minä olen ehkä pilannut sinun elämäsi, mutta minä tahdon nyt koettaa tehdä kaikessa niinkuin _sinä_ haluat ja kaikessa alistun tahtosi alle. Sinä et tarvitse enää panna mitään merkitystä minun vakaumuksiini. Suostun myöskin tulemaan sinun _vihityksi_ vaimoksesi, milloin vaan tahdot, tai odottamaan milloin sinulle sopii."

Mutta jo rupesi yhä enemmän hämärtämään. Helena alkoi yhä levottomammin kuunnella jokaista ääntä kadulta. Ihmiset olivat luultavasti kaikki painuneet sinne mistä musiikki ja kaupungin humu kuului: sillä katu oli tyhjä eikä kukaan kävellyt enää käytävillä. Kuului jonkun talonmiehen sananvaihto ja naurahdus vastapäisen talonmiehen kanssa. Kuului kuinka portti sulkeutui ja askeleet kopisivat jossakin pihan puolella; sitten nekin hiljenivät.

Silloin heräsi Helenassa ensi kerran ajatus, että jospa Georg ei tulekaan! Se ajatus vihlasi niinkuin haavoittava veitsenterä.

Miksi hän oikeastaan olikaan niin varma siitä, että Georg tulee? Jos tämä kaikki oli tapahtunut Georgin vielä olematta kapteeni, niin oli se tietysti tapahtunut vastoin hänen tahtoansa, ainoastaan siksi, ettei hän sinä hetkenä voinut hallita itseänsä. Ei, ei, ei! Se on mahdotonta, ettei hän tulisi.

Ja kuitenkin, mitä enemmän Helena ajatteli ja mitä enemmän pimeni, sitä vähemmän syitä oli hänellä, miksi semmoinen oletus olisi ollut mahdoton.

"Olkoon kuinka hyvänsä", -- päätti hän, -- "mutta _minun_ suhteeni riippuu _kaikki_ siitä tuleeko Georg nyt vai ei. Jos tulee, niin taitaahan elämässä vielä olla jotain vähän asiaa ja oltavaa, -- epätietoista mitä. Mutta jollei tule, niin silloin on selvä, että tämä on oleva minun loppuni."

Ja illan hämärtyessä yhä enemmän, hän unohti tyhjät kadut ja rupesi jo unohtamaan oman odotuksensakin.

Milloin kuvaili hän kulkevansa yksinäiselle laiturille ja hyppäävänsä siitä veteen, milloin asettuvansa yöllä kiskoille poikittain junan eteen ja rauhallisena katsovan kuinka kaksi tulipalloa lähestyy pimeästä hänen eteensä ja ryskyvien pyörien ruhjovan hänet allensa. Milloin taas hän kuvaili, että hän menee kauas, kauas tuntemattomaan korpeen, kiipee puuhun, sitoo nuoran oksaan ja toisen pään omaan kaulaansa ja heittäytyy alas -- ... Mitä hän enää odottaakaan, selvähän on, ettei Georg tule, -- ei ole ajatellutkaan tulla. Noin jo pimenee kaikki.

Jo aikoi Helena sulkea ikkunan, mutta kun se olisi ollut hänen toivonsa ja elämänsä viimeinen sammuttaminen, ei hän sitä sentään jaksanut tehdä, vaan vielä viimeisen kerran painautui ikkunalaudalle itkemään ja odottamaan.

Silloin hän taas kavahti.

Ja taas hän kuulostellen kurottautui ulos.

Taas oli askeleita. Epätoivonsa aikana hän ei ollut niitä huomannut, mutta nehän olivat jo ihan lähellä, ja selvästi kilahteli kannus.

Ne kääntyivät jo kulmasta tälle kadulle.

"Se _on_ Georg!" -- riemuitsi Helenan sydän.

Häntä ei näy vielä hämärän vuoksi, mutta tuossa hän jo käy alhaalla käytävällä. Tuossa jo näkyykin, tuossa, tuossa. Hän lähestyy alaovea, tuossa hän tarttuu kahvaan, aukasee, käännähtää kynnyksen sisäpuolelle. Kuuluu hänen ketterä, kilisevä nousemisensa kaikuvissa rappusissa.

Helena on pannut ikkunan kiinni.

Ja hän huokaa syvään ja sanomaton lepo laskeutuu hänen olentoonsa.

"Muuta en tarvitsekaan tietää, kuin että _Georg tuli_!"

Samassa jo ovikellokin soi.

Tulematta sisälle Georg puhuu jotakin emännöitsijälle, jättää jotain tälle, ja lähtee taas rappusia alas. Hetken kuluttua emännöitsijä tuo kirjeen Helenalle.

Ja vähän aikaa oli Helena aukasematta kirjettä, nauttien siitä tyynnyttävästä rauhasta, mikä oli häneen tullut.

Georgin kirje Helenalle.

Rakas Helena!

Minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan niinkuin väkivallantekijä. En tiedä saanko tulla luoksesi edes anteeksi pyytämään. Minun olisi pitänyt kohta kirjoittaa, mutta olen niin huono kirjoittamaan. Olen repinyt monta kirjettä. Mutta ei se siitä parane ja nyt en enää revi tätä.

Varmaan sinä jo olet unohtanut, mutta sinä kirjoitit minulle silloin, että elämä voi ehkä joskus yhdistää meitä tovereina ja ystävinä. Kiitän sinua siitä. Ei kihlaus auttanut Saurén-raukkaa, mutta kun sinä kirjoitit minulle, niin se on auttanut minua tähän päivään asti. Mutta et usko kuinka paljon työtä minulla on ollut itseni kanssa. Sinun hyvä äiti-vainajasi kuuli minun rukoukseni ja antoi minulle usein tietoja sinusta, niin että aina tiesin mitä sinä ajattelet ja teet. Mutta sitten hän kuoli enkä minä enää sinusta saanut kuulla, ainoastaan että sinä kävit vankilassa, ja kun näin sinut kerran kadulla, vaan sinä et nähnyt, rupesi minusta näyttämään että sinä olet niin yksin ja ikävöit, ja minä silloin luulin että nyt jo voin olla sinun lähelläsi tavallisena ystävänä ja toverina, ja kun sitten tapasin sinut taas kerran kadulla keksin minä ranskan tunnit. Kuinka viekkaasti voi ihminen pettää itseänsä! Vaikka tiedän että jo usein ennenkin olin horjahtamaisillani, ja minun olisi pitänyt lopettaa nuo tunnit, kuvittelin kuitenkin koko ajan että hallitsen itseäni. Sydäntäni repii ajatus, että olen pilannut sinulle elämäsi, sillä tiedänhän minä että tämä oli sinun tahtoasi vastaan. Mutta mitä voin minä! Vaikka en tiedä onko minulla oikeus enää lähestyä sinua edes anteeksipyynnöllä, rohkenen kuitenkin ja minun täytyy sanoa vielä enemmän. En voi enää elää, ellen saa olla eroittamattomasti sinun vieressäsi, palvella ja suojella sinua.

Vielä minä pyydän sinulta, vaikka se ehkä on sopimatontakin. Minussa on niin suuri tuska, kun en tiedä oletko sinä antanut anteeksi vai et. En minä voi tulla sinun luoksesi. Mutta jos niin on, että sinä olet antanut anteeksi, niin tule rakas Helena ulos bulevardille, jossa sinua odotan. Rakas Helena, älä sysää minua pois!

Georg.

Helena nousi istualtaan ja rupesi kohta panemaan hattua päähänsä. Tätä tehdessään hän itki vieläkin, mutta uudesta syystä, siitä ilosta, joka tulvana tulvi hänen sydämmeensä Georgin kirjeen johdosta. Kerrankin olivat nyt asiat Helenankin mielestä juuri niinkuin ne pitivät olla. Sillä jos Georg todella siis ei ollut _voinut_, niinkuin hän nyt kirjeessäänkin kirjoitti, niin tietysti ei Helenalla muuta ollut tehtävääkään kuin olla hänen vaimonsa. Niin oli Helena aina ajatellut. Ei hän mitenkään saanut kyyneliään seisahtumaan. Ennenkuin sitten ulko-ilmassa, kun hän tuli kadulle ja kasvot leppeätä yötuulta vastaan kulki bulevardille.

* * * * *

Se mitä Georg tahtoi Helenalle vielä sanoa oli samaa, mitä hän jo oli kirjeessä pyytänyt.

Kun Helena näki hänet ja seisahtui pari askeletta hänestä, kuului Georgin suusta yksinkertaiset liikutuksen sanat:

-- Anna anteeksi! Kaikki on minun syyni!

Silloin Helena tuli hänen luokseen ja rupesi sanomaan:

-- Eihän sitä, rakas Georg, voi tietää mikä on kenenkin -- --

Mutta ei voinut sanoa loppuun, vaan rupesi kesken itkemään, ja otti Georgista molemmin käsin.

Georg irrotti hellästi hänen kätensä ja piti niitä edessään, niin että Helena tuli kauemmas hänestä ja hän saattoi nähdä Helenan kasvoihin. Helena sanoi:

-- Tietysti se on oleva niin kuin sinä olet ajatellut. Eikä se muuten voi ollakaan. Ja jos tahdot, niin pappikin vihkiköön --

-- Ei, ei, -- sanoi Georg voimatta ylenmääräisen riemastuksen vuoksi peittää puheäänensä epätasaisuutta, -- en minä ole vihkimistä ajatellut, minä olen jo kauan sitten tullut ihan samaan ajatukseen kuin sinäkin siitä asiasta, ja kaikista muistakin asioista. Mutta katsos minä kun olen kerran semmoinen, en saa päähäni mitään noin -- äkkiä, minä voin vaan vähitellen.

Helena sanoi siihen:

-- Hyvä. Mutta käyköhän se todella päinsä, kun sinä olet upseeri?

Georg katsoi ihmeissään Helenaan.

-- Etkö sinä siis todellakaan tiedä, että minä olen jättänyt erohakemukseni? Mutta mistäpä sitä tietäisitkään, kun olet niin meidän seuroistamme vetäytynyt,

-- Enhän minä sitä tiennyt, -- sanoi Helena ja nyt hänenkin äänensä oli salatun riemun vuoksi epätasainen.

-- Ju-juu, erohakemuksenhan minä olen jättänyt. Aijoin siirtyä insinööri-alalle. Viime yönä olen kuitenkin nuo insinööri-aikeeni muuttanut. Olen miettinyt ihan toista. Mutta minä puhun sinulle siitä joskus muulloin.

Ja sitten Georg lisäsi hiljaisella, tutun lapsellisella äänellään:

-- Nyt sano minulle vielä yksi asia, Helena: saako sinun mielestäsi tämmöisessä tapauksessa olla onnellinen? Minä olen niin äärettömän, niin äärettömän onnellinen, Helena.

Helenan silmät loistivat suurina ja juhlallisina pimeästä.

-- En tiedä. Georg, mutta olen minäkin onnellinen, -- sanoi hän yhtä hiljaa.

He olivat tulleet takasin Helenan asunnolle, ja siitä he erosivat.

Ei ole mitään uutta auringon alla ja kuitenkin kaikki muuttuu.

Tämä kertomus olisi tähän jo voinut päättyäkin. Sillä mitäpä siihen enää olisi lisättävää, kun asiat _näin_ olivat käyneet? Helena on ollut koko kertomuksen keskus, ja hän oli nyt nähnyt, että hänen sielunsa Se, jota ei voi sanoin nimittää, todellakin hallitsee kaikkien asiain menoa, ja on vielä päälliseksi niin äärettömän hyvä, että vaikka hän juuri oli siitä syrjäytynyt, se oli laittanut niin, että hän olikin saanut aikaan enintä mitä hän yleensä koskaan olisi voinut aikaan saada. Sillä se että Georg omin ehdoin jätti sotapalveluksen ja hylkäsi vihkimisen, oli jotakin, jota Helena ei olisi voinut uneksiakaan vaikuttavansa. Ihan hänen tietämättään oli hänen uskollisuutensa Sitä kohtaan, vaikkakin kesken katkenneena, kasvattanut maailmalle puhtaan, jalon ja rohkean Georgin. Eikä siis olisi enää mitään lisäämistä.

Mutta olkoon kuitenkin vielä mainittuna seuraava.

Georg osti Helenan kotikartanon hovijunkkari-vainajan ensimäisiltä lapsilta. Tosin olivat kaikki tehtaat seisahtuneet. Paperitehdas oli seisautettu veden riittämättömyyden tähden; kaikki koneet olivat viety pois. Sahat taas olivat hävitetyt sen vuoksi, että metsät olivat jo kaikki loppuneet. Niin että kun Georg osti, ei siinä voinut muu kuin maanviljelys tulla kysymykseen.

Mutta eivät he Helenan kanssa muuta tahtoneetkaan, eivätkä aivan edes sitäkään.

Kohta kun Georg sai tuon suuren maatilan haltuunsa, rupesi hän laittamaan karttaa kaikista sen maista, metsistä ja viljelyksistä, ja jakeli kartalla koko tilan semmoisiin pieniin osiin, joista lähimaille yksi perhekunta voisi kustakin toimeentulonsa saada. Sitten hän rakennutti muutamille parhaimmille palstoilleen sieviä mökkejä sekä pienet navetat ynnä muut tarpeelliset ulkohuoneet ja vuokrasi nämä palstat tavallisiksi torpiksi. Kohta ilmestyi uusia halukkaita, jotka ottivat toisille palstoille rakentaakseen samallaiset asumukset Helenan ja Georgin maun ja piirustuksen mukaan. Helena erittäinkin varoi, ettei ikkunat saaneet olla pieniä eikä niiden lasi viheliäistä. Mainioita rakennusaineita saatiin muuten entisen paperitehtaan ja sahojen rakennuksista ja tiilipiipuista. Näin oli Georgin aikomus asuttaa vähitellen koko tila, ja sen mukaan supistaa omaa taloutta. Mutta pääasia oli, että hän aikoi supistaa arentiveroa vuosi vuodelta yhä pienemmäksi, nimittäin sen mukaan kuin he Helenan kanssa koettavat ja voivat tarpeitansa vähentää ja menojansa supistaa. Koko elämä on oleva alituinen tarpeiden vähentäminen, sanoi Georg. Se oli hänen järkensä mukaan ainoa keino ihmisten asiain parantamiseen. Ja vaikka hän näin tässäkin osotti olevansa se, miksi oli itseänsä sanonutkin, että hän ainoastaan _vähitellen_ osaa eteenpäin mennä, niin kyllä hän toiselta puolen näytti myöskin olevansa se, joka panee toimeen minkä on kerran päähänsä saanut. Myöskin sen vähäisen voiman, mikä koskessa vielä oli vesien alennuksen jälkeen, aikoi Georg tulevaisuudessa käyttää. Hän summitteli jonkinlaista osuus-myllyä, jossa kaikki alustalaiset ja muutkin saisivat jauhattaa ja nauttia hyväkseen voitto-osuutta. Ja ainoa mikä häntä esti heti aijettaan toteuttamasta, oli se, että hän pelkäsi antavansa insinöörilliselle rakentamishimollensa toistaiseksi ehkä liian paljon sananvaltaa.

* * * * *

Kahdeksan vuotta edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen, eräänä kuulakkana kesäaamuna tapaamme Georgin ja Helenan lähtemässä ajelulle hovista kaukaiseen ulkokartanoonsa.