Part 16

-- Eikö setä enää ole?

-- Tiedäthän että olen naimisissa. Vai miten sinä tarkoitat?

-- En minä oikeastaan _niin_ tarkoittanut.

-- Vaan miten?

-- Niin vaan että _sittenkin, aina_, -- niinkauan kuin voi, niinkauan pitää --.

-- Vaikkako on oma vaimo?

Mutta Helena ei enää tullut vastanneeksi, sillä jo hyvän aikaa oli kuulunut liikettä oven takaa, ja nyt se avautui ensin raolle ja sitten puoleksi. Siellä oli vartija ja tirehtöri. Hän oli jo sillä välin ehtinyt syödä päivällisen, ja kuu sai kuulla neidin yhä vielä olevan rovastin luona, tuli hakemaan Helenaa, sillä keskustelu oli hänen mielestään kestänyt jo kyllin kauan.

Yksin jäätyään rovasti meni nurkkaan, pani kätensä ristiin ja nosti silmänsä ylös.

"Minä rukoilin Sinua epätiedossani, että ilmoittaisit minulle onko armosi kohdannut minua vai petynkö minä. Ja sinä lähetit minun luokseni enkelin, joka on neuvonut ja opettanut minua, ja nyt minä en enää mitään epäile!"

Pois viralta.

Eräänä päivänä luki Helena lehdissä, että johtajan paikka toisessa, paljon suuremmassa vankilassa oli aivan odottamatta joutunut avoimeksi. Ja jonkun ajan kuluttua hän sai vielä kuulla, että juuri hänen tirehtöriänsä oli ajateltu lähimmäksi seuraajaksi.

"Nyt saamme nähdä", ajatteli Helena, "oliko hän todella tyytymätön virkaansa vai ainoastaanko palkan riittämättömyyteen." --

Eikä hän voinut kieltää tulleensa hyvin levottomaksi näiden uutisien tähden. Sillä koko hänen vankilassaolonsa riippui yksistään tirehtörin suosiosta. Silminnähtävästi teki pastori parastaan sysätäkseen Helenan pois, ja tirehtörillä oli jo ollut hänen tähtensä kuumia otteluja pastorin kanssa.

Helena koetti sentähden kulkea naisosastollansa entistäkin huomaamattomana. Hän tuli ja meni mieluimmin niin, ettei kukaan häntä nähnyt. Ei hän ollut, kumma kyllä, enää tirehtöriäkään tavannut muuta kuin yhden ainoan kerran. Silloinkin oli jokin vankilatarkastus ja tirehtöri oli juhla-asussa ja arvokkaimmillaan. Helena päätti, että se pieni jäykkyys, joka tällöin tuntui tirehtörin tervehdyksessä, oli ainoastaan seuraus tästä erikoisesta tilaisuudesta.

Mutta eräänä päivänä oli Helena juuri käynyt uudestaan Sofia Huotarin luona, joka oli itse antanut sanan ja tahtonut häntä puhutella; sillä Sofia oli jo kauan sitten kokonaan Helenalle antautunut. Samaan aikaan oli pastorikin kulkenut naisosastolla. Ja kun Helena oli jo tulossa pois ja kulki keski-käytävässä mennäkseen ulos, tuli pastori häntä vastaan.

-- Sepä oli hyvä että tapasin neidin. Saisinko luvan pyytää hetkeksi tänne.

Hän saattoi Helenan miesosaston puolelle, käytävän keskipaikoilla olevalle ovelle, jonka aukasi avaimellansa ja pyysi astumaan sisälle.

Se oli erikoinen vastaanottohuone, jossa pastori puheli vankien kanssa sielun asioista, -- pienenlainen valkoseinäinen huone, joka oli väliaidalla jaettu kahteen osaan, ovenpuoliseen ja ikkunanpuoliseen. Valo tuli ylhäältä ikkunasta niinkuin kopeissakin. Ikkunan alla oli liinaöljyllä kiilloitettu pöytä ja pari tuolia. Ikkunanpuolinen osa oli sitäpaitsi hiukan korkeammalla kuin ovenpuolinen, jossa oli vaan yksinkertainen penkki istuimena.

Kun he astuivat sisälle tähän huoneeseen, istui penkillä vanha ukko vangin vaatteissa ja heti kavahti pystyyn sekä rupesi jonkinlaista sotilaskunniaa pastorille tekemään, vaikka oli lakitta päin.

-- Vai niin, sinä olet täällä, -- sanoi pastori. -- Meneppäs nyt, ei minulla olekaan aikaa. -- Tai odotas!

Pastori kääntyi Helenan puoleen:

-- Jos suvaitsette, minä ainoastaan vähän aikaa ensin puhelen tämän vangin kanssa. Olkaa niin hyvä, neiti, istukaa.

Näin sanoen pastori avasi väliaita-oven ja nousi ikkunanpuoleiseen osaan, sekä tarjosi Helenalle toisen tuolin niistä kahdesta. Itse hän istui toiselle ja rupesi kiirehtien puhumaan vangin kanssa, joka seisoi väliaidan takana matalammassa puoliskossa, ylhäältä tulevaa valoa vasten.

-- Nimesi?

-- --

-- Rikoksesi?

-- --

-- Tuomiosi?

-- --

-- Kauanko ollut vankilassa?

-- --

-- Jaha, jaha. Ja nyt sinä tahdot päästä osalliseksi Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumiista ja verestä. Jaha, jaha. -- No --? Tunnetko siis tekosi _rikokseksi_?

-- --

Jaha. Tekosi on rikos kahdella tapaa: se on rikos ihmisiä vastaan ja se on myöskin rikos Jumalaa vastaan. Rikos ihmisiä vastaan tulee sovitetuksi tämän rangaistuksen kautta, sittenkuin sinä olet sen loppuun kärsinyt. Mutta rikos Jumalaa vastaan? Tuleeko tekosi sovitetuksi tämän rangaistuksen kautta Jumalankin edessä?

-- --

Oikein vastasit. Ei. Yksi on sovitus Jumalan edessä, yksi ainoa. Se on usko lunastukseen meidän Herramme ja Vapahtajamme ristinkuoleman kautta. Ja jos tässä uskossa käyt Herran Pyhälle Ehtoolliselle, niin sovitat rikoksesi Jumalan edessä. Tutki siis ja koettele itseäsi vielä, onko sinussa elävä usko, sillä joka kelvottomasti syö ja juo, hän syö ja juo itsellensä iankaikkisen kadotuksen. Ja kun sen olet tehnyt, niin sano sitten lauantaina vartijalle, että hän kirjoittaa sinut ehtoolliselle muiden joukkoon. Nyt saat mennä.

-- --

-- Jaa, niin, -- sanoi pastori vangin lähdettyä Helenalle: -- se on nyt vähän ikävä asia, mikä minulla on, ellei se ole väärinkäsitystä. Se tahtoo sanoa, näyttää siltä kuin me toimisimme ikäänkuin eri suuntiin, -- neiti ja minä, -- mikä, kuten itse ymmärrätte, ei juuri kävisi päinsä täällä vankilassa. Erittäinkin on tietooni tullut, että te olette vangeille lausunut poikkeavia mielipiteitä mitä synninpäästö-oppiin tulee, -- oppiin, joka helposti ymmärrettävistä syistä on paikassa semmoisessa kuin tämä mitä tärkein. Ollakseni kuitenkaan perustumatta yksistään syrjästäpäin tulleihin puheisin, tahtoisin nyt kysyä teiltä itseltänne, miten asianlaita oikeastaan lienee.

-- Se on kaikki totta mitä on minusta puhuttu: minä en usko mihinkään sellaiseen kuin te äsken sanoitte tuolle vanhalle miehelle. Ensin tosin päätin etten puhu vangeille mitään niistä asioista, mutta kohta ensi tilaisuudessa tulin rikkoneeksi tämän päätöksen. Sillä niinkuin sanoitte on tuo kysymys rikoksen sovittamisesta kaikkein tärkein, ja ilman sitä ei täällä ole mitään puhumista.

-- Mutta, arvoisa neiti, -- sanoi pastori hiukan uteliaana: -- jos te ette usko "mihinkään sellaiseen", niin kuinka ollenkaan voitte puhua rikoksen sovittamisesta. Hauska olisi tietää, mitä neiti ymmärtää synnin anteeksiantamisella?

-- Sitä vaan, että me ihmiset annamme kaikki anteeksi emmekä pidä toisia vankeudessa.

-- Suokaa anteeksi, neiti, minä tarkoitin _vangin_ kannalta, -- miten on selvitettävä hänen välinsä Jumalan edessä?

-- Eiköhän se ole Jumalan asia, Ei tarvita mitään erikseen, ei ole mitään helvettiä eikä tuomiota.

-- Vai niin. Jaha, jaha. Ja jos olisikin niinkuin neiti sanoo, niin miten kävisi ihmiskunnan, ellei vankiloita olisi!

-- Tiedättekö, pastori, minä aina ennen luulin, etten usko mihinkään ja te muut uskotte. Nyt näen, että te muut ette usko mihinkään, mutta minä uskon.

Pastori katsoi kelloaan, josta Helena huomasi, ettei hän halua enää keskustella.

-- Sanoin äsken väärin, -- lisäsi Helena vielä, -- kyllä olen tavannut yhden papin, joka uskoo että kaikki on rakkaus, ja hänen kokemuksiaan pitäisi todella kaikkien saada kuulla, mutta hän on teillä täällä lukkojen takana.

-- Jaa, -- sanoi pastori lopullisesti keskeyttäen, -- niin hauska kuin olisikin jatkaa tätä originellia keskustelua, en minä nyt jouda. Olen sanonut mitä velvollisuuteni käski. Muusta voitte puhua tirehtörin kanssa, jolla tässä laitoksessa on ylin sananvalta.

Näin sanoen pastori jätti hyvästi, avasi oven Helenalle, sulki sen omalla avaimellaan ja läksi edellä pitkin käytävää kansliaan päin.

"Tämä merkitsi, että pian on kaikki lopussa", -- ajatteli Helena jäätyään nolona yksin kulkemaan käytävään. -- "Ja Sofia raukkakin!"

Ei Helena tiennyt oliko hän oikein vai väärin siinä menetellyt, kun oli näin peittelemättä pastorin kanssa puhunut. Olisi ehkä voinut olla varovampi, -- olisi ehkä vankienkin kanssa pitänyt varovammin puhua --!

Ja tämä asia alkoi häntä suuresti vaivata ja sekottaa, ja vei häneltä kaiken rauhan.

Hän kulki monta päivää alituisesti ajatuksissansa ja yhä soimasi itseään, että oli pilannut ja vahingoittanut hyvän asian.

"Semmoinen minä olen, ei minulle mikään onnistu, en minä missään pysy. En minä kelpaa muutakuin ranskaa opettamaan!" -- --

Hän oli todella uskollinen, tuo Georg, ainoa, joka piti Helenan työtä tarpeellisena itsellensä.

Kaikkina näinä aikoina olivatkin ranskantunnit ainoat hetket, joina Helena lepäsi vankilan raskaista vaikutuksista.

Heillä oli Georgin kanssa tosin jo alustakin pitäen ollut semmoinen suhde, että he tarkasti välttivät koskettamasta mihinkään totisiin kysymyksiin, jotka aikoinaan olivat erottaneet heidät toisistaan. Mutta näinä aikoina juuri tämä omituinen keveä suhde, jota Georg näytti ikäänkuin tahallaankin ylläpitävän, tuotti Helenalle lepoa.

Heti kuu Georg tuli, alkoi Helenalle ihan toinen elämä kuin hänen tavallisensa. Heti hän irtausi tuosta raskaasta itsensä-moittimisesta, ajatuksesta, että hän ei kelpaa mihinkään. Aurinko rupesi paistamaan, kaikki tuntui keveältä ja iloselta. Ja Helena saattoi nauraa, laskea leikkiä, puhua mitä halutti, -- jota hän ei olisi ilman Georgia suinkaan tullut tehneeksi.

Sentähden, vaikka hän, ennen jo mainitusta syystä, tai tuon epäillyttävän kiintymisensä vuoksi Georgiin, olikin yhä tuntenut, että oikeastaan olisi pitänyt keskeyttää nämä tunnit, ei hänellä tuon suloisen levon vuoksi ollut riittänyt siihen voimaa eikä tarmoa.

Mutta nyt, kun nousi kysymys, että hän kenties tulee sysätyksi pois vankilasta, näytti hänestä, että hän jääpi ainoastaan noiden tuntiensa varaan, ja se ajatus suuresti vaivasi häntä ja hän tahtoi välttämättä jättää nämä tunnit, vaikkapa vaan siksi ajaksi kuin hän sovittelulla ja tirehtörin avulla jälleen saa asemansa vankilassa turvatuksi.

Ensin hän rupesi kirjoittamaan kirjettä Georgille, ettei hän ollenkaan enää muka ollut tilaisuudessa antamaan ranskan tunteja. Mutta perustelmat, jotka kaikki olivat keksittyjä, tuntuivat sangen vähän uskottavilta ja olisivat päinvastoin herättäneet Georgin epäluuloa. Ja niin hän kirjoitti vaan lyhyen kirjelapun, että sattuneesta syystä hän ei voi kahteen viikkoon mitään tunteja antaa.

Tällä ajalla hän myöskin pysytteli poissa vankilasta siinä toivossa, että pastori siellä kenties vähän unohtaa viimeisiä selkkauksia, ja hän sitten entistä varovammin ja viisaammin rupee käyntejänsä jatkamaan.

Mutta hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän kahden viikon kuluttua vankilaan tultuansa tapasi kansliassa tirehtörin, johon oli kaiken ja ainoan toivonsa pannut. Tirehtörin ensin ikäänkuin sävähti veri kasvoihin, kun Helena astui sisälle, mutta kohta hän nousi ylös ja tuli Helenaa vastaan rauhallisena ja omituisella tirehtörimäisellä arvokkuudella, jota oli käyttänyt ennen ainoastaan vartijoita ja vankeja puhutellessaan. Muulloin olisi Helena purskahtanut nauruun, mutta nyt hän asian vuoksi varoi sitä tekemästä. Päivän selvää oli, että tirehtöri oli siis hakenut sen suuremman vankilan johtajan paikkaa.

Tirehtöri ikäänkuin ei oikein tahtonut katsoa häntä silmiin ja senvuoksi oli pyyhkivinään jotakin roskia uuden uutukaiselta virkatakiltaan.

-- Ja ketä neiti haluaisi tavata, jos saan luvan kysyä? -- sanoi hän koettaen muka nähdä ensimäisen napin seutuja ihan oman leukansa alla, ja siksi venytti huulensa kovasti eteenpäin.

-- Jos muistatte, -- sanoi Helena, -- oli kerran kysymys eräästä Henrik Lehtosesta, joka on kotiseudultani.

-- Jaha. Se käy laatuun.

Tirehtöri avasi luettelokirjansa.

-- Aivan oikein. Henrik Lehtonen, -- tappelusta. Kyllä minä muistan.

Hän soitti vartijaa, joka ilmestyi heti, rämisevä avainkimppu vyöllä.

-- Numero 32 tänne! -- komensi hän. Ja vartija meni.

Helena kauhistui itseksensä. Tirehtöri ei nähtävästi enää otaksunutkaan, että Helena entiseen tapaan kahden kesken vankeja puhuttelisi, vaan kutsutti vangin alas ja aikoi itse olla läsnä.

-- Mutta -- hyvä tirehtöri -- rupesi Helena sanomaan.

-- Miksei täällä yhtä hyvin? -- sanoi tirehtöri leikkien viatonta. Mutta osasi nyt vielä vähemmin katsoa silmiin.

Kun Helena ei vastannut ja odotti vaan hänen päätöstään, rupesi tirehtöri ensin muka kohauttelemaan olkapäitänsä, mutta sitten sanoi:

-- Se on johtokunnan päätös.

-- Hyvä, -- sanoi Helena, -- minä jätän teidän vankilanne; kuitenkin tämän ainoan kerran vielä pyydän saada puhutella tätä vankia ilman vartijan läsnäoloa, kahdenkesken.

-- Olkaa huoletta, ainoastaan _minä_ tulen olemaan läsnä, -- sanoi tirehtöri.

Helena mietti vähän aikaa ja sanoi sitten pyytävästi:

-- Uskokaa minua, hyvä tirehtöri, minun on erikoisesti tärkeä puhutella juuri _tätä_ vankia. Tahdon nyt kertoa teille, että oikeastaan olen vaan hänen tähtensä täällä ruvennutkin käymään, vaikka olen aina lykännyt tapaamisen tuonnemmas. Ja tiedättehän itse, etten ole yhtäkään vankia täällä pahentanut. Ettekö siis suostuisi? Tämän ainoan kerran?

-- Minä olen kokonaan riippuvainen johtokunnasta.

-- Herra tirehtöri, -- sanoi nyt Helena päättävästi, -- minun täytyy siis tunnustaa teille, että tämän vangin ja minun välilläni on olemassa läheinen, maailmalle tuntematon sukulaisuussuhde --

Mutta ei nyt enää mikään auttanut. Tirehtöri oli jo sisäisen taistelunsa taistellut.

-- Oo! -- pani hän arvokkaasti kummastuen, ja lisäsi vaan: -- kyllä hän kohta tulee, aivan kohta.

Ja kohta sen jälkeen aukenikin ovi ja Souvari-Heikki astui sisälle vartijan seuraamana. Hän asettui epävarmana ja hätäisenä sotamies-asentoon ja vilkui tirehtöriin, odottaen pahinta.

Tirehtöri asettui samassa istumaan pöytänsä taakse, venytti jalkansa kauas pöydän alle ja nojasi selkänsä selustimeen. Hän oli voittanut lopullisesti.

-- Tämä neiti tässä tahtoo puhua sinun kanssasi.

Souvari-Heikki vilkasi Helenaan, mutta ymmärtämättä mitään taas alkoi mulkoilla levotonna tirehtöriin.

Helena astui pari askelta vankia kohden.

-- Minä olen patruuna-vainajan tytär, Helena --

-- Jassoo -- sanoi Souvari-Heikki vaan, voimatta lakata tirehtöriin vilkumasta.

-- Sinä olet minun veljeni. Heikki, -- sanoi Helena niin hiljaa kuin mahdollista.

Silloin Souvari-Heikki katsahtaen tirehtöriin veti ikäänkuin häpeissään suunsa nauruun ja tuli yhtäkkiä ihan totiseksi, sitten taas nauroi ja taas tuli totiseksi.

-- Tahtoisit ehkä jotain työtä ajan kuluksi -- ehkä tirehtöri voisi sinulle antaa --

Souvari-Heikki tuli levottomaksi.

Tirehtöri naurahti ja sekaantui nyt puheeseen:

-- Sitä ei Lehtonen varmaankaan tahtoisi. Mutta jos panisimme sinut käytävän lakasijaksi, mitä siihen sanot?

-- Saan nöyrimmästi kiittää herra tirehtöriä, -- sanoi Heikki kokonaan luopuen Helenasta ja tehden syviä kiitollisuuden kumarruksia tirehtörille.

-- Kun pääset täältä, kysy Annankadulta numero x. -- Minä ehkä voin auttaa sinua työpaikan hakemisessa.

Mitään enempää ei Helena tirehtörin läsnäollessa osannut hänelle sanoa. Näin nolosti päättyi hänen viimeinen keskustelunsa vankilassa, se keskustelu, joka olisi pitänyt olla ensimäinen ja jota varten hän oli vankilaan tullutkin. -- Kun Heikki oli viety takasin, pyysi Helena vaan tirehtöriltä tiedon Heikin vapaaksipääsön päivästä ja pani sen muistiin voidakseen tavata häntä silloin vankilan edustalla.

Nyt ei Helenalla ollut jäljellä muuta kuin sanoa hyvästi ja jättää ikipäiviksi tämä vankila.

Harvoin hän eläessään oli niin pahoilla mielin ollut kuin nyt, kulkiessaan tuttua tietä vankilasta kaupunkiin. Eikä se ollut yksistään Souvari-Heikin tähden, vaan yhtä paljon ja ehkä enemmänkin vielä tirehtörin tähden. Selvä oli, että se mies oli tästä lähin paatumistaan paatuva, kun oli kerran tämän kynnyksen yli astunut.

Kaiken kiusan päälle, kun hän tuli sille kauniille paikalle, mistä koko kaupunki näkyy, huomasi hän kauppatorilla äärettömän väkijoukon ja arvasi että se oli sotaväen kevät-paraadi.

"Nuo ne vaan eivät haikaile!" ajatteli Helena harmissaan ja läksi menemään väentulvaa kohden, jonka keskeltä näkyi kaukaa sotamiesriveillä rajoitettu suuri tyhjä torineliö. Siellä rienteli joukko ratsastajia, välkkyi kirjavia uniformuja ja häikäsevinä pisteinä kiilui soittajain torvet.

Kun hän tuli perille tehtiin paraikaa jo paraadin loppua. Seurueensa edessä istui kuumentunut kenraali vaahtoisen, pyörivän hevosen selässä, ja kasvot punasina, kaulasuonet paisuksissa huusi komennushuutoja remahtelevan musiikin alkaessa soida.

Jännittyneessä mielentilassa, kaikkien kasvot torille päin, tungeskeli väkijoukko sotamiesrivien takana. Pienet katupojat pujottelivat esille. Naiset kurottautuivat hattuinensa, esplanaadin keikarit keppinensä ja sikarinensa, rantajätkät, palvelustytöt, puotilaiset rapuiltansa, silmät torrollaan kuin naulattuina torin keskukseen.

Ja mihin ikinä Helena katsoi, oli hän yksin. Ja hän epäili omaa itseänsä.

"Tuomitsenko minä maailmaa, tuomitsenko minä ihmisten iloa, heidän pukujansa ja suoria rivejänsä, tuomitsenko minä heidän iloansa tässä auringon paisteessa, koska minun on niin-niin paha olla. Varmaan minä olen väärässä, koska noilla on ilo ja minulla on synkkyys."

Ja sen sijaan kuin muiden mukana ihailla kahdessa rivissä ohitse kulkevaa kaartin komppaniaa, tuijotti Helena pitkin eturiviä, eikä voinut siitä löytää mitään innostuttavaa, -- ei muuta kuin rivin samoilla väreillä puettuja miehiä, -- neniä nenien vieressä yhtämittaisessa jaksossa suoraan eteenpäin suunnattuina. Vielä hän näki nousevat ja laskevat jäykistyneet jalat, jotka musiikin tahtiin yhtaikaa kopsahtelivat maahan. Hävetti kauheasti tuo aikamiesten mieletön yhtaikaisuus astelemisessa ja heidän typerä riviksi-muuttumisensa.

Hävetti ja samalla repi sydäntä, sillä ne olivat miehiä, jotka hän tunnusti viisaammiksi ja kykenevämmiksi ja voimakkaammiksi itseään ja joiden johtoa paitsi hänen näytti olevan vaikea jopa melkein mahdotonkin elää maailmassa.

Kuu rivi tuli ihan kohdalle, oli sen päässä pienenlainen lihavahko luutnantti, joka näytti olevan erityisesti toimessaan. Hänen vasen kätensä heilui semmoisella jäykistyneellä rytmillä, ruumiinsa pysyi niin liikkumattomana, ja paljastettu miekkansa, hetken tullessa niin taidokkaasti letkahti olalta jalkoihin, että Helena yhtäkkiä purskahti nauramaan.

Peljästyen omaa nauruaan hän katsahti kohta ympärillensä, mutta ne yleisöstä, jotka olivat huomanneet hänen naurunsa, tuijottivat häneen kummastuneina, melkein niinkuin mielipuoleen, ja hän itsekin säikähti, kun ei ollut ketään muuta, joka olisi nauranut; ja tuli samassa hetkessä totiseksi.

Ihmisiä oli torilla niin paljon, että vaikka sotaväki jo oli marssinut musiikkineen pois, oli kuitenkin vaikea päästä eteenpäin. Ja Helenaa iletti tämä väkijoukko nyt niin, että hän, tahtomatta tunkeutua sen läpi, meni tyhjälle poikkikadulle odottamaan.

"Virkaheitto!" -- ajatteli hän itsestänsä, siellä yksin kävellessään. -- "Ja minä kun päinvastoin luulin saavani _hänet_ viralta! Ei; ei ole koko maailmassa yhtään ainoata ihmistä, jota olisin saanut ymmärtämään."

Viimeinen ranskantunti.

Kun hän sitten, väen jo hajottua, taas pääsi menemään kotiinpäin, tapasi hän kasarmin ohitse kulkiessa Georgin, paraadiuniformussa tulemassa kasarminportista.

-- Meillähän on vihdoin taas tunti tänään -- totta sinä muistat? -- sanoi Georg tervehdykseksi ja rupesi ilosena saattamaan Helenaa ylös hänen kadulleen.

Helena muisti kyllä. Nuo kaksi väliviikkoa oli nyt kuluneet. Mutta ei hän nyt ollut yhtään sillä tuulella, vaan kulki murjottaen hänen vieressään, sanomatta mitään.

-- Mistä sinä oikeastaan tulet, Helena? -- kysyi Georg ja tahtoi ottaa häntä kädestä, kuten tavallisesti.

-- Tulenpahan vaan, -- sanoi Helena eikä antanutkaan tällä kertaa kättänsä Georgille.

Se tapahtui ensimäistä kertaa. Sillä muuten oli heidän välillään muodostunut semmoinen tapa, että kun Georg ei tiennyt mitä Helena ajattelee, tai epäili että Helenalla on joku suru, hän otti Helenan kädestä ja rupesi silmiin katsoen utelemaan mikä hänen oli. Sattui myös yhtä usein että he tervehdittyä tai hyvästijättäissä jäivät pitelemään toistensa kädestä, kun Georgilla oli aina niin paljon sanottavaa tavattaissa ja ennen eroomista. Mitäpä siinä oli erinomaista. Piteleväthän luutnantit keskenänsäkin joskus siten toisiaan kädestä tavatessa tai erotessa. Ja kyllä Helena hyvin ymmärsi Georgin sitä tekevän ainoastaan siinä mielessä, että he nyt olivat tulleet ystäviksi ja tovereiksi keskenään. Helena kuitenkin aina ensimäisenä veti kätensä pois, sillä kun Georg oli jonkun aikaa pitänyt, sykähti Helenan sydän aivan kuin todella ei olisi mitään väliaikaa kulunut siitä asti kuin he Helenan kotikartanossa sulhasena ja morsiamena rakettien räiskyessä tekivät viivytellen tuloa pimeän huoneen läpi balkongille, minne heitä huudettiin.

Helena olisi myöskin sentähden mielellään tehnyt lopun koko tavasta, mutta entä jos Georgissa olisi silloin herännyt epäluuloja ja se olisi ruvennut arvaamaan, ettei Helena voinutkaan ottaa sitä _vaan_ toverilliselta kannalta!

Georgilla ei tietysti ollut mitään tämän laatuista estettä, ja sentähden oli tuo toverillinen tapa hänellä juurtumistaan juurtunut, eikä hän koskaan sitä unohtanut.

Paitsi nyt tällä kertaa, jolloin Helena ei ollenkaan antanut kättänsä hänelle, vaan kulki kadunkulmaan asti itsepäisesti valjeten.

Siinä Helena pysähtyi ja aikoi ruveta sanomaan hyvästi, mutta ei voinut enää pidättää katkeria harmin tunteitaan.

-- Että sinäkin sentään kehtaat olla upseerina! -- sanoi hän yhtäkkiä, hermostuneesti polkaisten jalkaa katuun, ja purskahti itkemään.

Hän huomasi kohta kuinka tyhmästi tämä oli tehty, ja harmissaan pian paineli nenäliinalla kyyneleet kuiviin.

Silloin hän näki Georgin äimistyneenä, silmät pyöreinä katsovan häneen.

Tuo Georgin kysyvä, puolipelästynyt katse oli Helenaa lapsuudesta saakka aina miellyttänyt ja naurattanut. Eikä hän olisi aavistanut, että se yhä vieläkin saattoi olla jäljellä Georgin muuten niin miehistyneessä olennossa. Yhä enemmän hän katui sanojansa. Noin hän nyt oli kadun kulmassa yhtäkkiä purkanut esille sen kysymyksen, jota he mitä tarkimmalla huolella ja arkatuntoisuudella olivat uudistuneen tuttavuutensa aikana koettaneet välttää koskettamasta!

Hän koetti sekottaa pois asiata.

-- Ah, minä olen niin väsyksissä tänään. Kuules, teillähän oli komea paraadi -- oikein komea!

Mutta myöskin nämä sanat rupesivat häntä harmittamaan. Hän sanoi siis vaan lyhyesti hyvästi, ja meni.

Niin väsyksissä hän oli, ettei tiennyt ruvetako ollenkaan päivällistä syömään, kun tuli kotiin. Mutta emännöitsijä -- suuri unien uskoja ja selittäjä -- oli täksi päiväksi valmistanut Helenalle mieliruokaa ja kertoi nähneensä viime yönä unen, josta ennusti Helenalle tapahtuvan suuren onnen -- suurimman mitä tässä maailmassa ihmiselle voi tapahtua. Helena jo tiesi mitä onnea emännöitsijä pitää suurimpana. Mutta emännöitsijän mieliksi hän kuitenkin söi, ja vasta syötyään huomasi, että sekä mieliruoka että uni olivat vaan alkusoittoa aika usein uudistuvaan pyyntöön päästä ulos koko vuorokaudeksi "sukulaisten luo".

"Johan minä ajattelinkin!" -- sanoi Helena itsekseen, puolileikillä kohtaloansa nurkuen. -- "Mitäs onnea minulle voisi tapahtua, ei yhtään mitään!"

Hän antoi emännöitsijän lähteä, meni itse omaan huoneeseensa, avasi ikkunan, heittäysi sen luona olevalle leposohvalle ja nukkui kohta sikeästi siihen.

Ja nukkui hämäriin asti, melkein siihen hetkeen, jolloin Georgin oli tapana tulla.

Ulkona oli lämmin, hyvänhajuinen, täyteläs kevätilma, joka Helenan nukkuessa oli ravinnut hänet hengellänsä. Läheisen bulevardin ja pihapuistikkojen vastapuhjenneista lehdistä oli väkevä tuoksu täyttänyt huoneen, tarttunut hänen vaatteihinsa ja hänen ihoonsakin imeytynyt. Lapset juoksivat kadun yli kalkattaen ja nauraen ja perässään vetäen jotain leikkikärriä. Siihen ratinaan Helena heräsi.

Hän hypähti virkeänä sohvalta, ja heti ensimäiseksi tuli ajatelleeksi Georgia, jolle ilman mitään syytä oli päivällä ollut niin tyly.