Part 15

Se näyttää nauravan ja salaa vartijalta jotakin kujeilevan. Ja kun se piirin kohta, jossa hän kulkee, lähestyy ikkunata, saattaa Helena jotenkin läheltä nähdä hänen kasvoihinsa. Hänellä on toisessa silmässä valkonen kaihi. Sen se on arvattavasti saanut viimeisessä tappelussa, jonka vuoksi oli taas tänne joutunut. Muuten hän oli samannäkönen kuin ennenkin, papan silmäin muoto ihan elävänä ja tuo omaiseksi tekevä leuan pyöristys.

Merkillistä! Souvari-Heikin tähden oli Helena tänne tullut, koko tuo tunto yhdenvertaisuudesta kaikkiin ihmisiin oli syntynyt alkujaan siitä, että hänellä oli _veli_ niiden joukossa, ja se tunto olikin päivä päivältä kasvanut ja varmistunut, niin ettei hän enää muuten voinut elämää ajatellakaan. Mutta nyt olikin hänellä erityisesti tuohon veljeen juuri vähin rakkautta. Mikä ihme siinä piti oleman niin vastenmielistä. Kaikista hänen liikkeistään ja tavoistaan paistoi jokin omituinen löyhyys, asiain ottaminen mitä keveimmältä kannalta, ja vielä jonkinlainen tyhmä kukkomaisuus. Helena päätti nyt kerrankin tehdä tehtävänsä. Ja kun vangit samassa rupesivat kulkemaan pihalta takasin rakennukseen, keksi hän sanoa tirehtörille haluavansa mieluimmin puhutella niitä vankeja, jotka olivat hänen kotiseudultansa ja myöskin siis miesvankeja. Joka aiheutti tirehtörin hakemaan kirjoistansa olisiko ehkä miesosastolla ketään sieltäpäin tuotua.

Jonkun aikaa haettuaan, sanoi tirehtöri:

-- Täällä on eräs Henrik Lehtonen, -- tappelusta -- toiskertainen, -- yläkerrassa n:o 32. Jos tahdotte, käsketään alas.

-- Ei, mieluummin menisin hänen koppiinsa, -- sanoi Helena. -- Ja jos saan, niin nyt heti.

-- Miksei, miksei, -- sanoi tirehtöri. -- Minä itse saatan neidin sinne.

Hän soitti sähkönappulaa, ja heidän mennessänsä kansliasta paiskautuivat ovet kuin itsestään auki, vartijain tehdessä kunniaa niiden pielissä ja avaimia rämistellen juoksennellessa jo avatuilta ovilta vielä suljetuille.

Molempia koppirivejä erottavassa käytävässä tirkisteli ensimäisessä kerroksessa suuren rautakalterin takaa joukko harmaita vankeja, joita tirehtöri sanoi Rakkolaisiksi. Mutta ei Helena tahtonut pysähtyä nyt mitään muuta katsomaan. Peittääkseen levottomuuttaan ja mielenliikutustaan hän teeskenteli iloista, kysyi tirehtöriltä minne mennä ja tipsutti sitten, kevyesti juosten, ylös rappusia keskikerroksen käytävään ja vasta siellä odotti häntä.

Tirehtöri saapui hänen jäljessään hengästyneenä. -- Minua vaivaa omituinen pyörrytystauti täällä vankilassa, minä luulen, ettei tämä seinistä lähtevä kalkinhaju -- tunnetteko? -- ettei se ole minun terveydelleni edullinen, -- sanoi hän sivumennen. Mutta juuri ennenkuin he rupesivat menemään ylös kolmanteen kerrokseen, pysähtyi hän erään suljetun kopinoven eteen ja viitaten päällään sinnepäin, sanoi hiljaa:

-- A propos, tässähän on meillä se kuuluisa rovasti. Ellen erehdy, eikös hänkin ole juuri neidin kotiseudulta?

-- On, kyllä hän on, -- sanoi Helena. Mutta sydämmessään hänellä kaikki pysähtyi. "Tuossako se mies siis istuu vangittuna, muutama askel minusta, kauheata, kauheata!" -- ajatteli Helena.

-- Hän on jo puoli vuotta meillä ollut, -- sanoi tirehtöri. -- En todella ymmärrä kuinka tuo juttu on niin pitkälle venynyt. Tietysti hän tulee Kakolaan. Mutta muuten, onpa se todella hyvin merkillinen mies. Ajatelkaa mitä se on valinnut toimekseen täällä! Hän kirjoittaa muka jonkinlaista uutta postillaa. Kaiken sen perästä mikä on ollut, -- vielä postillaa kirjoittamaan! Onpa se jotenkin paksua, ei voi muuta sanoa.

-- En minä tuota oikein myönnä, -- sanoi Helena. -- Jos on kerran sellainen usko syntien anteeksiantamisesta, niin tietysti paras pappi on se, joka on enin syntiä tehnyt ja anteeksi-antamista syvimmin kokenut? Ehkä se juuri siitä kokemuksesta kirjoittaakin postillaa.

Näin sanoen Helena aikoi mennä taas edellä ylös. Mutta tirehtöri kutsui hänet kädenviittauksella luokseen.

-- Katsahtakaahan nyt edes tuosta reijästä, -- sanoi hän ja työnsi syrjään kannen pienoisen lasireijän edestä.

-- En ikipäivinä, -- sanoi Helena, -- minähän olen tuttu sen kanssa; mitä te ajattelette!

-- Entä sitten? Me menemme sisälle hänen koppiinsa.

-- Ei, ei, ei, -- sanoi Helena kauhistuneena ja vetäytyi pois. Hän meni kauas käytävän toiseen päähän.

Vartija olikin tirehtörin viittauksesta jo avannut oven, ja tirehtöri näkyi astuvan jäykkänä ja arvokkaana rovastin koppiin.

"Tästä nyt näen" -- ajatteli Helena, -- "että vankien luo tunkeutuminen on todellakin jotain epähienoa ja minä olen syystä sitä hävennyt. Enpäs mennyt, kun oli tuttava!"

Mutta tirehtöri tuli jälleen ulos kopista, lähestyi Helenaa ja ilmoitti, että rovasti itse halusi häntä puhutella.

Ja vähän ajan kuluttua seisoi Helena tuon vanhan miehen edessä, joka hänen tullessaan nousi pienen pöytänsä äärestä. Tirehtöri rupesi tekemään jonkinlaista esitystä. Se pöytä oli todella täynnä kirjoituspaperia ja nopeinkin katsahdus niihin todisti, että rovasti todellakin kirjoitti postillaa. "Jeesuksen Kristuksen armosta ja hänen verensä kautta" -- ehti Helena lukea, kun hänen silmänsä vilaukselta käväsi papereissa.

Sitten poistui tirehtöri ja jätti heidät kahdenkesken.

Rovasti.

Hän oli tullut papilliselle uralle voimakkaan henkisen herätyksen kautta. Oltuaan nuorena ylioppilaana intohimoinen, rohkea ja hurjasteleva nuorukainen hän oli joutunut lestadiolaisen uskonlahkon vaikutuksen alaiseksi ja erään saarnaajan sanoista päätti katkaista kaikki entiset suhteensa maailmaan. Ensi innossa hän aikoi kokonaan luopua omaisistansa, jättää "peltonsa ja tavaransa" ja ajattelematta huomispäivän leipämurheita lähteä maailmalle saarnamiehenä. Tämä ajatus viehätti ja veti häntä. Hän tunsi olevansa valmis mihin kärsimyksiin hyvänsä, kunhan sai olla Herransa välittömänä opetuslapsena, jolle oli valta annettu tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa. Kokeneemmat uskonveljet sanoivat: aseta mielesi, ole hiljaa, niin Herra on puhuva sinun sydämmeesi ja tahtonsa ilmaiseva. Ja nuoruutensa koko hehkuvalla mielen loimulla hän nyt vaan maltittomasti odotti mitä Herra oli hänelle käskevä.

Mutta ennen tätä käskyä, eräänä kuultavana kevätiltana, niihin aikoihin, jolloin lehmät oli ensi kertaa laitumelle päästetty, hän kuuli metsästä omituisen helakan ihmisäänen kajahtelevan, joka karjaa kokoon huuteli. Yhtäkkiä hänet tempaa entinen villi intohimo ja hän tahtoo hinnalla millä hyvänsä nähdä sen naisen, jonka ääni oli juuri tuollainen. Muistamatta hetkeksikään uutta sielullista tilaansa hän riuhtasee pyssyn seinältä ja juoksee metsään. Eikä kauan kestänytkään ennenkuin hän huuteluja kuulostellen pääsi huutajan itsensä perille, tapasi sen aidan takaa kosteassa ja tiheässä koivikossa, vihreäin lehväin alta, valkosten runkojen keskeltä. Se oli suurikasvuinen, kalpeaihoinen nainen. Paksu letti jatkui vyötäisille huivin alta.

Hän hyppäsi aidan yli, tuli naisen luo ja sanoi: -- Koko päivän olen turhaan riistaa hakenut, löysinpä vihdoin!

Ja rohkea kun oli, kiersi kohta kätensä sen kaulan ympäri toiselle olalle. Kuitenkin vapisi hänen äänensä, kuu hän taas sanoi:

-- Tulethan minun riistakseni!

Ja sydän paisui.

Nainen ei vetäytynyt pois, vaan paljasti naurahtaen valkoset hampaansa. Sitten pani vasemman kätensä päällimäiselle aidakselle, niin että näkyi nimettömän kaksi kultaista sormusta.

-- Vai niin, -- sanoi toinen nähtyään sormukset ja laski kätensä naisen olalta, mutta vaikka hän tahtoi ottaa askeleen kauemmas tuli hän likemmäksi ja pystymättä mielensä kuohulta mitään sanomaan, koski taas häneen. Silloin nainen käänsi päänsä hänestä pois ja varoin rupesi irtautumaan hänen käsistänsä ja kun ei onnistunut, sanoi nopeasti:

-- Veli Jeesuksessa Kristuksessa, etkö tunne minua?

Silloin hän muisti nähneensä tuon ihmisen autuaitten kokouksessa, ja tyrmistyi. Kauhuissaan hän kävi molemmin käsin päähänsä. Mutta toinen sanoi vielä:

-- Minäkin ja minun mieheni tulemme lauantaina kokoukseen.

Ja näin sanottuaan kääntyi taas rauhoittuneena häneen päin ja jäi häntä uteliaasti katsomaan, kun hän, kuivia koivunoksia tieltänsä työntäen läksi kiireesti pois metsästä.

Hän ei tahtonut eikä voinut ajatella tätä tapausta sen enempää. Hän selitti sen niin, että kaikki oli tapahtunut kokonaan ulkopuolella häntä itseänsä, eikä se sentähden lannistanut hänen mieltänsä. Eihän hän myöskään ollut tiennyt, että se nainen oli naitu vaimo. Ja niin hän toistaiseksi luulotteli, että kaikki on hyvä, kun hän asian avonaisesti uskonveljille tunnustaa, itsensä edessä ei hän pitänyt itseään rikollisena, kun ei lukenut koko tapausta ikäänkuin omaan elämäänsä kuuluvana.

Tuli sitten lauantai-ilta, se ilta, jona autuaat kokoontuivat autuudestansa ilakoimaan, niinkuin hihhulilaisten tapa siellä päin on.

Hän oli jo unohtanut tapauksen, ja saarnan jälkeen raivokkaassa autuuden hekumassa hyppeli muiden mukana. Vilaukselta hän silloin näki joukossa paksun keltaisen letin, muisti silmänräpäyksessä kaikki, ja hurjistui vielä suurempaan iloon. Koko seurakunnan tempasi tavatoin mielen kuohu. Tuikkivat talikynttilät sammuivat ilman pyörteeseen, toiset hihkuivat ja hyppelivät, toiset syleilivät toisiansa. Ja niin sitten sattui hänen eteensä se nuori vaimo, joka myöskin oli hypyssä sylinsä avannut. Ja kun he katsahtivat toisiinsa, juoksivatkin he toistensa syliin, eikä mikään mahti olisi enää heidän lankeemistaan estää voinut.

Nyt hän ei enää voinut olla sisässänsä näkemättä olevansa heikko raukka, jonka vaan täytyy kaikessa hiljaisuudessa jatkaa taisteluaan vanhoja intohimoja vastaan. Tämä tapaus oli hänelle selvä vastaus: sinä hait suurta tehtävää, siinä se on: voita intohimosi!

Mutta tämä tehtävä näytti hänestä värittömältä eikä herättänyt hänessä mitään halua. Siinä tuntui niinkuin pettymystä sille, joka oli kuvaillut voiton sankarina kerran kulkevansa halki maailman Mestarin ennustusta toteuttaen.

Hän kätki tämän epäilyksen sydämmehensä, niin kauas, ettei itsekään tiennyt kätkeneensä. Ja pian näkivät ihmiset, että hänen aikeensa eivät olleet kutistuneet, vaan että hän päinvastoin oli ikäänkuin entistäkin enemmän tarmoa itseensä kerännyt.

Sillä olihan olemassa toinenkin tie.

Hän jätti hihhulilaisuuden, rupesi lukemaan Luteruksen kirjoituksia ja otti itsellensä vaimon. Pian hän myöskin suoritti yliopistossa tarvittavat jumaluusopin tutkinnot ja muutti sitten pois toisiin seutuihin. Hän pääsi ensin kappalaiseksi etelä-Suomeen.

Luterus vakuutti voimakkaasti ja pontevasti, että taisteleminen intohimoja vastaan on turhaa oman ansion tavoittelemista ja että pappina kyllä voi olla nainutkin mies.

Luteruksen näitä vakuuttaessa tuntui asia hänestä niin selvältä, ettei hän voinut ymmärtää miksi hän ollenkaan niin tarkkaan tutki Luteruksen kirjoituksia. Ja kuitenkin piti hänen niitä aina tutkia pysyäkseen siinä vakaumuksessa.

Niin hänestä tuli ankara luterilainen, toimelias ja kuuluisa valtiokirkon pappi. Niinkuin suuri hyötyisä tammi hän nopeasti ja syvältä levitteli maallisen mahtinsa juuria. Seurakunta valitsi hänet kirkkoherraksensa. Niin pääsi tämä haarainen juuri pappilasta kiertämään koko kunnan. Ja kunnasta se kiertäysi pian valtiolliseenkin elämään, sillä aikaisin hän jo valittiin valtiollisen eduskunnan jäseneksi.

Mitä vanhaan intohimoon tulee, ei olisi paremmin luullut voivan käydä. Sielu näytti saaneen täyden rauhan. Ensi lemmen huumaus nuoreen vaimoon oli pian vaihtunut hiljaiseen säännöllisyyteen ja näytti tyydytettynä herpoutuneen suloiseen, onnelliseen perherauhaan, jättäen nyt täyden vapauden aatteelliselle ja henkiselle kasvulle. Itsestänsä aukeni hänelle uusi onni, pappilan laaja talous kävi loistavasti käytännöllisen ja vielä jotenkin ilosen vaimon käsissä.

Muistot nuoruuden voimakkaista aatteista olivat loppumattomana lähteenä saarnoille, niin ettei hän itse eikä kukaan muu olisi voinut epäillä, ettei häntä elähyttänyt veres uskontuli; kirkko oli aina täynnänsä sekä oman pitäjän väkeä että vieraidenkin seurakuntien kaukaa tulleita kuulijoita.

Niin hän eli ja vanheni pappilassansa. Mutta syvimmässä sydämmen sopukassa, siinä syvyydessä, jossa ei ajatella sanoin ja jota hän ei tosin mitenkään lukenut omaan kirkkoherrakuvaansa kuuluvaksi, alkoi aikaa myöten liikehtiä omituisia ilmiöitä.

Kun hän saarnaa miettiessänsä katseli ikkunasta tyynen jokilahden yli, mihin metsät kuvastuivat, niin teoloogiset ajatukset ja muistot yhä useammin nukahtivat kyllääntyneinä kahilikkoon ja sen sijaan kasvamistaan kasvoi kumma kaiho johonkin salaperäiseen, vieraaseen naiseen, joka häämöitti ajatuksissa ja hengitti irstautta viattomaan luontoon. Se oli alussa epämääräinen, se oli milloin jossain joen kalvolla, milloin väikkyi alastonna samettisen männikön varjossa, milloin muuten värisi autereisessa ilmassa -- ja maanitellen kutsui, ilman selvyyttä repi sydäntä.

Tämä herätti hämäriä muistoja. Kirkkoherra kokosi järkiajatuksensa ja ponnisti yhteen kaikki voimansa.

-- Saatana! -- huudahti hän ja hyökkäsi istuviltaan. Hän hengitti syvään ja riemuitsi voitostansa. Silmänräpäyksessä olikin lahti ja auer ja samettinen männikkö taas hyvän palveluksessa, ainoastaan Luojan luonnon puhdasta kauneutta. Ja todella oli niin, ettei se utuinen nainen enää ilmestynytkään kahilikkoon, ei metsän laitaan eikä joen kalvolle. Sillä ei tarvinnut kuin muistaa tätä voittoa, niin se jo pakeni.

Mutta eikö se missään enää ilmestynyt? Eihän se tarvinnut kahilikkoa eikä väräjävää auerta ilmestyäkseen. Jos pani silmät umpeen, niin se tuli kaarrellen pimeydestä, istui eteen, rupesi leikittelemään eikä kieltänyt mitään. Taikka tapahtui, että kirkkoherra näki kaukaa tieltä ihmisen ja näki hameen hulmuavan askelia myöten, niin se jo oli hän. Ja tieltä se siirtyi ajatuksiin ja siellä se jo tunsi valtansa.

Kirkkoherra meni vihdoin pääkaupungin parhaan lääkärin puheille.

Hän teeskenteli olevansa papillisilla asioilla ja sanoi lääkärille: -- Tulinpa neuvoa kysymään. Minullakin on näette hoidettavia niinkuin teillä. Ja miksei maallinen lääkäri ja hengellinen lääkäri toisinaan keskenänsä neuvottelisi.

-- Ei mikään voi olla sen suotavampaa -- vastasi siihen maallinen lääkäri.

-- No niin, otaksukaamme, että eräs onneton on joutunut aistillisuuden pauloihin, -- ei tavallisessa merkityksessä, vaan niin, että mielikuvitus ei jätä häntä hetkeksikään rauhaan -- että...

-- Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.

-- Hän näkee selvästi, että tuo on saava surkean lopun, -- mutta ei kuitenkaan mitään voi --

-- Niin, niin, tapaus ei ole mikään harvinainen.

-- Tiedättekö siis jotain lääkityskeinoa sitä vastaan?

-- Onko asianomainen naimisissa? -- kysyi lääkäri vastauksen asemasta.

-- On, -- vastasi kirkkoherra.

-- Hm, -- pani lääkäri, ja näytti niinkuin nyt vasta kysymys olisi saanut hänen mielestänsä vaikean muodon, sillä hän oli valmistunut sanomaan: menköön naimisiin!

Nyt hän neuvoi kylpyjä ja kehoitti mitä tarkimpaan säännöllisyyteen avioelämässä --.

Uutta oli tässä neuvossa kirkkoherralle kylvyt, mutta mitä jälkimäiseen neuvoon tulee eli säännöllisyyteen, niin sen hän jo ennenkin oli tiennyt. Hän oli aina ollut säännöllinen aviomies.

Mutta ei kylvyistä ollut apua eikä myöskään siitä erikoisesta ruokajärjestyksestä, jota sama lääkäri sittemmin neuvoi.

Ei auttanut yhä kasvava ikä, ei heikontuvat voimat eikä vanhentuva mieli.

Aina ja aina oli sama elämäniloa myrkyttävä ristiriita sydämmen syvyydessä: kyllästymys omaan vaimoon ja vieraiden naisten kuvat. Kaikki entiset ajatukset elämästä särkyivät tähän kaksinaisuuteen. Toivoton paino laskeutui kaikille näköaloille ja raukean lasiseksi meni silmäin katse.

Naishaamut eivät sittenkään jättäneet häntä. Ne eivät enää vaatineet häneltä hurjan rohkeata, suinpäin pahaan syöksymistä. Ne huvittelivat häntä hänen ajatuksissansa ja ehdottelivat hänelle salateitä.

"Täällä sinä kidut ja kuihdut", kuiskaili se utunainen kerran hänen korvaansa. -- "Katso sinä jo olet kohta ukko, etkä vielä ole pidellyt minua kädestäni etkä hivellyt minun ihoani. Houkka! Sinä _tahdot_ irtautua ja upota minuun, mutta sinä olet aina pelännyt 'mitä ihmiset sanovat'. Semmoisista vaikuttimista ne muutkin pikkusielut jäävät elämää vaille ja kuolevat sitä maistamatta."

Kirkkoherra tiesi hyvin, että tämä oli valhetta, kiusaajan puhetta, mutta hän kuunteli sentään kuten vanhaa tuttua nuottia.

Se jatkoi:

"Mutta vaikka niinkin on, saisit sinä vieläkin tulla minua katsomaan. Voisithan sinä pettää ihmiset ja ottaa osasi salassa heiltä, niin ettei kukaan tiedä sinun nähneen minua ja kosketelleen minua. Ihan lähellä, rajan takana, kiehuu suuri valtakunnan kaupunki, jossa sinä voit olla näkymätöin niinkuin pisara meressä, -- ja niin sinä vieläkin löydät minut!"

Ei tarvinnut tämän ajatuksen kuin välähtää kirkkoherran mielessä, niin koko hänen ruumiinsa vavahti rikollisesta mutta suloisesti tainnuttavasta sykähdyksestä. Ja vaikka hänen huomaamattansa vesi pusertui silmiin, jännittyi hänen tarmonsa kuin pilviin nousevan kotkan ja hän syvimmässään tunsi, että asia oli siinä silmänräpäyksessä _päätetty_.

Ennen ratkaisevaa askelta hän rukoili kuin uutimen takaa, vanhasta tottumuksesta löytäen sopivia sanoja:

"Suuri, armollinen Luoja, sinä tiedät kuinka olen taistellut kiusaajaa vastaan! Tämä on yli minun voimieni! Olenko minä sairas, vai olenko minä sinun hylkäämäsi. Jos sinun poikasi on kuollut meidän synteimme edestä, niin vapahtakoon hän minutkin siitä mitä olen päättänyt tehdä. Vapahtakoon hänen verensä minut edeltäpäin siitä mitä tulee tapahtumaan, amen!"

Epätietoisena ja surullisena nousi rovasti rukouksistansa. Ei hän ollut varma siitä, oliko hän kenties sulkenut tällä rukouksella rikoksen mahdollisuuden itseltänsä ja aikoiko Jumala nyt todella tehokkaasti auttaa häntä: mutta ei hän osannut iloita, jos niin oli. Jonkun aikaa tämän jälkeen hän kulki tunteettomana, kunnes tuli lauantai, jolloin hän kirjoitti saarnaansa ja koetti kohota hengessä. Sunnuntai meni sitten tavallisissa kirkkotoimituksissa, mutta maanantaina hän, ajattelematta edeltäpäin, rupesi päivällisillä yhtäkkiä tekemään asiaa joillekin matkoille ja sitoi tahallaan itsensä äkkiarvaamatta näillä omilla puheillaan.

Itsessänsä hän siitä iloitsi, mutta samalla tulvi hänen sydämmestänsä sykähdykset kuin repivästä haavasta.

Se seikka, että hän sitten todella astui junavaunuun, tapahtui kuitenkin melkein vahingossa. Hän oli seisonut asemalla, aikeissa lähteä hevoskyydillä pitäjän toiseen päähän papillisille asioille. Mutta hevosta odottaessa kuului hyvin kaukaa junan vihellys, ja suoran linjan päästä rupesi näkymään pieni musta piste ja syrjään poikkeava savuviiva. Jokin vavahutti rovastia. Kaikki veri syöksähti sydämmeen ja jätti polvet vapisemaan. Ja sama huumaava rikollisuuden sykähdys taas tuli ja meni, tuli ja meni, tuli ja meni. Samassa kulki asemapäällikkö puutarhasta asemahuoneen ovea kohden, arvattavasti pukeutumaan virka-asuunsa. Ja mennessään hän tervehti rovastia. Silloin rovasti pysäytti hänet ja sanoi hymyillen ja muka epätietoisena:

-- Omituinen sattuma! Sain juuri kirjeen, että minun pitäisi olla huomenna Pietarissa ja siinä tapauksessa minun pitäisi lähteä juuri tuolla junalla, mutta --

-- Mutta? -- kysyi asemapäällikkö.

-- Vaimolleni en ole ehtinyt mitään ilmoittaa ja kirjeen kirjoittaminen hänelle lienee jo myöhäistä. Aijoin siis kysyä, ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja suullisesti antaa hänelle --

-- Mielelläni --

-- ja suullisesti antaa hänelle --

-- mielelläni -- mielelläni --

-- Kiitos, kiitos! -- antaa hänelle tieto että --

-- Minä voin vielä tänäpäivänä pistäytyä pappilassa --

-- Jaha, jaha, -- että minä en mitenkään ehtinyt -- ja lähetän tuhannet terveiset --

-- Mielelläni, mielelläni, kyllä minä vielä tänäpäivänä. -- Mutta ilman pilettiä en sentään laske teitä, leikki asemapäällikkö ja he menivät nauraen ja yhtaikaa puhuen sisälle.

Ja juna porhalti esille ja rovasti astui vaunuun. Ja kun hän heittäytyi sohvaan ja kun maat ja metsät alkoivat vilistää ikkunan ohi, vavahutti häntä taas sama tainnuttava sykähdys ja silmät vierähtivät pyörryksiin. Mutta peläten ajatuksiinsa vaipumista hän sytytti sikarin ja antautui puheliaana ja huvittavana matkamiehenä tuttavuuksia tekemään.

Tämä oli rovastin ensimäinen matka valtakunnan kaupunkiin.

Siitä pitäen teki rovasti joka vuosi kevätpuoleen matkustuksen Pietariin, viipyen siellä milloin pitemmän milloin lyhemmän aikaa. Kun ihmiset häneltä tiedustelivat missä asioissa hän Pietarissa kävi, rupesi hän aina pitkällisiin ja väsyttäviin selityksiin matkansa erilaisista tarkoituksista. Muuten hän oli niinkuin ennenkin, huvittava seuramies ja alkoi pitää pappilassa entistä ylellisempää elämää alituisten vieraiden ympäröimänä. Hänen saarnansa myöskin paranivat vielä entistäkin paremmiksi. Niissä tuntui syvä, vaikuttava elämänkokemus, ja joskus ne ikäänkuin valittavan lapsen liikuttavuudella kääntyivät pelastajan puoleen armoa ja anteeksiantamusta etsien. Kyyneleet silloin vierivät hänen ja kaikkien sanankuulijain silmistä. -- Paremmin, liikuttavammin ei olisi yksikään pappi voinut sydämmen sisimpiä kieliä värähytellä.

Ja kaikki epäillyttävät huhut, jotka itsepintaisesti ja yhä kasvaen liikkuivat rovastista, työnnettiin tämmöisten saarnojen jälkeen aina sittenkin taka-alalle.

Kunnes tuli tuo viimeinen tieto kunnan nimessä tehdystä rahannosto-yrityksestä. Silloin yhtäkkiä uskottiin todeksi kaikki mitä hänestä vuosikausien kuluessa oli puhuttu, ja se ei suinkaan ollut vähäistä. "Hän onkin susi lammasten vaatteissa", sanottiin. Ja siis kaikki hänen kauniit sanansa lunastuksen autuudesta olivat ihmisten mielestä pelkkää teeskentelyä. Hävetköön nyt siellä teoistansa!

* * * * *

-- Lapseni, -- sanoi rovasti, kerrottuaan Helenalle pääpiirteet elämästänsä, -- minä olen täydellisesti ansainnut tämän häpeän; enkä minä _sitä_ onnettomuutta sure enkä ole _sen_ tähden silmiäni kuiviin itkenyt. Mutta se minua kauhistuttaa kuinka voi ihminen, joka on lunastettu, sittenkin syntiä tehdä. Ah, koko elämäni ajan on tämä kysymys repinyt minun sieluani. Onko se valhe, että minä olen lunastettu ja ettei minun syntiäni lueta minulle? Mutta mistä on tämä rauha minun sydämmessäni? Keskellä maallista häpeää, keskellä myös omaa katumuksen tuskaa riemuitsee minun sieluni niinkuin enkelien hiljainen ylistysvirsi. Katso, täällä häpeähuoneessa kirjoitan minä sen armon rajattomuudesta, jota sieluni tuntee. Täällä, missä muut kituvat, täällä minä iloitsen, enkä ole vielä missään muualla niin iloinnut. Sillä ei missään eikä koskaan ennen ole armo ja anteeksiantamus semmoisella autuudella sieluani täyttänyt.

-- Voi, rakas, rakas setä, -- sanoi Helena, -- tuon minä voin niin-niin hyvin ymmärtää, sillä myös minä uskon, ettei mitään tuomiota ole, vaan ainoastaan rakkaus. En koskaan eläissäni ole toisin voinut ajatella. Ja jos vaan tietäisin _kuinka_, niin kaikki ovet aukasisin ja hävittäisin tämän vankilan.

Rovasti huokasi ja hänen katseensa meni hetkeksi pilveen.

-- Lapseni, tuskin tahtoisinkaan täältä pois. En tiedä jaksaisinko enää tuntea, että taas rikon tätä armonliittoa. Voi minua, voi minua!

-- Minä olen tavannut teidän vaimoanne, -- sanoi Helena, kääntääkseen rovastin huomion muuanne. -- Ja hän pyysi toimittamaan teille tervehdyksensä.

Rovastin tuli kyyneleet silmiin. Mutta hänkin tahtoi, seuraten Helenan esimerkkiä, kääntää keskustelun keveämmäksi.

-- Et sinä lapseni ole vielä naimisissa? -- kysyi hän hellästi.

-- En, sanoi Helena.

-- Olet yhä kihloissa?

-- En ole sitäkään, -- sanoi Helena.

-- Mutta, odotas, kuinka se taas olikaan -- minä muistelen -- --

-- Minä sanon setälle ihan-ihan niinkuin se asia oli ja yhä on: minun silloinen sulhaseni --

--- Kyllä, kyllä. -- Georg, -- kyllä minä muistan.

-- Niin juuri, Georg, -- niin hän tahtoi ensin tulla kapteeniksi ja muuta semmoista, mutta minä taas olin silloin ja olen nytkin itseni suhteen sitä mieltä, että niinkauan kuin _voi_ olla menemättä naimisiin, niinkauan _pitää_ olla. Niin että meidän ajatukset sopivat siinä asiassa yhteen, ja kaikki jätettiin sillensä.

-- Vai sitä mieltä sinä olet.

-- Sitä mieltä.

-- Olin minäkin kerran eläissäni sitä mieltä.