Part 14

Jonkun ajan kuluttua hän tulikin ja rupesi sanomaan jotakin, mutta purskahti niin hervottomaan itkuun että sortui maahan, eikä hänen suustaan voitu mitään tietoja saada.

Vihdoin saapui Brummerin lähettämä aliupseeri.

Luutnantti Saurén oli ampunut itsensä.

Ampunut rikki nuoren elämänsä, ampunut halki kaikki suunnitelmansa, pannut poikki kaikki häävarustukset, suvun toiveet särkenyt, morsiamen murtanut.

Miksi! Miksi! Miksi!

Toverukset saivat sen tietää pataljoonan lääkäriltä. Heidän mielensä masentui vielä enemmän, vaikka he kaikki päättivät, ettei hän muuten olisi voinut menetelläkään.

Täynnä vaaroja on luutnantin elämä, olipa sota eli rauha.

Yksin.

Klubiin saapuneista Helenaa koskevista tiedoista oli oikein kerrottu ainoastaan se kaikille tunnettu asia, että hänen äitinsä oli kuollut. Se olikin lähimpänä syynä hänen haluttomuuteensa esiintyä vaaleissa puvuissa.

Kertomus taas hänen kihlauksestansa sosialistin kanssa oli siinä kohden perätön, että olihan tuo kihlaus päinvastoin purkautunut. Ja vaikka hän kyllä oli tämänkin asian ottanut kovin sydämmelleen, että olisi melkein senkin vuoksi mustissa käynyt, niin pelastuksekseen ja suureksi lohdutuksekseen hän pian sen jälkeen luki lehdistä uutisen, että Reinhold Korpimaa oli mennyt kihloihin erään varakkaan liikemiehen tyttären kanssa.

Luutnantti M:n tuoma huhu, että Helena olisi tullut jumaliseksi ja ruvennut saarnailemaan, oli taas syntynyt väärinkäsityksestä.

Oli kyllä totta, että hän nyt äitinsä kuoltua, kun ei hänellä enää ollut ihmisten joukossa kehen turvautua, oli yhä useammin tullut siihen ajatukseen, että tuo "Se", joka yksin enää lakkaamatta vaati kaiken muuttumista maailmassa, ei ollut mitään muuta kuin se Kaikkivaltias, joka puhui samaa jokaisen ihmisen sydämmessä. Ja silloin hän tiesi varmaan, että elämä on iankaikkinen, ja iloitsi siitä. Hän oli ruvennut yksinäisyydessään ajatuksissa ikäänkuin keskustelemaan sen kanssa ja sanomaan sille _sinä_. Mutta ei hän suinkaan, nyt yhtävähän kuin ennenkään, ollut omistanut mitään erikoista uskontunnustusta, eikä myöskään millään erikoisella tavalla, ei silmäin nostamisella, ei kasvojensa peittämisellä, ei käsien ristiinpanemisella, ei polvien notkistamisella eikä kirkonkäynnillä "palvellut Jumalaa".

Saarnailemisen huhu perustui seuraavaan: Surtuaan äitiänsä ja itkettyään itsensä melkein piloille, oli Helenalle istuessa eräänä hämärän hetkenä omassa huoneessansa, tullut semmoinen lohduttava ajatus, että oikeastaan tuo sureminen oli mamman tahtoa vastaan, sillä mamma oli nyt "siinä", yhtä "sen" kanssa, ja siis paljon elävämpi kuin Helena itse elävimmillään ollessaan.

Nämät ilmestykset antoivat hänelle sanomatonta elämän tarmoa.

"Minä olen todellakin täydellinen nolla", -- päätti hän. -- "Tässä minä istun, ja mitä minä olen saanut aikaan, en mitään! Keltä minun tarvitsee kysyä mitä minun on tekeminen, ei keltään! Ja nyt minä otan ja menen vankilaan ja haen sieltä sen Souvari-Heikin, sillä hän on jälleen siellä. Niin minä teen."

Hän iloitsi koko sydämmestään tämän päätöksen tehtyään. Eikä mitkään vaikeudet häntä pelottaneet.

Entisten tuttujensa joukossa oli hänellä myöskin muutamia "uskovaisia", jotka kävivät vankiloissa hyväätekeväisissä tarkoituksissa. Ja näiden kautta Helena rupesi toimittamaan, että hänkin saisi käydä siellä. Sillä pappa-vainajan vuoksi hän ei tahtonut tutuilleen levittää tietoa oikeasta suhteestaan tuohon mieheen, vaan aikoi esiintyä muka yleisesti vaan hyväätekeväisissä tarkoituksissa liikkuvana, samoin kuin muut.

Näin syntyivät huhut saarnailemisesta.

Mitä vihdoin ranskan tunteihin tulee, niin oli totta että Helena antoi paljon tunteja ihmisille eri kielissä, myöskin ranskassa. Erityisesti Georgiin nähden olivat asiat taas tällaiset:

Kerran oli Helena, juuri vankilasta tullessaan, kulkenut erään kadun ylitse, ja vilkaistuaan pitkin tätä poikkikatua hän näki Georgin tulevan kasarmista päin.

Arvellen Georgin nähneen, että Helena oli hänet huomannut, ei hän tahtonut mennä ohitse, vaan pysähtyi ja käytti tilaisuutta katsellakseen mimmoinen Georg nyt oli ajutantiksi tultuaan. Helena katseli eikä voinut ratkaista oliko Georg luonnostaan niin soma, vai oliko se itsetietoisesti tehtyä. Paljon oli kyllä ulkonaistakin. Tummanviheriät housut sievosesti kapenivat jalkaterään päin. Ajutanttikannukset kilahtelivat kantapäissä; harmaa palttoo istui niinkuin valettu hänen solakalla vartalollansa ja korkea kaulus piteli hänen päätänsä omituisen hauskasti kangistuneena. Tämä kaikki tosin saattoi olla uniformun syy. Niinkuin aina ennenkin, rakasti hänen musta, tavattoman tiheä tukkansa ohimon seutuja ja korvan edustaa. Ehkä hän myöskin harjalla vähän auttoi sitä etupuolelle. Ja lyhyeksikin leikattuna se siinä vielä löysi kihartumisen tilaisuutta. Upseerilakki oli hänellä hiukan silmillä, niinkuin luutnanteilla yleensä. Niska taas muodosti jäykän ja suoran linjan selän kanssa. Oliko se nyt kaikki uniformusta, vai tahallaan?

"Kyllä se yhä vaan on täydellinen upseeri", -- päätti Helena.

Georg ei ollut huomannut Helenaa, sillä heti huomattuaan hän alkoi ketterästi jouduttaa sotilaallisia askeleitansa. Pää nyykäytti kohta tervehdystä ja käsi teki liikkeen, joka käski odottamaan, ilmaisten, että oli jotain asiata.

He olivat koko tänä aikana sangen vähän tavanneet toisiansa. Georg oli selvästi tahallaan välttänyt Helenaa.

Viimeiksi he olivat tavanneet toisensa mamman hautajaisissa. Olivat seisoneet haudalla ja itkien puhuneet hänestä.

Mutta siitä oli jo neljä kuukautta. Sitä uteliaampi oli Helena saamaan tietää, mitä kumman asiata Georgilla saattoi olla.

Asia oli nyt semmoinen, että Georg pyysi Helenaa antamaan hänelle ranskan tuntia.

Helena rupesi nauramaan ja kysyi mitä ihmettä hän ranskan kielellä aikoi.

Georg vähän punastui, mutta rupesi kohta totisesti selittämään mistä syystä ranskan oppiminen oli hänelle välttämätön. Insinööritieteet olivat paraiten esitetyt ranskan kielellä.

-- Tule vaan! -- sanoi Helena siihen. Ja niin he päättivät tunneista. Keskiviikkona ja lauantaina iltapuolella.

Kun Helena tuli kotiin tämän kohtauksen jälkeen, tunsi hän kohta olevansa levoton.

"Tulee toinen aika" -- oli mamma kerran sanonut: -- "ja saa nähdä kestätkö sinä yksinäisyyttä." Nämät sanat muistuivat hänelle nyt niin-niin elävästi.

Ja jos se todella olisi tapahtunut muulloin, ei hän mitään olisi pelännyt, mutta juuri tähän aikaan! Georg oli ainoa elävä ihminen, joka muistutti hänelle vanhaa kotia ja menneisyyttä, ja joka vielä päälliseksi suri sitä mitä hänkin suri. Ei myös kukaan häntä itseään tuntenut niinkuin Georg. Niin että silloin kuin Georg ehdotti ranskan lukemista, oli Helenaan valahtanut omituinen epäillyttävä ilon ja autuuden tunne; ei hän voinut sitä itseltänsä kieltää.

Kunpa nyt siis vaan osaisi erottaa toisistaan nuo kaksi: luonnollisen, luvallisen kiintymyksen siihen henkilöön, jota mamma oli rakastanut, ja sitten tuon toisen luvattoman, joka yhä näytti pienimmästäkin aiheesta olevan valmis liekkiin lehahtamaan.

Varmemmaksi vakuudeksi hän meni kaapille, jossa säilyivät mamman jättämät pienet tavarat ja otti eräästä laatikosta kirjepakan. Siinä kirjepakassa oli mamman Georgilta saamien ja Helenan omien kirjeiden joukossa myöskin se kirje Georgilta, jota mamma oli kerran aikonut hänelle lukea, mutta Helena oli silloin keskeyttänyt. Monta kertaa oli hän mamman kuoleman jälkeen sitten taistellut uteliaisuuttansa vastaan haluten sittenkin lukea mitä siinä kirjeessä seisoi. Mutta hänellä oli selvä aavistus, että jos siinä on jotakin tunteellista ja hän tässä yksinäisyyden mielentilassa sen lukee, niin pääsee kaikki irralleen eikä hän sitä liekkiä enää tukehutakaan. Monasti hän oli ottanut pakan käteensä, mutta aina sentään lopuksi vienyt takasin. Kerran hän nukkui koko yön kirjepakka tyynyn alla, ja vasta aamulla oli häveten vienyt takasin laatikkoon. Sen jälkeen se olikin pysynyt koskematta.

Mutta nyt hän sen otti esille toisessa tarkoituksessa.

Pitkän aikaa hän tosin nytkin istui kirjepakka kädessä. Ei olisi tarvinnut muutakuin katsahtaa jotenkin keskelle ja kolmen neljän joukosta löytää se oikea. Mutta hän ei antanut pakan hajota kahtia. Hiljaa hän nousi, rupesi hangolla sekottamaan uunia ja samalla viskasi koko pakan hiilien sekaan, joista kohta pohahti savuiset liekit uunin täydeltä.

Helena avasi ikkunan ja istui katsomaan ulos, pää käsiensä varassa.

"Siellä te käytte sotia ja valloitatte maailmoita ja olette Napoleoneja. Mutta ihan yhtä suuri työ oli minulle polttaa tuo kirje," -- ajatteli hän.

Vähän ajan perästä hänen rupesi tulemaan ikäänkuin ikävä eikä tuntunut kylläksi halua tavallisiin töihinsä.

Hän pelästyi. Nousi ylös nopeasti, sulki ikkunan ja sytytti lampun.

Ja pitkälle yöhön hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, vihkoja korjaten, ja rupesi sen tehtyään vielä muistiinpanojansa kirjoittamaan.

Kun heidän uudistettu tuttavuutensa Georgin kanssa näin oli jonkun aikaa kestänyt, teki Helena sen varman havainnon, ettei Georg koskaan sanallakaan kajonnut heidän väleihinsä tai yleensä entisyyteen. Hän oli nähtävästi kaikki unohtanut, eikä Helenan läsnäolo tuntunut herättävän hänessä mitään muistoja tai tunteita.

Hän tuli aina ilosena, pani miekkansa nurkkaan oven suuhun, kertoi vapaasti ja huolettomasti jotain upseeriklubin tapahtumia, ja ainoastaan yhden ainoan kerran hän ranskalaisessa puheluharjoituksessa sattumalta satutti vahingossa _sitä_.

Heillä nimittäin syntyi tämmöinen harjoituskeskustelu. Helena kysyi kirjan mukaan:

-- Dites moi, cher ami, avez vous aimé quelque fois?

Georg vastasi:

-- J'ai aimé plusieurs fois. -- Ja naurahti siihen.

Jonka jälkeen Helena myöskin naurahti ja sanoi nyt omin päin, ilman kirjaa:

-- Tres joli. Maintenant, racontez quelque chose de votre second amour.

-- Pourquoi pas du premier?

[Suomeksi: Sanokaa, ystäväni, oletteko koskaan ollut rakastunut? -- Olen useammankin kerran. -- Hyvä; kertokaa siis jotain toisesta rakkaudestanne. -- Miksei ensimäisestä?]

Helena punastui, mutta Georg rupesi nauramaan ihan luonnollisella äänellä.

Tämä kaikki osotti, että hän on kokonaan vapaa entisestä.

Ja kun niin oli, niin oli Helenan verrattain helppo pysyä päätöksessään ja rajoittaa kiintymyksensä Georgiin ainoastaan niinkuin henkilöön, jota mamma oli rakastanut.

Vankilassa.

Ei Helenan pääsy vankilaan ollut lainkaan niin vaikea kuin hänelle oli ensin kuvailtu. Mutta siihen helppouteen oli erikoinen syy. Hän teki nimittäin kohta ensi näkemältä sangen miellyttävän vaikutuksen tirehtöriin.

Tirehtörin huomiolla ja avuliaisuudella ei ollut mitään rajoja. Hän keskusteli kohta vankilan pastorin kanssa ja toimitti Helenalle vapaan pääsyn kaikkialle. Vartijoille annettiin käsky avata hänelle jokainen koppi minkä hän vaan osotti. Ja ainoa heidän toivomuksensa oli, että Helena ei kuitenkaan vaikuttaisi miesosastolla, koska -- sanoivat he molemmat nauraen -- Helenan ulkomuoto ja olento -- --. He eivät katsoneet tarpeelliseksi lopettaa lausettansa sen paremmin.

Tämä ehto oli tosin pettymys Helenalle Souvari-Heikin tapaamiseen nähden. Mutta nyt aluksi hän oli siihen tietysti suostuvinaan.

Ei kulunut kuin joku viikko, niin he olivat tirehtörin kanssa jo parhaat ystävät.

Se seikka, että ihmiset hänen ulkomuotoonsa niin kiintyivät, auttoi häntä täällä vankilassakin pääsemään pian heidän läheiseen tuttavuuteensa, sillä kaiken ulkonaisen lähentelemisen Helena aina osasi kääntää vaan välittömään tuttavuuteen pyrkimiseksi, ja vapaudellaan ja avomielisyydellään sai heidät vaarattomiksi ystävikseen. Niinpä itse tirehtörikin, vaikka oli pinttynyt virkamies, esiintyi ennen pitkää Helenan edessä peittelemättä semmoisena kuin oli, puhui joskus suorastaan poikamaisuuksia, ja lausui avonaisesti semmoisia mielipiteitä, joita ei olisi kuuna kullan valkeana kellekään muulle ilmaissut, ne kun olisivat ehdottomasti heikontaneet hänen virka-arvoansa.

Helena sai hänet kahdenkeskisessä keskustelussa myöntämään ihan kaikki aatteensa tosiksi. Kaikki oli tässä maailmassa nurinkurista. Kaikki olisi pitänyt muuttaa, ja elää ihan toisella tavalla. Myöskin vankilaa koskevissa asioissa hän antoi myöten. Kerran, kun he jäivät iltasella kansliahuoneeseen keskustelemaan, rupesi tirehtöri itse valittelemaan, että tämä vankila tekee ihmiset pahemmiksi kuin ne olivatkaan, sillä sen sijaan että pahat pitäisi saada erilleen toisistaan, niin ne täällä päinvastoin koottiin kaikista maanääristä yhteen toisiansa saastuttamaan ja turmelemaan.

-- Mutta jos vankila ei paranna vaan turmelee, niin miksi ollenkaan on vankila? -- sanoi Helena.

-- Tjah, -- pani tirehtöri, -- vankila on historiallinen tosiasia: on aina niin ollut, siksi nytkin niin on.

-- Mutta miksi _te_ palvelette täällä?

-- Ha-ha, minulla on perhe ja lapset. Perhe ja lapset! sehän se on kaiken kierouden alku ja perustus. Jos suoraan puhutaan, -- ah, kuinka tämä kaikki minua hermostuttaa. Minä en voi nähdä eteeni, minua rasittaa kaikki, minä tunnen selvästi, että kadotan liian aikasin elämäni, kadotan kaikki mahdollisuudet todelliseen kehitykseen. -- Olisihan minustakin voinut tulla "elävä ihminen", niinkuin te sanotte, -- mutta päivä päivältä se on yhä varmemmin myöhäistä. -- Minä kadotan yhden sielunkyvyn toisensa jälkeen, en osaa enää keskittää mihinkään ajatuksiani, muistinikin jo heikkonee, minua ei huvita mikään mikä tavallisia ihmisiä huvittaa. Ja kuitenkin olen vasta 40 vuotias, -- parhaassa miehuuden iässä. -- "Rakastaa lähimmäistä", te sanotte; suokaa anteeksi, se on nyt toki vähin huvittavaa, ja sitäpaitsi -- uh! -- täälläkö vankilassa! ketä täällä rakastaisi? Myöntäkää itse: -- tämä on paikka missä kasvaa inho ihmisiin. Sitäpaitsi, siinä merkityksessä kuin te tarkoitatte ei voi koskaan rakastaa ihmisiä, jotka ovat minun vallassani, komennukseni alaisia. Heidän suhteensa minä on voi koskaan olla muuta kuin virkamies.

Helena kuunteli juhlallisella hartaudella hänen puhettansa, eikä uskaltanut enää mitään lisätä tai edes myönnellä, peläten että tirehtööri saa halun väittää häntä vastaan ja niin tulee pois tästä harvinaisesta, hienosta ajatussuunnastansa. Kaikki tirehtörin lauseet olivat juuri sitä mitä Helena oli juuri hänelle hokenut, mutta hän ei sitä nyt huomannut ja puhui omina ajatuksinaan.

-- Mutta nythän on jo aivan pimeä, -- sanoi Helena hiljaa, koettaen lähteä huomaamatta ja häiritsemättä, että tirehtöri jäisi edelleenkin samoihin mietteihinsä.

-- Niin se on, niin se on, -- huokasi tämä vielä: -- kenties te, joka olette tullut tänne vankeja lohduttamaan, kerran tulette siihen havaintoon, että tämän vankilan tirehtöri itse enin kaipaa teidän lohdutustanne, -- ja on pahin kaikista.

He erosivat ystävinä, molemmissa sama nöyrtymys, jonka läpi ei tuntunut mitään virallista, vieraisuutta, ja heidän henkensä oli yksi ja vapaa.

Kulkiessa vankilasta Helenan sielu riemuitsi.

"Onnistunko minä; onnistunko saada edes yhdenkin ihmisen ajattelemaan ja tuntemaan _sillä_ tavalla?"

Ja hän huomasi innoissaan kulkevansa tarpeettoman pian, ja hiljensi äkkiä ja huokasi naurahtaen rinnan täydeltä, nauttien leppeästä tuulesta ja kuusta, joka nopeasti riensi pilvien lomitse.

* * * * *

Ensimäinen vanki, jonka yhteyteen Helena tuli, ei siis ollut Souvari-Heikki. Hänen tapaamista Helena lykkäsi yhä tuonnemmas ja tuonnemmas, myöskin siitä syystä, että se oli hänelle vähin helppoa ja vähin mieltäkiinnittävää.

Ensimäinen vanki, jonka kanssa hän tuli tositekemisiin, oli myös hänen kotiseudultaan oleva Sofia Huotari, joka tirehtörin kirjojen mukaan oli vankeudessa syytettynä lapsenmurhasta. Ei Helena tosin ensin lainkaan voinut muistaa sellaista ihmistä kotiseudultansa. Mutta heti tultuaan koppiin, hän tunsi Sofian. Sillä se olikin yksi hänen rippitovereistaan, se, joka oli kirkossa istunut melkein hänen vieressään, toisella puolella Maria.

Sofia Huotari oli silloin kaunis, mutta nyt oli häntä kamala katsoa harmaassa vankipuvussa, tyhjässä, koleassa kopissa, johon valo tuli korkealta katon ja seinän rajalta, ristikkoluukusta.

Varmaan hänkin tunsi Helenan, koska niin hämmästyi. Kauan hän katseli ujosti kulmiensa alta ja muodosti nähtävästi itselleen kohta semmoisen ajatuksen, että Helena oli täällä puhuakseen hänelle sielun pelastuksesta.

Helena oli kyllä monasti miettinyt, mitä hän vangille sanoisi ja kuinka hän koko sydämestään tunnustaisi itsensä yhdenvertaiseksi sen kanssa, mutta nyt kun oli todellisuudessa hänen edessään koppiin suljettu ihminen -- juuri tuo erikoinen ihminen, jonka kärsivissä, sinisuonisissa ohimoissa kokonainen elämä oli eletty, syineen, vastasyineen niiden äärettömässä monivaiheisuudessa -- mittaamattomassa niinkuin avaruuksien tähdet tai aavikon santajyväset, -- nyt hänestä ei mikään ennen mietitystä sopinut sanottavaksi. Hän ikäänkuin häpesi eikä tiennyt millä puolustaa ilmestymistään tänne. Mitä ikänä hän ajatteli sanoa, se kaikki tuntui röyhkeältä ja loukkaavalta, ja ikäänkuin edellyttävän, että hän asettui yläpuolelle, toisen opettajaksi, semmoiseksi, jota toisen oli kuuleminen, koska sen ei ollut oikeus mihinkään mennä neljän seinän sisältä.

Ja niin hän istui vangin edessä, yhä enemmän ymmällä äänettömyyden tähden, mutta yhä varmemmin myös hyläten kaikki mitä tuli mieleen sanoa. Hänestä tuntui, että hänen tulonsa tänne saattoi olla puolustettavissa ainoastaan silloin, jos hän olisi voinut sanoa: olen tullut auttamaan sinua karkuun täältä. Mutta kun sekään ei olisi ollut totta, ei hän mitään niin halunnut kuin juosta kohta pois kopista mitään sanomatta.

--. Olen tullut tänne -- jos voisin lyhentää Sofian yksinäisyyttä, -- sammalteli vihdoin Helena häpeissään katsoen milloin toiselle milloin toiselle puolelle omaa tuoliansa.

Sofia laittoi hurskaan ilmeen kasvoihinsa ja rupesi jonkinlaisella tottumuksella latelemaan lauseita lunastushistoriasta.

-- Ei, ei, -- sanoi Helena nyt. -- en minä usko mihinkään sellaiseen -- en minä sitä varten ole tullut. --

Sofia katsoi ällistellen eikä ymmärtänyt. Kaikki luonnollisuus oli hänestä poissa ja teeskentely oli paneutunut paksuna kerroksena hänen äskeisten hienojen sururyppyjensä ja kärsivän otsansa päälle.

Hän vaan taas rupesi todistelemaan taitoaan lunastushistoriassa, ladellen sen nyt alusta loppuun. Sillaikaa Helena istui ja mietti millä hän saisi tuon valhekuoren puhkaistuksi. Ainoa keino tietysti oli: saada toinen uskomaan, ettei hänen edessään ole mikään jumalinen ihminen. Mutta sepä juuri näytti mahdottomalta, sillä jo oleminen täällä vankilassa todisti häntä vastaan.

-- Minä en usko mihinkään sellaiseen -- toisti Helena: -- ne ehkä luulevat, että minä uskon, siksi laskivat minut tänne; mutta minä en usko, ja tahtoisinkin päästää sinut vapaaksi täältä, jos vaan voisin ja jos se ei olisi petosta tirehtöriä vastaan. -- Niin se on. -- Sitten Helena sanoi:

-- Ei, Sofia. Sano minulle, miksi sinä -- katsos ei minulla olisi oikeastaan oikeutta mitään sinulta kysyä -- mutta tahtoisin tietää -- sano _miksi_ sinä tapoit sen?

-- Minä olen vaivainen syntinen, mutta Jeesuksen Kristuksen armosta -- --

-- Kuule, Sofia, -- keskeytti Helena hänet, -- minä sanon sinulle, etten yhtään aijo ruveta sinua parantamaan; en minä ole sinua parempi. Mutta tahtoisin tietää, koska en ymmärrä, -- jos sinä olisit niin hyvä ja sanoisit minulle, miksi sinä sen teit?

Sofia katsoi Helenaan pitkään, niinkuin ihmetellen ettei tämä semmoista ymmärrä.

-- Eihän se ollut oikea lapsi, -- sanoi hän, selitykseksi sysäisten Helenaa kädellään.

-- Ei ollut _oikea_? Mikäs se on _oikea_ lapsi?

Vielä enemmän ihmetteli Sofia.

-- Minähän en ole _vihitty_, -- kuiskasi hän niinkuin viattomalle nuorukaiselle, joka ei tiedä mistään asioista.

-- Nyt en ymmärrä ollenkaan, -- sanoi Helena. -- Ei suinkaan lapsi synny erilaiseksi, jos ei ole vihitty?

-- Mutta se syntyy synnissä ja häpeässä. Häpeä se on hänelle ja minulle ja koko maailma osottaa sormellaan.

-- Olisitko siis voinut olla yhtymättä sen miehen kanssa, vaikka rakastit häntä?

-- Voi, voi, mitä se fröökinä kysyy! Se oli semmoinen kulkijan. Kyllähän sen tietää; kun molemmat tykkää toisistaan, ihminen on niinkuin muu luontokappale --! Mutta minun olisi pitänyt vaatia häntä ensin vihille, sanoi pastori. Ja Jumala rankaisi minua, kun en sitä tehnyt.

-- Se ei ole totta. Jumala ei rangaissut sinua, vaan antoi anteeksi ja siunasi sinua, kun synnytit lapsen. Kaikki oli ilman vihkimistäkin Jumalan edessä hyvä, kun _se_ kerran oli tapahtunut.

-- Mitä vastasyntynyt tietää, jos se tapetaankin, -- sanoi Sofia nyt yhtäkkiä, ja jotain levotonta värähti hänen kasvoissaan.

-- Ei tosin tiedä, sanoi Helena. -- mutta kadotithan lapsen, joka kuitenkin oli kaikki sovittanut. Ei, Sofia, sinä sanoit äsken, että olet saanut syntisi anteeksi, mutta et sinä niin tunne.

Nyt vasta Sofia ojentautui, ja entisen nöyrän katseen sijaan nosti päänsä vihasen uhkamielisesti. Kovalla äänellä hän huusi:

-- Pastori itse on ollut täällä ja minä olen syntini tunnustanut ja katunut ja olen jo ehtoollisellekin päästetty. Mutta mikä sinä oikein oletkaan uskolainen?

-- Sanon vaan, että vaikka olisit tuhat kertaa ehtoollisella käynyt, ei se mitään tähän asiaan kuulu.

-- Hyi olkoon, kun tekee itsensä pastoriakin viisaammaksi. Mutta minä kysyn tirehtöriltä, kuka täällä oikein synnit anteeksi antaa, -- huusi hän, säihkyvänä vihasta.

Helena tuli Sofian luota ja oli jotenkin tyytyväinen itseensä, sillä hän luuli liikuttaneensa tuota kovettunutta sydäntä. Mutta ei mennyt monta päivää, ennenkuin hän huomasi, että pastori todella tervehti häntä jäykästi, ja siitä saakka ruvettiinkin hänen askeleitaan pitämään vankilassa silmällä.

* * * * *

Kuukauden ajan kävi Helena joka päivä eri vankien luona naisosastolla, ja sillä ajalla hän vaan yhä enemmän joutui vastakkain pastorin kanssa. He tosin eivät tavanneet toisiansa, mutta vankien sydämmissä ja käsityksissä sai Helena alituiseen otella pastorin istutuksia vastaan, erittäin tuota kummallista oppia vastaan synnin sovituksesta. Myöskin oli Helenan pakostakin ottaminen selkoa raamatusta ja muusta semmoisesta, johon täällä kaikki perustivat nuo käsityksensä. Mutta kun hän tutki evankelioita, rupesi hän kaikkien ihmeiden ja kummallisten historiain takaa yhä selvemmin näkemään, että siellä oli puhe juuri semmoisesta henkilöstä, joka ei ollut uskonut mihinkään muuhun kuin Helenan "siihen" ihmissydämmessä. Hän oli ikäänkuin pelastanut itselleen tämän henkilön suuren romukerroksen alta ja iloitsi ja riemuitsi sielussaan siitä syvästä hengenheimolaisuudesta. Ei hän kuitenkaan voinut koskaan mainita hänen nimeään, sillä silloin saivat vangit heti väärän käsityksen hänen tarkoituksestaan eikä sitä heidän käsitystään enää voinut millään järkähyttää. Hänen piti vaan aina sanoa, ettei hän usko mihinkään.

Kerran hän taas keskusteli kuten tavallista tirehtörin kansliahuoneessa. Hän oli tunnustaakseen jo hienoon kyllästymiseen asti saanut kuulla tirehtörin valituksia perheellisyyden ikeestä muka semmoiseen mieheen nähden, joka haluaa suurempia elämäntehtäviä. Jos luutnantit vastaisen avioliittonsa vuoksi eivät voineet jättää sotapalvelusta, niin saattoi se olla ymmärrettävää; mutta että vanha mies, joka selvästi käsitti asioita, yhä ruikutti perhettänsä vastaan eikä sittenkään tehnyt mitään ratkaisevaa, se oli Helenasta sentään liikaa.

-- Mitäs tuolla pihalla tapahtuu? -- kysyi Helena ikkunan luota, kääntääkseen mieluummin koko keskustelun toisaanne.

Siellä näkyi harmaapukuinen miesjoukko, vanhoja partasuita ja nuoria, yksi toisensa jäljessä kulkevan suuressa piirissä pitkin muurien ympäröimää pihaa, niinkuin joskus koululapsia kävelytetään väliajalla.

-- Ne on yläkerran vangit, -- sanoi tirehtöri haluttomasti. -- Joka päivä puoli tuntia.

Ja yhtäkkiä Helena näkee kuin näkeekin Souvari-Heikin heidän joukossaan.

Latuskainen pyöreä lakki on hänenkin päässään, ja juovikkaat, harmaat vangin vaatteet, niinkuin kaikilla muilla.