Part 13

-- Ajatelkaamme, -- jatkoi hän, -- semmoista koneistoa, jonka voimasta esimerkiksi velallinen, pakenipa hän minne tahansa, aina voidaan saada kiinni ja pakottaa velkansa maksamaan. Ajatelkaamme sitä merkillistä mekanismia, joka saattaa yli koko maanpiirin koota veromaksua miljoonista vähäpätöisistä, kaikkialle levinneistä ylellisyysesineistä. Ajatelkaamme, että sellainen koneisto pitäisi keksiä ja panna käymään. Kuka sitä saisi aikaan? Mutta nyt semmoinen koneisto on jo olemassa. On olemassa oikeuslaitos, on olemassa toimeenpaneva valta, on olemassa veronnosto-virkamiehet -- --.

-- Aivan paikalla! -- sanoi hän taas hymyillen ja kurottaen kaulaansa jollekin herralle, joka koetti viittailla häntä tulemaan.

-- Niin, nämä kaikki ovat olemassa. Ja olisi järjetöntä hävittää semmoista, mikä olisi sitten uudestaan pystyyn pantava. Koneisto itsessään on hyvä. Ainoastaan sen _käyttäjät_ ovat huonoja. Emme siis koneistoa itseä saa hävittää, vaan kukistaminen on ainoastaan sen nykyiset käyttäjät.

-- Tulen, tulen, -- sanoi hän kutsujalle. -- Suo anteeksi, eihän ne anna minulle rauhaa.

Hän nousi ylös ja jo puoli menossa lopetti lyhyesti ajatuksensa:

-- Tarkoitan että "meidän" on vaan päästävä "heidän" sijallensa, ja sitten vasta _sieltäpäin_ -- ymmärräthän --

Hän meni ihmisjoukkoon, joka hänet samassa ahnaasti nieli ja vei pois näkyvistä.

Helena jäi vielä kauaksi aikaa paikoilleen mietteihinsä. Ihmiset kulkivat hänen editsensä, hänen sivuitsensa, hyytelöineen, hedelmineen, tarjottimineen, frakkineen, laahustimineen, kukkineen, nauruineen, loistavine silmineen, -- hän ei mitään huomannut. Ei huomannut kuinka taas kajahti soitto uuteen franseesiin, kuinka kaikki taas alkoivat hakea parejansa ja vilkkaassa naurun ja puhelun humussa siirtyä suureen saliin. Ei huomannut, että hän vihdoin jäi yksin tarjoiluhuoneeseen jätteitä korjailevien ja pyyhinliinoja huiskuttavien kyypparien seuraan.

Hän vaan sitä asiata mietti, että miksi Reinholdin sanojen jälkeen hänestä tuntui niin ikävältä ja alastomalta kaikki.

Helena nousi ja meni toiseen huoneeseen, hakien paikkaa, missä olisi vähimmin ihmisiä. Mutta täällä istui muutamia naisia pöydän ympärillä. Hän tahtoi istua ikkunalle, missä oli pimeämpi, ja koetteli sormellaan oliko siinä pölyä. Kaikki oli paksussa tomussa, myöskin valkoset pitsikartiinit, ja vieressä olevan rintakuvan päällimäiset paikat olivat samasta syystä harmaina. Kaksinkertaisten epäselvien ikkunain läpi näkyi kuutamossa kattoja ja talojen seiniä. Ja vaikka tanssin humu oli hänen takanaan, hiljenee kaikki hänen korvissaan.

Kaikki siellä ulkona on hiljaisena, vihertävässä värityksessä, puhtaan yksinkertaisessa, kaihoisassa äänettömyydessä. Se on juuri niinkuin Muona-Maijan vihertäväin ikkunain läpi --. Voi, mistä lehahtaa lapsuuden muisto: Maijan tuvassa on vastaleivotun ruisleivän lämmin tuoksu ja Ekholm nikkaroi ja keittää liimaa. Ja he ovat yksinkertaiset ja hyvät ja lempeät ja Helena tahtoisi muuttua heiksi, mutta ei voi hovin tähden ja saattaa vaan aina lapsellisesti rakastaa heitä. Kotikartano on hänen edessään. Pappa raukkakin kun kuoli siksi että kaiken piti muuttuman! Silloin se asia oli Helenalle elämän ja kuoleman arvoinen. Hän olisi voinut suudella pois täplät papan poskilta, mutta hän ei tehnyt sitä. Ja kuitenkin olisi pappa _voinut_ muuttaa mielensä, jos vaan olisi joku oikein selittänyt.

Ei! ajatteli Helena. Ellei sitä että saada ymmärtämään ja kääntymään niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mutta _voivat_ ymmärtää, niin sitten ei ole mitään muutakaan! Ei yhtään mitään!

Tuntien ja tietäen, ettei hän enää voi näyttäytyä ilosena, ja tahtomatta Reinholdille pilata iltaa, hän huomaamattomasti poistui tanssiaisista sanomatta kellekään hyvästi.

Ratkaisu.

Seuraavana päivänä toi kaupunginlähetti Reinholdilta kirjeen, jossa tämä pahoittelee, ettei ollut voinut pitää Helenalle paremmin seuraa ja pyytää seuraavan päivän aamuksi kanssansa ajelemaan erääseen ulkoravintolaan.

Helena ymmärsi kohta että nyt tulee jotakin ratkaisevaa.

Hän kokosi kaikki parhaat tunteensa siksi aamuksi, kokosi kaiken entisen luottamuksensa Reinholdiin, ja iloitsi suuresti, että viileä ja raitis aamu oli keventänyt ja rohkaissut hänen mielensä, niin että edelliset pimeät epäilykset tuntuivat nyt liiotelluilta.

Kun Reinhold tuli häntä hakemaan, oli hän todella mitä loistavimmalla tuulella, ja koko kysymys oli hänellä kohdistunet vaan tuon tuulen keskeymättömään ylläpitämiseen.

Tietäen että heidän kihlauksensa jälkeen häneltä oli taaskin kaikki luonnollinen kevyempi puheaine loppunut, varusti hän itselleen jo edeltäpäin paljon kaikellaista jokapäiväistä sanottavaa. Hän itsekseen kuvaili ne iloset äänenpainotkin, joilla hän oli kunkin asian kertova.

Mutta kun he istuivat hevoseen, sattui niin onnellisesti että heitä vastaan tuli hautajaissaatto, joka antoi Reinholdille aiheen ruveta kertomaan siitä suurenmoisesta saatosta, johon hän oli ulkomailla ottanut osaa erään kuuluisan sosialistijohtajan hautajaisissa. Osottaakseen sosialismin yhä kasvavaa merkitystä kertoi Reinhold suurella innolla miten paljon vaunuja saatossa oli ollut ja miten hienoa yleisöä niissä nähtiin.

Reinholdin lopetettua kuvauksensa, kysyi Helena, karkoittaen pois kaikki myrkylliset ajatukset, rohkeasti ja ilosesti:

-- Uskothan sinä sosialismiin aivan samalla tavalla kuin ennenkin, Reinhold?

-- Josko minä uskon? Mutta mitä teen minä sitten? Yöt ja päivät -- voi melkein sanoa -- minä työskentelen sosialismin eteen. Sinä et ole ollut minun työhuoneessani, muuten tietäisit kuinka täynnä pöytäni on kirjoja ja lentokirjasia. Mitä olisin minä ilman sosialismia? Kuka minua kannattaisi? Sosialismi on niin sanoakseni koko minun olemiseni ja tulevaisuuteni ehto.

Ja sitten, ikäänkuin vähän oikaistakseen, sanoi:

-- Se tahtoo sanoa: tietysti olen monistakin entisistä haaveista luopunut.

-- Mutta kuitenkin tahdot niinkuin ennenkin, että kaikki perin pohjin muuttuisi maailmassa?

-- Että kaikki perin pohjin muuttuisi? Se tahtoo sanoa ... kuinka sen ottaakin. -- Tietysti.

Ja vähän mietittyään lisäsi vielä:

-- Epäilemättä.

Helenan tempasi yhtäkkiä entisen tapainen riemun sykähdys. Mitäpä jos tämä epäilys todella olisikin ollut vaan hänen omaa oikullisuuttansa! Jos niin oli, niin ei häntä enää mikään vaivaa. Olkoon "sekin" asia sitten päätetty ja olkoon hän vaan vaikka kihloissakin. Sillä mitä todella merkitsi hänen oma personansa, joka oli niinkuin hukkuva hitunen kaikkisuudessa, sen rinnalla, että Reinhold uskoo niinkuin ennenkin!

Ilosessa mielialassa, vähäpätösistä asioista puhuen jatkui loppumatka ulkoravintolaan asti.

Siellä, rappusia ylös noustessa, Helena vielä nimenomaan päätti itseksensä, että nyt hän ei päästä pahaa tuulta voitolle vaikka mikä olisi.

Ainoa mikä järkytti tämän hänen päätöksensä voimaa oli että Reinhold, silmäillessään silmät rypyssä ruokalistaa, teki teeskennellyn bassoisella äänellä tilauksensa.

"Tuommoinen kelvoton minä olen, että noin vähäpätösestä!" -- ajatteli Helena itsekseen. Hän tukehutti pahan tuulen jo alkuunsa ja saattoi melkein entisellä vauhdilla koko ajan puhua joutavistakin asioista, heidän syödessänsä kahden kesken yksityisessä huoneessa. Kerran vaan tuli äänettömyys, jota hän kaikista ponnistuksista huolimatta ei osannut katkaista. Silloinkin kuitenkin onneksi sattui putoamaan pieni posliini lautanen, josta tuli kylläkin puheen ainetta. Kunnes Reinhold taputti häntä kädelle ja sanoi ikäänkuin hänen mielensä rohkaisemiseksi:

-- Pian saamme ajatella jo vihkisormuksien hankkimista, sillä saatpa nähdä niin me vihitään ennen vuoden loppua.

-- _Vihitään!_ -- naurahti silloin Helena koettaen peittää punastumistaan.

-- Niin: vihitään.

-- Muistatko, kuinka sinä ennen muinoin aina puhuit semmoisista asioista?

-- Mimmoisista asioista?

-- Sinä sanoit kaiken sortovallan riippuvan siitä, että papit pitävät kansaa taikauskossa. Lampaan uskossa, sanoit sinä.

-- Kyllä, kyllä, mutta en ymmärrä mitä se tähän kuuluu?

-- Ja puhuit vielä että niinkauan kuin ihmiset eivät voi elää ilman kastamista, ruumiinsiunausta ja vihkiäisiä, niin kauan pysyy pappein valta kansan yli.

Reinhold purskahti leveään nauruun.

-- Ha-ha-ha -- nyt ymmärrän. Kas se on juuri tuota tuommoista, jota sanon vanhoiksi haaveikseni. Ei, Helena. Ohjelmassamme on määräys, että uskonnon tulee olla kunkin yksityisasia. Sosialismi ei olekaan oikeastaan missään tekemisessä uskonnon kanssa. Se tahtoo sanoa: meidän puolueeseemme voi kuulua minkä uskonnon tunnustajia tahansa. -- A propos -- sinä itse muistutit minulle: -- juuri ikään olen saanut kuulla, että se koskensulkujuttu -- muistathan -- on nyt senatissa päättynyt, ja talonpojat ovat kuin ovatkin voittaneet.

-- Todellakin! -- sanoi Helena, vaikka tuskin osasi irtaantua edellisestä, mikä oli suuresti järkyttänyt häntä.

-- Harvaa asiaa olen niin katunut kuin tätä, -- sanoi Reinhold. --

Nyt vasta oli Helenan huomio herännyt tähän uuteen asiaan.

-- Mitä sinä tarkoitat, Reinhold? -- kysyi hän.

-- Noh, seuraus on että tehtaat seisahtuvat. Ja mihin joutuu tehtaan työväestö, kysytään.

-- Mutta talonpojillahan oli oikeus, -- sanoi Helena.

-- Oikeus! Sepä oli myöskin noita "haaveitani". Umpimähkään vaan muka oikeuden puolesta, mitään seurauksia ajattelematta. Minä olisin monta kertaa ottanut heiltä pois ne aseet, jotka heille annoin, mutta eipäs! En saanut käsiini enää omia papereitani, jotka heille kirjoitin. Minähän hankin heille virallisen insinööritarkastuksenkin. Syy on kokonaan minun. Iloitsisin sentähden suuresti, jos asia menisi edes jotakuinkin huomaamatta puolueeltani.

-- Reinhold, sinä et tiedä, mutta siellä meilläpäin olivat maat todella niin, että jos sulkua nostettiin, niin kaikki tuli veden alle. Talot hävisivät ja ihmiset joutuivat kerjäläisiksi, sillä ei tehtaihin voitu heitä kaikkia ottaa.

-- Talonpojatko häviöön! "set'apsyrt", sanoo ranskalainen. Kyllä talonpoika aina leipänsä löytää. Ja sitäpaitsi talonpoika on sosialismin luonnollinen vihollinen. Ei hän tahdo tietää muusta kuin maastansa. Ei hän huoli meidän aatteistamme. Ja useimmissa tapauksissa hän on suoraan vastuksenakin meille. Kun järjestynyt kaupunkilainen työväestö saa lakkojen avulla palkat ylenemään, kuka silloin kaikista mahdollisista reijistä työntäytyy kaupunkiin työnansiolle ja taas alentaa palkat, ellei juuri talonpoika!

Helenalla olisi ollut tähänkin vastaväite, mutta hänen mielensä oli tällä hetkellä jähmettynyt kaikelle ulkopuoliselle. Reinholdin äskeiset sanat olivat repineet auki kipeimmän kohdan hänen sielussansa: Papan oli tappanut juuri tuo sulkuasia; nyt sanoi Reinhold että koko juttu oli ollut turha. Oliko se siis turha vai ei? Helena ei löytänyt mitään vastausta. Mutta kysymys oli hänelle niin tärkeä, että se siinä silmänräpäyksessä uhkasi sekottaa kaikki hänen aivonsa.

Kun Helena ei mitään puhunut, katsoi Reinhold keskustelun päättyneeksi, ja rupesi maksamaan. Helena oli noussut ja seisoi ikkunan luona, koneellisesti ja tylsin katsein tarkastellen Reinholdia.

Tämä oli sangen hyvällä tuulella, sytytti mainion sikarin ja kun kyyppari tuli sisälle, venytti jalkansa tahallaan rentonansa ulospäin, nouti taskustaan kukkaronsa ja laskuun vilkasematta heitti rahat ison herran tavalla pöydälle, huolimatta takasinmaksusta.

Rahojen kilinä herätti Helenan, hän näki Reinholdin asennon ja hänen silmänsä aukenivat.

Kyypparin lähdettyä Reinhold nousi, lähestyi Helenata ja huomaamatta, että tämä oli jäykistynyt, aikoi suudella häntä.

-- Ei, ei, -- sanoi Helena käyden hänen käsivarteensa ja pyrkien pois, -- älä viitsi, Reinhold!

-- No mikäs nyt, pikku kulta? Jos me olemme kerran kihloissa, niin semmoinen pieni hellyys kuuluu asiaan, vai kuinka?

-- Ei, Reinhold, ei nyt tällä hetkellä.

-- Sinä unohdat, pikku kulta, että se on tavallaan jo minun laillinen oikeuteni. -- Kas niin, älä nyt ole itsepäinen. Se on ainoastaan pienoinen operatsiooni.

Näin leikkiä laskien Reinhold pani kätensä hänen vyötäisillensä ja aikoi taas häntä suudella.

Helena riuhtasi itsensä irti.

-- Ei koskaan, Reinhold, -- huusi hän, ja hengästyneenä ja vapisten seisahtui ikkunan ja nurkan väliin.

Reinhold ensin ällistyi, sitten veti silmäkulmat yhteen ja nosti päänsä.

-- Helena, minun täytyy sanoa sinulle, että sinä olet aikalailla oikullinen olento! Minä en pidä siitä.

Helena pani molemmat kätensä suulleen, peittääkseen sen vapisemista ja kyyneleiden täyttäessä silmät sai sanotuksi:

-- Niin minä olen. En mitään sille voi. Reinhold, meidän yhtymisestämme ei voi koskaan mitään tulla, ei koskaan.

Reinhold ensin vaan kohautti olkapäitänsä. Mutta sitten sanoi vähän vihasesti:

-- Oikeastaan olenkin tätä jo kauan sitten odottanut. Noh, se on ainakin selvää puhetta.

Ja rupesi kävelemään edestakasin.

-- Anna minulle anteeksi, -- sanoi Helena.

Reinhold pysähtyi:

-- En todellakaan tiedä, mistä minun pitäisi antaa anteeksi.

Helena sanoi:

-- Niin, minä menen sitten.

Kääntyi ovelle päin ja meni nopeasti ulos.

Reinhold kohautti taas olkapäitänsä katsoessaan hänen jälkeensä. Sitten hän painoi sähkönappulaa ovensuussa, ja tulevalle ravintolapojalle sanoi, että tämä osottaisi hänen issikkansa sille neidille, joka täältä äsken läksi.

Poika juoksi alas, mutta tuli jonkun ajan kuluttua pyyhinliinaansa heiluttaen jälleen sisälle. -- Se neiti oli jo ehtinyt mennä, sanoi hän hengästyneenä.

Reinhold naurahti hämärästi kulmiensa alta, ettei poika vaan kuvailisi tässä mitään skandaalia tapahtuneen, ja rupesi sitten, muka haukotellen, hänkin lähtöä tekemään.

Onneton klubi-ilta.

Eräänä sateisena ja tuulisena syysiltana, jolloin taas oli luutnantti Brummerin päivystysvuoro, olivat hänen läheisimmät toverinsa samalla tavalla koolla klubissa.

Kaikki muut paitsi se siro luutnantti Saurén.

Tämä oli viime aikoina ruvennut pysyttelemään poissa toveriensa seurasta. Ja he nauroivat, että hän nyt muka vihdoin valmistuu häitä viettämään. Totta olikin, että määräaika oli loppuun kulunut ja kaikki esteet voitettu tämän asian tieltä. Hän oli tullut ylennetyksikin niinkuin oli edeltäpäin laskettu. Morsiamen suku oli siis alkanut suuremmoisia häävarustuksia. Häät piti oleman niinkuin viikon perästä. -- Se hänestä.

Myöskään ei luutnantti Maksiimof ollut vielä saapunut, mutta häntä odotettiin varmuudella.

Luutnantti Brummer, samoin kuin aina ennen, keskitti ajatuksensa oman iltansa onnistumiseen. Levottomana hän harhaili huoneesta huoneeseen, tilaillen tarpeellisia aineita ja hoidellen toverejaan illallisilla, kahvilla ja likööreillä.

Mutta hän ei tahtonut saada oikein vauhtia tällä kertaa. Ne ikäänkuin unohtivat, että oli hänen iltansa, eivätkä välittäneet juuri maistella. Luutnantti R:kin oli tyyni selvä.

Kerrottu oli nimittäin niin merkillinen ja hämmästyttävä uutinen, että siitä puhellessa kaikki muu tahtoi jäädä mielestä. Eräs pappi, arvoltaan rovasti, oli vangittu -- nimen väärennyksestä! Juttu oli muuten itsessään verrattain viatonta laatua, Ollen pahassa taloudellisessa ahdingossa oli hän omin päin kirjoittanut kunnan valtuutuksen erääseen rahannostoon. Asia tuli sattumalta ilmi. Pankinvirkamies oli kuitenkin rovastin ystävä, ja kaikki olisi voitu järjestää hiljaisuudessa ja painaa umpeen. Mutta seudun talonpoikien joukossa oli jo kauan sitten kierrellyt huhuja pappinsa yleisestä siveellisestä rappeutumisesta. Heillä oli tiedossa, että hän olisi koettanut vietellä erästä rippilapsistaan. Saatuaan nyt vihiä tuosta rahannosto-yrityksestä ja arvaamatta panna syytteeseen vaikeasti todistettavaa siveellisyysrikosta, olivat he päättäneet käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vastoin rovastin ystäväin tahtoa antoivat hänet ilmi väärennyksestä.

Koko kaupunkia oli tämä vangitseminen tärisyttänyt.

Mutta luutnantit -- mitä jonkun maaseudun papin väärennykset heihin kuuluu! Hetken keskusteltuaan asian lainopillisesta puolesta ja väiteltyään vähän siitä voiko olla paikallaan joskus toveruuden nimessä noin "painaa umpeen", he siirtyivät käsittelemään asiaa rakkauskysymyksen kannalta. Nousi kiihkeä väittely siitä onko se jotakin satunnaista vai miehen luontoon kuuluvaa, että hän noin vielä vanhoina päivinäänkin on intohimojen alainen. Luutnantti T. sanoi tuntevansa paljon vanhoja ukkoja ja panneensa merkille, että useat heistä ovat kiihkeämmät kuin nuoret, ja ilmaisi vielä senkin huomionsa, että naineet ukot olivat usein pahemmat kuin naimattomat. Viimemainittu seikka näytti luutnanteista erittäinkin vahvistavan sitä ajatusta, että vanhuuden intohimoisuus kuuluu ihmisen erikoiseen luontoon, koska ei avioliittokaan sitä siis voinut sammuttaa. Pappi erosi muista vaan siinä tavattomassa rohkeudessa, jolla oli asemastaan huolimatta intohimonsa toteuttanut, silloin kun muut ukot luutnanttien huomion mukaan tavallisesti tyytyvät vaan pikku kosketuksiin tai pysyttelevät ekivookkien puheiden ja sukkeluuksien rajoissa. Tämän keskustelun aikana painui kapteeni Franssonin pää vähitellen rintaa vasten ja hän nukkui istuvilleen, -- josta kaikki muutkin huomasivat, ettei tuo pitkä keskustelu ollut mitään huvittavaa, sekä rupesivat vaihteen vuoksi arvoittelemaan, miksei luutnantti M. vieläkään ollut saapunut, vaikka hän tavallisesti oli ensimäinen. Kukin rupesi keksimään otaksuttavinta ja naurettavinta syytä hänen poissaoloonsa. Silloin ovi avaantui ja luutnantti M. omassa personassaan kiertäytyi sisälle.

-- Oo-o! -- huusivat kaikki yhteen suuhun.

No mitä uutisia hänellä nyt taas on kerrottavana?

Luutnantti M. tahtoi jännittää uteliaisuutta ylimmilleen. Hitaasti hän selvitti miekan päältänsä ja pani sen nurkkaan, ja sanoi vasta sitten:

-- Näin tänään "rykmentin tyttären".

-- Älä helvetissä.

Lähes vuoteen ei ollut juuri kukaan heistä Helenaa nähnyt. Hänen äitinsä oli nimittäin kuollut ja senjälkeen hän oli kokonaan vetäytynyt pois luutnanttien seurasta.

-- Tiedättekö mitä? -- jatkoi luutnantti M.

-- No?

-- Anna tulla vaan!

-- Kieltäsi kuitenkin kutkuttaa! Luutnantti M. sanoi surullisesti:

-- Hän on tullut uskovaiseksi.

-- Älä valehtele.

-- On puettu mustiin ja käypi saarnailemassa --

Kaikki olivat hämmästyksen lyöminä.

-- Fiyy! -- vihelsi luutnantti T.

-- Näin hänet tänään kaupungilla ja kiersin toista tietä, etten tapaisi, -- sanoi luutnantti M.

-- Vai meni sekin sinne! -- sanoi mietteissään luutnantti L.

Luutnantti B. oli ainoa, joka ei mitään sanonut, ja tämä ilta oli myöskin ainoa hänen elämässänsä, jolloin hän oli hajamielinen, puhui kummallisen hiljaisella ja nöyrällä äänellä.

-- Olisi kuitenkin saattanut arvata, että jotakin semmoista siitä lopuksi tulee, -- sanoi luutnantti T., -- sillä minä olen kuullut, että hän on kihloissa erään sosialisti Korpimaan kanssa.

-- Ikivale! -- sanoi luutnantti R. lyhyeen.

-- Surkea häpeä sentään koko pataljoonalle, ettemme me osanneet häntä ottaa, -- puhkesi vihdoin päivystäjäkin sanomaan.

-- Niin, veli B., kuinka se oikein oli sen kädenkiertämisen kanssa?

-- Kuinkako oli? Tehän itse melusitte silloin niin, etten voinut kertomustani lopettaa!

Kaikki rupesivat nauramaan.

-- Puhukaa mitä hyvänsä, --- sanoi luutnantti T., -- mutta Helena on kihloissa sosialistin kanssa.

-- Ikivale! Tuo on jo viime vuoden lumia -- toisti luutnantti R.

Mutta kaikki uskoivat, että niin oli.

-- Itse olette syypäät, -- sanoi luutnantti M. -- Olisitte jonkun yhden antaneet rauhallisesti yritellä, mutta eikös mitä! Kun minä olin saamaisillani jaa'n, silloin aina oli muita ympärillä kuin mehiläisiä. Ja nauretaan ja pilkataan minua! Kaikki konstit silloin kelpasivat! No? Onkos nyt sosialisti parempi?

Luutnantti B. sanoi:

-- Olisi edes sota syttynyt, niin olisi hän valinnut urhoollisimman meistä. Mutta mitä hän näissä rauhan tuherruksissa upseerin sielusta tietää!

-- Ikävä vaan, ettei nykyisissä sodissa enää voi olla urhoollinen, niinkuin entisissä miekan mittelöissä, --- sanoi ajutantti L. puoli piloilla.

-- Ei voi, -- valitti luutnantti B:kin. -- Senpätähden olen aina sanonut, että pitäisi olla sen sijaan jotakin muuta samallaista. Enemmän vaarallisia ratsastuksia! Enemmän hengenuhkaa!

-- Palatkaamme sanalla sanoen kaikin puolin keskiaikaan, -- ivaili luutnantti T., -- ruvetaan Ivanhoeksi, Richard Leijonamieleksi -- --

-- Parempi sekin olisi, -- arveli luutnantti B. -- Nyt voi joku luutnantti vaan hyvin kumarrella ja hyvin tanssia. Mutta mitä se merkitsee? Ne ovat kaikki apinain konsteja. Pääasia on mitä on _tässä_ (hän jyskytti nyrkillään rintaansa)! Ja kas se juuri onkin poissa meistä, ja sosialistit vievät meidän Helenojamme.

-- Johan olen teille sanonut, että koko juttu on valetta, -- sanoi luutnantti R., jota ei tavallisesti kukaan kuunnellut hänen selvänä ollessa. Luutnantti B. jatkoi:

-- Jaa, jaa, katsokaas se voi olla tuommoinen sosialisti vaan. Sekin pitää sentään puoliaan ja sotii vimmatusti ja on urhoollinen. Mutta mitä _me_? Yks, kaks, yks, kaks, -- seis! Ja sitten vähän toppausta polettien alle, vähän pumadaa päähän, jakaus niskaan. Siinä kaikki. Muille maille on urhoollisuus siirtynyt, sosialistit ja anarkistit voivat olla urhoolliset, mutta ei luutnantit.

Luutnantti R. löi nyt yhtäkkiä nyrkkinsä pöytään niin että lasit kilisivät ja kaikki hyppäsivät paikoiltaan.

-- Sehän on merkillistä, ettei kukaan kuule mitä minä sanon! Koko jutussa ei ole vähintäkään perää. Mitä mustiin vaatteihin tulee, niin ne ovat vaan tavalliset suruvaatteet. Ja jos vaikka hän saarnaileekin, niin saarnailkoon, eihän se merkitse että hän on sosialistin kanssa kihloissa. Sen minä sanon, että jos hän jonkun valitsee, niin ei se sosialistia ota. _Tänne_ se kuuluu.

-- Tänne se kuuluu! -- päättivät kaikki yhteen ääneen.

-- Kysytään Georgilta, -- ehdotti luutnantti L. -- Se armas poika kuuluu ruvenneen ottamaan ranskan tunteja meidän Helenamme edessä.

-- Tuokaa tänne se insinööri! -- huusi luutnantti B. innoissaan.

(Syy miksi Georgia oli pataljoonassa ruvettu sanomaan "insinööriksi" oli se, että hänen tiedettiin harjoittelevan insinööritieteitä. Toverit saivat hänen pöydällään aina nähdä kirjoja ja julkaisuja tältä alalta. Jotkut rupesivat tämän johdosta epäilemään hänen aikovan sota-akatemiaan. Mutta Georg vakuutti, että hän vaan huvin vuoksi.)

-- Tuokaa tänne se insinööri, hän sen tietää.

-- Tyttö on pelastettava! -- huusi luutnantti M. haltioissaan.

Nyt puuttui pessimisti taas puheeseen.

-- Pelastettava?! -- sanoi hän ivallisesti. -- Kauniit pelastajat me olemme hänelle! Hän on puhdas kuin enkeli ja meidän likaisuuttamme hän on paennut. Ja me muka häntä pelastamaan! Surra täytyy, että hän jätti meidät eikä ole enää täällä joukossamme _meitä_ pelastamassa. Niin se on, pojat!

Tätä puhetta seurasi äänettömyys.

Tapahtui niin harvoin, että luutnantti R. selväpäisenä jotakin todella väitti, että kaikki nyt kuuntelivat korvat pystyssä hänen sanojansa. Ja kun hän oli sanonut, vaipui jokainen mietteihinsä, ja koko keskustelu vähitellen sammui hiljaiseen alakuloisuuteen.

Mutta luulla että se olikin tämän onnettoman klubi-illan päätös, on suuri erehdys. Kun kerran jokin rupee epäonnistumaan, niin pitää sillä tavallisesti olla kruunattu päänsäkin. Sillä kun oikein hullusti alkaa käydä, niin kokoontuu kaikki pahat yhteen, niinkuin vaahto läikkyvässä ristiaallokossa. Ja niinpä ei tuo juttu, että luutnantti Saurén muka häitänsä valmistaa, ollutkaan mikään naurun asia. Ei, kaukana siitä. Voi surkeutta!

Juuri kun luutnantit hiljenivät ja vaipuivat kukin mietteihinsä, kuului äkkiä oven rämäys, sitten toisen sisemmän oven, sitten rupesi kuulumaan nopeita, puolijuoksevia askeleita pimeän salin yli sitä huonetta kohden missä he istuivat.

Kaikki kavahtivat horroksista.

Ja kynnyksellä näyttäytyi Georg, heidän vielä hakemattansakin.

Mutta mikä Georg se oli! Kasvot olivat hänellä kalpeat kuin lakana.

Ei hän sanonut mikä oli tapahtunut. Hän vaan sanoi, miehekkäästi hilliten ääntänsä ja päällänsä viitaten:

-- Brummer!

Brummer nousi kohta, ja he menivät nopeasti pois.

Luutnantti M. pujahti myös heidän jälkeensä. Hän tahtoi olla se, joka tuopi toveruksille sanoman tapahtumasta.