Part 12

Ei aivan kauan ulkomailta palauksen jälkeen hän kummastutti maailmaa suorittamalla muutamia valmistavia yliopistollisia tutkintoja. Eikä siinä kyllä. Sanottiin hänen lukevan lakitiedettä. Mihin tämä kaikki tähtäsi, ei tiennyt, kuten sanottu, muut kuin uskotut.

* * * * *

Mitä Helenaan tulee, niin ei hänkään saanut Reinholdia sosialismikysymyksessä paljo avomielisemmäksi. Helena ensin luuli, että Reinholdin uusi tapa johtui tuosta Helenalle perin tutusta halusta välttää turhaan lausumasta pyhimmän aatteensa nimeä. Sehän oli juuri sama kokemus, minkä Helenakin oli tehnyt. Mutta ajan pitkään rupesi tuntumaan kummalliselta, ettei hän sentään Helenankaan kanssa ottanut entisiä asioita puheeksi. Ja kuitenkin hän Helenan seuraa ihan nähtävästi haki. Hän puheli aina jotenkin vähäpätöisistä asioista, niin että, kului kaksi kuukautta Helenan kertaakaan onnistumatta kytkeä häntä hänen kiireiltänsä rauhalliseen ja perinpohjaiseen keskusteluun. -- Ei hän tietysti aavistanut kuinka paljon Helenan sydämmelle oli kerääntynyt kysymyksiä, neuvon ja ohjauksen pyyntöjä.

Vihdoin näytti tarjoutuvan odotettu tilaisuus.

Reinhold itse pyysi Helenan eräänä pyhäpäivänä kävelyretkelle Kaivopuistoon. Hän oli määrännyt aamuhetken ja Helena arvasi, että nyt hän on kerrankin ottanut myöskin aikaa mukaansa. Helena päätti siis ehdoinkin täydellä todella ottaa puheeksi kaikki ne asiat.

Mutta siitä kävelyretkestä tulikin ihan, ihan toista.

He olivat lähteneet astumaan suurta puistokatua. Reinhold oli ehdottanut, että he menisivät ravintolan parvekkeelle, mutta Helena oli suostuttanut hänet sen sijaan nousemaan valleille, joilta meri näkyi. Siellä he olivat hetken aikaa äänettöminä istuneet kumpikin mahtavasti aikoen ruveta jostakin tärkeästä puhumaan ja kumpikin odottaen, että toinen ensin jotakin sanoo. Helena näki ilokseen, että Reinhold siis vihdoinkin aikoo ottaa esille tuon kaikkein tärkeimmän seikan mikä oli koko heidän suhteensa alku ja perus. Ja mitä kauemmin he olivat vaiti, sitä varmempi Helena oli siitä, että nyt Reinhold ei enää voi ruveta muusta puhumaan, vaikka olisi ensin aikonutkin. Kun hän oli yhä vaiti ja nähtävästi haki sanoja, tahtoi Helena auttaa häntä alkuun.

-- Teistä on varmaan ihmeellistä, että minä --

-- _Teistä?_ -- sanoi Reinhold.

-- Ah, Reinhold, minä unohdan aina. Sinusta on varmaan ihmeellistä, että me muut kaikki emme voi mihinkään mennä ilman sinun johtoasi. --

Reinhold ei tarttunut puheeseen, vaikka Helena vaikeni.

-- Sinä olet niin itsenäinen, etkä voi ymmärtää semmoisia, jotka riippuvat toisista, -- jatkoi Helena. -- Mutta minä olen ainakin semmoinen, etten voi yksin mitään. Tosin vaikka sinä et puhuisikaan mitään minun kanssani, niin jo se tieto, että on ystävä, elättää minua, -- se on niin kummallista.

Nyt sanoi Reinhold:

-- Helena, minun tunteeni sinua kohtaan ovat jo enemmän kuin ystävän.

Helena kääntyi ja rupesi katsomaan hänen silmiinsä niinkuin olisi kysynyt mitä hän tarkoittaa.

Reinhold ensin katsoi vastaan, mutta samassa kadottivat hänen silmät ryhtinsä. Räpyttäen luomiansa hän milloin katsoi maahan milloin koetti vilkaista ylös, ja huulet noloina nauroivat, turhaan hakien Helenan ymmärrystä.

Yhtäkkiä Helenaa kouristi aavistus siitä, mitä Reinhold tarkoitti, ja hänen kasvonsa kalpenivat.

-- Mennään täältä, -- sanoi hän ja nousi.

Reinhold voitti takasin entisen malttinsa.

-- Mikä sinun on Helena? -- kysyi hän. -- Istuhan vielä tähän vähäsen.

Helena sanoi:

-- En minä tiedä kuinka te oikeen tarkotitte.

Nyt nousi Reinholdkin.

-- Pyydän sinun kättäsi, Helena, -- sanoi hän. Ja sitten lisäsi: -- No mennään, mennään. -- Saammehan puhua.

He rupesivat menemään alas valleilta.

Ensin he kulkivat äänettöminä kaikki jyrkimmät paikat. Mutta sileälle käytävälle tultua Reinhold sanoi:

-- Ehkä tämä todella tuli odottamatta. Mutta minä katsoin uskaltavani sen tehdä, koska jo tiedän seisovani varmalla pohjalla. Minun tulevaisuuteni on taattu, Helena. Se tahtoo sanoa, viimeistään vuoden perästä voin perustaa kodin, jonka saatan tarjota kelle hyvänsä.

-- Minä en voi vastata, Reinhold, -- sanoi Helena nopeasti ja kiihkeästi. -- Älä suutu minuun -- minä en tiedä mitään, en ymmärrä mitään.

-- No, no, -- sanoi Reinhold, -- enhän minä voi vaatia, että sinä heti olet valmis vastaamaan. Mieti sitä asiata. Minä puolestani olen jo miettinyt ja teen sinulle tarjoomukseni.

-- Niin, niin, -- voi minua! -- Reinhold älä suutu minuun, -- nyt minä menen -- toisen kerran!

Näin sanoen Helena rupesi nopeasti menemään edelle ja poikkesi toiselle käytävälle, joka myöskin vei kaupunkiin.

Reinhold seisoi hyvän aikaa katsoen hänen jälkeensä ja punniten sisässään, oliko nämä nyt rukkaset eli täytyikö ajatella, että Helena todellakin ottaa asiata miettiäksensä.

Hän meni kortteeriinsa. Ja niin mietteissään kuin hän olikin koko matkan, kohta kun hän näki työpöytänsä avattuine kirjoineen, paperinsa ja käsikirjoituksensa, keventyi hänen mielensä, ja huokaisten pois painon sydämmeltänsä hän istui pöydän ääreen ja rupesi selailemaan kirjoja, katselemaan toisesta toiseen, ja silloin tällöin kirjoittaa rapisteli muistiinpanojansa paperille.

Tämä oli toinen puoli hänen arkeistansa, tämä oli hänen suunniteltu tulevaisuutensa, ja uppoutuneena tähän työhönsä hän suuresti nautti jokaisesta selviävästä asiasta ja jokaisesta lauseesta, minkä paperille kirjoitti. Sillä se kaikki varmisti häntä ja lupasi suurista mietteistä kerran tehdä yhtä suuren todellisuuden. Sillä selväähän oli, että koko sosialismi riippui siitä, että hän saa merkitsevän yhteiskunnallisen aseman, vallan käsiinsä.

* * * * *

Kauan ei Reinhold tarvinnut odottaa sanaa Helenalta.

"Tahtoisin tavata sinua nyt heti", -- seisoi siinä paperilapussa, jonka Reinhold, samaten istuessaan uppoutuneena työhönsä, sai saman päivän illalla Helenalta.

Ja kun Reinhold, pantuaan kirjansa kiinni ja otettuaan päällystakkinsa, tuli ulos, oli Helena siinä.

Helena näytti lyhdynvalossa Reinholdista ensin vähän kalpealta ja rasittuneelta, mutta kun rupesi puhumaan, niin hän hymyili ja oli kylläkin ilonen.

-- Reinhold, -- sanoi hän kohta, -- älä nyt vaan luule, että minä en ole vielä päättänyt miellytätkö sinä minua vai et. -- Mutta eikö se toinen asia voisi jäädä ratkaisematta?

Reinhold rypisti vähän silmäkulmiansa.

-- Ratkaisematta? Miten tarkoitat?

-- Niin vaan, että niinkuin emme olisi koskaan siitä puhuneet --

-- Toisin sanoen: sinä annat rukkaset?

-- Ei, ei, ainoastaan että se jäisi ratkaisematta.

-- Etkö ole siis vielä miettinyt? Minä tahdon tietää jaa eli ei!

Nyt otti kärsivä ilme väkisinkin vallan Helenan kasvoissa.

-- Pitääkö minun siis välttämättä antaa rukkaset, että se asia saisi olla ratkaisematta? -- sanoi hän voimatta hillitä tuskastumisen itkua.

-- Tietysti sanot: ei, jos et huoli minusta! -- sanoi Reinhold hermostuneesti.

Ja niin loppui tämäkin lyhyt keskustelu siihen, että Helena läksi kesken pois.

Taas katseli Reinhold hänen jälkeensä pimeään ja ajatteli tällä kertaa:

"Se on jotenkin kummallinen tyttö. Eiköhän liene suuressa määrin oikullinen?"

Ja Reinhold rupesi jo luulemaan, että taitaa olla lopussa koko asia.

* * * * *

Kun Helena tuli kotiin, istui vanha äiti vielä omalla puolellaan odottamassa häntä, ja oli sytyttänyt pienen spriikeittiönsä teen lämmittämistä varten.

Äiti oli viime vuosina kovin vanhentunut, oli aivan harmaantunut, ja häntä usein rupesi nukuttamaan keskellä päivää, jopa torkahti hän toisinaan kesken ihmisten puheluakin.

Myöskin rupesi hän olemaan semmoinen, ettei hänen mielensä oikein enää sulattanut uusia asioita, ja ainoastaan vanhat tapahtumat hän elävästi muisti ja niissä riippui.

Sen vuoksi Helenakin oli yhä vähemmän puhellut hänen kanssaan nykyisyyden asioista, ja näistä viimeisistä monimutkaisista omista asioistaan ei ollenkaan.

Tällä kertaa hänessä kuitenkin oli niin vastustamaton halu kysyä ja saada neuvoa, että hän päätti liikahuttaa mamman nukkuvaa kokemusten aarteistoa.

Helona rupesi aluksi pitkältä puhumaan suhteestansa Reinholdiin, johdattaakseen mamman vähitellen viimeiseen suureen tapaukseen heidän välillänsä.

Mutta ennenkuin Helena oli kertomuksessaan selvinnyt edes alkuperusteistakaan, oli mamma jo pari kertaa ummistanut silmänsä. Ja kun Helena vihdoin lopetti ensimäisen jakson kysymyksellä: no mitä sinä siihen sanot? heräsi hän torkahduksesta ja sanoi:

-- Ottaisit vaan sen Georg raukan!

-- Voi mamma, mamma, eihän nyt ollut siitä puhe!

Helena saattoi tuskin hillitä itkuun purskahtamista ja painoi molemmat käsivartensa silmilleen.

Silloin äiti heräsi uneliaisuudestansa ja koko hänen sielunsa oli kohta Helenan asiassa.

-- Mitä siis on tapahtunut, lapsi?

-- Reinhold on kosinut minua.

-- Sinä et rakasta häntä, Helena, -- sanoi äiti levottomasti.

-- Kohta kun hän kosi minua ja sanoi, että hänen tulevaisuutensa on taattu, olin minä näkevinäni, ettei hän enää usko omaan aatteeseensa. Mutta niin se ei ole. Hän uskoo. Ja mitä merkitsee silloin rakastanko minä vai en, -- hänen asiansa rinnalla!

-- Se on kummallista, -- sanoi äiti, -- sinä olet perin unohtanut mitä ennen sanoit Georgin suhteen. Sinä sanoit: niinkauan kuin _voi_ olla menemättä naimisiin, niinkauan _pitää_ olla menemättä. Niin nuori kuin olitkin, täytyi minun sinulle lopuksi myöntää, että olit oikeassa. Enkä vieläkään kiellä sitä. Sinun sanoissasi oli omituinen, uusi avain tähän vanhaan kysymykseen. -- Oletko sinä sen jättänyt? Vai oletko ehkä todella niin rakastunut, ettet muuta voi?

-- Ei, mamma, nyt on niin, että _minun_ asiani ei merkitse mitään, kaikki on hänessä. Sanotaanhan, että täytyy uhrata elämänsä suuren asian edestä. Ja kun niin on, niin mitä merkitsee silloin "voin" tai "en voi"! Ja kuka sen tietää, ehkä minä -- miksi minä en voisi olla vaimo niinkuin monet muut? -- mitä minä olen? en mitään! -- Ja mitä rakkaus sitten oikeastaan on, miksi välttämättä "semmoinen" rakkaus!

-- Puhu nyt vaan loppuun asti, niin sekaannut vieläkin enemmän, -- sanoi äiti. Sitten otti kutimen ja pudottaen lasit alemmas nenälle alkoi kutoa ja huokasi:

-- Ei, sen minä sanon: ota sinä vaan se Georg.

-- Mutta mamma, mitä sinä sanot! Emmekö juuri Georg ja minä ole jo kyllin selvästi todistanut, että _voimme_ olla ilman toisiamme! -- sanoi Helena.

-- Ei! -- sanoi nyt äiti päättäväisesti, ja nousi mennäkseen kirjoituskaapilleen. -- Nyt en enää voi pidättää, minun täytyy lukea sinulle --

Aukasi kaapin, nouti laatikosta kirjepakan, erotti keskeltä yhden kirjeen,

-- Tämä on Georgilta minulle, -- sanoi hän istuutuen entiselle paikalle. -- Sen sain kohta sinun rukkaskirjeesi jälkeen, vaikken ole sinulle siitä mitään puhunut.

-- Olkoon vaan siinä mitä hyvänsä, -- mutta jos hän nyt jaksaa hyvin, niin se osottaa että hän voi myöskin hyvin tulla toimeen ilman minua, -- sanoi Helena levottomasti ja nousi kävelemään.

-- "Rakas täti" alkoi äiti siitä huolimatta lukea. -- "En minä kirjoita siksi, että Te Helenalle jotakin sanoisitte minulta. Päinvastoin, rukoilen teitä, ettette missään tapauksessa kertoisi hänelle tästä kirjeestä. Te tiedätte, mitä hän on minulle kirjoittanut. Meidän välillämme on tapahtunut totinen, ainainen, peruuttamaton ero. Niin se on. Voi, rakas täti, jo ensi hetkestä kun hänet omistin piili sydämmeni riemun takana jokin aavistus, etten saa häntä pitää. Liian suuri oli onneni, että se todellakin olisi voinut täyttyä, liian" -- --

-- Ei, ei, ei, -- huusi Helena, -- älä lue, minä tulen hulluksi, jos tuo nyt jälleen revitään auki. Älä lue nyt, ei koskaan, ei koskaan --!

Ja silmät suurina, säihkyvinä, hän alkoi haltioissaan puhua:

-- Ei mamma! Minä rakastan Reinholdia. Minä rakastan häntä enemmän kuin mitään maailmassa! Meillä kahdella on yksi sydän. Ja kun nyt on tullut kysymys voinko myös _minä_ jotain uhrata, silloin minä peräytyisin. Ei, mamma, se ei tule tapahtumaan! Se ei tule tapahtumaan!

* * * * *

Seuraavana päivänä sai Reinhold Helenalta kirjeen, jossa Helena pyytää anteeksi eilistä keskustelua, ja ilmoittaa myöntävän vastauksensa.

Luettuaan tämän kirjeen Reinhold ensin vähän mietti, pidellen kirjettä sormiensa välissä.

"Olkoon siis niin!" -- sanoi hän sitten itsekseen ja tyytyväisyyden ja tehdyn päätöksen hymy levisi hänen kasvoihinsa.

Hän rupesi kohta pukeutumaan, mennäksensä Helenaa tapaamaan. Sillä hänessä oli herännyt ajatus, että he Helenan kanssa menevät yhdessä aijottuihin sanomalehtimiesten tanssiaisiin, joissa he sitten varsinaisesti kihlautuvat, vaikkakin toistaiseksi salaisesti. Ja hän tahtoi kohta kuulla mitä Helena siitä tuumasta ajattelee.

Iltamassa.

Nämät tanssi-iltamat olivat kuin Reinholdia varten toimeenpantu. Ei niin, että kukaan olisi jotakin sellaista ajatellut, vaan niin, että Reinholdille itselle siksi päiväksi sattui monet asiat yhteen. Ensiksikin oli hän kansallistaloudellisessa yhdistyksessä vihdoinkin pitänyt suuren esitelmänsä työväestön asunto-kysymyksessä, saanut osaksensa huomiota ja oli esitelty seuran vaikuttavimmille henkilöille, jotka olivat lausuneet toivottavaksi, että tämä ansiokas esitelmä seuran toimesta julaistaan. Toiseksi oli hän äskettäin suorittanut yliopistollisen tutkinnon kansantaloudessa. Ja kolmanneksi hän oli mennyt kihloihin.

Hän tuli Helenaa kotoa hakemaan täydessä frakkiasussa, miltei vyötäisille ylettyvä rintapaita kiiltävänä, valkonen rusetti pystykauluksessa, silinteri ja hansikkaat kädessä.

-- Mutta sinähän et ole vielä pukeutunutkaan, -- sanoi hän Helenan nähtyänsä.

Helena oli puettu jotenkin niinkuin sinä alkuaikana, jolloin hän oli muuttanut kaupunkiin eikä hävennyt yksinkertaisuutta missään seurassa.

-- Suo anteeksi, mutta minä aijoin tulla näin, -- vastasi hän, -- vaan jos sinä tahdot, niin pianhan minä -- --

-- Ei, ei, anna olla. Tietysti voit tulla noinkin. Emmehän me vielä julkaise kihlaustamme, vai mitä?

-- Ei, Reinhold. -- sanoi Helena pyytäen. -- Ja tunnustaakseni ei minulla ole erityistä halua ollenkaan mennä sinne, niin että jos vaan sinä --

-- No kas niin, Helena! Älä nyt vaan rupea pahalle tuulelle, tänä iltana aijomme hauskutella.

-- Enhän minä vähimmässä määrässäkään --. Mistä sinä sen sait? -- sanoi Helena noutaessaan päällysvaatteitaan naulasta ja siten peittäen kasvojansa näkymästä.

Ja niin he ajoivat iltamaan.

* * * * *

Seuroissa, suurissakin ja kirjavissa, on aina jokin henkilö, joka yleisintä huomiota herättää ja josta enin sillä hetkellä puhutaan.

Eikä paljon puuttunut, ettei Reinhold näissä tanssiaisissa ollut tämmöisenä sankarina. Ainakin hyvä toinen puoli yleisöstä tunsi hänet ja rupesi kohta puhumaan hänestä, kun hän miehekkäällä ryhdillä, jäykän niskan nytkähdellessä seurasi yhtä tunnettua Helenaa juhlasalin läpi ja he istuutuivat lavan viereisille tuoleille alkanutta juhlapuhetta kuuntelemaan.

Vielä enemmän häntä huomattiin, kun hän sitten tanssin aikana pyysi Helenaa valssiin ja pyöri hänen kanssaan salin ympäri.

Mutta Helenalle oli tämä valssi hänen elämänsä vaikeimpia hetkiä. Ei hän itse ymmärtänyt miksi se niin oli. Hän luuli syyksi sen, että ihmiset katsovat kuinka hän pyörii yksinkertaisessa puvussa ja huomaavat että hän on korkeissa kengissä.

Hän ei uskaltanut Reinholdin tähden kieltäytyä tästä ensimäisestä tanssista. Mutta kun kierros oli tehty ja Reinhold oli saattanut hänet sivuhuoneeseen, ei hän sanonut enää tahtovansa tanssia.

Reinhold sen sijaan katosi tanssin pyörteeseen. Varmaan hän olisi välillä tehnyt matkaa Helenankin puheille, mutta ihmiset hänet valloittivat ja sekoittivat joukkoonsa.

Pari kertaa Helena vaan näki häntä koko ensimäisen tanssiosaston aikana.

Ensi kerralla hän tuli erään naisen seurassa bufettisaliin ja tarjottuaan tälle virvokejuomaa itse ilosesti joi kaksi lasia punssia. He puhuivat teaatterista.

Toisella kerralla pysäytti Reinholdin, niinikään tässä bufettisalissa, pienenlainen, kalpea ja hiljainen herra, nähtävästi sivistyneestä säädystä. Ensin he sanoivat toisilleen jotain vähäpätöistä ja aikoivat erota, mutta sitten sanoi se herra vielä jotain, johon Reinhold nauraen vastasi. Ja nyt he tulivat ihan lähelle toisiansa ja alkoivat vilkkaammin puhella, kunnes puhe vähitellen muuttui innokkaaksi väittelyksi, niin että molempain kädetkin alkoivat kiivaasti liikkua. Pieni hermostunut herra ei saanut Reinholdilta tarpeeksi puhevuoroa, ja puristeli, hänen puhuessa, huulensa vaan itsepäiseksi hymyileväksi viivaksi, mutta iski heti pienenkin loman syntyessä terävän sanansa väliin.

Helena koetti kuunnella ja lähestyä heitä niin paljon kuin mahdollista oli, etteivät he häntä huomanneet. Mutta ei parhaallakaan kuuntelemisella erottanut tuosta vilkkaasta sanavaihdosta muuta kuin yhtämittaa sanan: sosialismi, sosialismi ja sosialismi.

Merkillistä se oli Helenasta. Nyt olivat asiat jo niin pitkällä että hän ja Reinhold olivat kihloissa, mutta pääasiasta ei heidän välillään vieläkään ole ollut mitään todellista keskustelua.

Kun he vihdoin erosivat ja Reinhold oli juuri lähdössä tanssisaliin, asettui Helena hänen tiellensä ja kysyi:

-- Mitä te puhuitte tuon herran kanssa?

-- Mitä lie ollut joutavia.

-- Mutta kerro sentään, Reinhold.

-- Sosialismistahan me puhuimme. Mutta hän ei sosialistin nimeä edes ansaitse. (Reinhold kuiskasi:) Hän on täydellinen anarkisti. Hän ei tunnusta mitään ihannevaltiota, ei saa olla mitään hallitusta, olevat olot ovat juuria myöten hävitettävät.

-- Vai niin, -- sanoi Helena uteliaana. -- Ja mitä sinä sanoit hänelle?

-- No niistä se vastus on! Kaikki tosi toimi ja edistys kuoleutuu niiden kanssa. Jollei ne saa dynamiittia käyttää, niin ei sitten muka mitään. Sosialismi on liian mietoa mukamas! -- Kas niin, nyt jo soitettiin toiseen franseesiin. Etkö sinä todellakaan tule?

-- En. Mutta yksi pyyntö minulla olisi sinulle.

-- Se on?

-- Esitä minut tuolle samalle herralle.

Reinhold rupesi nauramaan ja katsellen ympärilleen missä hän sen vielä näkisi, sanoi:

-- Hänkin tahtoi tulla sinun kanssasi tutuksi, vaikka se sitten jäi.

Reinhold löysi pian sen herran, saattoi Helenan luo ja esitteli heidät toisilleen. Samassa veti Reinholdia joku hihasta toiselta puolen, ja ennättämättä jäädä heidän seuraansa hän anteeksipyyntöä sopertaen katosi tanssisaliin.

-- Tuttavuus teidän kanssanne, arvoisa neiti, on todellinen valopilkku tämmöisessä idiootti-iltamassa. Olen kuullut että te, neiti, suositte sosialismia. Ja se on liian ihmeellistä, että olisin voinut olla omin silmin kuulematta -- --

-- Te _ette_ suosi sosialismia?

-- En. Mutta se että _te_ suositte, antaa -- suokaa anteeksi -- mitä suurimpia toiveita teistä.

Tämän sanottuaan puristi anarkisti huulensa yhteen pitkäksi viivaksi ja hymyili merkitsevästi.

-- Te kuitenkin tahtoisitte niinkuin sosialistitkin että kaikki muuttuisi maailmassa? -- kysyi Helena.

-- Perin pohjin muuttuisi, perin pohjin.

-- Niin, kaikki, _kaikki_ --

-- Kaikki tyyni perin pohjin ja _heti paikalla_, kas se on lähtökohta.

-- Mutta sittenhän tahdotte juuri mitä mekin.

Anarkisti taas hymyili eikä vastannut. Sitten hän ikäänkuin aikoen vetää Helenaa syrjemmäs hiljensi äänensä ja pannen painoa joka sanalle lausui:

-- Luuletteko te, neiti, todellakin että nuo tuolla (hän näytti sinne päin mihin Reinhold oli hävinnyt) jotakin tulevat maailmassa muuttamaan?

-- En ainoastaan luule, vaan olen ihan varma siitä.

Sama hymy ja sama suun viivaisuus.

-- Te olette huono psykoloogi, neiti. Ettekö näe että meitä vedetään nenästä. Meidän pitää muka odottaa, että herra Korpimaa ensin pääsee eduskuntaan. Sitten pitää hänen päästä siellä enemmistöön. Ja jos hän ja hänen uskottunsa, sitten kun ovat ensin antaneet perään melkein kaikissa kohdin, -- jos he sitten valloittavatkin koko eduskunnan, luuletteko todellakin, että he ovat nyt valmiit panemaan toimeen ihannevaltiotaan? Ei suinkaan. Ei eduskunnassa saa niin lapsekas olla. Heidän korkein päämääränsä on tietysti kerran päästä hallitukseen, joka vaatii heiltä vielä selvempää luopumista "haaveista", ja taistella siis kaikin voimin toista puoluetta vastaan, joka on heitä jyrkempi ja joka nyt vuorostaan pitää pahaa elämää ja pyrkii eduskuntaan. Perpetuum mobile, eikö totta? Ja me muut istumme kiltisti penkillä odotellen milloin kaiken maailman uudet nousukkaat saavat yhteiskunnallista ja valtiollista merkitystä!

-- Kylläpä te näette kaikki pimeänä, -- sanoi Helena.

-- Mutta myöntäkäähän, että se on koomillista: me muut sillä aikaa vaan "liitymme yhdistyksiin" ja kuljemme vappuna liehuvin lipuin pitkin katuja, niinkuin lapsukaiset!

Helena ei voinut olla nauruun purskahtamatta.

-- Mutta mitä keinoja te _itse_ siis aijotte käyttää maailman muuttamiseksi? -- sanoi Helena, kun osasi naurultaan jälleen puhua totisesti.

Silloin anarkistikin tuli totiseksi, ja intohimoisella kiihkeydellä sanoi:

-- Jos teille todellakin on tärkeätä että ihmiskunnan kurjuus saa loppunsa, -- jos se ei ole teille leikkiä, vaan yhtä sydänverenne kanssa, -- silloin sanon teille mitkä minun keinoni ovat. En minä anna teille mitään leikki-lippuja. Minä vaadin _urotyötä!_ Kerran vaan elämme; emmekö sinä aikana tekisi jotain tuntuvampaa, suurempaa!

Hänen kiihkeät sanansa tempasivat väkisinkin Helenan mukaansa.

-- Siinä ajattelen ihan niinkuin tekin. Juuri sitä olen aina kaivannut, että mitä minun _personallisesti_ pitää tekemän?

-- Kuten sanoin, panin teihin eräitä toiveita.

-- Jos te voitte sanoa minulle, en pyydä mitään, en mitään parempaa.

-- Te ymmärrätte selvästi, ettei _nuo_ keinot auta ja että yksi ainoa keino on loogillisesti mahdollinen.

-- Ette suinkaan tarkoita --?

-- Juuri sitä tarkoitan.

Helenan meni silmät auki.

-- Herra Korpimaa sanoi teidän niin ajattelevan, mutta minä en voinut uskoa.

-- Neiti?

-- Ajatelkaa itse, "niillähän" se dynamiitti ja ruuti kaikki on. Ja juuri dynamiitiin ja ruutiin perustumista vastaanhan me tahdommekin taistella. Niin minä ainakin olen ymmärtänyt.

Vihasen suvaitsemattomuuden ilme värähytti anarkistin kasvoja.

-- Neiti, -- sanoi hän kylmästi, -- minä olen puhunut ainoastaan tähän asti ja tähän panen nyt pisteen. Ellen ole kelvannut, vetäydyn syrjään niinkuin olin tullutkin.

-- Jaa, minä en voi ainakaan muuten ymmärtää, -- sanoi Helena.

Anarkisti kumarsi kohteliaasti.

-- Nöyrin palvelijanne! -- sanoi hän, ja puhuttuaan jotain joutavia kääntyi ja meni.

Helena tuskaili hyvän aikaa hänen menoansa, vaikkei voinut sanojansa ottaa takasin. Yksi sana veti häntä vastustamatta anarkistin puoleen: _urotyötä_ minä vaadin! Siinä täytyy, täytyy olla jokin suuri totuus.

Anarkisti oli niin tärisyttänyt ja rohkaissut Helenan mielen, että kun Reinhold jälleen näyttäytyi, ei Helena ollenkaan epäillyt ruveta hänen kanssaan puheisin siitä kaikkein tärkeimmästä asiasta, josta he Reinholdin kanssa oikeastaan eivät vielä olleet sanaakaan puhuneet.

-- Sano Reinhold, mitä sinä ajattelet sosialismista sen jälkeen kuin ulkomailta tulit?

-- Mitäkö minä -- -- Reinhold katsahti kelloonsa ja aikoi ensin kääntää leikiksi, mutta samassa, kun hän kohtasi Helenan katseen, ymmärsi hän että häntä nyt todenteolla vaaditaan tilille.

-- No niin, miksi en sitä saattaisi lyhyesti ilmaista.

Hän teki totisen ilmeen kasvoihinsa.

-- Sosialismin päävika meillä on ollut se, ettei se ole ollut asetettu käytännölliselle pohjalle. Liian paljon ovat saaneet sijaa kaikellaiset haaveet ja ilmalinnat. On tahdottu -- aivan kuin tuo anarkisti, -- repiä kaikki tyyni alas vaan sillä perustuksella, että mikä muka on "olevia oloja" se on kaikki väärää. Meiltä puuttuu käytännöllistä silmää. -- Odotahan hieman, -- sanoi hän ja nosti hymyillen lasinsa muutamalle rouvalle, joka kauempaa tervehti häntä liikkuvien ihmisten välitse, hän nyykäytti sille vielä päätänsä ikäänkuin sanoen: kohta, kohta! Sitten hän kääntyi taas Helenaan ja hymy katosi jälleen hänen kasvoistaan, kun hän rupesi, vähän kiirehtien, jatkamaan esitystänsä:

-- Niin, kuten sanottu, meiltä puuttuu käytännöllistä silmää --

-- Reinhold, emmekö istu tuonne, -- sanoi Helena osottaen sohvaa.

Reinhold siirtyi hänen kanssansa sinne.