Part 11

Kunhan _yksikin_ edes olisi ymmärtänyt ja omistanut, -- että Helena olisi saanut tuntea olevansa todella välittäjänä tämän suuren asian tehdessä tuloansa maailmaan. Se yksi, ollen taitavampi ja viisaampi kuin Helena, kyllä sitten tietäisi huutaa muille. Mutta tätä yhtäkään ei löytynyt mistään. Helenasta rupesi päinvastoin näyttämään, että hän usein paremmin hyödyttäisi asiata kun ei mainitse sosialismin nimeäkään. Hän oli siitä niin paljon puhunut -- ja tietysti niin osaamattomasti, -- että jo sitä sanaa lausuessaan tunsi kuinka kuulija sisässään sanoo: no kas niin, siinäkö sitä taas ollaan!

Olisiko siis todella niin, ettei hän voinut sivistyneeseenkään säätyyn vaikuttaa? Sitä ei hän tahtonut myöntää. Ainoa eroavaisuus hänen ja Reinhold Korpimaan ajatuksissa oli siinä, että Reinhold kokonaan tuomitsi sivistyneen säädyn ja puhui siitä hyvin halveksivasti. Mutta jos Helena olisi niin ajatellut, niin hänellä todellakaan ei olisi ollut tekemistä, sillä vielä vähemmin hän niiden toisten joukossa saattoi vaikuttaa. Reinhold sitäpaitsi ei osannut sivistyneessä ihmisessä erottaa toisistaan hänen mahti-asemaansa ja hänen sydäntään, sillä Reinhold oli aina vaan edellisen kanssa saanut olla vastakkain eikä sisäpuolisesti tuntenut ainoatakaan ihmistä Helenan piiristä.

Sitä paitsi ei Reinhold lainkaan osannut tehdä erotusta semmoisten sivistyneiden välillä, jotka olivat ikäänkuin perineet asemansa, ja semmoisten, jotka olivat alemmasta säädystä itse nousseet korkeampaan. Nämä jälkimäiset olivat todellakin useimmiten mahdottomia. Sitävastoin edelliset olivat mahdollisia samoin kuin Helena itse tiesi olleensa mahdollinen. Ja kaikki riippui siis vaan siitä, osasiko näille selittää asiata yhtä voimakkaasti ja vaikuttavasti kuin Helenalle oli tehty.

Vähitellen Helena rupesi myöskin ymmärtämään syyn miksi sosialismilla juuri hänen piirissään oli niin vähän menestystä. Upseerin oli nimittäin aivan ulkonaisistakin syistä mahdoton tulla sosialistiksi muuten kuin korkeintaan sanoissa. Sitä ei Helena ollut ensin tullut ajatelleeksikaan.

Sentähden ei heihin nähden aluksi ollutkaan pääasia, että he muka suosiolla puhuivat sosialismista. Pääasia oli, että he sisässään myönsivät oman asemansa hataruuden.

Vihdoin kävi niin, että Helena todella näki paraaksi lakata puhumasta koko sosialismista, koska se hänen taitamattoman esityksensä vuoksi antoi heille vaan aiheita muka perusteellisiin vastaväitteihin ja käänsi huomion pois pääkysymyksestä. Hän rupesi siis välttämään sosialismin nimeä. Hän oli tullut siihen päätökseen, että ennenkuin sosialismista puhuu, täytyy ensin valmistaa sille alaa. Täytyy saada horjahtamaan heidän käsityksensä elämästä ja erittäinkin siis sotia tuota upseeriuden suurta ihailua vastaan.

Niinkuin Helena kohta alusta antautui luonnolliselle ja toverilliselle kannalle heidän kanssaan, niin hän yhä jatkoikin. Muulla tavalla ei hän olisi osannutkaan heidän huomiotansa kiinnittää. Hän oli hyvin vapaa eikä noudattanut mitään säädettyjä seuratapoja. Saattoi, kun päähän pisti, ajaa issikassa kahden kesken jonkun upseerin kanssa, jopa tulla heidän luoksensa, kun oli jotain toimitettavaa. Ja tämä seikka Helenan tietämättä levitti hänen mainettaan.

Helenan "rakastumattomuus" muuttui aikaa myöten yhä suuremmaksi ja kiihoittavammaksi arvoitukseksi ei ainoastaan luutnanteille, vaan yhä laajemmille piireille. Mahdotonta oli sulattaa, että tuo kaunis nainen, joka tekee niin arveluttavia poikkeuksia nuoren neitosen siveellisyyttä takaavista säännöistä, olisi todellakin jokin valloittamaton linna. Jokainen vastaesitetty ajatteli: kunhan _minä_ vaan pääsen häneen käsiksi, niin varmaan valloitan. Kaikki puhuivat hänestä niinkuin hyvästä tutusta ja kehuen toivat esiin seikkoja, jotka tuttavuuden läheisyyttä muka osottivat. Tästä syystä tuli Helena nuorten miesten kesken usein valheidenkin alaiseksi.

Kokonaan ymmällä oli maailma siitä, miksi ei Helena huolinut semmoisesta kosijasta kuin luutnantti T. oli, joka oli kaunis, mainiosti kasvatettu, yleisesti tunnettu viisaudestaan ja kirjallisesta sivistyksestään, -- ja päälliseksi ensikertaa näytti todellista aikomusta rakastua ja kihlautua sekä rakentaa avioliitto, jota hänen aina ennen tiettiin halveksineen.

Ei Helena myöskään mitään välittänyt komeasta luutnantti Degeristä, vaikka kaikki pitivät, että he olivat kuin luodut toisilleen.

Enin kaikista hänen ympärillään pyörivistä luutnanteista hän piti luutnantti R:stä ja luutnantti B:stä, jotka ihmisien mielestä olisivat viimeisinä voineet kysymykseen tulla. Eivät he tosin sosialismista mitään tienneet, mutta tietämättänsä olivat he hänen mielestään enin mahdolliset siihen.

Erityisesti oli näistä kahdesta luutnantti Brummer Helenan suosiossa.

Heidän lähempi tuttavuutensa oli tosin alkanut vähän omituisesti. Rekiretkellä. Oli semmoinen rekiretki, että naisten piti valita herransa. Helena valitsi siiloin Brummerin, jota seikkaa kaikki pitivät uskallettuna, sillä luutnantti B. oli kaikin puolin hyvin häikäilemätön mies. Kohta alussa, vaikka he eivät paljon vielä toisiansa tunteneet, tuli heillä puhe avioliitosta. Helena oli ihmettelevinään, että luutnantti Liljendahl, vaikka oli arviolta vähintäin 35 vuotias, oli saattanut pysyä avioliiton pauloihin joutumatta. Luutnantti B. otti asian jostakin syystä hyvin kuumasti, piti sitä ikäänkuin loukkauksena itseänsä vastaan ja rupesi puolustamaan Liljendahlia.

-- Tahtoisinpa nähdä sen naisen, joka huolii velkaisesta vänrikistä! -- sanoi hän kiivaasti.

-- Enhän minä mitään sano, -- vastasi Helena.

-- Minä vaan ihmettelen kuinka vänrikki voi kapteeniin asti pysyä niin ihanteellisena.

Luutnantti B. mymisi jotain viiksiinsä, ellei hienostaan kiroillutkin, -- joka suuresti huvitti Helenaa,

Määräpaikassa kaupungin ulkopuolella koko seura pysähtyi valaistun ravintolan eteen. Ja täällä pantiin toimeen tanssi. Luutnantti B., jossa Helenan lause yhä oli kytenyt, otti asian uudestaan puheeksi, heti kun oli päästy sisälle.

-- Johtopäätös neidin teorioista olisi siis mikä? -- alotti hän asettuen vastausta vaatien Helenan eteen.

-- Herranen aika, enhän minä sano muuta kuin että ihailen teidän siveellistä voimaanne! -- vastasi Helena taas eikä nytkään ollut ymmärtävinään luutnantti B:n kysymystä.

-- Mutta jos nyt olisi niin ja näin tuon siveellisen voiman kanssa? -- sanoi luutnantti B. kärsimättömästi.

-- Mitä tarkoitatte? -- kysyi Helena muka pitkään.

Luutnantti B. oli kahden vaiheilla. Hän näki selvästi että Helena teeskentelee ja ymmärtää kaikki. Helenaa pyydettiin samassa tanssiin.

Myöhemmin, kun luutnantti B. oli jo päässyt parhaimmalle tuulelleen, hän taas haki Helenan esille.

-- Johtopäätös olisi, sanon minä, että meikäläisten ja teikäläisten suhteet pitäisivät olla -- kuinka sanoisin: -- vapaammat? Eikö niin?

-- Jaha, te käsititte, -- sanoi Helena, -- Tietysti vapaammat. Ei mitään kihlauksia!

-- Mainiota, mainiota! -- sanoi luutnantti B. -- Se tahtoo sanoa: ei mitään lykkäyksiä tuonnemmas, ei mitään aikamäärää rakastuneille?

-- Ah luutnantti Brummer, te käsitätte minua todellakin mainiosti. Ei mitään muuta aikamäärää, kuin minkä herrat luutnantit jaksavat pysyä valkosina enkeleinä, Eikö niin?

Näin sanoen Helena taas katosi tanssiin.

Luutnantti B. jäi katsomaan hänen jälkeensä, Kerta kerralta hän oli tullut yhä enemmän kiihoittuneeksi. Oliko tuo pilkkaa hänestä ja kaikista hänen tovereistaan? Hän rupesi suuresti pullistelemaan mahtavaa sotilasrintaansa. "Se hurmaava veitikka nähtävästi ei vielä tiedä mikä minä olen. Minä en ole mikään siviili narri. Minä olen luutnantti Brummer, minä".

Ja niin hän kaupunkiin takasin ajettaissa, sanaakaan sanomatta yhtäkkiä kaappasee Helenaa vyötäisistä ja puristaa rintaansa vasten.

Vaikka Helena tuli näin jotenkin lähelle luutnantti Brummeria, saattoi hän kuitenkin pyörittää sormellaan tämän nenän edessä ja sanoi ystävällisesti niinkuin lapselle:

-- Fyi, fyi, fyi! Niinkö te minua käsitittekin!

Heidän katseensa tällöin kohtasivat toisensa, ja samassa luutnantti B. päästi Helenan irti sekä meni kokonaan suunniltaan. Sen jälkeen ei hän enää koskaan voinut Helenan edessä esiintyä häikäilemättömänä luutnantti B:na, niinkuin hän rakasti esiintyä muualla, vaan oli niinkuin ei hänellä uniformua olisi ollutkaan. Myöskin hänen ainainen tavaton kovaäänisyytensä aleni Helenan seurassa tavalliseksi hiljaiseksi puhetavaksi. Hän oli silloin hyväntahtoinen, luonnollinen, lapsellinen, ja antautui ilman mitään ehtoja Helenan kasvatuksen alaiseksi.

Toinen Helenan suosikeista oli luutnantti Rancken, se suuri pessimisti. Ystävyys häneen johtui siitä, ettei hän pessimistinä "uskonut mihinkään", ei tosin siis sosialismiinkaan, mutta eipä myöskään upseeriuteen; siihen hän kaikkein vähin uskoi.

Näitä kahta ominaisuutta, Brummerin luonnollista lapsekkuutta ja Ranckenin täydellistä uskomattomuutta, ei Helena löytänyt kessään muussa kuin näissä kahdessa juopossa. Mutta ne olivat juuri niitä ominaisuuksia, jotka tekivät Helenan mielestä ihmiset "mahdollisiksi".

* * * * *

Eikö Helena olisi voinut muualta löytää mitä hän täältä turhaan haki? Eikö hän olisi voinut muuttaa seurapiiriä?

Ei. Kun hän kerta oli kotiperheensä tuttavuuksien kautta tänne joutunut ja kotiutunut, niin ei hän mitään sopivampaa osannut itselleen ajatella. Päinvastoin, jos missä niin juuri täällä oli sosialismin hänen mielestään saaminen jalansijaa. Hän juuri oli sosialismin vastustuksen pääkortteerissa. Kävipä siis asia kuinka hitaasti tahansa, ei sosialismin toteutuminen ollut lainkaan mahdollinen, ellei sitä ensin täällä tunnustettu. Sillä ajatellaanpa että sosialistit rakentaisivat ihannevaltionsa. Hyvä. Mutta sotilaat tulevat ja ampuvat sen pirstaleiksi. Siinä se sitten on. Kaikkihan riippuu siis juuri näistä sotilaista, ja kun ymmärtäväiset heistä ensin saadaan mukaan, niin tulevat tyhmät nousukkaat kyllä jäljessä.

Mahdollista tosin on, että vielä joku toinenkin syy kiinnitti häntä juuri tähän seurapiiriin. Hän aina huokasi, kun ajatukset kääntyivät sinnepäin -- ja kun hänen täytyi itseänsä epäillä.

Jos hän pani oikein tilille itsensä, niin täytyi hänen selvästi nähdä, kuinka paljon asiat olivat muuttuneet hänen ensimäisestä Helsinkiin tulostaan asti, vaikka siitä ei ollut kuin kaksi vuotta vasta kulunut. Kun hän vertasi toisiinsa ensi aikaa kotoalähdön jälkeen ja nyt tätä aikaa kahden vuoden kuluttua, niin oli niissä olemassa suuri, kammottava erotus. Hän itsekin huomasi sen vasta viime aikoina ja jotenkin odottamatta. Hän huomasi, että ennen hän oli elänyt, tuntenut, ajatellut, -- nyt sitävastoin hän ainoastaan _muisti_ eläneensä, tunteneensa ja ajatelleensa. Ennen häntä oli johtanut hänen oma elävä ajatuksensa, nyt, jos hän johtoa haki, piti hänen muistella miten hän _silloin_ olisi ajatellut.

Kaipauksella muisteli hän sitäkin, kuinka hän oli alussa esiintynyt ihan yksinkertaisessa, sileässä puvussa. Tätä tapaa hän oli koko maailman kummastukseksi uskaltanut noudattaa huolimatta siitä mihin kutsujaisiin meni. Mutta sitten hän oli vähitellen ruvennut luopumaan siitä. Ja nyt se oli jo aikaa sitten kokonaan jäänyt pois. Alkusyy oli se, että esiintyminen ilman pukuun pantua huolta välistä oli näyttänyt puuttuvalta kunnioitukselta isäntäväkeä kohtaan. Sitten taas oli välistä tuntunut ikävältäkin aina olla erilainen kuin muut. Mutta oli kolmas syy. Ja se oli, että hän tunsi niin monessa muussa sisällisessä asiassa luopuneensa alkuperäisistä vaatimuksistaan itseänsä kohtaan, että yksinkertaisuuden noudattaminen vaan _vaatteissa_ olisi tuntunut teeskentelyltä.

Tämä muutos oli tapahtunut vähitellen, melkein hänen huomaamattaan.

Se seikka että hän ei puhunut sosialismista ja vältti sitä nimeäkin, oli ensin vaikuttanut, että useain kanssa hän ei siten lainkaan tullut puhuneeksi totisista asioista. Mutta jotakinhan aina täytyy olla ihmisten välillä, jotka kerran ovat tuttuja ja seurustelevat keskenään. Helena oli siten ikäänkuin kahtia jakautunut: toinen "hän" oli yhä kasvanut maineessa ja kukoistuksessa, toinen "hän" taas oli käynyt ihmisille ikäväksi, ja vaikka Helena tunnusti vaan tätä jälkimäistä oikeaksi itsekseen, niin ei hän voinut olla huomaamatta, että edellinen yhä enemmän kasvoi sen ylitse ja tukehutti sitä. Toisin ja suorin sanoin: ympäristön löyhät puheet ja harrastukset olivat kuin olivatkin häneen tarttuneet.

Romaaninlukeminen esimerkiksi! Kuinka hän oli ensin halveksinut romaaneja! Hän oli kerran huomannut, että rakkausromaanit herättivät hänessä eloon sen vanhan suutelemistunteen Georgia kohtaan. Hän viskasi kohta pois kirjat. Mutta täällä kaupungissa ihmisillä kulki muotiromaanit kädestä käteen. Niistä aina puhuttiin ja niin hänkin rupesi jälleen lukemaan niitä. Ja nyt oli käynyt niin, että hän romaanin sankareina aina kuvaili Georgia! Eikä ollut enää tarmoa viskata kirjaa pois. _Silloin_ hän oli jaksanut hylätä Georgin, _nyt_ hän ei jaksanut aina edes mielikuvituksesta vapautua. Puuttuiko siis vaan, että hän olisi mennyt ja sanonut Georgille: Georg, suudelkaamme toinen toisiamme ja ollaan niinkuin ennen!

Voi, kuinka tämä ajatus häntä kauheasti vaivasi ja kuinka väkevänä virtana hänessä silloin oli halu tempautua irti kaikesta. Hän tiesi että hänen täytyy ja että hän on palaava takasin siihen entiseen korkeaan mielentilaansa, vaikka sen muistuminen olikin harvenemistaan harvennut.

Olihan hänellä vähän puolustustakin. Hän oli niin yksin. Mitä hän taisi taitamattomuudellensa, sille, ettei hänellä ollut Reinholdin voimakkaita sanoja. Oman luonteensa mukaan hän oli vajonnut siihen, josta Reinhold oli niin varottanut: oli ruvennut _yksityisten_ kääntämistä ajattelemaan, silloin kuin olisi pitänyt vaan aatetta ajaa ja siinä elää.

Tämmöisinä hetkinä hän aina maltittomasti odotti Reinhold Korpimaan palaamista ulkomailta. Sillä ellei Reinhold pian palaa, niin kaikki vähitellen sammuu ja jääpi pois.

Kotonaan, omalla pöydällään hänellä oli kehyksessä Reinholdin valokuva. Sitä hän yhä ja yhä katseli, toistaen kiitollisena hänen parhaita sanojansa, ja yhä kasvavalla ikävällä odotti häntä. Odotti niinkuin pelastajaansa, joka voimakkailla sanoilla vie hänet jälleen entisiin korkeihin ilmakerroksiin ja tempaa hänet irti koko tästä hänen nykyisestä olostaan, josta hän ei itse jaksanut eikä osannut erota.

Hän palaa.

Suurena peilinä leikkui tyyni, määrätön meri sinä päivänä, jona Helena nousi Tähtitornin vuorelle odottaakseen laivaa, millä Reinhold oli palaava. Suuri oli meri, pilvet korkealla, paloteltuina, untuvaisissa reunoissansa punakeltaisen ruskon lävistäminä. Ja punakeltaisena tyynenä leikkui syvyyksien pinta.

Kohta kun hän tuli ylös ja hänen katseensa oli lentänyt kaiken meren yli, huomasi hän mustan savuviivan taivaanrannassa.

Voi kuinka hänen sydämmensä silloin sykähti! Oliko hän valmis nyt? Voiko hän näiden vuosien perästä sanoa niinkuin silloin: minä olen valmis mihin hyvänsä!

Oli, oli! Hän oli taas valmis. Voi, kuinka pieneltä ja alhaiselta ja pikkumaiselta tuntui äsken eletty aika tuon aavaan meren edessä! Kaikkia ihmisiä hän rakasti ja niiden yhtyyttä halusi niinkuin taivas ja meri olivat nyt yhdessä, ja hän ei enää epäile mitään tehdä, mikä on tätä yhteyttä edistävä.

Ja Helena sanoi itsekseen puoliääneen sanomattomalla ylenkatseella:

-- Luutnantit! --

Se musta savuviiva liikkui ja läheni ja sen kanssa oli ikäänkuin merentakaiset maat ja kansat olisivat tulleet lähemmäs ja yhtyneet samaan elävään yhteyteen, niinkuin tämä sama meri huuhteli niiden rantoja ja sama taivas niitä peitti.

Kun Helena palasi kaupunkiin ja tuli satamaan, oli laiturilla jo paljon laivan odottajia ja enimmäkseen kaikki Reinholdin sosialistitovereita. Kaikki he odottelivat huomattavalla jännityksellä, vilkkaasti ja ilosesti puhellen keskenänsä; toiset seisoivat joukoissa, toiset taas naistuttujensa kanssa kävelivät edestakasin pitkällä laiturilla. Useat eivät vielä hallinneet täydellisesti herrastapoja, vaan osottivat hiukan kömpelyyttä. Muutamia tosin oli, joita ei olisi voinut herrasta erottaa. Muutamat olivat hiljaisia ja taempana pysyviä, yksi erittäinkin, hyvin miellyttävän ja ajattelevaisen näköinen. Häntä Helena ei voinut olla katselematta ja olisi niin äärettömän mielellään mennyt puhuttelemaan, jos olisi kehdannut. Se oli yksi niistä, joita Reinhold oli ulkomaille lähtiessään asemasillalla hänelle esittänyt. Helena ei voinut koskaan unohtaa, kuinka tyhmän tukalaan asemaan hän oli silloin tullut. Kun juna oli lähtenyt jäi hän kuuden vastaesitetyn Reinholdin toverin seuraan sillalle. Molemmin puolin ei tietty mistä ruveta puhumaan ja tuskastuttavassa äänettömyydessä he kulkivat läpi kaikkien asemahuoneiden rautatietorille, jossa ilman muuta kateltiin ja sanottiin hyvästi. Helenalla oli ollut melkein itku kurkussa tämän molemminpuolisen kylmyyden vuoksi, ja hänen olisi sanomattomasti tehnyt mieli tutustua heidän kanssansa. Mutta hän ei voinut heidän kasvojensa ilmeestä nähdä samaa halua, päinvastoin he ikäänkuin kiirehtivät vaan päästä erille tästä tukalasta tilasta. Ja sentähden hän ujosteli heitä yhtä paljon. Mutta peittämään ujouttansa totuttuun konvenanssi-hymyilyyn hän tuntemalla tunsi, kuinka he käsittävät häntä ylpeäksi. Eikä hän enää ollut, voinut muuttaa itseänsä, vaan läksi, muka ystävällisellä ylemmyydellä nyökäyttäen heille päätänsä.

Juuri samaa voittamatonta ujoutta hän nytkin tunsi tämän suuren, vieraan joukon keskellä. Hän istui arkana ja huomiota paeten syrjäisimmällä penkillä, -- sama Helena, joka esiintyi vapaana ja varmana missä muualla tahansa. -- Ja niinkuin silloin niin nytkin hän peitti mielentilansa teeskentelyyn: katseli muka mahtavasti jonnekin heidän ohitsensa tai tutki muka kärsimättömästi ajankulkua kellostansa. Kun he kulkivat hänen ohitsensa huomasi hän selvästi, että he osottelivat toisilleen häntä, ja tietysti he kaikki ajattelivat: tuossa se ylpeä Helena nyt istuu. Sillä kuinka he olisivat voineet ymmärtää, että hän ainoastaan sentähden oli noin tylysti katselevinaan heidän ylitsensä, että hän äärimmäisyyteen asti ujosteli heitä, ja ajatuksessansa kunnioitti ja rakasti heitä!

* * * * *

Laiva saapui ulapalta ja käänsi kaaressa saaren takaa korkean kokkansa satamaa kohden.

Se lähestyi hiljennetyin vauhdin, heikosti savua tupruttaen ja kaikkineen kuvastui veteen, paksu valkea piippu, punaset torvet komentosillalla, mastot ja valkea kokka suurine ankkurisieramineen. Mutta sen lähetessä vilkkaan sataman lainehtiva vesi palotteli mastojen päät ja piiput ja hämmensi vihdoin koko kuvauksen läikkynäänsä. Jo erotti laivan nimen, erotti kapteenin, vihellystorven kiiltävät vaskikulmaukset, valkoset ämpärit, pelastusrenkaat. Ja jo kääntyy laiva poikittain ja matkustajain musta rivi tulee näkyviin peräkannella huiskuvine nenäliinoineen.

Helenan huomio kiintyy ensin perimpänä seisovaan miellyttäväryhtiseen herrasmieheen. Sillä on harmaa päällystakki ja päässä harmaa korkea lierilakki ympäröitynä leveällä valkosella nauhalla. Kun laiva tulee lähemmäs, huomaa Helena, että se juuri onkin Reinhold Korpimaa.

Hänen toverinsa alkoivat, hänet tunnettuaan, huiskuttaa lakkejansa, riemuiten ja toinen toiselleen häntä osottaen. Ja osa heistä rupesi järjestymään neliääniseksi laulukunnaksi pienen ja lihavan johtajan ympärille, joka sointurautaansa kuunnellen alkoi antaa ääniä maltittomasti esiinkurottautuville ja kiirehtiville laulajille.

Yhtäkkiä remahtaa ilmoille porilaisten marssi, laulettuna uusilla, tuntemattomilla sanoilla.

Ja sen jälkeen kajahtaa voimakas hurraa!

Reinhold nostelee taidokkaasti hattuansa, silloin tällöin pyöräyttäen sitä ilmassa.

Reinhold ei ole huomannut vieläkään Helenaa. Laiva on jo rannassa ja irtosillat nostetut paikoilleen. Käsiänsä ojentaen peräkantta kohden toverit jo huutelevat sanoja Reinholdille ja hän heille vastailee. Sitten hän muiden matkustajien mukana laskeutuu yläkannelta alakannelle ja hetkeksi katoo näkyvistä.

Tuossa hän on taas! Hän on nousemassa irtosillalle, keltainen uusi kapsäkki käsissä. Kuinka voi ihmisen ulkomuoto niin muuttua! Hän on täynnä miehekästä eleganssia. Hän nousee ja katsoo nopeasti koko väkijoukon yli kahteen kertaan. Sitten vielä tarkemmin kolmannen kerran.

-- Helena! -- huudahtaa hän, kun vihdoin huomaa Helenan kaikkien muiden takana. Ja Helena näkee, kuinka Reinholdin kasvoja samassa kirkastaa hyvän vaikutuksen tyytyväisyys, ja kuinka hän rupeaa nopeasti tulemaan alas.

Itsestään aukeaa tie Helenalle, kun kaikki ovat katsahtaneet taaksensa ja huomanneet ketä Reinhold tahtoo ensimäiseksi tavata.

He tapaavat toisensa keskellä väkijoukkoa, joka antaa heille tilaa ja muodostaa piirin heidän ympärillensä. Reinhold puhuu hänen kanssaan eikä päästä hänen kättään omastansa.

He ovat siinä kuin sulhanen ja morsian. Ja se tuntuu jokaisesta semmoiselta. Kaikki ihmettelevät, ettei ennen oltu tultu ajatelleeksi sitä, mikä nyt yhtäkkiä tuntuu ihan luonnolliselta jokaisen silmissä. Olihan puhe käynyt miehestä mieheen, että hän oli tuon neidin avulla ulkomailla matkustanut. Yleisen hämmästyksen ja ihastuksen hyminä käy väkijoukossa.

Helena on ainoa, jolle ei hetkeksikään mitään sellaista mieleen juolahda. Harvoina hetkinä elämässään hän on ollut niin onnellinen kuin nyt. Hänen sydämmensä on paisuvaa riemua täynnä. Mutta se seikka, että heidän ympärilleen on muodostunut piiri, että Reinhold pitelee hänen kättänsä, ujostuttaa häntä, Hän punastuu hirveästi ja niin paljon kuin hänellä olikin muka ollut sanottavaa tänä ensi hetkenä, ei hän saa mitään sanotuksi. Ainoastaan vaan hiljaa kuiskaavasti:

-- Tervetuloa!

Reinholdin aikeet.

Ulkomailta palattuansa ei Reinhold ollut muuttunut ainoastaan ulkonaisesti, niin että hänellä nyt oli täydellinen kuosi vaatteissa ja hienostunut ryhti käytöksessä; vaan hän oli toisenlainen siinä kohden, että ei entisellä tavalla huutanut hillitsemättä julki aatteitansa kaikissa tilaisuuksissa. Ei hän yleensäkään julkisesti puhunut. Tämä ominaisuus pisti kohta kaikkien silmiin. Hyvin niukasti hän kertoi ulkomaan matkaltansakin, suun ympärillä oli koko ajan merkitsevä, salaperäinen hymy. Jokainen näki, että hänellä kyllä on aikeita, vaikka hän ei vaan katso tarpeelliseksi niistä puhua.

Mitä sosialismiin tuli, niin pääpainon hän sanoi olevan varsinaisen valtiollisen puolueen muodostumisessa. Ja valituille uskotuillensa hän kuului kyllä antaneen neuvojakin, miten oli työskenteleminen tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi. Päävaikutus oli se, että Reinholdilla tietystikin oli suuria mielessä, ja valitutkin uskoivat varmasti, että nyt täytyi vaan olla liikoja kyselemättä.

Mutta vaikka Reinhold oli tullut suljetuksi, näytti hän olevan sitä uutterammassa toimessa. Jotakin hän aina puuhasi, ja semmoisella kiihkeydellä, että ei häneltä lukemattomille pysäyttäville ja uteliaille tahtonut ehtiä sanaakaan vastaukseksi. Tiesivät kertoa, että hän luki tavattoman paljon. Hän olikin ruvennut käyttämään silmälasia ja hänen silmäteränsä olivat rasituksesta käyneet luonnottoman suuriksi.

Joka paikkaan sosialistien joukossa levisi semmoinen muotilause, että "työtä sitä pitää tehdä eikä huutaa!"

Pääkirjoitukset työväen lehdissä saivat hiljaisemman, oppineemman ja vaikeatajuisemman sisällyksen. Vaatimukset kasvoivat, pienet puhujat hiljenivät, ja kaikkialla oli ilmassa sana: odottakaa! odottakaa! Reinholdin tuttavapiiri oli myöskin suuressa määrin laajentunut. Ei hän enää seurustellut ainoastaan entisten sosialistituttujen kanssa, vaan nähtiin usein yliopistonpiireissä, merkitsevämpien sanomalehden toimittajain ja muiden semmoisten mahtimiesten seuroissa. Hänen maineensa ikäänkuin jakaantui kahtia. Sosialisteille hän oli heidän vanha Reinholdinsa, jossa lepäsi koko heidän asiansa ja koko tulevaisuuden toivo. Mutta suurelle maailmallekin hän jo oli jotain, -- ja näytti olevan yhä enemmän. Niin vaativat hänen salaperäiset aikeensa, -- sanottiin. Hän ikäänkuin irtausi sosialistien käsistä, ja tekemistä hänellä näytti olevan yhä ylempänä ja ylempänä.