Part 10

Kyyppari korjasi pois edellisen pullon ja hienon suikulalasin, sekä kaasi suuresta karafiinista pyydettyä viiniä viinilasiin. -- Luutnantti B. kaasi sisällön avattuun suuhunsa ja pani lasin tyhjänä takasin tiskille. Sen tehtyään hän esitti:

-- Konjakkia!

-- Ack so, -- sanoi saksalaiseen malliin kyyppari ja nouti konjakin uudestaan esille sekä tarjosi äskeisellä tavalla. Luutnantti B. joi.

--- Scherryä! -- sanoi luutnantti B. juotuaan konjakin.

Nyt ei kyyppari enää korjannut kumpaakaan.

-- Konjakkia!

Ja taas:

-- Scherryä!

Ja taas:

-- Konjakkia!

Ja taas:

-- Scherryä!

Pikku Markus kävi jo vinkkasemassa piiankin katsomaan, ja kaksi niitä kurkisteli oven takaa, ja niiden takaa vielä kokki. Mutta luutnantti B:n kasvoissa ei liikkunut mikään koko aikana. Samalla käheällä bassolla hän pyysi konjakkia kuin scherryä, eikä muuten mitään puhunut. Ainoastaan yhä kuuluvammin henki kulki nenässä. Ja niin hän sanomatta mitään, läksi bufettihuoneesta, tietäen että nyt he kaikki ihaillen ja ihmetellen tunnustavat hänet vanhaksi häikäilemättömäksi luutnantti Brummeriksi.

Hän huusi Markuksen jälkeensä biljaardille ja käski asettamaan esiin pyramiidipallot.

Ei mikään ollut luutnantti B:lle niin vastenmielistä kuin yksinänsä oleminen. Ennen hän sitten pelasi Markuksen kanssa tai seurusteli vaikka saappaan kiillottajan kanssa. Hänen tuli nimittäin yksikseen jäätyä kohta ikävä. Hän ei lainkaan elänyt yksinänsä. Hän oli silloin yhtä kuin nolla. Hänen olonsa tuli synkäksi ja hän olisi tahtonut pistää päänsä muurahaispesään. Tässä oli syy siihen, miksi hän kammosi tämmöisiä päivystyksen päiviä, jolloin kaikki muut olivat jossain muualla. Silloin hän joi.

Mutta luutnantti B. ei juonut milloinkaan niin, että horjui tai että hänen kasvojensa liikkeet pääsivät irroilleen. Hänen kuuluisa ominaisuutensa oli ehdoton horjumattomuus ja kasvojen jäykkyys. Silmät saivat olla kuinka sameat tahansa. Niiden hän ei katsonut kuuluvan malliin. Samoin oli ääni ja puhetapa toisinaan liian bassoinen ja kankea. Mutta ei nekään kuuluneet malliin. Malliin kuului: aina tasainen, aina gentlemanni, aina sotilaspuvun kunniaa kannattava, tunteiden täydellinen peittäminen ja naaman muuttumaton jäykkyys sekä kyky seistä harjoituksissa horjumatta, vaikka silmä ei ole kolmeen yöhön ummistunut.

Kellon lähestyessä kymmentä kuului eteisestäpäin vihdoin ovenpaukahdus ja askeleita. Markus raotti oven ja ilmoitti:

-- Luutnantti Maksiimof.

-- Mutta mihin helvettiin ovat sitten kaikki kaksijalkaiset tänä iltana joutuneet? -- huusi luutnantti B.

-- Eikö herra luutnantti siis tiedä? Tänä iltana on kutsujaiset paroni Z:llä.

-- Saatana, en minä muistanut.

Ja hän jätti biljaardin mennäkseen paremman puutteessa luutnantti M:ia härnäämään.

Luutnantti M. oli lyhyt, laiha, ja ryppyinen kasvoistaan. Mutta tästä epäedullisesta ulkomuodostaan huolimatta hän suuresti rakasti seuraelämää ja oli harjoittanut itsensä tavattoman sukkelaksi puheissansa ja kaikellaisissa tempuissa. Hän oli alituisesti rakastunut ja aina päivän sankarittariin. Kun hän oli aina avulias, ei koskaan loukkaantunut, tunsi tarkkaan naisten asioita ja makuja, valloitti hän säännöllisesti asemansa hetken primadonnien lähimmässä läheisyydessä. Säännöllisesti hän puhui heille rakkautensa, kiusasi heitä kosimisella ja rintaansa lyömisellä, mutta ei pahoin loukkaantunut rukkasista. Hän osasi tehdä itsensä niin tuiki tarpeelliseksi naisille, että nämä kesken kaikkia rukkasia ja ulos-ajoja eivät voineet luopua hänestä. Hän oli heille avain päivän juokseviin kulissin-takaisuuksiin.

Ylipäällikkö ei suosinut häntä eikä koskaan pyytänyt vistipöytään kuten muita upseereja. Mutta ei hän siitä loukkaantunut. Yhtä vähän loukkaantui hän siitäkään, ettei hän saanut luottamustoimia ja siten päässyt ansioitansa kartuttamaan ja ylenemään. Oli ihankuin edeltäpäin päätetty kaikkien kesken, ettei luutnantti M. ole lainkaan luotukaan ylenemistä varten. Hän osasi muun muassa mainiosti matkia apinoita, oli siitä tunnettu, ja seuroissa häntä usein pyydettiin näyttämään taitoansa, jolloin hän kyykistyi lattialle tai käpristyi jalkoineen päivineen sohvalle, pullisti kielellään alahuulen hurjasti eteenpäin, teki villit silmät ja tunnusteli käsillään ja tarkasteli kaikkia esineitä niinkuin apinat. Neitoset huusivat ja nauroivat ja kirkasivat peljästyksestä, kun hän joskus hyppäsi heitä kohden. Huvia tästä oli paljon, mutta hänen itsensä ymmärtämättä tuntui jokaisesta ihan luonnolliselta, että luutnantti M. pysyi ikänsä ihan samallaisena eikä siis koskaan muuttunut esimerkiksi ajutantiksi ja vielä vähemmin luutnantista kapteeniksi. -- No, mitä näen minä, sinä et siis ole kutsuttu? -- alotteli luutnantti B., kun luutnantti M. astui sanomalehtisaliin.

-- Ei ole tarpeellista mennäkään, -- vastasi hän merkitsevästi hymähtäen.

-- Oo! Mutta "hän" on varmaan siellä, -- kuuletko "hän"?

-- "Hänen" ja minun välilläni on jo kauan sitten kaikki "klappadt och klart."

-- "Vastakohdat hakevat toisiansa".

-- Vastakohdat?

-- "Kaunis Helena" ja meidän luutnantti M.! -- klappadt ooh klart! Ha-ha-ha --

Luutnantti B. huusi, matkien matkimistaan, klappadt och klart! Ja nauroi vatsaansa pidellen.

Sillä välin meni luutnantti M. ruokasaliin ja rupesi syömään voileipäpöydän ääressä.

Mutta luutnantti B. ei voinut enää jättää häntä rauhaan.

-- Mikäs tämä kirja on? -- kysyi hän ja rupesi avaamaan pakettia, jonka luutnantti M. oli pannut tuolille, lähelle pöytää. Hän avasi sen ja luki kansilehdestä Helenan niinen.

Luutnantti M. hymyili vaan tyytyväisenä ja antoi toisen vapaasti tarkastella.

-- "Sosialismi, sen historia, sisältö ja nykyinen asema", -- luki luutnantti B., sitten katsoi suu auki luutnantti M:iin. -- Mitäs tämä on?

Luutnantti M. vaan myhäili.

-- Sehän on merkillistä kuinka tieteelliseksi koko kasarmi on viime aikoina tullut! -- sanoi luutnantti B. -- Ja tätäkö sinä aijot ruveta lukemaan?

-- Katselenmahan vähän.

-- Perkele teitä ymmärtäköön! -- sanoi luutnantti B. ja paiskasi kirjan vasten penkkiä.

Luutnantti M. nosti sen ylös, silitti hymyillen rutistuneet lehdet ja pani kiinni.

Kun hän oli syönyt, menivät he biljaardia pelaamaan, ja asia jäi silleen. -- -- --

Vasta 1/2 12 yöllä saapuivat klubiin sen muut tavalliset jäsenet, siro vänrikki Saurén, lihava, punssin turvottama luutnantti Rancken, kaunis luutnantti Tauler, ajutantti Liljendahl sekä siviilinä kapteeni Fransson, joka oli entinen luutnantti tästä pataljoonasta. Hän oli jo tullessa niin valmis, että mikä mukava nojatuoli tai sohva tahansa olisi siinä silmänräpäyksessä saanut hänet nukkumaan. Kaikki muut tulivat reippaina ja ilosina.

Luutnantti B. ei olisi voinut parempaa toivoa päivystysvuorollensa. Hän rupesi heti toimittamaan lisää valoa, hankki kahvia ja liköörejä pöytään ja laski syvälle juurensa keskelle seuraa ja pulloja.

Koko seurue oli mitä loistavimmalla tuulella.

Ei muusta puhuttu kuin "hänestä", se on: Helenasta, joka oli ollut äitinsä kanssa paroni Z:n kutsujaisissa.

Tämä tähti oli jo kauan sitten taivaanrannalla eikä mikään uusi tähti ollut vielä sitä voittanut, ei loistossa, ei viehättävyydessä, ei ihailun yleisyydessä upseerien puolelta. Se teki yhä nousuansa.

Puhumattakaan luutnantti M:ista olivat kaikki tämän klubin jäsenet järjestään häneen rakastuneet. Ja sopusuhta heidän välillänsä pysyi ainoastaan senvuoksi häiritsemätönnä, että oli aivan mahdoton päättää, kehen heistä kaunis Helena puolestaan oli rakastunut. Se oli tämän naisen ominaisuus, -- ja niin kiihoittava ominaisuus, että se piti mielet alituiseen vireillä. Se vaikutti, että hänen vähimpiäkin sanoja ja hymähdyksiä ja silmäyksiä tulkittiin kaikkialla, mutta erittäinkin tässä valitussa klubissa, joka piti jostakin käsittämättömästä syystä Helenaa omana rykmentin-tyttärenänsä.

Niinpä tänäkin iltana syntyi mitä vilkkain keskustelu ja kiistely siitä, kuka oli aikoinaan enin suosionosotusta asianomaiselta saanut.

Luutnantti L. väitti empimättä, että hän on suudellut Helenaa. Mutta siinä vastaväitteiden myrskyssä, minkä tämä synnytti, tuli vihdoin ilmi, että hän oli suudellut ainoastaan kädelle.

Luutnantti M. toi esiin kaikellaisia hämäriä ja epäselviä kuiskauksia, joita hän valaisi merkitsevillä silmäniskuilla ja salaperäisillä kädenliikkeillä, ilman ainoatakaan selvää sanaa, niin ettei kukaan päässyt käsitykseen mitä sitten oikeastaan heidän välillään oli tapahtunut.

Luutnantti R, kertoi olleensa Helenan luona visiitillä kello 10 aikaan illalla. -- äidin näyttäytymättä. Tämä olisi ollut valtti kertomusten joukossa, elleivät luutnantti T. ja ajutantti L. olisi ilmaisseet olleensa mukana.

Mutta kuu kaikki olivat tuoneet esille parhaansa, oli luutnantti B:llä vielä kertomuksensa kertomatta,

-- Tämä käsi -- sanoi hän, osottaen vasemmalla kädellään oikeata kättä, -- tämä käsi on ollut hänen vyötäisteusä ympärillä ja minä olen painanut häntä rintaani vasten.

-- Valhe, valhe! -- rupesivat kaikki huutamaan. Ja luutnantti M. otti asian niin juhlalliselta kannalta, että nousi ylös ikäänkuin hyvitystä vaatien.

Silloin luutnantti B. kiivastui.

-- Upseerikunniani kautta -- huusi hän hypäten ilmaan, -- upseerikunniani kautta vannon minä, että tämä käsi on puristanut häntä niinkuin kerroin!

Kaikki vaikenivat. Epäillä luutnantti B:ia tämmöisen vakuutuksen jälkeen olisi ollut sama kuin panna alkuun kaksintaistelu. He eivät edes itsekseenkään epäilleet, vaan kukin ajatteli: "ehkä siinä todella minunkaan puolelta ei muu puutu kuin rohkeus, niin minäkin vielä puristan häntä rintaani vasten".

Mitä erityisesti luutnantti M:iin tulee, niin oli hänen päätöksensä tämän johdosta: tästedes ei mitään sanoja enää, vaan tointa! Mutta ääneen hän rupesi selittelemään, osaksi Helenan puolustukseksi ja osaksi omaksi yllätyksekseen, että sillä tavalla kuin luutnantti B. kertoi, voi ottaa minkä naisen tahansa, jos vaan osaa sopivaa hetkeä hyväksensä käyttää. Mutta mitäs se merkitsi! Eihän se vielä todista, että rakkaus vallitsee heidän välillänsä.

Ei luutnantti M. sentään saanut kehittää ajatuksiansa loppuun asti.

Luutnantti B. oli kuunnellut hänen puheitaan suurella kärsimyksellä ja katumuksella, Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan hyppäsi ylös ja lensi suoraan luutnantti M:n eteen.

-- Minä sanon sinulle, ettei se ollut minun tarkoitukseni, ymmärrätkö sinä! Se tyttö on hienoin mikä koskaan tässä kaupungissa on ilmaa hengittänyt!

-- Tuo tulee jotenkin post festum, -- nauroi luutnantti M. ylenkatseellisesti.

-- Vai post festum. Mutta minä sanon sinulle, että minä lävistän nyt kohta sinut tällä miekallani --! Ja todella täytyi kaikkien rientää paikoiltaan luutnantti B:n kimppuun. Kun tämä yhteentörmäys oli asetettu ja luutnantti B. vielä enemmän särkyneenä ja häpeissään poistunut puolipimeään saliin, sanoi luutnantti M., sulkien salin ovea kiinnemmäs:

-- Kunhan ei meidän B:mme vaan olisi rakastunut!

Joka herätti suuren naurun.

Luutnantti B:n ei tietty koskaan maailmassa olleen rakastunut. Lukuunottamatta pieniä kahakoita M:n kanssa rakasti hän tovereitaan siihen määrään, ettei hänellä ikäänkuin ollut sijaa rakastumiselle naisiin. Toveruus oli hänestä ylin kaikkea. Ja hyvien naistenkin seurassa hän aina ensin joutui semmoiseen ystävyyssuhteeseen, että olisi hävettänyt ruveta enää viittailemaan "rakkauteen" päin. Semmoiset naiset taas, jotka olivat naimahaluisia, eivät koettaneet tarjoutua hänelle, sillä paljon juomisen tähden oli hänen maineensa saanut hienon ränsistyneen tuoksahduksen. Hänen kulissintakaisia suhteitaan toverit piloilla usein urkkivat, mutta hän silloin tavallisesti rypisti silmäkulmansa ja mymisi tyytymättömänä. Ei hän myöskään mielellään mennyt "ajelemaan". Hänelle korvasivat rehelliset, aamuun kestävät ramaviftit kaiken muun. Ei hän sen parempaa mitään tiennyt.

Mutta viime aikoina oli hänessä jokin sisäänpäin kääntynyt kysymys ruvennut kiertelemään. Sen olivat monet huomanneet, kunnes luutnantti M. nyt pamahutti kaikkien huviksi väitteen, että mies olisi rakastunut.

Hänen erottua seurasta, luulivat muut päässeensä kaikista häiritsevistä aineksista, Siviilikapteeni nukkui tavallista untansa tuolilla, pää vasten rintaa. Luutnantti R. istui sanaakaan puhumatta sohvan kulmassa pöydän edessä ja säännöllisten väliaikain kuluttua upotti itseensä määrällisen punssia. Hän oli kasarmin suuri pessimisti.

Syntyi siis rauhallinen mielipiteiden vaihto rakkauden asioista.

Kaljupäinen, kaunis, ruskosilmäinen luutnantti T. oli spesialisti rakkauden teorioissa. Hän oli ihanteellisen rakkauden innokas ja mielellään kuultu puolustaja kasarmissa. Rakkaus ei koskaan ala kosketuksesta, -- sanoi hän. Rakkauden hän mieluimmin vertasi vanhaan kalliiseen viiniin tai tuoksuavaan ruusuun. Se, joka heti kulautti suuren siemauksen viiniä kurkkuunsa, ei ymmärtänyt viinin arvoa eikä osannut siitä nauttia. Niinkuin viini, niin rakkauskin on nautittava hienon hienoissa siemauksissa. Rakkaus on niinkuin väkevän kukan tuoksu, jonka tuuli kuljetti ohitse. Tyhmä tahtoo kukan nenänsä alle, mutta viisas osaa nauttia sen kaukaisesta tuoksahduksesta. Luutnantti T. oli naimaton, ja avioliitosta hän sanoi, irvistäen pahasti: fää! Mutta naisystäviä ja suhteita hänellä oli kaikkialla. Niin että hän pian alituiseen joi viiniä ja haisteli kukkia.

Hänen lausumaansa mielipiteeseen yhtyi osaksi myöskin ajutantti L.

Mutta lihava luutnantti R. otti nyt odottamatta puheenvuoron ja nosti kovan rähäkän tämmöistä "runoilijain" käsitystä vastaan, kuten hän sanoi. Sellaista rakkautta hän nauroi, ja sanoi kaikkein rivoimmaksi. Se oli hänen mielestään yritys venyttää niin pitkälle kuin mahdollista hekumaa, jonka oli määrä kestää vaan lyhyt hetki. "Kosketus" se on rakkauden alku ja loppu. Ja kaikki, jotka kulkevat ja kuvittelevat muuta, ovat narreja, ja elävät tyhjyydessä, olemattomassa mielikuvituksessa. Eläimetkin ovat heitä viisaammat ja tietävämmät,

Syntyi ankara väittely.

Luutnantti R., joka oli tapansa mukaan suuresti humaltunut, rupesi pitämään esitelmää rakkaudesta, eikä valinnut sanoja vaan nimitti kaikki nimeltä.

-- Siitä samasesta -- sanoi hän -- riippuu kaikki. Sen ympäri pyörii maailma. Sen vuoksi kaikki kiehuu ja järjestyy ja rakennetaan palatsia ja ajetaan ekipaasheilla ja liikutellaan rahoja ja -- ja käydään sotia ja ammutaan kuula otsaan ja ryömitään maassa ja hyöritään ja pyöritään --

Luutnantti T. rypisti silmäkulmansa ja kohautti olkapäitänsä merkiksi ettei hän voi kuunnella noin rivoja puheita. Samoin rupesi luutnantti M. tekemään muka kärsimättömyyden merkkejä ja asia loppui siihen, että luutnantti R. jätettiin seurasta erilleen, jonka jälkeen hän kompuroi klubista kortteeriinsa.

Muilla ei ollut vähintäkään aikomusta vielä lähteä. Päinvastoin he tilasivat uudet kahvit ja liköörit ja nyt vasta ottivat tämän naimisasian oikeen puheenalaiseksi. He vajosivat nyt esteettä surunvoittoiseen tulevaisuuden haaveiluun. Kaikilla muilla, paitsi luutnantti Taulerilla, häämöitti tulevaisuudessa avioliitto jonkinlaisena autuuden kosteikkona. Mutta -- siinä oli paha "mutta". Ajutantti L:n raha-asiat olivat sellaiset, että ainoastaan joku perin rikas tyttö olisi saattanut tehdä hänelle avioliiton mahdolliseksi. Kaikki tunsivat tämän seikan. Ja sentähden ajutantti L:n ja muiden tyttöjen väli ei mennyt koskaan pintapuolista keikailua pitemmälle. Ei niin, että ainoastaan tytöt eivät välittäneet todellisesti rakastuttaa häntä itsiinsä, vaan hän itsekin tiesi tämän mahdottomuuden eikä hänen juolahtanut mieleenkään köyhiin tyttöihin rakastua. Oli hänellä tosin kerran ollut suhde varattomaan tyttöön, joka seuroissa veti reippautensa, sukkeluutensa ja järkevyytensä puolesta mitä suurinta huomiota puoleensa. Siihen aikaan oli ajutantti L:lla toivo päästä rikkaan enonsa perijäksi. He olivat salakihloissa, joka oli heidän kesken suutelulla vahvistettu. Mutta eno kuoli ja oli testamentannut kaiken omaisuutensa vaimolleen. Silloin he kohta purkivat kihlauksensa -- aivan yhteisessä ymmärryksessä. Rakkaus oli heidän välillään tullut mahdottomuudeksi, ja se katosi molemmin puolin itsestään heti kun testamentti avattiin. Kun hän taas rikkaita tyttöjä rupesi lähestymään, pilasi kaikki asiat se epäluulo, että hän muka vaan rahojen tähden --. Mutta ei se ollut niinkään rahojen tähden. Hän tahtoi _naimisiin_, eikä rahoja, sillä hän ajatteli avioliittoa elämän ainoaksi sulostajaksi.

Mutta kun nyt uusi tähti, Helena, ilmaantui taivaan rannalle, mielistyi ajutantti L. häneen, huolimatta siitä ettei Helena ollut varakas. Hän päätti kosia tuota kaunista tyttöä, ja rupesi puuhaamaan raha-asioittensa selvittämistä, teki velkojainsa kanssa hiljaisen akordin sitoutuen maksamaan heille puolet palkastaan ja oli laskenut niin, että tämmöistä äärimmäistä säästäväisyyttä noudattaen hän viiden vuoden kuluttua on jotenkin selvä.

Muuten oli tässä klubissa Georg ainoa, joka tunsi Helenaa nuoruudesta asti. Mutta tästä tuntemisesta ei ollut muilla paljon tietoa, sillä juuri tämä Georg ei koskaan ottanut osaa Helenaa koskeviin puheisiin, ja vähin olisi kukaan epäillyt, että tuo hiljainen luutnantti oli joskus ollut rakkaudensuhteissa siihen Helenaan, jota nyt niin monet turhaan tavoittelivat.

Ainoa taas, joka ei heistä ollut vapaa kosimaan Helenaa, oli siro vänrikki Saurén. Ja syy oli se, että hän itse jo oli kihloissa. Hän oli sangen sievä nuorimies, jotenkin Georgin kokoinen ja näköinen, jonka kanssa he olivatkin ystävykset ja usein vaihtoivat surunsa ja ilonsa. Hän oli ollut kihloissa jo kaksi vuotta erään rikkaan neiti Schlyterin kanssa. Aina ja joka tilaisuudessa he olivat yhdessä ja suutelivat toisiansa, ja kaikki olivat sitä mieltä, että heidän olisi ollut paras mennä naimisiin, sillä ei sitä lopulta enää viitsinyt katsoa. Mutta heidän häänsä olivat lykätyt ainakin kaksi vuotta vielä tuonnemmas, sillä sitä ennen ei voinut olla puhettakaan välttämättömästä ylennyksestä, jota sekä suku että etiketti vaati.

Luutnantti S. oli nuori ja intohimoinen. Ei hän juuri sentään juomista rakasta. Vähän levottomana ja hajamielisenä hän istuu toveriensa joukossa. Hän kuuntelee heitä vaan puoleksi ja ottaa osaa heidän puheisinsa vaan puoleksi. Hän on jotenkin kalpea ja pureskelee hermokkaasti viiksiänsä, aivan kuin odottaen jotain. Ei hän myöskään tahdo erota seurasta. Se mitä hän odottaa, on, milloin he ovat kyllikseen juoneet ja ehdottaako joku, että mennään ajelemaan. Hän silloin on erkanevinaan seurasta, sillä hän on kihloissa, Mutta kun toiset tietysti vaativat mukaan, ei hän tahdo jäädä seuran pettäjäksi.

Ja jo ovatkin klubin enimmät valot sammutetut. Kynttilät, jotka olivat tuotu pullojen ja kuppien keskelle, ovat lyhentyneet ja toinen sytyttää kohta jo paperinsa tai halkasee lasinsa.

Silloin vihdoin seura rupeaa tekemään lähtöä ja S:n odotus päättyy.

* * * * *

Niin että näin ajattelivat nuo verevät, elämänsä kukoistuksessa olevat luutnantit rakkaudesta, sillaikaa kuin heidän siveät, puhtaat baalineitonsa odottelivat heidän ylennyksiään.

Helenan odotus.

Helena oli tullut Helsinkiin täynnä innostusta.

Hän oli kohta hakenut lähimmät kaupunkilaiset tuttunsa purkaakseen näille sydämmensä uudet aarteet.

Mutta hämmästyksekseen hän kohta huomasi, että kaikki hänen toverinsa jo tiesivät siitä, mikä hänelle oli ollut niin uutta ja mullistavaa. Ja vielä enemmän hän kummastui sitä, että he pitivät koko asiata kovin vähäpätöisenä.

-- Ah, siitäkö sosialismista sinä puhut? Kyllä minä olen siitä sanomalehdissä lukenut. Sehän on selvää hullutusta. Jos tänään kaikki jaetaan tasan, niin jo huomenna on säästäväisillä enemmän kuin tuhlareilla!

-- Miksi laiskan ja tyhmän pitäisi saada yhtä paljon kuin ahkeran ja viisaan!

Kahdelle tai kolmelle ystävättärelleen hän sai luetetuksi Bellamyn. Mutta kun nämä keskustelivat isiensä ja veljiensä kanssa, muuttivat he mielipiteensä ja jättivät kesken koko lukemisen.

Helena teki naistuttujensa suhteen kohta sen havainnon, ettei siellä kannattanut puuhata. Ja se onkin ymmärrettävää, sillä eivät he tunteneet yhtään mitään elämän varjopuolia, ei heillä ollut mitään yhdyssiteitä mustan lauman kanssa, eivätkä he mitään semmoista pimeätä olleet saaneet maailmasta kuulla ja tietää kuin Helena. Olisi siis pitänyt ensin avata heidän silmänsä rumuutta näkemään. Mutta se tuntui tarpeettomalta. Ja he sitäpaitsi _tahtoivat_ ajatella että maailma on ruusutarha.

Ei. Täytyy semmoisiin ihmisiin vaikuttaa, jotka jo jotakin tuntevat yhteiskunnasta ja elämästä.

Eikä kestänytkään kauan ennenkuin Helena sai paljon ja hartaita osanottajia sosialismiinsa.

Se tapahtui niistä ajoista alkaen kuin hän astui pääkaupungin varsinaiseen seuraelämään.

Täällä herätti Helenan miellyttävä ulkomuoto ja vapaa käytös suurta huomiota. Ja se seikka, että hän oli sosialisti, lisäsi vaan hänen mainettansa merkillisenä, uutena ilmiönä.

Suurissa seuroissakin, missä kaartin upseerit pitivät johtoa, kiintyi kaikkien huomio yksinkertaisessa puvussa esiintyvään Helenaan. Kaikille oli suurena arvoituksena että niin kaunis tyttö kuin Helena esiintyy noin koruttomissa vaatteissa. Ja uteliaisuutta herätti jokaisessa kysymys: kuinka kauan se tulee kestämään? Luutnanteista se oli "pikanttia" ja he olivat järjestään hurmaantuneet Helenaan. Sentähden kaikki seurojen sankarit olivat myöskin yhtäkkiä huvitetut sosialismista.

-- Ah, -- sanoi eräskin innoissansa, -- minä olen sydämmessäni sosialisti, täydellinen sosialisti.

Ja toinen saattoi liikutuksen hellyydellä hartaasti kuunnella Helenan esityksiä tulevaisuuden tasa-arvoisesta valtiosta.

Tietysti Helena piankin huomasi, että huomio hänen persoonaansa oli myötä vaikuttamassa. Mutta sen sijaan ne ihmiset, joiden lähelle hän tästä syystä pääsi, olivat kyllä kaikki semmoisia, jotka tunsivat maailman varjopuolet yhtä hyvin kuin hänkin. Kaikki tuo ulkonainen koruisuus heidän paraadeissaan ja heidän istuvissa puvuissaan ja heidän kohteliaisuudessaan, ei tehnyt mitään vaikutusta Helenaan. Täysikäiseksi tultuaan ei hän koskaan enää uskonut ihmisistä, että ne todella ovat sitä miltä näyttävät. Vaan kohta, kun hänelle joku esitettiin, oli hänelle tärkeintä päästä perille sen ihmisen näkymättömistä asiain langoista, sen todellisesta elämästä, ja olipa napit kuinka kiiltävät ja harppaukset kuinka moitteettomat tahansa, se kaikki karisi kuin kellastuneet lehdet sisällisen kuvan rinnalla.

Hän oppi hyvin pian näkemään kuka oli mahdollinen ja kuka mahdoton omistamaan hänen maailmanmuuttumis-aatettaan.

Niinpä luutnantti M. alkoi kohta lukea kirjoja voidakseen hämmästyttää Helenaa tiedoillansa.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin hän oli tehnyt ensimäisen yrityksen. Ja silloin oli Helena todellakin hämmästynyt. Sillä luutnantti M. oli ruvennut puhumaan hänelle maakoron suhteesta pääomaan ja työpalkkaan. Kun Helena ei juuri itsekään osannut ottaa semmoisiin puheisiin osaa, keskeytti hän luutnantti M:in, ja kysyi suoraan:

-- Uskotteko siis siihen, että koko maailma on suuri valhe ja että kaiken pitää siinä muuttuman?

-- Vähitellen, tietysti!

Mutta tuon sanan "vähitellen" tähden Helena hänet kokonaan hylkäsi. Ja vaikka luutnantti sitten kuinka luki kirjoja, ei Helena enää puhunut hänen kanssaan sosialismista.

Mutta huolimatta siitä, että moni heistä koetti saavuttaa Helenan ystävyyttä ja suosiota antautumalla hänen kanssaan pitkiin keskusteluihin sosialismista, ei hän innokkailla selityksillään ja todistuksillaan tahtonut saada juuri ketään niin vakuutetuksi, että olisi voinut sanoa: tuo nyt todellakin uskoo. Jokaisen puheesta hän tunsi hienon peräytymisen, -- että se vaan muuten myöntelee, uskomatta sydämmessään. Ja niin hän rupesi huomaamaan, että häneltä puuttuu juuri pääasia: Reinholdin voimakkaat sanat, jotka olivat sytyttäneet hänet itsensä.