Part 9

Seppä oli käsittävinään vaimonsa puheen iloisuuden purkaukseksi. "Saatammehan me nauraa, me kaksi", sanoi hän. "Tosin minäkin olen jotain tuontapaista ajatellut, mutta ajatteleminen on toista kuin puhuminen. Eikä seppä ole sellainen aasi, että huutaisi tuollaisia vaarallisia asioita torilla ja kujilla. En ole sitä sanonut kellekkään muulle kuin sinulle, Leena, ja olen samalla kieltänyt sinua sitä muille kertomasta. Älä sano mitään, tiedänhän minä ettei sinun kieltäsi kutkuta muiden salaisuudet. Kun olen nähnyt miten toiset miehet ovat olleet tuskissaan, niin olen vasta huomannut mikä aarre sinä olet. Senpätähden toinkin sinulle kokonaisen paketin anisleipiä, koska sinä niitä niin halusta syöt. Tässä on sinulle myöskin kangasta. Olet jo kauvan sellaista toivonut. Katsohan! Järkevälle naiselle ei voi milloinkaan olla kyllin hyvä. Syöhän nyt Leena! Ne ovat leipurin parhaita. Sillä katsohan, vaikkei Heleija olisikaan siitä tullut noin rajuksi, niin nuo hupsahtavat vahtivaimot ovat kuitenkin sanoneet että Fritz väijyy hänen henkeään. Sen oikeus nyt haluaakin saada todistetuksi. Luultavasti naisten täytyy vannoa valansa sysimustan pöydän ääressä, jonka päällä on pääkallo, ja sen takana seisoo pappi, ja kadulla laulaa kanttori poikineen. Saakelin nikotus! Syöhän Leena! Luulenpa että siitä on melkein vuosi, kun olen tuonut sinulle namusia. Tule tänne, Leena, älä ujostele, eihän se ole naineelle naiselle tarpeellista. Kyllä tuo kangas tulee sinulle hyvin sopimaan! Kerrotaan vielä että oikeus siihen mennessä rakentaa uuden koppihuoneen, jossa noita viheliäisiä syntisiä pidetään piukalla. -- Teetä sinulla siis on yöksi. Olen kauhean väsynyt. Mitä sinä tuollalailla lyöt kätesi yhteen pöydän alla? Luulenpa että olet oikein kalpea? Tunnet kai sääliä noita vahtinaisia kohtaan. Mutta minkätähden olivat niin typeriä!"

Nämä sanottuaan seppä hiipi kamariinsa. Mutta emäntä heittäytyi molemmin käsin pöytää vasten. Hän jo puolittain seisoi mustan pöydän takana, puolittain kitui uudessa kopissa.

"Onko sinulla myöskin öljyä huomiseksi?" kysyi seppä jo puoleksi riisuutuneena kamarista.

Emäntä ei sitä enää kuullut. Hän sovitti kellotaulunsa päähänsä, tempasi viitan hartioilleen ja katosi pimeään porstuaan.

17.

Heleijan ensimäinen ajatus kotimatkalle lähtiessään oli riemuisa: "Fritz elää! Hänen kuolemansa ei paina omaatuntoasi. Eikä sinua kuletella vankilaan katuja pitkin." Tämä riemuisa välkähdys, joka äkkiä hajotti pimeyden hänen ympäriltään, huikaisi aluksi kirkkaudellaan kaikki yksityiskohdat. Vasta kun hänen silmänsä oli siihen tottunut, tulivat nekin näkyviin.

"Fritz elää, mutta hänen käsivartensa on vialla, ja sen olet sinä tehnyt. Kuinka hän voi nyt enää tehdä työtä. Eikä hän ole kuitenkaan syyttänyt sinua, vaan on sanonut itse puroon pudonneensa." Hänen sydämestään aina vasemman käden sormenpäihin saakka kulkee tuskantunne, johon kuitenkin on sekaantunut jotain sanomattoman ihanaa. "Hän säästää sinua! Sehän toisin sanoen merkitsee: hän ei ole sinulle vihainen, hän ei ole sinua väijynyt pahaa tehdäkseen, ehkäpä päinvastoin?" Mutta tuo hätäinen "ehkä" katoaa. "Miltä kuuluisi tosiaankin", sanoi tyttö itsekseen, "jos sanottaisiin että nainen on voittanut vahvan Fritzin? Sille ivalle hän on liiaksi ylpeä. Enkä minäkään hänen sijassaan sitä tunnustaisi."

Voittamaton nuoruudenvoimansa kohotti taas hänen silmänsä ja ajatuksensa maasta. Ja kun hän eteenpäin katsoessaan näki talonsa ja mitenkä vanha heisipuu jälleen muhkeili kahvisavupilvien keskellä, silloin hymyily väreili hänen suunsa ympärillä ja siirtyi siitä täyteläisille poskille.

"Sielläkö ne nyt taasen ovat, nuo tuhmurit? Nyt kuitenkin on varotusten aika ohi ja kaikki muutkin tuhmuudet. Kuinka paljon he ovatkaan puhuneet siitä, mitä he minun tähteni ovat laiminlyöneet. Tosiaankin -- heidän on vain tehnyt mielensä juoruta ja minun taloni on parahiksi syrjäinen sellaisiin kekkereihin. Annanpa tuon jatkua vielä muutamia päiviä. Mutta sitten siitä on tehtävä loppu. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Saatamme arvata, millaisella ilolla "vahtirouvat" ottivat Heleijan vastaan. Oli siinä hiukan ylpeyttäkin. Taivas oli pelastanut Heleijan, antaen pahanilkisen langeta omaan paulaansa. Sillä ei ollut epäilemistäkään, että Fritz oli tahtonut heittää Heleijan puroon. Mutta ajatella saattaa, olisiko taivas ilman rouvien yhdistyneitä toiveita, huokauksia ja rukouksia tullut tähän tulokseen. Ja rouvat taas saattoivat siitä havaita omien ansioittensa suuruuden taivaan kirjoissa. Kaikki yhteisesti kiittelivät oikeuden voittoa. Vain pieni ujo saunaemäntä näytti olevan toista mieltä. Mutta pelkuruudessaan ja nöyryydessään hän ei uskaltanut hiiskua sanaakaan, näytti vain mykin katsein pyytävän itsekultakin puhujalta armoa muutenkin kovaa kokeneelle.

Kankurin emäntä kehräsi molemmin käsin ylistyksen lankoja kaitselmukselle, joka vainottua viattomuutta suojelee.

"Niin se on", päätti hän puheensa, "kaitselmuksen sormi on työntänyt rosvon syrjään."

"On yhdentekevää", jatkoi puusepän emäntä innostuneena, "onko hänen nimensä Bonaparte tai Rinaldo Rinaldini tai Holderin Fritz, se on kaikki sitä samaa."

"Sillä jokainen", lisäsi muurarin emäntä, "menee vain niin pitkälle kuin pääsee, ja sitten tapahtuu aina jotain, jota ihmiset ja luontokappaleetkin ihmettelevät."

"Siksi kun aika on täytetty", sanoi kukkarontekijän emäntä. "Nyt se on ovella."

"Tästä lähtien", kehräsi kankurin emäntä, "on koko maailma sanova: se oli oikein! Niin piti tapahtua!"

Lieneekö saunaemännän rukoileva katse jotain vaikuttanut vai oliko hyvityksen tunne syntisen rangaistuksesta noussut siihen huippuun, josta sen välttämättömästi täytyi vaihtua myötätuntoisuudeksi, mutta äkkiä sanoi puusepän emäntä lempeällä äänellä: "Niin se on, mutta kyllä sentään säälittää. Onhan hänkin ihminen."

"Niin", arveli kankurin emäntä, joka ei tahtonut hänkään olla lempeydessä muita huonompi, "taivas rankaisee, mutta ihmisten tuule olla sääliväisiä."

"Varsinkin", sanoi muurarin emäntä, "kun joku on niin katuvainen kuin Holderin Fritz. Holderin mummo sanoo että hän on kuin karitsa."

Kankurin emännän tarkka silmä oli sillaikaa huomannut että pienen saunaemännän mieltä painoi joku tärkeä tiedonanto.

"Te, rouvaseni, varmaankin tiedätte miten Holderin Fritzin laita on?"

Saunaemäntä pelästyi ja punastui punastumistaan. Hänestä tuntui miltei uhkarohkealta tietää jotakin, mitä noin suuret rouvat eivät tietäneet.

"Se on varmaankin vaarallista", kehräsi kankurin emäntä. "Pikku rouva ei henno sitä kertoa."

"Joutavia!" nauroi Heleija karkottaakseen omaa pelkoaan. "Hän on kaatunut käsivartensa päälle eikä Holderin Fritzin tapainen mies toki semmoisesta kuole."

Puusepän emäntä tahtoi panna kirkon keskelle kylää. "Ei suinkaan sellaisesta", sanoi hän, "vaikkei kukaan voi sitä estääkään, jos kerran niin on sallittu. Onhan ihminen kuin ruoho, eikä ruohollakaan ole käsivarsia, ja senkin täytyy kuolla."

"Teidän miehennehän kutsuttiin sinne apuun?" kysyi kankurin emäntä.

"Niin", vastasi pieni rouvaraukka hypistellen viittaansa häpeissään siitä, että se oli vain hänen miehensä, joka oli kutsuttu. Sitten hän rohkaisi mielensä: "Mummo tuli lyhty kädessä yöllä ja vei mieheni Holderin työpajaan. Siellä makasi Fritz tajutonna. Mutta se ei ole --"

"Mitä sen sitten pitäisi olla?" pauhasi Heleija tuskissaan. "Onhan hän nuori mies."

"Tarkotan", jatkoi saunaemäntä tietämättä mihinkä oikein katsoisi, "ettei siitä ole mitään, mitä minä sanon ... tarkotan että siellä on käynyt muitakin naisia, etten minä sitä kertonut sentähden, että luulin sen olevan mitään..."

"Mikä ei ole mitään?" katkaisi kankurin emäntä, lausuen ilmi yleisen jännityksen. "Holderin Fritzin sairausko?"

Olihan saunaemäntä heti ajatellutkin, että hän loukkaisi noita suurellisia rouvia. Hän huokasi vastauksen, joka lyhyydessään ja tuskallisessa itsensähalventamisessa oli hänen täydellinen vastakaikunsa: "Minä en ole mitään."

"Onko Holderin Fritz todellakin ollut tajutonna?"

Saunaemäntä nyökäytti päätään ja kohotti olkapäitään kuin anteeksipyytäen: "Niin, hän on ollut tajutonna yhä sen jälkeenkin. Minun mieheni on kyllä parastaan koettanut, mutta niin se vaan on."

Muurarin emäntä huudahti: "Niin, ja hän on sanonut: olen ollut hyvä kaikkia ihmisiä kohtaan, tahdon kuolla kristittynä."

"Se ei ole totta!" huusi Heleija suuttuneena.

"Se on ollut feeberiä, sanoi mieheni", jatkoi saunaemäntä. "Ja niin se vaan on yhä edelleen..."

Nyt ei muurarin emäntä enää voinut itseään pidättää. Ikäänkuin tuskanriemuisesti epäuskoista Heleijaa oikaistakseen hän uudisti kaameasti päätään nyökäyttäen: "Näin on Holderin Fritz sanonut: tahdon kuolla veeperiin! -- Sen jälkeen hän vielä määräsi jotain, mitä ruumiin suhteen piti tehtämän."

Tuosta joutui kukkarontekijän emäntä aivan haltioihinsa.

"Siitä kai tulee suuret hautajaismenot?" sanoi hän nopeaan. "Milloin hänet sitten haudataan? Ensi viikolla minun täytyy mennä Tambichiin, olisipa hullua, jos ne sattuisi juuri silloin! Tahtoisin olla mukana niinkuin muutkin. Koulupojat laulavat ja vanha mestari Schramm kumartaa niin kauniisti ja kirkkoherra puhuu siitä, mitenkä kaikki hyvä tulee ylhäältä valkeuden isältä. Ja saattue lähtee niin mustana ja valkoisena, että se voi koskea sieluttoman koirankin sydämeen, saatikka sitten kri--isti--i--sisareen."

Nyt hän ei nyyhkyttänyt enää yksin, rouvat nyyhkyttivät kaikki, ja saunaemäntä, joka yhdellä sanalla olisi voinut tehdä lopun koko surkeudesta, unohti tuon sanan ja tempautui muiden valtavaan liikutukseen. Ja kun jonkun mielenliikutus alkoi tyyntyä, katsoivat he toisiinsa ja vahvistuivat yhteisyyden tunteen kautta yhä uuteen ja voimakkaampaan nyyhkimiseen.

Heleija yksin seisoi kuin marmoripatsas. Mitä enemmän rouvien jäsenet höltyivät, sitä enemmän hänen jäykistyivät.

Kankurin emäntä kohotti käsivartensa kuin lohduttaen: "Niin, kuolla meidän täytyy kaikkien."

"Mutta niin nuorena", nyyhkytti puusepän emäntä. "Tokko hän on vielä kolmeakolmattakaan? Ja jos nyt kaupunki jälleen palaa, niin ei tule kirkkokaan pelastetuksi. Ja jos syntyy vedenpaisumus, niin nahkurin vanha väki saa hukkua. Kun kerran ihminen on kuollut, on hänestä totuus sanottava."

Syntyi yleinen herpoomistila. Saunaemäntä saattoi jatkaa kertomustaan: "Kunnes minun mieheni kaatoi ämpärillisen kylmää vettä hänen päähänsä. Senjälkeen hän toipui."

Se oli rouville itselleen kuin ämpärillinen kylmää vettä pään yli. Käännös tuli liian odottamatta.

Mutta tuo tieto, joka sai muiden silmät kuivumaan, vaikutti Heleijaan päinvastoin. Tähän saakka hänen sielunsa oli ollut kuin kivettynyt. Nyt vasta hän saattoi tuntea kuoleman haikeuden ja tuntea syyllisyytensä, nyt kun hän jo varmasti tiesi Fritzin elävän.

Kukkarontekijän emäntä katsahti ylös puolittain pahastuneena, puolittain ihmetellen.

"Mitä?" sanoi hän. "Sittenhän ei Fritz olekkaan kuollut. Ja minä olen itkenyt turhan tähden."

"Ja vaikka hän ei olisikaan kuollut", nyyhkytti puusepän emäntä, joka ei niin helposti voinut vapautua entisestä mielentilastaan. "Se ei ole kenenkään syy."

"Oi", sanoi saunaemäntä hiljaa, "hän ei myöskään tahtonut Heleijalle mitään pahaa tehdä. Eikä hän ole enää pitkään aikaan hurjistellut. Holderin mummo on sanonut, että niin siisti kuin Fritz ei ole kukaan."

Siitä syntyi uusi hämmästys. Mutta kun siitä oli päästy, ihmeteltiin että ensinkään oli hämmästytty ja huomattiin ettei oikeastaan kukaan ollut luullut Fritzillä pahoja aikeita olleenkaan. Ja kun rouvat kerran olivat niin pitkälle päässeet, ei tarvittu kuin pieni askel siihen huomioon, että jokainen oli tuon ajatuksen lausunutkin.

"Mutta sellaisia ihmiset ovat!" sanoi puusepän emäntä. "Ja miksi? Koska ihmiset harvoin tekevät toisilleen hyvää. Mitä pahempaa he toisesta kuulevat, sitä paremmin uskovat."

"Niin, aivan niin", kehräsi kankurin emäntä molemmin käsin. "Hän on muka tilannut kirveen! Minä heti alun pitäin uskoin että hän tarvitsee sitä pajujen kaatamiseen. Tuo on aivan liian hullunkurista. Eihän kukaan enää uskaltaisi kirvestä tilata. Ja hän on itse sanonut pajuja hakatessaan puroon pudonneensa."

Muurarin emäntä oli kovasti harmistunut siitä vääryydestä, jonka alaiseksi Fritz oli joutunut.

"Hyvä Jumala!" huusi hän. "Sellaisia ihmisiä!"

"Se on suorastaan kauheata!" sanoi puusepän emäntä vielä suuttuneemmin. "Olen sanonut joka kerta, kun tuosta väijymisestä on hölytty: miksi hän väijyisi? Jos joku on koko päivän tehnyt työtä, milloin hän sitten pajuja etsii ellei yöllä? Silloin on vain sanottu: hän väijyy Heleijaa. Olisivathan voineet yhtä hyvin sanoa että Heleija väijyy Fritziä. Ja miksi? Koska hän aina on tehnyt työtä sellaisissa paikoissa, missä pajuja kasvaa."

"Niin", sanoi saunaemäntä tuskallisen ujona. "Hän on kyllä väijynyt Heleijaa, mutta vain häntä kosiakseen, koskei ole tahtonut sitä tehdä ihmisten nähden."

Tämä olisi jälleen ollut uusi hämmästyksen aihe. Mutta tänä iltana oli niin usein sattunut odottamattomuuksia, ettei sekään enää tehnyt täyttä vaikutusta.

Sensijaan nauroi kankurin emäntä ääneensä: "Sitähän olen koko ajan tarkottanut, vaikken ole tahtonut sitä sanoa."

"Samoin minä", yhtyi puusepän emäntä. "Jokainen kai muistaa miltä silloin näytin, kun kortit ensimäisen kerran asetettiin. Ja miksi? Koska ristikymppi ja ristiässä silloin olivat Heleijan vieressä."

"Aivan niin", jatkoi muurarin emäntä. "Ja kun puusepän rouva silloin katsoi niin merkikkäästi, niin minä taasen katsoin häneen ja sanoin: tämähän merkitsee häitä."

"Ja sen päälle minä nyökäytin päätäni ja nauroin kaksi kertaa", sanoi kukkarontekijän emäntä. "Eikö totta, kankurin emäntä ja te muut, ettekö vielä muista noita minun naurujani? Näin: hahhahhaa -- hahhahhahhaa!"

Vaikka ei kukaan muuten olisi häntä uskonutkaan, niin jokainen oli vakuutettu ainakin itse niin tehneensä.

Saunaemäntä pääsi vihdoin kertomuksensa loppuun: Holderin Fritzin elämä ei ollut enää vaarassa. Ainoastaan haavottunut sormi voi jäädä jäykäksi.

Heleijalle oli tarpeen kaikki nuoruudenvoimansa, kestääkseen noitten voimakkaiden tunteiden alituista vaihtelua.

Ja kumma kyllä, hänen kävi samoin kuin rouvien. Hänestä tuntui ikäänkuin hän itsekin olisi sydämensä syvyydessä tiennyt mitä Fritz hänestä oikeastaan tahtoi. Sitä anteeksiantamattomampana ja mustempana esiintyi nyt tuo hurja teko. Ja nyt työnsivät rouvat, kieltäessään kaikki aikaisemmat varotuksensa ja ärsytyksensä, koko syyn hänen niskoilleen. Ja hän oli antanut tuollaisten ihmisten itseään viekotella -- hän, joka oli niin ylpeä ymmärtäväisyydestään ja itsenäisyydestään!

Tarvittiin vain pieni pisara lisäksi, jotta hänen vihansa siirtyisi rouvien niskaan.

Samassa ovi avautui. Sisään astui mahtavasti Gringelin Walleriina-rouva ja hänen takanaan Pajukujan lukkosepän emäntä ja satulasepän emäntä. Tämä tapahtui niin omituisin liikkein ja niin paljonpuhuvan vaitiolon vallitessa, että läsnäolevat mykistyivät uteliaisuudesta ja ihmetyksestä.

"Oi hyvä Jumala!" huoahti vihdoin Walleriina-rouva.

Lukontekijän emäntä huokaili: "Todella, todellako?"

Satulasepän emäntä ähki: "Onko se mahdollista?"

Sitten oli taas kaikki hiljaista.

Niin omituisesti, voisi sanoa surumielisen alistuvasti ja kuitenkin samassa taivasta syyttävästi ei ollut vielä milloinkaan Walleriina-rouvan myssy levännyt hänen oikealla korvallaan.

"Ei pidä luulla", sanoi hän vihdoin enemmän tuvannurkkaa kuin ketään erityistä huoneessa olijaa puhutellen, "ei pidä luulla että on kaikki kokenut, vaikka onkin helatuorstaina täyttänyt kuusikymmentä. Holderin Fritz muka pudonnut veteen! Muka hakenut vannepajuja! Kaikkia vielä!"

Hän löi ensin molemmin käsin polviinsa, sitten hän jatkoi sellaisella äänellä kuin koko Gringel olisi maan alle vaipumaisillaan: "Niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja sanon: siinä on rikosjuttu! Holderin Fritz on veteen sysätty."

Lukuisia pelästyksen ja ihmetyksen huutoja sekä yhtä monta kysymystä oli nousemassa. Walleriina-rouva ne kaikki tukahutti jatkaessaan:

"Tuolista ja pöydästä näkee, mihin niitä on tarkotettu, vaan ei ihmisestä. Moni on päältä kuin sokerikakku, vaikka onkin ruumenia sisältä. Luulemme usein että kun jotakin sanotaan hurjaksi, niin hänen myös täytyy olla hurja, ja kun toinen on luonteeltaan iloinen ja avomielinen, niin ei hänessä muka mitään kieroa olekkaan. Kaikkea vielä! Ja jos joku tanssii kärryjensä jälessä kuin ennenmuinoin kuningas Daavid-vainaja liitonarkin edessä -- mutta eihän ihmisen pidä puhua liikoja, kun on helatuorstaina kuusikymmentä täyttänyt."

Rouvien ei tarvinnut syyllistä nimeltä mainita. Kaikki katsoivat hämmästyneinä Heleijaan.

"Mutta", jatkoi Walleriina-rouva heilauttaen myssyn vasemmalle korvalleen, "mutta kaikki tulee sentään lopulta ilmi. Eikä tarvita muuta kuin että joku räätäli sattuu olemaan lähistöllä. Ja vaikkei asia tulisikaan oikeuden eteen, niin ei kenenkään tarvitse luulla että se sillensä jääpi. Sillä tuolla, tämän katon yläpuolella" -- hän osotti ylöspäin, jossa juuri kuultiin heisipuun rapisevan olkikattoa vasten -- "siellä ylhäällä on yksi, ja hänestä on yhdentekevää onko se kuningas tai keisari taikka vaan joutava naisihminen. Ja hän katsoo toisella silmällään Amerikkaan ja toisella Ulrikin-sillalle. Niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja sanon: niin se on!"

Nyt ei rouville jäänyt enää epäilyksen sijaa. He kuitenkin vakuuttivat mahdottomaksi uskoa että joku, jota he olivat pitäneet ihan itse hyvyytenä, olisi tehnyt noin kamalaa.

Walleriina-rouva löi polviinsa: "Kieltäköön syyllinen tekonsa miten tahansa, tässä istun ja sanon: niin se on!"

Mutta Heleija ponnahti kuin teräsjousi istuimeltaan, niin että rouvat astuivat askeleen syrjään.

"Kieltääkö?" sanoi hän tulistuneena, "ja kenen edessä? Teidänkö? Mitä te oikein luulette olevanne? Hyvä on, että siellä ylhäällä on yksi, kuten Walleriina-rouva sanoo -- niinpä hän myöskin tietää kuka on oikea syyllinen, kutka ovat ärsyttäneet ja sitten perästäpäin syyttäneet."

"Ärsyttäneet?" huusi Walleriina-rouva ihmettelyä täynnä, toisten vaietessa noloina. "Tässä istun ja kysyn: kuka on ärsyttänyt?"

Silloin kuului ääni, jossa tuska ja viha olivat ihmeellisesti toisiinsa sekaantuneet. Kaikki katsoivat ovelle päin. Siellä näkyi sepän emäntä kammottavana pyrstötähtenä. Hänen kasvonsa hehkuivat sinisinä ja hänen takanaan puhisi pitkä hattunauha onnettomuutta ennustavana häntänä.

"Luuleeko tuo tuolla", huusi hän, "että hänen juttujaan uskotaan oikeudessa? Hänen, juuri hänen, täytyy vannoa vala ruumiin ja sielun puolesta. Ja häntä varten rakennetaan uusi kidutushuone. Minä sanon, että minua ei siellä piinata, ennen menen vaikka Zehnt-puroon. Minä en ole tehnyt muuta kuin mitä kaikki muutkin. Ja jos tuo tyttö saattaa asiat sille kannalle ja naiset siihen suostuvat..."

"Kunpa tietäisi mitä sepän emäntä oikein tuolla tarkottaa!" keskeytti hänet Walleriina-rouva. "Mutta olkoon mitä hyvänsä, täällä istun ja sanon: minä en suostu mihinkään!"

"Siinä tekin vielä ihmettelette!" vastasi sepän emäntä. "Valalle ruumiin ja sielun puolesta ja kidustushuoneeseen hän tahtoo meidät saattaa! Mutta koettakoonpa vain oikeudessa sanoa, että minä olisin häntä kehottanut!"

"Kehottanut?" huusivat kaikki yhtaikaa.

"Oikeudessako?" kysyi puusepän emäntä kalveten.

"Valalle ruumiin ja sielun puolesta?" huusi kauhistuen muurarin emäntä.

Kukkarontekijän emäntä löi kirkuen kätensä yhteen: "Kidutushuoneeseenko?"

"Ja tämänkö hyväksi", sanoi Walleriina-rouva juhlallisesti ja hitaasti myssyään heilauttaen, "tämänkö hyväksi olemme tehneet niinkuin olemme? Tulleet joka päivä ja omia töitämme laiminlyöneet."

"En ole teitä pyytänyt tulemaan!" vastasi Heleija.

"Totta", sanoi Walleriina-rouva lyöden tahtia polvilleen, "vapaaehtoisesti olemme tulleet emmekä palkan tähden. Tämä on nyt kiitoksemme ja kunniamme. En ole turhaan helatuorstaina kuuttakymmentä täyttänyt. Joka tuvassa on ovi, ja sen, joka poistuu, ei ole pakko palata."

Walleriina-rouva nousi seisoalleen, heilautti myssyn oikealle korvalleen ja astui ovea kohti. Monet muut liittyivät häneen. Mutta ovelle tultuaan katsoivat kaikki taakseen.

He odottivat ettei Heleija päästäisi heitä menemään. Kaikkien kasvoilta näkyi surumielisyys, että heidän nyt täytyi jättää ainaiseksi paikka, jossa niin mukavasti oltiin joka päivä tavattu, yhdessä juoruttu ja kahvia juotu.

Walleriina-rouva peitti nuo tunteet juhlalliseen totisuuteen sanoen: "Sepän rouva on liian levoton. Heleija kyllä varoo tekemästä tuollaisia tuhmuuksia. Ja jos hän siitä huolimatta kuitenkin tekee, niin tässä seison ja sanon: pesen viattomana käteni. Tässä olen seisonut ja kohottanut tämän käteni sanoen: Heleija! Fritz teitä väijyy, mutta ei teidän tarvitse siitä välittää."

"Totta totisesti", vakuutti lukkosepän emäntä, "niin juuri sanoi Walleriina-rouva. Ja minä lisäsin siihen: kun Walleriina-rouva puhuu, voitte uskoa, Heleija. Ja samassa tuuli vetäsi ikkunan auki. On aivankuin se olisi eilen tapahtunut."

"Ja senjälen", vakuutteli satulasepän emäntä, "rupesi kahvi kiehumaan ja minä ajattelin: aivankuin tuo kahvikin sen vahvistaisi."

"Enemmän kuin sata kertaa olen sanonut", huusi puusepän emäntä, "olkaa viisas, Heleija, sehän on hullutusta tuo teidän pelkonne."

Heleijasta rouvien käytös tuntui halveksittavalta. Hän ei aluksi tiennyt pitikö hänen suuttua vai nauraa. Mutta puhe pelosta ratkaisi asian.

"Minun pelkoni?" nauroi hän suuttuneena. "Minä en pelkää ketään. En ole pelännyt Holderin Fritziä, enkä pelkää teitäkään. Mutta _te_ olette pelänneet ja tahtoneet herättää pelkoa minussakin. Ja nyt te taas pelkäätte että ehkä oikeuden edessä sanoisin teidän olevan syypäät minun tekooni. Tahdotte lykätä kaiken syyn minun niskoilleni, ja se on kurjaa. Mutta niin typerä en ole, että sanoisin seuranneeni vahtitupanaisten neuvoja. Siitä ei olisi mitään hyötyä, minulle vaan naurettaisiin."

Walleriina-rouva taltutti rouvien tunteet katseella, jota Anna-Maija ei voinut "sanoin kuvata".

"Jospa asia olisi sen arvoinen", alkoi hän, "että kannattaisi kahvikultaa sen tautta jäähdyttää! Minä sanon: yksi sana ei vielä ole mikään ukkosilma. Huomenna Heleija on jälleen järkevä. Arvelen että istumme vielä hetkisen. Ehkemme tapaakkaan aivan pian toisiamme."

"Istukaa", sanoi Heleija värin vaihdellessa hänen poskillaan, "istukaa milloin tahdotte ja missä haluatte, vaan ette minun tuvassani. Sanotte että Heleija on jo huomenna oleva järkevä, mutta Heleija on järkevä jo tänään. Te luulette voivanne minua soimata omassa talossani ja minun siitä hyvästä antavan teille vielä puut ja keittoastian kahvipuuhiinne. Luulette minua vielä typerämmäksi kuin olenkaan. Mutta sellaisten ihmisten kanssa en tahdo olla tekemisissä, jotka puhuvat tänään niin ja huomenna näin. Niin se on, ja sillä hyvä." Rouvat olivat jälleen oloutuneet eivätkä uskoneet Heleijan totta tarkottaneen. Silloin tyttö päättävin askelin lähestyi tulisijaa ja tarttui kahvipannuun.

Anna-Maija syöksähti takaapäin syleillen häntä pidättämään -- turhaan. Muurarin, puusepän ja kukkarontekijän emännät heittäytyivät sankarillisesti väliin -- turhaan. Walleriina-rouva kohotti varottaen kätensä taivasta kohti -- turhaan. Voimakas tyttö sysäsi heidät vaivatta syrjään. Kahvipannu keikahti korkealle ja ruskea virta vuosi kenenkään estämättä tuleen.

Moniääninen pelästyksen, tuskan ja suuttumuksen huuto säesti sammuvien hiilien sihinää. Pieni liesi, joka vielä äsken lekotti seuraelämän rauhallisena uhripaikkana, törrötti mustana ja autiona kuin sammunut tulivuori.

Mutta sen yli kohosi Walleriina-rouva, hävitetyn uhripalveluksen ylipapitar, huoneenleveässä majesteettiydessään.

Näki että hän yhä vielä oli taipuvainen osottamaan armoa oikeuden sijasta, jos Heleija tulisi järkiinsä. Hän aikoi juuri heilauttaa myssynsä oikealle korvalleen, mutta säästikin tuon merkikkään tempun toistaiseksi, antaakseen mahdollisesti pian tapahtuvalle lähdölleen tarpeellista pontta.

Pukahdetun hiilivalkean manalle menneet henget olivat sillaikaa heränneet jälleen eloon, hehkuen kostonhimoisina ja loukkaantuneina.

Se vain kiihotti tytön uhkaa. "Haluan sulkea oven!" sanoi hän käskevällä äänellä.