Part 8

Sellaiselta, niin hitaasti ja samalla niin nopeaan kuluvalta ei Heleijasta ollut tuntunut vielä yksikään yö. Siihen verrattuna oli edellinen kaikkine unenkammoineen ja tuskanhikineen rauhallinen ja virkistävä. Silloin hänen ympärillään leijui vain epämääräisiä aavistuksia. Nyt oli jotain tapahtunut.

Se pakotti hänen yhä uudestaan ja uudestaan mielessään uudistamaan, mitä hän niin halusta olisi unohtanut. Säälimättömällä omantunnon tarkkuudella täytyi hänen se tehdä piirre piirteeltä. Ensin voiton vaikuttama hyvän tuntemus ja vaarasta pelastuminen, sitten rauhallisemman mielentilan palattua tuska ja pelko tekonsa seurauksista. Kuinka tuo pelko ajoi hänet takaisin sillalle katsomaan elikö Fritz vielä. Mutta miksei hän olisi pelastunut? Purohan oli kuumina päivinä tuiki matala ja sillä oli pehmeä liejupohja. Sitä Heleija ei voisi kestää, jos Fritz todella oli kuollut. Äkkiä kehittyi hänen entisistä vastakkaisista tunteistaan omituinen syvä osanotto. Tämä tunne puhui nyt Fritzin hyväksi paljoa vaikuttavammin kuin ennen kaikki vastaan. Niin, tuntuipa siltä kuin hän ei itse oikeastaan milloinkaan olisi uskonut, että Fritz häntä vainoisi. Fritz ei ollut hänelle tehnyt mitään pahaa. Ei, ilman pienintäkään aihetta oli Heleija syöksynyt hänen kimppuunsa. Heleijassa syntyi oikein itsemurhaajan halu selittää tekonsa aiheeksi mitä vähäpätöisimmät seikat, esiintyäkseen itse oikein kelvottomana.

Ennenkun tiesikään, oli hän jo leppien alla. Mutta jospa ihmiset näkisivät? Mitä siitä. Ja vaikka vangittaisiinkin? Eikö kuolemanrangaistus tänä hetkenä hänelle olisi hyväteko? "Oi minä tahtoisin", tuskitteli hän itsekseen, "että he tappaisivat minutkin!" Mutta kuitenkin hän pakenee. Kuitenkin hän peittää päänsä hameellaan, tehdäkseen itsensä tuntemattomaksi.

Niin, jospa hän saisikin rangaistuksensa heti! Mutta häntä kuletetaan rautoihin puettuna pitkin katuja, ihmisten väistyessä arastellen. Ja vankila! Hänen täytyy istua kiviseinien takana kuka tietää miten kauvan! Sitten hänen täytyy seisoa käräjätuvassa miesten katseltavana, kyseltävänä ja tutkittavana -- eikä kuulu muuta kuin kynäin hiljainen ratina, jotka panevat hänen tekonsa muistiin. Ja ihmiset -- niin ihmisethän tietävät että Fritz on häntä väijynyt, he voivat kaikki sen todistaa, he ovat sen nähneet.

Joka kerta, kun hän näin ajatuksissaan uudestaan ja yhä uudestaan elää tuon kauhean yön tapahtumat, toivoo hän päivän koittavan -- päivän, jota hänen kuitenkin täytyy pelätä. Silloin ovat rouvat jälleen täällä. He varotuksillaan hänet pakottivat. Eikö itsensä puolustaminen ole luvallista? Eikö talonpoikaisvaimo ollut nähnyt kirveen välähtävän? Eikö hän ollut uhannut sepän kuullen? Ja kuitenkin: enhän ole oikeastaan milloinkaan uskonut, että hän tekisi minulle mitään pahaa! -- Näin kulkevat yön tapaukset huimaavaa piiritanssia tytön kuumeisten silmäin edessä.

Toivottu ja pelätty päivä vihdoinkin koittaa -- samallaisena kuin kaikki muutkin.

Heleija ei ymmärrä, että sen ensi säteet voivat langeta rikkonaiselle peilille juuri niinkuin ennenkin, kun hänen omassa sielussaan kaikki on niin synkkää. Mutta se nousee entisenään -- ei edes pilviin verhottuna, vaan niin sinisenä ja kultaisena kuin konsanaan.

Ja kun joku koputtelee pienen talon ovea, niin ei se olekkaan oikeuden palvelija, vaan vanha heisipuu, joka iloisena keinuttelee oksiaan reippaassa aamutuulessa.

Heleija katselee tutkivasti jokaista vaatekappalettaan, eivätkö ne mitään tietäisi. Mutta turhaan. Puro, jossa hän peseytyy, kertoo yhä entisiä tarinoitaan eikä mitään viime yön tapahtumista.

Kun hän näkee kaiken muun kulkevan vanhaa uomaansa, niin hän alkaa lopulta miltei itseään epäillä. Olisiko ehkä kaikki vain sitä, mitä hän aina oli pelännyt, vain pettävää unta?

Mutta tuolla on vielä hänen kärrynsä rautakuormineen. Hän ei voinutkaan sitä jättää naulasepälle, kun kiertotietä kulkien tuli niin myöhään kotiin. Ja minkätähden hän olikaan tuon kierroksen tehnyt?

Kaikki oli siis kuitenkin todella tapahtunut.

Mutta miksei häntä vankeuteen noudettu? Oliko hänen onnistunut välttää kaikki epäluulot?

Tai ehkei Fritzin ollutkaan käynyt niin pahasti, kuin hän oli pelännyt? Joka tapauksessa hän tahtoo päästä epätietoisuudestaan.

"Jos minä sen olen tehnyt, niin vangitkoot minut", sanoo hän, "en minä muutenkaan tämän jälkeen enää jaksaisi elää. Jos minun kerran täytyy kuolla, niin en ainakaan tahdo pelosta kuolla. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Mutta tuo viimeinenkään lause ei sointunut oikein vanhaan tapaan.

Nyt hän kuulee vanhan Anna-Maijan tulevan portaita alas. Heleijan täytyy kiirehtiä, hän tuntee jo vanhuksen katseitten selkäänsä polttavan.

Vahva tyttö tuskin jaksaa kärrynaisoja nostaa. Tuntui kuin kuormaan olisi ladottu hänen viimeinen tekonsakin.

Kuinka hitaasti hän tällä kertaa liikkuikaan! Jokainen ohikulkeva voi nähdä hänen vapisevan. Näin Heleija ajattelee, kun hän kääntyy kulmasta Pajukujalle. Tuolla jo seisoo joku ikkunassa. Hän avaa ikkunan huutaen: "Hän se on!" Ei, hän käskee toisesta talosta tulevaa saunaisäntää kiirehtimään. Mutta minkätähden? Heleijaako kiinniottaakseen? "Te kai ajatte partaa kapakoitsijan tynnyreistä ja luoksenne tulevat saavat itse leikata partansa saksilla?" Näin pauhaa toinen ikkunassa ja saunaisäntä sopertaa hoiperrellen: "En tippaakaan, en tippaakaan ole maistanut!" -- "Tuohan on sitä jokapäiväistä", sanoo Heleija jälleen vapaasti hengittäen.

Hän kulkee eteenpäin katuja ja kujia. Jokainen on omissa askareissaan; jos joku häntä puhutteleekin, niin se on tuota tavallista leikkipuhetta. Kukaan siis ei arvaa hänen tekoaan. Katupojat rientävät koulua kohti, kukaan ei juokse hänen jälessään ja osota: "Se on hän, hän sen on tehnyt!" Hänen kuormansa yhä kevenee, askeleensa tulevat yhä joustavammiksi.

"Luulin jo Heleijan jääneen yöksi Zainhammeriin", sanoo ovellaan seisova naulaseppä. "Sitäpä kelpaa lähettää kuolemaa uhmailemaan!"

Heleija ei oikein tiedä mitä vastata. "Luulen että saatte sitä odottaa vielä vuoden tai pari", sanoo hän. "Kärryni kai saan jättää tänne, etten tarvitse välillä käydä kotona. Kun illalla palaan serkkuni pellavamaalta, niin tulen ne noutamaan."

"Älkää vain jättäkö rikkaruohoja pystyyn ja nyhtäkö pellavia!" ilkamoi seppä, palataan jälleen sisään.

Heleija huutaa vielä hänen jälkeensä: "Katsokaa te vain, ettette luule nenäänne hehkuvaksi naulaksi!"

Sitten hän menee Ulrikin-porttia kohti. Hän elää yhtaikaa kahta elämää. Toisella entisessä ympäristössään entisenä Heleijana, toisella pahantekijänä, joka säpsähtää jokaista askelta, jokaista kahisevaa lehteä.

Nyt hän on sivuuttanut portin -- tie, jota hän kulkee, on sama, jolla hän eilen tuon tekonsa teki. Hän on miltei kääntyä tieltä syrjään, mutta menee kuitenkin eteenpäin täyttä vauhtia kuin kohtaloaan syliksi.

"Oletpa sinäkin kerran viimeisenä, Heleija!" huutaa joku hänelle. "Siellä ovat hänen toverinsa jo matkalla serkun pellavamaalle." Heleija saavuttaa heidät ja he käyvät yhdessä eteenpäin. Tytöt puhuvat kaikennäköistä, tekevät toisilleen kiusaa ja nauravat. Holderin Fritzistä he nähtävästi eivät tiedä mitään.

Nyt he ovat lähellä Ulrikin-siltaa. Ihmisiä tulee yhä heidän jälkeensä ja heitä vastaan. Ohimennessä vaihdetaan leikillisiä tervehdyksiä -- eikä yhä vieläkään kukaan ole muistellut Holderin Fritziä.

Heleija voisi jälleen uskoa unta nähneensä, mutta sillan oikealla puolella, missä puro muodostaa laveamman lampareen, on ruoikko polettu ihmisruumiin pituudelta ja sen kohdalla lätäkkö.

Kukaan ei katso sinnepäin, Heleija vain arasti ohimennen. Samassa hän kysyy: "Mutta mikä kumma savu se tuolla vasemmalla vuorten kohdalla on?"

"Savu? Missä? Näetpä sinä näkyjä aina väliin, Heleija!"

Heleijan on onnistunut kääntää kaikkien katseet sillalta poispäin. Mutta nyt hänellä ei ole rohkeutta käyttää hyväkseen onnistunutta keppostaan. Hän pelkää muiden katseiden seuraavan itseään, jos hän katsoisi lätäkköön päin.

Nyt he ovat jo sillan yli.

Heleija kantaa hattuaan sen pitkistä nauhoista, ja antaa sen pudota maahan. Hän menee kuin ajatuksissaan vielä eteenpäin, pari askelta jotta hän voi kääntyä ottaakseen sen jälleen ylös. Mutta syvään alasriippuvat lepät peittävät häneltä näköalan purolle.

"Kukahan minunkin hattuani kadehtii!" nauraa Heleija ja koettaa muistella mitä hän ennätti nähdä. Mutta niin selvästi hän ei nähnyt, että tietäisi varmasti oliko lätäkössä verta vai ei.

Tuota asiaa miettien hän on jo aikoja sitten puuhannut toveriensa kanssa työssä, vaikka kuvittelee yhä vielä tiellä kulkevansa. Silloin hänet herättää erään ohikulkevan ääni:

"Jokohan te sen tiedätte?"

Tytöt kohottautuvat ja katsovat kysyjään. Heleija, joka seisoo lähimpänä tietä, painaa käsillään sydäntään.

Kuinka kauvan kestääkään ennenkun puhuja jatkaa -- Heleija on menehtyä.

"Holderin Fritzin", jatkaa ääni ja Heleija hytkähtää, "ovat viranomaiset löytäneet purosta Ulrikin-sillan luota."

Heleija jatkaa ajatuksissaan kertojan esitystä: "Ja Heleija on hänet..."

"Ei tiedetä", jatkaa taas kertoja, "onko hän sinne itse suistunut vai onko joku hänet heittänyt, mutta kuollut hän joka tapauksessa on."

Heleijan hengitys salpautuu.

"Tosiaankin, niin kuollut kuin mekin!" naurahtaa eräs toinen. "Oikea käsivarsi on halvautunut, muuta ei mitään. Hän on langennut terävään kiveen, katkoessaan pajunoksia. Olen itse hänet nähnyt."

"Raatihuoneellako?" kysyy ensimäinen puhuja.

"Oletko sinäkin juorujen uskoja! Kun vielä sanon, että hän on itse pudonnut puroon ja omin neuvoinsa sieltä noussut ja yksin kotiinsa kävellyt, niin sitten tiedätkin kaikki."

Enempää ei Heleija kuullut.

Toiset eivät ymmärtäneet mikä häntä vaivasi, kun hän äkkiä vaipui polvilleen ja tarttu molemmin käsivarsin pellavaan kuin tahtoisi sitä syleillä -- yhtaikaa itkien ja nauraen.

"Mikä Heleijan tuli?" kysyi serkku pelästyneenä.

"Ei mikään", vastasi Heleija yhä nauraen ja itkien. "Ei mikään, serkku, ei mikään. Sisilisko -- hyi kun pelästyin. Enkä ikänä enää tule tänne, ellette hävitä sisiliskoja pelloltanne. Ei, serkku, antakaa vain sisiliskojen olla rauhassa, pitäähän niidenkin saada maailmassa elää. Tämä maailma on sentään hauska maailma!" -- -- --

* * * * *

"Katsokaahan!" huudahti Puutarha-Kasperi perunamaastaan osottaen Heleijaa, joka kotimatkallaan kulki sieltä ohi. "Katsokaahan tuota ryhtiä! Hyppyaskeleita vaan, oikein tanssien."

Viereisellä vainiolla seisoi muuan poika. Hänen teki mieli viskata sutkaus.

"Heleija!" huusi hän. "Joko sinä häitäsi tanssit?"

"Niitä juuri!" sanoi Heleija. "Kyllä minä olen valmis, kun sinä puolestasi vaan joudut."

Toisella vainiolla naurettiin nenälleen saaneelle.

"Koskahan tuokin jää vastausta vaille?" huusi joku.

"Silloin kun sinäkin joskus sattuisit sellaisen löytämään", vastasi tyttö. "Mutta se ei satu seitsemään vuoteen!"

15.

Palaamme Holderin Fritzin luo, jonka jätimme Zehnt-puroon.

Veden kalvo sulkeutuu hänen ylitsensä. Niin odottamaton oli tytön hyökkäys, niin äkillinen tuo huumaava kipu ja mutaisen veden nieleminen, että hän tuskin tiesi mitä oli tapahtunut ja missä hän oli. Mutta kun hän juuri oli kadottamaisillaan viimeisetkin tietoisuuden jäljet, silloin hän vaistomaisella kädenliikkeellä kohottaa suunsa ja rintansa puron matalasta, liejupohjasta veden pinnalle, pysyen siinä asennossa, kunnes vesi valuu suun ja nenän kautta ulos. Tumma harso katoaa silmien edestä, vihreä käärme mataa rinnoilta pois. Hän huomaa, että tuo kiemurteleva jättiläiskäärme onkin vain ylen tuttu Zehnt-puro, ja hänen yläpuolellaan kuvastuva musta vaate Ulrikin-silta, jolla hän oli seisonut tuskin minuutti takaperin. Fritz koetti miettiä mitä hän vast'ikään oli tehnyt ja miten oli veteen joutunut, mutta ei muistanut alussa muuta kuin ohitsensa syöksyvät kalpeat tytönkasvot, hurjat ruskeat silmät ja kokoonpuristetut huulet. Hän tarttui molemmin käsin siltaan kohotakseen ylös, mutta tuska, joka tärisyttävänä väreili oikeasta kädestä sydämeen saakka, painoi hänet jälleen takaisin. Hänen täytyi hakea loivempi kohta, josta voi nousta niitylle ja sieltä jälleen tielle.

Hämärästi hän vihdoinkin muisti, mitä oli tapahtunut. Hän oli vaistomaisesti ojentanut kätensä noita äkkiä ilmestyviä kärryjä vastaan, mutta saanut kärryistä sysäyksen ja horjahtanut sillan reunalta veteen. Lukuunottamatta peukalonsa haavottumista oli kaatuminen suoriutunut onnellisesti. Mutta hänen ensimäinen, syvältä kuohuva tunteensa oli: "Jospa olisinkin jäänyt puroon!"

Hän ei oikein tiennyt oliko tuon painostavan tuskan pesä sydämessä, josta sen kouristukset ulottuivat käteen saakka, vaiko sormessa, sykkien siitä aina sydämen syvimpään sopukkaan. Ja sielunsa suuttumuksen ja tuskan ristiaallokossa kamppaillessa soi hänessä vain tuo yksi kysymys: mitä pahaa olen hänelle tehnyt? Hän tunsi jonkunlaisella tuskallisella mielihyvällä kuinka väärin tyttö oli käyttäytynyt häntä kohtaan, ja sensijaan että se olisi hänen rakkautensa kylmentänyt, sai se sen vain sitä lämpimämmin leimahtamaan.

Silloin hän kuuli äkkiä vahingoniloisen naurun. Kiukkuisena kääntyen näki Fritz edessään pikku räätälin. Tuo peto siis tapasi hänet täällä. Ja mitä tämä yksi tänään tiesi, sen tiesi huomenna koko pedon suku. Vanha viha nosti jälleen päätään.

"Saahan nyt jo nauraakin", virnisteli räätäli. "Näyttää ettei tuo" -- hän heilautti kättään tiellepäin -- "olekkaan sinua vahingoittanut. On se saakelin tyttö!"

"Kuka?" kysyi hurjana Fritz, joka ei ollut aavistanut että hänen puroon syöksymiselläänkin oli ollut todistaja.

"Luulin toki", vastasi räätäli vielä enemmän nauraen, "että sinä tiedät ketä tarkotan. Tuntuu kai se vieläkin jäsenissäsi, vai miten? No jukuliste, on se mahtanut olla sysäys, kun olet lentänyt noin kauvas sillasta! Älä koetakkaan -- koko kaupunki tietää, että olet häntä jo viikkokauden väijynyt. Tytön piti kerrankin nähdä, että sinä olet häntä vahvempi. Mutta ei sinun tarvitse harmitella. Silloin Grunden markkinoilla kävi sepän ja kankurin samoin. Älä suutu, jos vieläkin nauran -- on se mahtanut olla aika nykäsy! Sillä on käsivarret kuin pyökkipuunoksat; vaan en minäkään ole mikään piparikakku mieheksi" -- hän kohotti olkapäällään lepäävää haravaa näyttääkseen oikein suurelta. "Mennään nyt molemmat hänen kimppuunsa, Fritz! Hänen täytyy oppia meitä miehiä kunnioittamaan."

"En tiedä", vastasi Fritz, "mitä 'häntä' sinä tarkotat. Olin pajuja kokoomassa ja kumarruin liian syvään. Kadotin tasapainoni ja syöksyin puroon. Saattaa olla niinkin, että joku on juuri silloin kulkenut sillan yli, mutta sitä en ymmärrä minkätähden se sinun mielestäsi pitäisi olla juuri hän!"

"Hm", sanoi räätäli, "sinä et tahdo että ihmiset sanoisivat, että tyttö on tyrkännyt vahvan Holderin Fritzin puroon. Mutta se ei minua liikuta, totuus ei pala tulessakaan!"

Fritz suuttui niin, että jälleen turvautui vanhaan hurjuuteensa. "Mutta minäpä sanon, että olen ollut pajuja hakemassa ja pudonnut veteen. Joka toisin puhuu, joutuu minun kanssani tekemisiin!"

"Niin", sanoi räätäli, "ehkä oli seppä sittenkin oikeassa kertoessaan, että sinä väijyit häntä vain kosiaksesi. Silloin on asia vielä hullunkurisempi. Kuulen jo kuinka miehet Gringelissä nauravat. Hahahhaa!"

Fritz karahti häpeästä tulipunaiseksi.

"Tosiaankin, niinkuin muita tyttöjä ei Luckenbachissa olisikaan kuin hän! Ja jos minä väijyisin vaikka Walleriinan Eevaa tai ketä muuta hyvänsä, niin mitäpä se liikuttaa enemmän räätäliä kuin suutariakaan."

"Vai niinpäin? Vai Eevaa sinä tähtäiletkin, ja Heleija kun on luullut sinun häntä tavottelevan."

"Pidä suusi kiinni Heleijasta!" huusi Fritz, suuttuneena että tuollainen räätäli nimitti tyttöä Heleijaksi, tai yleensä hänen nimeään ollenkaan mainitsi. "Sanon vielä kerran että se, joka levittää noita sinun valheitasi, saa nähdä mistä puusta lusikka..."

Fritz heilautti kättään antaakseen sanoilleen painoa, mutta silloin sormessa taas hytkäytti outo tuska.

"Hm", arveli räätäli, "onhan Eevasta ja sinusta ollut puhetta, ja niin köyhää tyttöä kuin Heleija -- no, enhän minä sano enää koko tytöstä mitään, älä nyt noin kiivastu -- sellaista ei tosiaankaan kannata ajatella. Totisesti, Eevalla on kirstut tavaraa täynnä. Sitä kai pelkäätkin, että Eeva saa asiasta vihiä ja sinä kadotat arvosi hänen silmissään. Ja pelko on hyvä talossa, sitä mieltä minäkin olen. Ei sinun tarvitse ajatella että minä pelkäisin sinua ja sentähden olisin vaiti. Mutta minä en puhu asioista, jotka eivät minua koske."

He olivat tulleet tienhaaraan ja erkanivat kumpikin taholleen.

Nyt vasta, yksin ollessaan, tunsi Fritz palelevansa. "Nyt saavat räätäli ja seppä taas vettä myllyynsä. Voisinpa harmista ruveta jälleen hurjistelemaan. Ajatteleminen on joutavaa ajantuhlausta, siksipä elukka on niin tyytyväinen, kun se ei ajattele. Menen suoraa päätä Joutseneen enkä lähde sieltä ennenkun olen tuon tytön unohtanut."

Mutta sitten hän pysähtyi äkkiä hammasta purren.

"Silloinhan ne vasta minulle nauraisivat ja sanoisivat: hän on tullut jälleen hurjaksi, koskei tyttö hänestä huolinut. Ja Heleija itse sanoo: hän on kuin myllärin rakki, sellaista täytyy potkaista, muuten ei noista elukoista pääse rauhaan. Tuhannen tuhatta! Toista tässä tulla pitää. Eevaa sinun pitää kosia, niin totta kuin olet Holderin Fritz -- ei tuo nimi suotta mieleesi johtunut. Silloin ihmiset hoksaavat että olenkin väijynyt Eevaa enkä tuota toista. Ja Heleija..."

Fritz jäi jälleen seisomaan. Hänen mieleensä johtui että kun kerran Heleija ei ollut hänestä huolinut, niin tyttöä ei myöskään harmittaisi, vaikka hän Eevan ottaisikin. "Ja ellen teekkään sitä hänen kiusakseen, niin teen sen sinun omaksi kiusaksesi", sanoi hän jälleen itselleen. "Hurjaksi en enää heittäydy, mutta tahdon kuitenkin sinut opettaa, nulikka! Sinun pitää mennä Eevan kanssa naimisiin, kosket tahdo tuota toista unohtaa!"

Fritz oli tarttunut omaan kaulukseensa, niin innoissaan hän oli.

Tämähän oli kovin tepsivä keino kostaa itselleen rakkautensa Heleijaa kohtaan.

"Mummo", sanoi hän isoäidilleen, "olette hiljattain puhunut minulle Walleriinan Eevasta. Laittakaa se asia nyt kuntoon, ja sen täytyy joutua valmiiksi kahdeksassa päivässä. Olen jo kauvan ollut häneen mielistynyt -- sen voitte hänelle sanoa -- vaikken ole saanut häntä tavata."

Isoäiti ihmetteli nähdessään Fritzin taas kerran talossaan, jos kohta keskellä yötä. Kun hän huomasi hänen tilansa, märät ja mutaiset vaatteensa, hänen vilunpuistatuksensa ja näki veren vuotavan hänen haavotetusta sormestaan, joutui hän aivan pyörälle.

"Ei mitään!" sanoi Fritz. "Pajuja nakatessa putosin puroon."

Vanhus tahtoi pidättää hänet talossaan. Fritz voisi vielä saada kuoleman taudin.

"Se olisi minulle paraiksi", ajatteli Fritz. Hän päätti itsepintaisesti mennä sellaisena kuin oli työpajaansa. "Jos aijotte tehdä jotain hyväkseni mummo, niin tehkää se pian. Olen teille sanonut _mitä_ on tehtävä. Muuten menen ylihuomenna Amerikkaan."

Ajatus että joku menisi Amerikkaan, oli isoäidistä aina tuntunut kuolemaa kamalammalta. Walleriinan Eeva ei hänestä näyttänyt olevan se vaimo, jonka hän olisi pojanpojalleen suonut. Hän kuitenkin lupasi laittaa asian mahdollisimman pian kuntoon, mutta ajatteli itsekseen: "Parasta on kiiruhtaa verkalleen, ihmisten ajatukset, jumalan kiitos, eivät ole yhtä horjumattomat kuin maa heidän jalkainsa alla."

Mummo ei voinut nukkua. Nyt vasta johtui hänen mieleensä kuinka kuumeisen näköinen Fritz oli ollut ja kuinka hän oli hoiperrellut -- miten paljon verta hän jo olikaan mahtanut matkalla menettää. "Ei vaara venettä kaada", ajatteli hän itsekseen. Hän heitti sinisen viittansa vanhoille hartioilleen, kiiruhti Pajukujalle ja herätti saunaisännän. Tämän kanssa hän saapui otolliseen aikaan pojanpoikansa työpajaan.

16.

Seuraavana iltana istui seppä sangen hiljaisena Gringelissä. Hän oli vetäytynyt syrjään ja näytti välittävän sangen vähän siitä mitä puhuttiin. Puhe koski Holderin Fritziä, josta oltiin tietävinään, että hän oli sairas. Seppä arveli: "Niin, mahtaa hänelle siitä koitua ainakin nuhanpuuska." Sitten hän syventyi täydellisesti itseensä, vaipuen piippunsa katselemiseen. Hän sipristi sipristämistään silmiään, kunnes ne näyttivät olevan aivan vinossa, ja yhä useammin alkoi kuulua tuo nikottavan nyyhkyttävä ääni, jonka jo tunnemme.

Vihdoin hän nousi, maksoi vaieten ja riensi hiljaa ulos.

Yhtä hiljaa hän astui tupaansa. Ohimenevä katse osotti hänelle, että hänen vaimonsa istui nurkassa pikku Gottliebin kehdon ääressä.

Sepän jo ennestään ryppyiset ja käpristyneet kasvot venyivät nyt pituudelleenkin. Hän sormieli vavisten naulaan ripustamaansa takkia.

Emäntä katsoi häneen hetkisen. Uteliaisuus nostatteli häntä näkymättömin siivin. Gottlieb ei ollut milloinkaan niin hitaasti nukkunut kuin tänä iltana. Kun poikanen vihdoin nukahti, siirtyi hän juoksuaskelin sepän taakse: "Mitä tämä on, mitä sinä taas tiedät?"

"Oletko sinä siellä?" vastasi seppä vuoroonsa olkansa yli. Sitten hän lisäsi: "Onko sinulla tarpeeksi teetä yön varalle?"

"Mitä sinä teestä, seppä? Onko sulla jälleen konnankoukkuja mielessä? Oi, sinähän taas nikotatkin!"

Seppä ei vastannut mitään, vaan puheli kuin itsekseen: "Olen vain iloinen siitä, että olen iloinen." Sitten hän kääntyi emäntänsä puoleen: "Usko minua, kelpaa miehen elää, kun on tuollainen sinun tapaisesi viisas vaimo. Niin ei ole jokaisen laita. Kylläpä siitä tulee vielä kaunis juttu. Olen aina ihmetellyt mitä siellä vahtituvassa oikein syntyy. Voimmehan me kaksi makeasti nauraa. Mutta toista on noiden syyllisten! Niin, sinähän et vielä tiedäkkään? Heleija on työntänyt Fritzin sillalta puroon. Minä en tahtoisi olla niiden sijassa, jotka häntä niin kauvan ovat pelotelleet, että hän lopulta ryhtyi tuollaiseen tekoon."

"Vai on Heleija hänet työntänyt? Mutta vielähän Fritz elää, eikä hänen tilansa kuulu olevan niinkään huono. Kuulin sen hänen isoäidiltään."

"Niin", sanoi seppä, "se seikka että hän vielä elää, ei tosiaankaan ole heidän ansionsa. Ja oikeus ei katsokkaan tuohon, vaan siihen miten hullusti olisi voinut käydä. Niin laissa sanotaan. Heleija on joka tapauksessa tyrkännyt Fritzin puroon, hänet sinne hukuttaakseen, ja siihen ovat hänet saattaneet nuo hupsahtavat vahtituvan naiset. Ne ovat Heleijalle kertoneet, että Fritz olisi minulta tilannut kirveen, ja kaikellaisia muita tyhmyyksiä."

"Mutta olethan sinä sen itse sanonut", huudahti emäntä hurjasti. "Ja nyt nuo naisraukat saavat siitä kärsiä, sinä julma mies!"