Part 7

Fritz ymmärsi nyt miksei mikään työ enää ottanut valmistuakseen. Sen hän olisi voinut jo ennemminkin käsittää. Työ oli tullut hänelle vastenmieliseksi. Ja kun se ei enää tuottanut hänelle iloa, niin se ei enää onnistunutkaan.

Kaiken kukkuraksi löysi hän vielä pöydältä paraimman ostajansa kirjeen, jossa tämä ilmotti, että ellei Fritz voisi saada parempaa työtä aikaan, niin hänen täytyisi käyttää toisia mestareita.

Ennen oli Holderin Fritz ylpeillyt siitä, että hän oli hurjin, mutta samalla taitavin mestari. Nyt hän huomasi olevansa korkeintaan hurjin, ja se häntä vielä enemmän suututti.

Sällit, joista jo tunnemme saalfeldiläisen, olivat yhtä hämmästyneet kuin oppipoika, kun he hitaasti ja haukotellen työpaikalleen vääntäytyen tapasivat siellä jo mestarin, vieläpä suuttuneen näköisenä.

Saalfeldiläinen luuli lepyttävänsä äkäisen miehen ylistelemällä tämän eilistä sankaritekoa. Siten oli hänen usein ennenkin onnistunut saada Fritz jälleen hyvälle tuulelle. Nyt kävi päinvastoin. Mestari pani toimeen ankaran tutkimuksen. Huomattiin, että suuri osa ennen ylen täydellisestä työkaluvarastosta oli kokonaan kadoksissa, toinen osa mitä surkeimmassa kunnossa. Saalfeldiläinen sai paikalla matkapassin, ja hanaulainen, joka tiesi itsensä syypääksi moneen vielä mahdollisesti ilmenevään asiaan, poistui vapaaehtoisesti.

Fritz oli taas saanut katsella kasvojaan kahdesta tarkasta peilistä. Pitkä pörröinen tukka, joka molemmilla sälleillä oli yhtä törhöllään kuin mestarillakin, tuntui nyt yhtä vastenmieliseltä kuin tuo elämäkin. Hän tarttui saksiin ja työnsi ne paksuihin kiharoihinsa.

Saman kohtalon alaiseksi joutuivat piipuntupsut ja pitkä kirsikkapuinen piipunvarsi. Ensinmainitut hävitettiin kokonaan, jälkimäinen lyhennettiin koko joukon vaatimattomammaksi.

Fritz oli nyt valmis ja istuutui työhön höyläpenkille, kun vanha mestari Schramm astui työhuoneeseen.

Tiedämme jo hänen varotuksensa ja sen seuraukset.

Muutoksen, jonka Fritz aikoi panna toimeen, piti ilmetä hänen omana vapaana päätöksenään eikä syrjäisten aikaansaamana.

Vanhan mestarin varotus siis vaikutti päin vastoin kuin mitä tämä oli tarkottanut.

Fritzin halu uhmailla yleistä mielipidettä vastaan oli vähällä saattaa hänet lankeemaan takaisin vanhaan elämäänsä, aina huomiota herättävään vastalauseeseen. Hänen teki mieli juosta vanhan mestarin jälkeen, astuakseen hänen silmäinsä edessä ensimäiseen kapakkaan. Mutta samalla hän muisti, että leikatut hiukset todistaisivat toista.

Oppipojan piti töineen siirtyä vajasta ulos. Itse hän lukitsi itsensä vajaan -- takapihalle avatusta ovesta tuli valoa kylliksi. Ei kenenkään pitänyt häntä nähdä, ennenkun hänen tukkansa jälleen oli kasvanut entiseen pörröiseen komeuteensa.

Ulkona pysähtyi moni ohikulkeva hetkiseksi, udellakseen oppipojalta Fritzistä. Moni muukin tuli kysymään jo tilattua työtä tai tekemään uusia tilauksia. Kun Fritz kuuli hurjuuttaan kiitettävän ja ihailtavan, silloin hän iloitsi: "Heidän kiusakseenkin on kaikki muuttuva!" Mutta jos häntä moitittiin ja toivottiin hänen parantavan elämänsä, silloin oli hyvä että hän oli leikannut tukkansa.

Suuttuessaan ja ikävystyessään työhön, joka ei ottanut onnistuakseen, pirstoi hän toisinaan tynnyrinvanteita kuin hurja. Mutta silloin hän aina sanoi itselleen: "Hyi, nulikka! Tuo on taas sitä vanhaa, ja Heleijan ja muiden kiusaksi tulen kun tulenkin toiseksi!"

Päivällisruuan hän kannatti itselleen työpaikalle. Hän kielsi isoäitinsä, joka hänen talouttaan hoiti, tulemasta häntä katsomaan. Hän pelkäsi että muorin ilo hänen elämänmuutoksestaan tärvelisi häneltä kaiken halun sitä jatkaa.

Vähitellen alkoi työ häntä jälleen huvittaa. Hän huomasi ilokseen miten se sujui yhä paremmin ja nopeammin.

Illalla hän iloitsi valtavasta väsymyksestä, joka ennusti yöksi hyvää, virkistävää unta. Mutta hän ei mennytkään enää kotiin. Työpaja alkoi tulla hänelle niin rakkaaksi, ettei hän tahtonut siitä erota. Hän teki itselleen oljista vuoteen ja oppipoika sai hakea hänen tyynynsä ja peitteensä.

Ennenkun Fritz paneutui levolle, meni hän takaoven kautta pihanpuolen puutarhaan, nauttiakseen illan viileydestä.

Tuo kaikkia kirkastava tyytyväisyyden tunne, jota uuttera työntekijä aina tuntee, vaikutti että puutarhakin Fritzin mielestä tuntui kauniimmalta kuin milloinkaan ennen. Miten ilma täällä olikaan erilainen kuin hämärässä, tupakansavun täyttämässä olutkapakassa! Niin suloisesti eivät kukat olleet vielä milloinkaan tuoksuneet, niin pehmeään nurmikkoon eivät hänen jalkansa ennen koskettaneet, niin alttiisti ei ilma häntä virvottanut. Kaikki vain lisää hänen tyytyväisyyttään. Uhma Heleijaa ja muita ihmisiä kohtaan uinuu, hän on sen unohtanut, samoinkuin ihmisetkin.

Mutta onko hän myöskin unohtanut Heleijan? Ei! Sillä eikö se ole Heleija, joka syleillen ja syleilyjä saaden tuolla kävelee naulasepän kanssa? Se on varmasti seppä. Ja tuo tyttö on Heleija. -- Luckenbachissa ei ole toista noin kookasta ja hoikkaa tyttöä. Aivan varmasti: hänen pieni päänsä, pitkä yläruumiinsa ja hoikat vyötäisensä, hänen punainen hameensa ja joustava käyntinsä, hänen ylpeä ryhtinsä ja paksu lettinsä, joka raskaana heilahtelee!

Veri syöksyy Fritzin sydämestä kasvoihin.

"Sellainen hän siis on!" nauroi hän hurjaa naurua. "Minä menen Joutseneen ja juon koko yön. Tänään saavat puusepän sällit tuntea kuka Hurja-Fritz on..." Mutta hän puhuu niin vain ensi suuttumuksessaan. Hurja elämä häntä etoaa taas yhtä paljon kuin äskenkin. Hän saavuttaa jälleen tasapainon, ihmetellen itseään. Onhan aivankuin olisin kiintymäisilläni Heleijaan oikein todella ja tavottelisin hänen suosiotaan. Se ei ole milloinkaan hänen mieleensä johtunut. Mutta että Heleija on _tuollainen_. Vaikka mitä häntä liikuttaa millainen tuo tyttö on? Niin, mutta silloin hänen ei pitäisi myöskään muita moittia.

Kun hän jälleen kääntyy, ovat molemmat kadonneet. Hänen täytyy nauraa itseään. Ei hän ole milloinkaan tytöistä välittänyt, ja vähin _tästä_. Mutta tuosta sydänalassaan kaivelevasta tunteesta hän ei pääse. Onhan se ihmeellistä! Hän ei itse tahdo olla Heleijan kanssa tekemisissä, mutta hän ei sitä toisellekaan soisi.

Nyt hän vasta huomaa millainen onni väsymys on. Sen avutta hän ei olisi saattanut nukkua niin aikaisin eikä niin rauhallisesti koko yötä kuin nyt.

Aamulla hän nousee auringon kera ja ryhtyy jälleen työhön.

Kuinka toisellainen onkaan tämä aamu kuin ne, mitkä hän viime vuosina on elänyt! Oikeastaan hän ei ole moneen vuoteen oikeata aamua nähnytkään. Hänestä tuntuu aivankuin uudelta keksinnöltä, että aurinko nousee niin aikaiseen ja että linnut laulavat.

Niin kuluu päivä päivän perään. Säännöllinen elämä ja kohtuullisuus, rauhaisa uni ja yhä kasvava työhalu luovat häneen reippautta ja iloa. Lepoaikoinaan hän löytää aivan toisenlaista ajanviettoa kuin entisten toverien seura. Häntä ei enää tyydytä tehdä joku työ niin tai näin vain sentähden, että hänen mestarinsa on niin tehnyt ja tämän mestari ennen häntä. Hän miettii uusia menettelytapoja. Toinen kohta onnistuu, toinen ei, mutta hänen mielensä on vireässä liikkeessä.

Tämäntapaiset tuumailut täyttivät ainakin osaksi sen tyhjyyden, mitä yksinäinen ihminen aina tuntee. Mutta vähitellen hän kuitenkin huomaa, että häneltä puuttuu jotakin, vaikkei hän itsekään ymmärrä mitä.

Eräänä päivänä hän kuulee kaksi vierasta ääntä vajansa ulkopuolella. He ihailevat hänen siellä seisovaa paria viimeistä tekelettään.

"Olenpa minäkin astian tekijä", sanoo toinen, "enkä luulisi olevani kaikkein huonoimpiakaan. Mutta mitään tuontapaista en ole vielä milloinkaan nähnyt. Hiis tietäköön miten tuo on tehty! Se on aivan uutta tekotapaa."

He tahtoivat puhua mestarin kanssa. Mutta oppipoika vastasi, niinkuin Fritz oli käskenyt, ettei mestarinsa ollut kotona eikä hän uskaltanut laskea ketään työhuoneeseen. He tarjosivat pojalle turhaan juomarahaa, jos hän laskisi heidät sisään. Ystäviä olivat, ei se voisi hänen mestariaan vahingoittaa.

"Uskonpa", sanoi toinen heidän poistuessaan, "uskonpa hyvinkin ettei hän tahdo päästää ketään työhuoneeseensa, kaikkein vähimmän astiantekijöitä. Siellä on varmaan paljon katseltavaa."

Kuinka toisellainen olikaan se tunne, mikä täytti Fritzin rinnan kuullessaan tuollaista puhetta, kuin kuullessaan toveriensa häntä ylistävän asioista, joita hänen olisi pitänyt hävetä.

Vähitellen hän oppi rauhallisesti kuulemaan luckenbachilaisten puheita -- tosin heidän ulkopuolellaan ja omasta mielestään heidän yläpuolellaankin.

Kun Fritz lopetetun päivätyön jälkeen menee puutarhaansa, silloin hänessä herää jälleen tuo omituinen tuskan ja suuttumuksen sekainen tunne. Hän voisi tuota tunnetta karttaakin -- höyläpenkkinsä ja se avara maailma, joka hänelle yksinäisyydessä avautuu, ovat hänelle kylliksi. Mutta hän menee tahallaan ulos. Hän tahtoisi etsiä syitä, tunteakseen vielä rajummin ja syvemmin. Mutta ensimäisestä iltakävelystään saakka hän ei ole enää tuota paria nähnyt.

Ajatus, että he voivat olla yhdessä sielläkin, missä hän e; heitä näe, koskee häneen paljoa kipeämmin kuin heidän näkemisensä. Nähdessään heidän rauhallisesti keskustelevan, hänen ei ainakaan tarvitsisi ajatella: nyt tuo mies häntä suutelee, nyt Heleija häntä hyväilee!

Tänään hän vihdoin sai heidät nähdä uudelleen ja entistä lähempää. He tulivat toisiaan takaa-ajaen sepän vajasta puutarhaan. Tyttö juoksee pakoon miltei aitaan saakka, siellä hän kiertää hoikkaa puunrunkoa ja kääntyy nopeaan Fritziin päin, joka seisoo suuren pensaan takana. Tyttö kiipee naapurin puutarhan aidan yli, seppä yhä hänen kintereillään. Hän juoksee yhä eteenpäin. Juuri kun hän aikoo yli aidan Fritzin puutarhaan, saa seppä hänet kiinni. He mittelevät voimiaan ja tyttö pääsee jälleen irti. "No, odotahan nyt Anni!" huutaa seppä pahastuneella äänellä. "Se on sinun syysi, että olen astunut tikun tai jotain sentapaista jalkaani, ja se koskee niin tuhannesti!"

Tyttö luulee tuota ensin sepän salajuoneksi, mutta kun mies vaipuu ruohikkoon, tulee hän lähemmäksi. Hän vaipuu polvilleen miehen eteen, sanoen sydämellisesti ja katuvalla äänellä: "Olenpa minä tyhmä!" -- "Niin oletkin", nauraa seppä häntä syleillen, "tyhmä olet, muuten et olisi vangiksi narrautunut!"

Mutta pensaan takana nauraa Fritz vielä äänekkäämmin -- niin äänekkäästi, että nuo kaksi pelästyvät ja juoksevat kiireesti tiehensä.

"Eihän se olekkaan hän, se ei olekkaan Heleija!" huudahtaa hän ainakin kuudesti, aina välillä nauraen. Hän nauraa sille, ettei se ollutkaan Heleija. -- Muuta syytä hänellä ei ole. Hän menee takaisin vajaan ja alkaa työskennellä kuunvalossa, koskei tiedä mitä iloissaan tekisi. Mutta oven kautta ei tule valoa kylliksi. Hänen täytyy jälleen lopettaa. Hän jää höyläpenkille istumaan, käsiään polviin nojaten.

"Se on varmaankin hänen nuori vaimonsa", ajattelee hän itsekseen. Hän on jo aikoja sitten kuullut, että naulasepän pitäisi naida jostakin muualta. Mutta tuollaisista asioista ei Holderin Fritz tähän saakka ole mitään välittänyt -- sentähden hän oli sen unohtanutkin. "Tosiaankin", ajatteli hän, "naulaseppä ei ole tyhmä. Kun hän on koko päivän takoa kalkutellut, niin hänellä on joku, jonka kanssa voi illalla puhella. Ajatteleminen on kuitenkin hyvin puolinaista, kun ei ole ketään, jolle siitä puhuisi. Nyt ymmärrän minkätähden vanhat toverini ovat väsyneet hurjisteluihin jouduttuaan naimisiin."

Nyt hän yhtäkkiä tietää, mitä häneltä puuttuu.

"Olisinpa minä sinun vaimosi, niin ehkä sinustakin vielä voisi jotain tulla!" Tuo lause soi vieläkin hänen korvissaan. "Niin, Heleija oli siinäkin oikeassa. Ja hyvää hän kai on tarkottanutkin kaikella, mitä puhui Grunden markkina-iltana. Hyvä vaan, että hän sen sanoi. Jos oikein ajattelen, niin olenkin koko ajan miettinyt hänen sanojaan. Enkä suinkaan olisi näin muuttunut ilman tuota kohtausta. Jospa voisin sen hänelle itselleenkin sanoa! Hän varmaan olisi siitä iloinen."

Seuraavana aamuna tuli hänen isoäitinsä työpajaan. Hän ei voinut enää kauemmin pidättäytyä Fritziä näkemästä. Jutut, joita Fritzistä kulki kaupungilla, olivat joutuneet hänenkin korviinsa. Hän tuli pahaa peläten ja oli onnellinen, kun ei tavannutkaan rakasta lapsenlastaan hiljaisen tylsyyden eikä rajujen himojenkaan vallassa. Häntä hämmästytti työhuoneessa vallitseva järjestys ja Fritzin ahkeruus -- hän yksin valmisti päivän mittaan enemmän kuin ennen molempain sälliensä kanssa yhteisesti -- mutta eniten hänen iloinen, terve ja tyytyväinen ulkonäkönsä.

Isoäiti pudisti päätään, kun Fritz kertoi hänelle yksikseen vetäytymisensä syyt. Mutta hän tunsi Fritzin liian hyvin ja oli liian viisas sanoakseen hänelle omaa ajatustaan. Kaikista Fritziä koskevista huhuista hän vaikeni, estääkseen häntä yhä enemmän ihmisiin ärsyytymästä.

"Tiedätkö, poikaseni, mitä nyt oikein toivoisin? Tuskinpa sitä voit arvata. Katsos, Fritz, sinulle olisi epäilemättä ollut parempi, jos isä- tai äitivainajasi olisi elänyt kauvemmin. Olit tuskin kahdentoista vanha, kun jäit mummorukkasi hoteisiin. Jospa sinulla olisi ollut edes siskoja. Heidän seurassaan olisit viihtynyt ja te olisitte keskenänne puhuneet monta hyvää sanaa. Mutta mitä voi nuori ihminen puhua vanhan mummon kanssa? Katsohan, minä olen aina ajatellut että kunhan Fritz kerran vapautuu poikahurjisteluistaan, niin hän kosii ja menee naimisiin. Sillä katso, vaikka mies onkin kuin vankka puu ja vaikka hänellä olisi kuinka tuuhealehtinen latva, niin oikein vankat juuret hän saa vasta naimisiin mentyään Jokainen lapsi on kuin uusi juuri, joka hänet kiinnittää maaperäänsä. On tässäkin kaupungissa yllinkyllin tyttöjä, jotka sinut ottaisivat. Walleriina-rouva on jo aikaa antanut minun huomata, että hänen Eevansa ei taitaisi sinulle juuri rukkasia antaa. Walleriina-rouva on arvokas nainen ja hänellä on paljon rahaa, niinkuin muutakin tavaraa, kannattaisi siis sitäkin asiaa ajatella. Minulla tosin on omat ajatukseni, vaikken tiedä sopivatko ne sinun tuumiisi. Katsos, minä olin vain köyhä tyttö, kun sinun vaari-vainajasi minut otti, eikä hän sitä katunut. En huoli siitä sen enempää puhua, mutta niin olen ajatellut, ettei sen tytön tarvitsisi olla pahan rikas, kun se vain sinulle muuten sopisi. Rouvan nimeä on helppo kantaa, mutta siinä ei ole vielä kaikki. Katsos, sinä et ole koskaan katsellut millään pahalla silmällä Heleijaa, ja jos minä puolestani ajattelisin pojanpojalleni vaimoa, niin se ei olisi siitä kaukana."

Fritz istui hajareisin höyläpenkillään. Hän suoristi jalkansa ja nauroi, jottei isoäiti huomaisi hänen itsensäkin samaa ajattelevan. Siinä oli ehkä samassa odottamattoman yhteensattumisen iloa.

"Jo olette päästänne pyörällä!" hän sitten sanoi. "Onpa teillä päähänpistoja mummo! Minä ja Heleija -- on sekin ajatus."

"Tarkotat kai tuota hänen tavallista käytöstään", sanoi vanhus. "On kuitenkin aivan toinen asia sanooko tytölle: tahdotko mennä _naimisiin?_ vai sanooko: tahdotko mennä _minun_ kanssani naimisiin? Köyhän tytön korvissa edellinen kuuluu pelkältä ivalta. Mutta juuri niin ovat ihmiset usein hänelle sanoneet. Kysy sinä, Fritz, vaan häneltä: huolitko minusta? -- varmaankaan et saa kieltävää vastausta."

Fritz laski jälleen jalkansa alas. "Olette tuhma, mummo", sanoi hän vielä kerran nauraen. "Te luulette niin, koska hän on köyhä. Mutta se, joka on ahkera, ei ole köyhä. Köyhiä ovat ainoastaan ne, jotka eivät tee työtä, vaan kurkistelevat ympärilleen lentäisivätkö kaikki hyvyydet itsestään heidän luokseen. Mutta sitä te ette ymmärrä. Jos joskus haluankin mennä naimisiin, niin siihen on vielä kyllin aikaa. Menkää nyt vaan kotiin, älkääkä sanoko kenellekään että olette täällä käynyt. Ja jos virkatte sanankaan minun muutoksestani, niin heittäyn jälleen hurjaksi."

Isoäiti meni, vanha rehellinen sydän kuohuvaa iloa täynnä.

Fritz tarttui veitseensä, mutta käsi aseineen vaipui hänen polvelleen. Sen sijaan leikkasivat hänen aivonsa erään päätöksen. Leikattava puuaines oli turkasen kovaa ja oksaista.

"Olisin minä vaimosi", näin hän yksinpuhelunsa alotti -- "kunpa hän ei vain olisi sitä sanonut vihoissaan! Ja sitten: luulet että minä muka sinusta huolisin? Sinusta? Vaikka sinulla olisi ylläsi taalereilla päällystetty takki ja jokaisesta hiuskarvastasi riippuisi tukaatin raha, en sinusta sittenkään huolisi. Kerjäläinenkin olisi minulle rakkaampi, jos kerran jostakin pitäisin. Mutta minä en huoli kenestäkään! Senkin hän sanoi vihoissaan. Minähän hänet ensin suututin. Olisin tehnyt itse juuri samoin hänen sijassaan, ja tekisin vielä tänä päivänä, vaikken mielessäni niin ajattelisikaan. Kunpa vain tietäisin mitä hän silloin ajatteli! Entäs mitä mummo sanoi hänen käytöksestään? Tuollainen vanha tylsä mummonkäppyräkin pystyy sentään joskus jyvän löytämään. Tyttö tietysti tarkotti ettei hän huoli minusta sellaisena kuin silloin olin, enkä suinkaan itsekään häntä moiti siitä. Mutta jos hän tietäisi minkälainen minä _nyt_ olen ja että nyt jo voisi sanoa: onpa tuo Holder etevä mies! Vaan jospa hän ei sittenkään huolisi, vaan ylpistelisi: Holderin Fritz on kuin myllärin rakki, hän tekee mitä minä tahdon, mutta rakkia minä en ota! Siitä tytöstä ei ole mitään takeita."

Hän katkaisi ajatuksissaan veitsellään vannepuun.

"Ohoh!" sanoi hän taas. "Hurjistelun aika on ohi." Hän tarttui lujin käsin paidankaulukseensa. "Tahdonpa olla sinun herrasi, nulikka!"

"Jospa totta tosiaan tietäisin mitä tuo tyttö oikein ajattelee", jatkoi hän taas yksinpuheluaan. "Mutta nuo kirotut ihmiset ovat siinäkin tiellä."

Hän unohti itse pystyttäneensä tuon väliseinän itsensä ja ihmisten väliin. Hän, samoinkuin kaikki itsekseen vetäytyvät, luulotteli että ihmiset asettuivat häntä vastaan, vaikka hän itse käänsi ihmisille selkänsä. Jos hän olisi jälleen astunut heidän keskuuteensa, julkisesti kosinut Heleijaa ja näyttänyt tahtovansa olla toinen mies, niin ihmiset olisivat häntä kiittäneet ja laittaneet ja -- muutaman päivän päästä unohtaneet koko jutun jonkun muun takia. Mutta hän asetti oman asiansa etualalle ja luulotteli, että se oli kaikille muille samallainen sydämen- ja kunnianasia kuin hänelle itselleen.

"Mummoa en voi lähettää", ajatteli hän edelleen. "Hänen kuulonsa on hiukan huono ja minua hävettäisi uskoa tuollainen asia hänelle. En myöskään voi pyytää Heleijaa minua kohtaamaan. Vaan jospa odottelisin häntä jossakin? Hän tulee aina viimeisenä kotiin peltotöistä. Hän voi luulla, että tulen sattumalta häntä vastaan. Silloin on jo hämärä ja katsonpa tarkoin, ettei muita ole lähitienoilla. Otan tuon kirveen mukaani. Jos joku tulee vastaani, niin hän luulee minun menevän vannepajuja hakemaan. Kun vielä käännän nuttuni nurin, niin ei kukaan elävä sielu minua tunne. Ja jos kuitenkin huomaavat eikä Heleija minusta huoli, niin menen Amerikkaan."

Tiedämme kuinka huonosti hänen kävi. Kerran hän odotti turhaan, toisen kerran tytöllä oli kumppani ja kolmannella hänen täytyi jättää odottaminen sikseen, välttääkseen huomiota.

Mitä useammin hän sai turhaan juosta, sitä intohimoisemmin hän halusi puhua tytön kanssa. Hän harmistui samassa yhä enemmän ihmisiin, jotka tunkeutuivat hänen ja Heleijan väliin. Kaikkein vaikeimmalta tuntui, kun hän oli huomaavinaan, että tyttökin tahallaan häntä karttoi.

Hänen teki mieli jälleen heittäytyä hurjaksi Fritziksi -- Heleijan, koko kaupungin ja oman itsensäkin kiusalla. Hän oli jo Joutsenen keilaradalla, kun hän taas saavutti tasapainonsa ja ymmärsi ettei se ollut oikea keino kostaa Heleijalle ja muille ihmisille. Ei, hänen piti pysyä kunnollisena heidän kiusallaankin ja Heleijan piti oppia häntä kunnioittamaan. Hän läksi kotiinsa päin.

"Niin, kunpa se riippuisikin minusta!" kuulee hän silloin Heleijan äänen puhuvan. Fritz huomaa tytön seisovan naulasepän puutarhassa, sepän ja hänen nuoren vaimonsa kanssa.

"Vähättelen!" sanoo hän uppiniskaisesti itsekseen. "Menen työpajaani." Niin hän todella tekikin, mutta merkillistä oli, että hän sinne mennäkseen teki mutkan naapurin puutarhan kautta, johtuen kirsikkapensaan taakse aivan lähelle puhujia, ja vielä merkillisempää, että hän jäi sinne seisomaan.

He puhelivat Heleijan huomisesta Zainhammerin matkasta.

Fritz voi nyt verrata keskenään Heleijaa ja sepän nuorta vaimoa, jota hän äsken piti edellisenä. Hän ei voi oikein ymmärtää kuinka tuo sekotus oli mahdollinen. Se, joka näkee tuon nuoren rouvan yksikseen, saattaa kyllä pitää häntä kauniinakin, mutta Heleijan rinnalla! Ei hän ole itsekään tiennyt kuinka kaunis Heleija on. Nyt vasta hän sen näkee.

Fritz koettaa mielessään kuvitella miltä tyttö näyttäisi, kun hän siistittynä pyhävaatteissaan kävelisi hänen rinnallaan.

"Olet sinäkin älyniekka!" huudahtaa hän itselleen. "Olisihan sinun pitänyt heti oivaltaa, että suurseppä on suuri kettu, joka vain tahtoi sinulta urkkia ja sinua Heleijaa vastaan usuttaa. Onpa hassua, että naulaseppä ja hänen emäntänsä nyt menevät Heleijan seurassa, muuten koettasin vielä tänä iltana onneani. Mutta huomenna -- tyttöhän on Zainhammerissa iltaan saakka."

Seuraavan illan hämärissä hän on jo ajoissa liikkeellä.

Talonpoikaisvaimo, jota hän Ulrikin-metsään mennessään puhutteli, ei ole tyttöä nähnyt. Kaupunkiin ei hän siis vielä ole voinut ennättää.

"Ja vaikka hän menisikin Bühelin kautta, niin näen hänet kuitenkin. Tamppimyllyn tietä hän ei mene, se olisi liian suuri mutka. Odotanpa siis Ulrikin-sillalla siellä hänet varmasti tapaan."

Hän odottelee siellä pitkän aikaa.

Kaikki on hiljaista hänen ympärillään. Pajut suhisevat surumielisesti. Puro loiskii hiljalleen. Toisinaan kuu tirkistää pilvien lomitse, kuin nähdäkseen, onko Fritz yhä onnettomuuden sillalla.

"Tänään minun täytyy saada hänestä selvä", sanoo Fritz itsekseen. "Jos hän minusta huolii, niin välitän tästälähtien viis muista ihmisistä. Silloin he saavat kerrankin nähdä mihinkä astiantekijä pystyy... Sunnuntaisin käymme yhdessä kallioravintolassa tai tansseissa. Ihmisten täytyy tahtomattaankin meitä kunnioittaa. Ja kun me yhdessä tanssien liidämme salin poikki -- vait! Eikö Ulrikin-metsästä kuulu jo hänen kärryjensä kolina? -- No, niihin hänen ei sitten enää tarvitse kajota. Ei muuta kuin keittää ruokaa ja mitä muuten itse haluaa. Ja kun minä kuolen, niin hän voi muistella, että niin rakkaana kukaan muu ei olisi häntä pitänyt. Kun Heleijan saan, niin ei kuolemasta puhettakaan! Tosiaankin, kunpa hänet vain kerran saan!"

"No tuolta hän vihdoinkin tulee Kuinka kummalta se näyttää. Kaikki ympärillä on pimeää, vain Heleija ja hänen kärrynsä kuun heleässä valossa. Aivankuin hänestä itsestään virtaisi valoa. Nyt siellä on jälleen yhtä pimeää kuin muuallakin. Mutta nythän hänen pitäisi jo taas näkyä. Eikä kuulu enää kärryjenkään ratinaa. Tuo talonpoikaisnainen oli niin kummallinen. Olisiko hän sanonut Heleijalle? Vai näkiköhän tyttö minut äsken sillalla? Mutta silloin hänen on täytynyt kääntyä takaisin. Taikka minä olen vain kuvitellut hänet nähneeni. Ihmiset puhuvat aavistuksista. Enköhän minä häntä saakkaan? Silloin menen ylihuomenna Amerikkaan. Nyt kuuluu kuitenkin kuin kärryjen ratinaa tuolta leppien alta --"

Nyt se kuuluu jo sillalta. Fritz aikoo kääntyä ääntä kohti, mutta silloin voimakas sysäys hänet kaataa. Hän ei tunne enää maata jalkainsa alla. Silmänräpäyksen ajan hän näkee ylitseen kumartuneena Heleijan vaaleat kasvot, hurjina ja kalpeina, ruskeat silmät selällään, täyteläiset huulet yhteenpuristettuina -- hän on aina yhtä kaunis. Samassa hän kuulee tytön kiihkeän raskaan hengittämisen.

Sitten vesi roiskahtaa hänen ympärillään. Se tarttuu hänen jäseniinsä kylmine kourineen. Maaten suorana vedessä hän tuntee jälleen vankemman pohjan allaan. Tuskallinen tunne hytkäyttää hänen oikeata kättään sormista sydämeen saakka. Sitten tuntuu kuin pari kovaa kolausta. Hänen korvissaan soi, hänen sydäntään painaa suuri vihreä käärme, hänen silmiään peittää tummanpunainen vaate. Hän tavottaa ilmaa, mutta saa suuhunsa kylmää kurluttavaa ainetta, jota hän ei enää jaksa uloshengittää. Punainen vaate muuttuu mustaksi, keltatäpläiseksi. Maa hänen päänsä alla vaipuu kuin pohjattomaan syvyyteen.

Vähää sen jälkeen ei makaavan kohdalla nouse veden pinnalle enää ainoatakaan kuplaa. Tuolla peilikirkkaalla pinnalla näkyy vain hiljaisen yön kuva.

14.