Part 6

Yhtä usein kuin väsymys purki kerän, yhtä usein sen jälleen kokosi kotiinmenon pelko keskellä sydänyötä, kunnes vihdoin kauhistava karjunta juuri oven takana sen yhdellä nykäsyllä hajotti. He kuulivat kauhistavan äänen -- oi, ohhoi kuinka hyvältä tuntui: sehän olikin vain vanha Diktus.

Olipa mainio juttu saada miehinen saattaja. He kulkivat vanhan Diktuksen jälkiä, jääden aina odottelemaan, kun hänen täytyi torveensa puhaltaa.

Silloin virkahti Walleriina-rouva: "Nyt käyköön miten tahansa. Olemme täyttäneet velvollisuutemme. Olemme kristillisestä rakkaudesta laiminlyöneet omat asiamme. Antaisin mitä hyvänsä, kunhan Heleija tulisi järkiinsä. Mutta seppel pitää hänen saada kirstulleen moinen, ettei sellaista ole saanut vielä yksikään köyhä luckenbackilais-tyttö!"

10.

Mies taistelee onnettomuutta vastaan. Hän väistyy uhkaavien pilvien tieltä, hän koettaa tehdä jo tapahtuneen tyhjäksi, ja milloin hän ei siihen kykene, hän alistuu kohtaloonsa. Nainen, kun hän ei voi onnettomuutta väistää, kukistaa sen sisällisesti purkautumalla ulkonaisiin valituksiin, hän kukistaa kärsimyksen nauttimalla siitä. Lieneekö halu jakaa tätä nautintoa yhtä puoleensavetävää kuin haukotteleminen, varmaa on että vahvinkaan ei voi olla ottamatta näkyväisesti osaa ellei onnettomuuteen, niin ainakin valituksiin. Niinpä olisi varmaan Heleijaankin tarttunut tuo rouvien yleinen säälintunne, ellei hän olisi sattunut olemaan itse sen esineenä.

Mutta nyt, kun hän vihdoin oli yksin pienessä tuvassaan, tuntui tuo yleinen mieliala ryntäävän sitä valtavammin esiin. Hän tunsi itsensä vastoin tahtoaan pakotetuksi mielessään kuvittelemaan kaiken, mitä rouvat olivat puhuneet. Uni, jota hänen muuten ei milloinkaan tarvinnut odottaa, ei ottanut tänä yönä tullakseen.

Vielä ennen vuoteelle menoa oli Anna-Maija hänelle sanonut: "Minunkin täytyy toki kertoa uneni. Noitten ylhäisten rouvien läsnäollessa en rohjennut."

"En viitsi mokomaa kuulla!" vastasi Heleija. "He ovat tuon kaiken itse keksineet."

"Mutta aatteleppas", alotti Anna-Maija, "kun olin juuri nukkumaisillani, tuli äkkiä mieshenkilö vuoteeni ääreen."

"Tyhmyyksiä", sanoi Heleija. "Ovi oli tarkasti sulettu."

"Niin, Heleija, mutta sehän olikin vain uni. Näin sen niin selvästi kuin näen sinut nyt."

"Miksette ajanut häntä pois? Eihän teidän olisi tarvinnut kuin huutaa minua."

"Jospa olisin kyennyt ajamaan, mutta kun en saanut äänen pihausta kurkustani."

Heleija vapisi ajatellessaan mitä tuollainen unikuva saattaisi tehdä avuttomana makaavalle uneksijalle. Hän ei ollut milloinkaan itse unta nähnyt ja muiden unijutut olivat hänessä synnyttäneet sen käsityksen, että unet olivat kauhean pelottavia, miltei aavemaisia. Monena yönä ennen nukkumistaan oli hän oikein pelännyt ettei vain hänelle sellaista sattuisi.

"Ja mies", jatkoi Anna-Maija, "kuristi minua kurkusta. Oi kuinka ponnistelin vastaan, vaan en voinut mitään, ja sitten se lopulta meni itse tiehensä."

"Oikeinko te tuollaista tunsitte?" kysyi Heleija.

"Tunnen vieläkin tuon puristuksen kurkussani", vastasi vanhus. "Ja sitten olin yhtäkkiä kirkossa!"

"Kirkossa? Ettekä ole jalallanne astunut talosta?"

"Unissani, unissani, Heleija."

Heleijan poskille kohosivat valkeat pilkut. Vihdoin hän huudahti: "Tyhmyyksiä! En viitsi enää kuulla mitään noista asioista. Menkää ylös kamariinne. Kyllä jo on aikakin, huomenna täytyy olla varhain jalkeilla. Lähden liikkeelle jo auringon noustessa."

"Kylläpä sinä, kylläpä sinä, Heleija! Zainhammeriin vaan, vaikka rouvat ovat niin varottaneet ja vaikka sinun ehkä täytyy yöaikaan kulkea Ulrikin-metsän läpi. Siellä sinulle voi jotain tapahtua, mutta sitä et pelkää, vaan unta, joka ei ole mitään, sitä sinä pelkäät!"

"Pelosta ei ole puhettakaan. Mutta nyt te menette ylös ja nukutte hyvin -- niin se on, ja sillä hyvä!"

"Hänelle ei nyt kerta kaikkiaan mahda mitään", jupisi Anna-Maija noustessaan portaita yliskamariin. Siellä hän sai vapaasti itkeä ja valittaa.

Nyt tiedämme miksei Heleija saanut unta. Häneen oli jälleen tarttunut tuo vanha pelkonsa unennäköjen suhteen. Mutta vaikka hän valvoikin, sai hän silti koko yön tapella murhaajia, rosvoja, aaveita ja unia vastaan. Eivätkä hänen voimansa aina riittäneetkään, hänen piti avuttomana uneksien alistua kaikkeen, ja vaikka oli pakenevinaankin, niin eipä päässyt paikaltaan liikahtamaan. Hän oli ensimäisen kerran eläessään mielestään sairas. Kylmä tuskanhiki, josta hän ei ennen mitään tiennyt, karmi ruumista. Kaikesta tästä tuli tuo voimakas tyttö niin heikoksi, että hän jo mietti jättää sikseen koko Zainhammerin matkan.

Kun nousevan auringon ensimäiset säteet heijastuivat seinällä riippuvaan pieneen rikkonaiseen peiliin, silloin hän ei enää malttanut pysyä vuoteessaan. Hänen ensi askeleensa noustua suuntautuivat säännöllisesti läheiselle purolle, jossa hän pesi kasvonsa, käsivartensa ja niskansa. Nyt hänelle ovea avatessaan johtui mieleen, että jospa Fritz väijyykin tuolla ulkona. Mutta silloin hän punastui häpeästä ja työnsi suuttuneena voimakkaasti oven auki.

Sisään tunkeutui raitis aamuilma, hyväillen häntä viileillä käsivarsillaan. Samassa häipyivät kaikki öiset haaveet ja hän oli jälleen entinen Heleija.

Raitistunut veri tykki jälleen rauhallisesti hänen raittiissa suonissaan. Ja kun hän tyhjine kärryineen kulki kostean ruohikon poikki tielle, silloin nuo ruskeat silmät taas hymyilivät kilpaa sinisen taivaan kanssa. Koko juttu hurjasta Holderista ja hänen väijymisestään tuntui tyhjältä, hullunkuriselta sadulta.

11.

Kävi niinkuin oli varottu. Aurinko oli jo alhaalla, kun Heleija kuormineen jätti Zainhammerin. Ja ennenkun hän saapui Ulrikin-metsään, alkoi jo hämärtää. Lisäksi kohosi taivaalle uhkaavia ukkospilviä.

Painostava kuumuus yhä kasvoi mikäli ilta läheni. Ulrikin-metsässä siihen vielä liittyi kuivien havujen tuoksu, mikä nousi tieltä kuumana höyrynä.

Ei ainoata raitista tuulahdusta!

Luonto tuntui makaavan kouristuksissaan, katsellen miten mustat pilvet jo ryhtyivät valmistuksiin haudatakseen sen elävältä, tuomitun voimatta pusertaa ainoata avunhuutoa esiin.

Heleijan taakka oli tänään koko joukon pienempi kuin Grunden markkinapäivänä, ja kuitenkin se tuntui kahta vertaa raskaammalta.

Kuinka ikävöimmekään tällaisessa tilassa nähdäksemme jonkun elävän olennon! On kuin kaipaisimme näkyvää todistusta, ettei maailma ole vielä kokonaan kuollut. Jo yksinkertainen "hyvääpäivää" tai "jumal'antakoon" hyväilee viileällä sormellaan nääntyvää sieluamme, terästäen askeltemme pontta.

Heleija oli kulkenut metsässä jo runsaan kolmeneljännestuntia näkemättä ainoata elävää sielua. Laskevaa päivää muistutti enää vain heikko sini punerva heijastus, joka väreili siellä täällä jollakin petäjänrungolla kuin menneisyyden henkäys. Sekin katosi ja yön hallituskausi alkoi. Tyttöä vastaan lehahti kuin pidätetty hengitys. Hänen takanaan kahisi salaperäisten askelten hiipaukset, ikäänkuin houkutellakseen häntä taakseen katsomaan. Nyt joku hiipii pensaikon läpi, tuolla, missä kaamea valo väikkyy kuin ilmestys yön kalpeilla poskilla, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä. Aivankuin raskas ruumis hiipisi pensaikon läpi. Valaistus lähenee, katoaa jälleen, ja hänen eteensä ilmestyy äkkiä suuri, kummallinen olento.

Mutta se ei olekkaan mikään hirmukuva eikä aave.

"Hyvää iltaa!" lausahtaa naisen ääni. Tervehtijä on kärryjä työntävä talonpoikaisnainen. Ja nyt huomaa Heleija että tuo, mikä ensin näytti valoilmiöltä ja sitten lähempänä hirmukuvalta, onkin muutamia suuria valkoisia kangaskääröjä, jotka kohoovat korkealle kärryjen reunan yli.

"Jumal'antakoon!" vastaa Heleija ja suoristaa vaistomaisesti vartaloaan.

Samana hetkenä ukkosilman kotkansiivet siirrähtävät levälleen taivaalla ja iloksemme huomaamme että kuu varmaankaan ei ole kaukana, vaikka ponnisteleekin vielä pilvien takana.

Oi, jospa se astuisi esiin -- nyt on täysikuun aika.

Molemmat pysähtyvät vaistomaisesti ja laskevat kärrynsä maahan. Molemmat pyyhkivät hien otsaltaan ja talonpoikaisnainen sanoo: "Te se varmaan olettekin."

Heleija ihmettelee kenen hänen pitäisi olla.

"Tehän olette suuri ja vahva, ja jo kauvaa kuulin kolinasta että kuormassanne on rautaa. Te se olette! Teitä hän kysyi."

"Kysyi? Minua? Kuka?"

"Ette tullut, jumalan kiitos, vielä silloin vastaani. Ja vaikka olisitte tullutkin, niin enpä olisi sitä hänelle sanonut. En vainenkaan! Sillä näin kirveen välähdyksen. Hän oli sen pistänyt poveensa takin alle, mutta se oli siksi suuri että sen kuitenkin näin."

Heleija ei vieläkään oikein asiaa ymmärrä, mutta väristys käy hänen ruumiinsa läpi tuota toista ajatellessa. "Eipä siltä että pelkäisin", sanoo hän selittävästi itselleen, "mutta onhan kauheata että joku tekee tuollatavoin."

"Kerron niinkuin asia on", alotti nainen istuutuen kärryilleen kangaskääröjen keskelle. "Koko tunnin olen ajatellut vain sitä, että tahtoisin teitä tavata ja siitä puhua. Voin lyödä vetoa ettei hän ollut veljenne, niinkuin sanoi. 'Mutta minkätähden häntä kysytte?' sanoin minä. Silloin huomaan miten noloksi hän käy. 'Ulrikin-metsässä ei ole liian turvallista kulkea', sanoo hän. 'Niin', ajattelen minä, 'ei minustakaan'. Ja jos tulisin teitä vastaan, niin en saisi teille ilmottaa hänen teitä kysyneen. 'Niin', ajattelin minä, 'sitähän minäkin'. Ja kun tahdoin tietää kuka hän oli, ei hän ollut kuulevinaan. Juuri silloin tuli ihmisiä kaupungista päin. Minä koetin katsoa häntä kasvoihin, mutta samassa hän katosi. Mutta nuo tulijat sanoivat heti: 'Jospa Heleija tuon tietäisi!' Ja he sanoivat että minun pitäisi Jumalan tähden siitä teille kertoa, jos tulisin teitä vastaan. Ja koska arvelen teidät Heleijaksi, niin pyytäisin teitä mieluummin kääntymään takaisin kuin rientämään hänen kynsiinsä. Mutta minulla on vielä pitkälti matkaa. Jos tahdotte seurata, niin tulkaa kanssani."

Vaimo nousi ja lähti liikkeelle.

Varsin mahdollista, että Heleija olisi hänen neuvoaan seurannutkin, ellei vaimo olisi häntä tuntenut. Mutta eukko voisi vielä kertoa että Heleija oli pelännyt, oli mennyt pakoon! Ei, hän oli terve ja voimakas!

"Vaikka siellä olisi kaksi Holderin Fritziä!" huudahti Heleija metsälle. "En pelkää kahtakaan tuollaista. En neljänkään tähden kääntyisi. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Metsä ravisti ihmetellen vihreitä hapsiaan.

Tuskin kaksikymmentä askelta astuttuaan hän kuitenkin pysähtyi. Hän näki vaimonkin seisahtuneen, luultavasti koska tämä arveli Heleijan päättäneen toisin ja tulevan hänen kanssaan.

"Jos olisin sen tehnyt heti silloin", sanoi Heleija, "mutta juoksisinko nyt hänen jälessään kuin pieni lapsi äitinsä jälessä?" -- Hän lähti taas liikkeelle, nainen teki samoin. Mutta äkkiä johtui hänen mieleensä että se paikka, johon hänen nyt piti poiketa, oli nimeltään Verilehto. Ensi kerran tuli hän ajatelleeksi tuon sanan merkitystä. Ja samoinkuin nimi, alkoi koko seutukin tuntua aivan toiselta, ventovieraalta ja kammottavalta.

"Tyhmyyksiä", virkkoi hän itsekseen suuttuneena. "Juurikuin pelkäisin." Ja hänessä heräsi palava halu mennä juuri Verilehdon kautta, vaikka Bühelin tie olisi ollut yhtä lyhyt ja tasaisempi kulkea.

Mutta vaikkei hän tahtonutkaan sitä tunnustaa, niin tuntui kuitenkin paljoa helpommalta, kun Verilehdon tienhaara jo oli hyvän matkan päässä hänen takanaan.

Vihdoin metsä loppui. Nyt hän ei enää ollut kaukana serkkunsa liinamaasta. Pilvikin siirtyi kuun edestä pois. Kun vielä vähän ohenisi tuo kolmikulmainen laikka, niin hän voisi puron leppien ja pajujen läpi nähdä Luckenbachin kirkontornin huipun. Ja puro, joka luikerteli lähellä tietä, olihan se Zehnt-puro, sama joka virtasi hänen asuntonsa editse, sama, jossa hän joka aamu peseytyi ja jossa oli uinut monena lämpimänä yönä.

Kuitenkin valtasi hänet uudelleen kauhu, kun aivan läheltä kuului hiljainen varotusääni.

"Menkää leveätä tietä myöten, Heleija, tamppimyllyn kautta", kuiskasi ääni. "Ja varokaa ettei hän näe teitä."

"Kuka hän? Ja missä? Ja kuka ei saa nähdä -- ketä? Ja missä hän on?"

Tummasta pensaikosta kohoo hänen viereensä kalpeat kasvot. Varottaja on pieni, rampa tamppimyllyn Beeta. Hän työntää kainalosauvansa lujasti pehmeään maahan ja kohottautuu sen varassa terveellä jalallaan niin suoraksi kuin suinkin. Laihalla käsivarrellaan hän osottaa siihen kohtaan, missä Zehnt-puro juoksee maantien poikki.

"Tuolla Ulrikin-poiulla hän on seisonut jo jonkun aikaa väijymässä. Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa, muuten hän teidät huomaa!"

Kuun pikainen kurkistus ohuen pilven läpi valaisi nyt sekä polun että tumman varottajan. Seuraavana hetkenä on kaikki taas yhtä pimeää kuin äskenkin.

Heleijan sydämessä kohoo ristiriitaisten tunteiden aallokko, jonka temmellystä silloin tällöin valaisee kuumeentapaisten ajatusten salamat.

"Siis kuitenkin hän? Hän siis minua väijyy? Mitä olen hänelle tehnyt? Miksi juuri hän?"

Kaikki varotukset, unet ja ennustukset, kaikki viime yön hirmujutut kohoavat jättiläisvarjoina hänen eteensä. Hän näkee Walleriina-rouvan myssynheilahduksetkin. Siihen liittyvät talonpoikaisnaisen äskeiset puheet. Ja sisimmässä huutaa ääni: "Nainen ei kuitenkaan ole mikään mies!" Hän tietää seuraavana hetkenä häpeävänsä tuota ajatusta, mutta tuntee tällä kertaa olevansa sen vallassa. Hän jo katsahtaa tielle, minkä pikku Beeta on hänelle neuvonut. Mutta juuri kun jalatkin ovat sinne suuntautumassa, hän näkee räätälin tulevan samaa tietä. Silloin nousee häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän kuulee jo ajatuksissaan sepän ja kankurin pilapuheet pilkkanauruineen. Vaistomaisesti hän astuu juuri tuolle varotetulle tielle kuin ahdistajaansa päin. Ja kerran sille jouduttuaan, on kääntyminen mahdotonta. Se vasta antaisi pilkkapuheille virikettä.

Ja eikö olekkin parempi kuolla, jos niinkin olisi tarvis, kuin elää alituisessa pelossa ja itsensähalveksimisessa? Ja oliko sitten niin tietty asia, että Holderin Fritz oli häntä vahvempi? Ja vaikka olisikin! Ja kirveestään huolimatta. Jos Heleija lähestyisi häntä aivan lähellä puroa, leppien suojassa, niin Fritz ei voisi häntä nähdä eikä ennättäisi nostaa kirvestään.

Pehmeässä ruohikossa ei kuulu kärryjen ääni eikä rautakankien kilinä. Ja sitten kaikki voimansa ponnistaen, epätoivon karkaisemana, päin, kaikki siunaaman tuokiossa! Noin -- --

Se hänelle kelpasi!

Ahdistaja makaa purossa ja Heleija on ehtinyt jo kauvas puron sillan yli, ennenkun hänen onnistuu pysäyttää kärrynsä ja itsensä.

12.

Meidän täytyy nyt heittää katsaus Hurjan-Fritzin elämään Grunden markkinain jälkeen, päästäksemme selville, onko hän ansainnut noin surullisen kohtalon ja onko hän sen ansainnut Heleijan käden kautta.

Seuraamme siis Fritziä ja hänen meluavia tovereitaan kaupungin ulkopuolella olevalta solatieltä "Joutsen" ravintolaan.

Meidän ei tarvitse kulkea kauvan, ennenkun kuulemme jo soiton säveliä ja niiden lomitse meluisia ääniä.

Liebin Aatami hyppäsi iloissaan miltei vaatteistaan. "Nyt ne ovat jo toistensa kimpussa! Hei Fritz! Tulemme paraaseen aikaan."

"Mutta mikä sinua tänään vaivaa?" keskeytti hän puheensa. "Luulenpa että olet hukannut sekä korvasi että ajatuksesi."

Fritz vaikeni, siten tietämättään vahvistaen toisen epäilyksen.

Tulemme kadunkulmaukseen. Vastapäätä olevan talon kaikista ikkunoista loistaa kirkkaat valot märälle kadulle. Se on "Joutsen".

Seurue pysähtyi porttikäytävään Joutsenen oven edessä.

"Emmekö menekkään suoraan tanssisaliin?" kysyi Liebin Aatami puoleksi ihmetellen, puoleksi ärtyneenä, kun Fritz avasi ravintolahuoneen oven. "No niin, sinä ehkä tahdot vielä ensin juoda jotakin", sanoi hän rauhottuneena.

Niin olikin.

Toverit virittivät vanhan juomalaulun: "Olutta, olutta, veikkoset!" Heidän aikomuksensa oli vain kuin ohimennen tyhjentää jokunen lasi, mutta taaskin sai Fritz heidät harmistumaan istuutumalla tuolille niin päättäväisenä, kuin ei enää ikinä aikoisi siitä nousta.

"Olutta, Kaisa!" huusi Holderin Fritz. "Mutta uusi kipposta yksin tein minua varten, etten tarvitse joka kerta uudestaan tilata."

"Mutta mikä sinua oikein vaivaa?" sanoi Liebin Aatami. "Et ole entisesi."

"Tyhmyyksiä!" vastasi Fritz ja alkoi tyhjentää olutkippoja aivan tavattomalla kiireellä.

"Hän on vielä Heleijaan suuttunut!" sanoi joku. "Kyllä hän sen tytölle vielä näyttää," arveli Liebin Aatami. "Mutta sitä minä en käsitä, että saatat kuulla tuollaista melua tuolta ylhäältä haluamatta joukkoon. Olethan toki aina ollut mies. Jo koulussa, sitten opissa ollessasi, ja nyt mestarina vasta oikein miesten mies!"

"Niin, etkö sinä käynyt koulua yhtaikaa sepän kanssa?" kysyi toinen. "Sitten oli Kasperin Antti toverisi. Sitten mylläri -- --"

"Kaikista niistä on tullut täysiä fariseuksia!" nauroi Liebin Aatami. "Ja viimeinen toverisi ennen meitä, mylläri, hänkin on nyt kuin keritty lammas! Eikä hän kuitenkaan ole kuin viisi vuotta minua vanhempi. Ne kaikki pelkäävät ihmisten puheita. Sinä yksin olet pysynyt nuorena. Sinä se olet mies! Et välitä muista ihmisistä vähääkään. Mutta jouduta nyt, että päästään pian tanssisaliin. Se sinun pitää vielä tänäpäivänä puhdistaa, sen sinulle sanon. Jos vielä kauvan viivyttelet, niin menen yksin. Tahdon mennä katsomaan miten siellä on asiat."

Sanoi ja meni.

Sill'aikaa tekee Holderin Fritz jos jonkinlaisia yrityksiä kiihtyäkseen entiseen vimmaansa. Mutta se ei onnistu. Huima ja hurja hän kyllä on, mutta toisella tavalla kuin tahtoisi. Hän on raivostunut Heleijaan, ettei tämä tunne vähääkään kunnioitusta häntä kohtaan, ja se seikka, että hänen täytyy itsekin myöntää Heleijan olevan oikeassa, suututtaa häntä vielä enemmän. Selvää oli nyt, ettei hän voi koskaan saavuttaa oikeata kunnioitusta vain käsivartensa voimalla ja hurjuudellaan. Sentähden hän on raivostunut tuohon hurjuuteen, joka hänestä nyt näyttää tyhmäin poikanulikkain höpinältä.

Aina siitä asti kun hän oli jäänyt tuolle nulikkakannalle, toisen nuorukaisryhmän toisensa jälkeen astuessa hänen ohitseen miesten riveihin, oli hän tuntenut itsesyytöksiä ja sisällisiä kehotuksia. Mutta mitä välttämättömämmältä näkyi astua uudelle uralle sitä vaikeammalta se myöskin tuntui. Tuollaisen sisällisen kehotuksen johdosta hän oli tänään jättänyt Grunden markkinoille menemisen, vaikka toiselta puolen vanha tottumus jälleen oli hänet vienyt tovereinsa seuraan.

"Olisin tahtonut tulla toiseksi", sanoi hän itselleen, "ja olisin toiseksi tullutkin, mutta kun Heleija luulee että teen sen hänen käskynsä mukaan, niin se ei käykkään päinsä! Tahdon tulla vielä hurjemmaksi, päästäkseni noista ajatuksista irti."

Ja niin hän jälleen yrittää, mutta se ei enää onnistu. Vanha lumous on poissa. Uusi valo pakottaa hänet vastustamattomasti arvostelemaan asioita Heleijan kannalta.

Hän katsoo ympärilleen. "Jospa edes joku tulisi, joka saattaisi minut hurjalle tuulelle vastoin tahtoanikin!" ajattelee hän. Hän astuu omalle jalalleen, hän repii tukkaansa, hän juo yhä rajummin -- tullen siitä yhä selvemmäksi.

Jo palasi Liebin Aatami riemuiten. "Nyt ne siellä tappelevat, eivätkä tiedä minkätähden! Sellaista lystiä ei ole ennen nähty."

Heti Liebin Aatamin kintereille tuiskahti puusepän sälli ravintolatupaan kuin kanuunasta ammuttuna. Omasta voimastaan hän ei mitenkään olisi niin nopeata vauhtia saavuttanut. Kohta tasapainonsa jälleen tavattuaan vilkaisi hän ympärilleen ja näytti pitävän tuvassa olijoita niinä auttavaisina sieluina, jotka olivat hänet tänne saattaneet.

"Tulkaa tänne vaan", huusi hän, "jos teillä on uskallusta, roistot!"

Liebin Aatami ja hänen toverinsa vetäytyivät Holderin Fritzin mahtavan rungon taakse ja Aatami huomautti Fritzille, ettei tämä voinut tuollaista taisteluunvaatimusta jättää huomioonottamatta.

Sillävälin oli tuota ensimäistä tulokasta seurannut muitakin.

Fritz kuuli taas korvissaan Heleijan pilkallisen usutuksen. Hän näki miten Lieben Aatami ja hänen toverinsa viittailivat keskenään. Hän oli sata kertaa ennenkin nähnyt heidän tekevän samoin, mutta nyt se häntä suututti.

"Koskekoon vain Holderin Fritziin, kuka uskaltaa", huusi silloin Liebin Aatami tämän selän takaa.

Aatami voitti tarkotuksensa, sillä sisääntulijat hyökkäsivät suoraan Fritzin kimppuun, joka yhä vielä istui ja tuijotti eteensä. Toverit jättivät istujan oman onnensa nojaan, etsien itselleen pääsyä ovesta ulos. Ensimäisenä sisääntyönnetty teki nyrkillään hyvin ymmärrettävän liikkeen Fritzin päätä kohti. Silloin tämä hyökkäsi pystyyn. Hetken ajan näytti ravintolatupa savimyllyltä. Loiskis, läiskisi Milloin kerä supistui, milloin laajeni, kunnes se lopulta hajaantui ja purkautui sirpaleina ovesta ulos. Koko läjästä ei ollut muuta jälellä kuin Holderin Fritz.

Tuimimmin oli hän ottelussa oikeastaan hyökännytkin toveriensa kimppuun. Ainakin oli koko hänen vihansa alussa kohdistunut heihin.

Taistelun tuoksinassa välähti vielä uusi suuttumuksen puuska.

Olisi vaikea sanoa kehenkä Fritz oikeastaan oli suuttunut. Hän oli julmistunut Heleijaan, tovereihin, puusepän sälleihin, koko kaupunkiin, itseensä ja vanhaan elämäänsä, joka häntä etosi, mutta myöskin siihen uuteen, jota hänen täytyisi nyt alottaa. Häntä hävetti sekä itseensä että koko maailmaan nähden jäädä entiselleen, mutta häntä hävetti itseensä ja maailmaan nähden tulla toiseksikin. Ja halu taistelun tuoksinassa edes hetkeksi vapautua noista mietteistä, veti hänet nyt tanssisaliin, joka juuri silloin oli muuttunut todelliseksi taistelutantereeksi.

Siellä oli raju, kirjava sekamelska sakean pölyn ja tupakansavun ympäröimänä. Siellä sääriä, käsivarsia, päitä ja vartaloita kaikissa mahdollisissa asennoissa. Mikään kuolevainen silmä ei voinut erottaa mitkä noista kuuluivat yhteen, mitkä ei. Hämmästyttävällä notkeudella tanssivat tuolinjalat tuolla välissä, olutkippoja lenteli kuin pelästyneitä lintuja. Kokonaiset hiustupot kiertyivät vieraiden sormien ympäri, kalloja koputetaan, nenänjuurien lujuutta tutkitaan. Soittajatkaan eivät voi vastustaa halua koetella koneillaan samoja temppuja, mitä näkevät alhaalla salissa tehtävän. Torvet ja pasuunat, klarinetit ja huilut heiluvat kilvan tuolinjalkojen kanssa.

Taistelevasta ihmisaallokosta kohosivat pöydät ja penkit kuin tulvivan vedenpaisumuksen viimeiset vuorenhuiput. Näille olivat paenneet jättiläisten tyttäret.

Mutta muista korkeampana kuin Noakin arkki halkaisi Hurjan-Fritzin pää ja hartiat aaltoja. Hänen edessään vaipuivat vedet, hänen takanaan näkyi kuiva maa. Puolen tunnin kuluttua hän seisoi uhkaavan yksinäisenä laajassa salissa, tuolinjalkojen ja rikkonaisten pöytien, murskattujen olutkippojen ja säpäleisten ikkunalasien keskellä. Viileä yöilma, joka tunkeutui rikotuista ikkunoista sisään, suorittaen pienen jälkinäytöksen tomupilvien kanssa, virkkoi hänelle: "me kaksi olemme voittaneet!"

Mutta vielä paljoa suurempi surkeus, autius ja sekasorto vallitsi Hurjan-Fritzin sielussa. Joutsenen isännän mahtoi olla melkoista helpompi laittaa jälleen tuolinsa eheiksi kuin Fritzin järjestää sekavat ajatuksensa.

Ovessa hän vielä heitti silmäyksen taakseen. Sali oli aivankuin kuva hänen entisestä elämästään. Ei muuta kuin ajan ja voimien tuhlauksen sirpaleita. Ja sen yllä etoava, rajaton kaikkeen kyllästyminen.

"Nulikka!" huudahti hän itselleen, lyöden nyrkillä rintaansa. "Hurjat päivät ovat nyt lopussa. Entiset ajat ovat olleet ja menneet."

13.

Kun Holderin Fritz heräsi, huomaten istuvansa työpajansa höyläpenkillä, löi kirkontornin kello yhdeksän lyöntiä.

Fritz katseli ympärilleen sällejään, joiden oikeastaan jo kolme tuntia sitten olisi pitänyt olla täydessä hommassa. Hän oli ypö yksin.

Vihdoin kurkisti oppipoika ovesta. Hän näytti paljon valvoneelta. Fritzin omaatuntoa ahdisti ensi kerran ajatus, mitenkä paljon poika oli kehnoutunut sen jälkeen, kun tuli hänen luokseen. Poika oli silloin intomielinen ja kukoistava, nyt hän näytti ärtyneeltä ja hänen kalpeilla kasvoillaan kuvastui hurjan yön jäljet.

Poika heittäytyi haukotellen ja itseään venytellen nurkkaan.

"Missä sällit?" huusi mestari hänelle. "Onko kello kuusi, koska nyt vasta tulet?"

Poika suoristautui ja sanoi, yhä peloissaan ihmetellen: "Herrajesta, joko mestari on jalkeilla?"

Fritz luki selvästi tuosta huudahduksesta: "Me elämme niinkuin mestari elää. Ei hänkään tavallisesti tule aikaisemmin."