Part 5

"Tyttö on raivoissaan siitä, etten tahdo hänestä mitään tietää", naurahti Fritz. Ja seppä sanoi: "Tosiaankin, sitähän minäkin. Mutta ihmiset sanovat että sinä väijyt häntä kaikkialla -- kosiaksesi. Mutta tyttöpä ei tahdo sinusta tietää niin mitään."

Ennenkun seppä tämän sanoi, astui hän ensin varovasti muutamia askeleita loitommas Fritzistä. Heidän välillään oli pyökkipuun runko. Seppä oli varuillaan.

Pensaikon kahina ilmaisi tälläkin kertaa Fritzin tehneen voimakkaan liikkeen ja hänen naurunsa kuului yhä teeskennellymmältä ja rajummalta.

"Minäkö väijyn?" nauroi hän. "Haluaisinpa tietää missä? Pajuja käyn etsimässä, tässä näet kirveeni." -- Fritz heilautti pientä kirvestään.

Seppä peräytyi jonkun verran. Sitten hän sanoi: "Taitavatpa olla oikeassa tuon väijymisen suhteen." Hän keskeytti puheensa ja katsahti varovasti Fritziin. "Kaupungissa ei ole yhtään ihmistä, joka ei olisi nähnyt sinua väijymässä jonkun pensaikon tai muun takana, ja aina siellä, mistä Heleija on kulkenut ohi. Minua et voi puijata. Mitäpä nytkään teet tuolla pensaikossa, jonka ohi Heleijan olisi pitänyt kulkea, ellei hän olisi tehnyt sinulle sitä kepposta että meni toista tietä. Ei pidä luulla ettei ihmisillä ole silmiä päässä. Heillä on niitä pikemmin liiaksikin."

Seppä lähestyi tuttavallisesti Fritziä ja sanoi entistä hiljaisemmalla äänellä: "Mutta se voi ihmistä harmittaa, kun sinun arvoisesi mies juoksee tytön jälkeen, joka on sinua pilkannut. Koko kaupunki tuntee tuon markkinapäiväisen jutun ja kuinka Heleija silloin sinua sätti."

"Totta kai!" sanoi Fritz hammasta purren. "Ehkä hän puhuu pian muutakin. Ihmiset tietävät mitä hän on puhunut, mutta he eivät tiedä mitään minun puheistani."

"Niinpä he arvelevat", jatkoi seppä, "että sinä pelkästä kunnioituksesta Heleijaa kohtaan et enää juo olutta ja olet tullut siistiksi mieheksi -- niin että kerran vielä saattaa sinunkin talostasi kuulua samaa kuin pikkuräätälin mökistä: kuri on hyvä talossa!"

Nyt kohisivat pensaat Fritzin läheisyydessä.

"Kuulehan!" jatkoi seppä. "Minulle voit uskoa asiasi -- tiedäthän etten minäkään saata tuota tyttöä sietää ja -- --"

Fritz aikoi sanoa jotain, mutta sepän vaaniva tarkotus lienee hänelle selvinnyt. Vähän mietittyään hän sanoi tukehtuneella äänellä: "Olkoonpa niin, että häntä väijyn, olkoonpa niinkin. Usein saattaa tehdä mieli lausua toiselle hyvää iltaa, eikä sitä tarvitse torilla kuuluttaa. Mutta siinä pysyn, mitä sinulle sanoin kirveestä."

"Niinpä tosiaan", sanoi seppä, "pitäähän käydä kirves kainalossa, kun on pajuja etsimässä -- niin että..."

"Jo riittää!" katkaisi Fritz kiivaasti.

"Hm, hm!" pani seppä pelästyneenä. "Ethän toki -- ethän toki aio..."

"En ole mitään tehnyt enkä aio mitään tehdä," nauroi Fritz rauhottuneena. "Miksen minä tarvitsisi kirvestä, niinkuin muutkin tynnyrintekijät. Minun uhkaukseni silloin markkinapäivänä oli pelkkää leikkipuhetta. Ja jos joku sanoo toiselle, että hän väijyy jotakuta tyttöä häntä kosiakseen, niin sitä ei kukaan myönnä todeksi. Voihan niinkin käydä, että minunkin kohdalleni sattuu: kuri on hyvä talossa."

Hänen naurussaan värisi huonosti salattu raivo.

Seppä tahtoi häntä pidättää, mutta turhaan. Vielä kauvan Fritzin mentyä kuului tuo kolkko nauru.

* * * * *

"Niin hiljaisena hän ei ole vielä milloinkaan tullut kotiin", ajatteli sepän emäntä, nähdessään miehensä astuvan sisään. "Toisinaan hän kyllä vaikenee vaanimishalusta, mutta tällä kertaa hän on aivan kuolonkalpea. Noin vavisten hän ei ole vielä milloinkaan vaatteitaan naulaan ripustanut koko yhdessäolomme aikana. Eikä milloinkaan noin nikottanut. Näen ettei hän halua puhua, vaan minäpä autan alkuun."

Mutta sepällä ei ollut kaikkiin emäntänsä kysymyksiin muuta vastausta kuin: "Ei se ole mitään, haluan nukkumaan. Huomenna täytyy nousta ennen aurinkoa."

Seppä kääntyi jo kamarinovea kohti. Silloin emäntä huomasi pilkun hänen oikeassa paidanhihassaan ja pidätti. "Aina sinun pitää ottaakin noita hienoja paitoja pajaan mennessäsi! Oletko tavannut Fritziä? No, malta nyt hiukan! Eihän se vaan mahda olla palopilkku? Mutta mikset sinä puhu mitään? Ei tuo näy hankaamalla lähtevän. Mutta etköhän sinä, seppä, sentään puhuisi edes pari sanaa? Se on sittenkin palopilkku. Mutta sano nyt edes tahdotko huomisiin perunapulliin ruoholaukkaa vaiko et? Siellä on nyt taas niin kauniit taimet."

Hänen viimeinen keinonsa tepsi.

Seppä istuutui raukean näköisenä. Vaimonsa asettui mahdollisimman lähelle, ikäänkuin olisi pelännyt sanojen pitemmällä matkalla viivytteleivän tai hukkuvan.

Vihdoin sai seppä sanoiksi: "Toivoisin, Leena, että olisin jäänyt kotiin. On kamalaa olla sellaisen ihmisen kanssa."

"Missä hänet tapasit?" kysyi emäntä.

"Zehnt-puron mutkan pensastossa."

"Pensastossa?" päivitteli emäntä. "Keskellä pensastoa."

"Keskellä!" Seppä vaikeni.

Emäntä olisi jo mielellään livistänyt kylään. Hän riensi hengessä vahtitupaan! Näki itsensä siellä, toiset naiset ympärillään, henkeään pidätellen. Vääpeli kohottaa jo kätensä läimäyttääkseen polviinsa puheen päätteeksi. Korpraalin naama on kateudesta keltainen. Ja sepän emäntä -- mutta eihän hän itsekään vielä tiedä jatkoa.

"Totisesti!" sanoi seppä. "Enpä olisi milloinkaan tuota Fritzistä uskonut."

"Mitä sitten?"

"Että hän sen tekisi."

"Mitä tekisi?"

"Sen! -- Niin, sen hän vielä varmasti tekee." Samassa seppä löi kätensä yhteen ja vaimonsa seurasi vaistomaisesti hänen esimerkkiään. Aivan samoin näkee hän kaikkien vahtituvan vaimojen tekevän. Emäntä-rukka on täällä kuuntelijana ja siellä kertojana. Ja lopulta hän alkaa tuskastuttavalla levottomuudella toivoa vihdoinkin kuulevansa tuon "sen".

"Saamari tuota nikotusta!" jatkoi seppä. "Niin, tuo poika todellakin väijyy Heleijaa ja siihen hän tarvitsee kirveen, jonka voi pistää poveensa, niinkuin hän itse sanoi. No, ei hän sitä niin selvään sanonut, niinkuin minä nyt sinulle kerron, mutta varmaa on että hän on raivoissaan. Aioin aluksi laskea hiukan leikkiä, mutta sellaisesta leikistä varon itseni! Fritz sanoi, että Heleijan on laattava hänestä puhumasta."

Emäntä löi kätensä yhteen. Hän huomasi kohta miten kauheata tuo oli ja miltä se näyttäisi hänen sitä kertoessaan noille pelästyneille naisille.

"Mutta toivon, ettet vaan --" sanoi seppä nousten istualtaan.

Vaimo haki sill'aikaa jotain ruokakaapista. "Onko venkoolitee taas lopussa?"

Kamarin ovessa kääntyi seppä jälleen: "Toivon ettet vaan hiisku tästä kenellekään. Jos jotain vielä tapahtuu, niin voivat ihmiset sanoa että olemme siitä tienneet etukäteen..."

"Teetä täytyy talossa jo pikkupojankin tähden olla. Tulisipa kaunis juttu, kun sitä yöllä tarvittaisiin. Eikä tässä ole ketään, jonka lähettäisi ostamaan. Eihän siinä auta muu kuin lähteä itse apteekkiin."

"Ja me joudumme hornan kattilaan, kuulehan!"

"Ei sinun tarvitse minua neuvoa", vastasi emäntä miltei loukkaantuneena. "Pitäisihän minut tuntea."

Seppä katosi kamariin merkitsevästi päätään nyökäyttäen. Emäntä pani päähänsä kellotaulun ja heitti sinisen päällysnutun hartioilleen. Tuvan ovessa hän vielä kerran pysähtyi. "Epäilenpä että hän nauraa tuolla kamarissa. Hän on yhtä ilkeä kuin itse Fritz. Miehet ovat syntyneet hirtehisiksi. Tuskin hän sentään tekee pojalle kehdossa mitään? Kas, nauru kuuluukin kadulta. Hänhän jo kuorsailee. Ei Fritz toki minua vastaan tule? Miten pimeä nyt onkaan! Mutta ei auta -- teetä täytyy talossa olla."

9.

Asia muuttui rouvien mielestä päivä päivältä arveluttavammaksi, ja samassa määrässä suurenivat ja tihenivät kahvipilvet olkikaton ja heisipuun ympärillä. Sinä päivänä savusi talon savupiippu pienen tulivuoren lailla. Niin lukuisasti eivät rouvat olleet vielä milloinkaan olleet koolla. Puuttui vain sepän emäntä ja saunaemäntä, ja näitäkin odotettiin.

Siihen oli painavat syyt.

Huomenna piti Heleijan jälleen mennä Zainhammeriin. Niin kauvas hän ei ollut enää etääntynyt kaupungista siitä asti, kuin Fritz oli alkanut häntä väijyä. Ja nyt voi sattua, kuten useasti ennenkin, että hän viipyisi matkalla niin kauvan, että vasta yöllä palaisi Ulrikin-metsän kautta. Se oli tiheä metsä ja tie siellä yksinäinen, sen varrelta tiedettiin kertoa lukemattomia kauheita juttuja.

Olipa muitakin pahoja enteitä. Kankurin, emäntä vakuutti ettei hän milloinkaan ollut kuullut kukon laulavan niin omituisesti ja niin harvinaiseen aikaan kuin viime päivinä. "Aivan", lauloi hän ikäänkuin pyrkien tuolla näkymättömällä rukillaan laulun omituisuutta matkimaan -- "aivan kuin itkevä lapsi."

"Se merkitsee ilmanmuutosta", sanoi muurarin emäntä.

"Vai ilmanmuutosta muka?" ehätti Walleriina-rouva. "Ja onko ilma sitten muuttunut? Ainoastaan kaksi kertaa minun muistini aikana kukot ovat samalla tavalla laulaneet. Toinen sattui päivää ennenkun paimen murhasi erään nuoren miehen Ulrikin-metsässä ja toinen silloin kun württembergiläiset sodan aikana joivat Schwanen kapakassa. Kankurin emäntä on minun serkkuni. Ja jos minä ja minun serkkuni emme tiedä mitenkä Luckenbachin kukot laulavat, niin en tosiaankaan ymmärrä mitä tekemistä minulla täällä on. Tässä istun ja kysyn: minkätähden sitten olisin koko yön nähnyt unta vanhasta ruiskuhuoneesta? Ja emmekö minä ja serkkuni ehkä tiedä sitäkään, minkälaista unta olemme nähneet, vai tietääkö muurarin emäntä senkin paremmin?"

"Älkää pahastuko, hyvä rouva", hyvitteli muurarin emäntä. "Jokainen puhuu parhaimpansa mukaan, ja onhan mahdollista että se kukko, jonka minä kuulin laulavan ilmanmuutosta, ei ollutkaan oikea luckenbachilainen. Muuten se ei olisi niin loukannut arvoisaa Walleriina-rouvaa. Eikä se voikkaan olla mikään oikea luckenbachilainen, joka ei sen enempää Walleriina-rouvaa kunnioita."

Walleriina-rouva oli pelottava vihassaan, mutta hän leppyi pian ja vahvisti juhlallisella myssyn heilautuksella että vanhat hyvät välit olivat entisellään.

Puusepän emäntä tarttui puheeseen vähän epäröiden. "Ellei arvoisa Walleriina-rouva pahastu, niin olen minäkin nähnyt kummallista unta. Koko yön tuntui siltä kuin olisi vieressäni vuoteessa ollut karhu. Mieheni herätti minut kaksi kertaa, kun niin kiivaasti hengitin." Ja kun Walleriina-rouva hyväksyi puusepän emännän unen, niin olivat kaikki muutkin uneksineet -- eivät tosin niin ylhäistä eikä merkillistä kuin Walleriina-rouva, mutta joka tapauksessa jotain Heleijaan soveltuvaa.

Kammottavista unista johtui puhe vielä kammottavampiin juttuihin. Äänet alenivat kuiskaukseksi. Toinen oli tuskin lopettanut, kun toinen jo alotti. Ja kun vihdoin kaikki oli hiljennyt, niin että kuultiin pajujen suhina ja heisipuun oksien kahina talon katolla ja seinillä, silloin muuttui todellisuus kammottavintakin juttua pelottavammaksi.

Kaikki katsoivat puhuessaan Heleijaan. He eivät uskalla päästää häntä matkalle, hänen täytyy jäädä kotiin joko vapaaehtoisesti tai vasten tahtoaan. Mutta tuon hänelle sanoakseen heidän täytyy keskeyttää juttunsa. Syntyy hiljaisuus, jolloin jälleen kuullaan pajujen suhina ja heisipuun oksien kahina.

Ja kuitenkin katkaisi kankurin emäntä kertomuksen mitä kammottavimman tapauksen keskellä, juuri silloin kun ryövärit murtavat auki yksinäisen metsäkapakan oven ja nuori kauppias, joka on siellä yötä, kauhistuneena tarttuu pistooliinsa. Ja -- mutta mikä laukaus se oli? Ah, se olikin vain tuuli, joka niin kamalasti suhisee metsäkapakan puissa. Eikä sekään -- eihän nyt olla metsäkapakassa, vaan Heleijan tuvassa. Mutta tämä humina ja räiske, tämä salaperäinen... Silloin Heleija remahtaa äänekkääseen nauruun ja karkottaa pelästyneistä mielistä lumouksen. Kahvipannussa kiehuva vesi saa juosta puoliksi tuhkaan, ennenkun käsitetään että tuo omituinen sihinä ja suhina oli sitä ylen tuttua ääntä, minkä hehkuviin hiiliin juokseva neste synnyttää.

Rouvatkin tempautuivat keventävään naurunpurskahdukseen, mutta sen viimeisissä äänissä jo taasen värisi pelko, että oli väärin tällaisia jännityksen hetkiä naurulla pilata.

Joka tapauksessa oli hiljaisuuden kammo kadonnut, ja nyt alkoi neuvominen ja varottaminen.

"Oi hyvä Jumala!" huudahti kankurin emäntä. "Kun tuo Heleija edes menisi naimisiin!"

"Niin, jospa se voisi tapahtua niin sukkelaan!" päivitteli muurarin emäntä. "Mutta raatihuoneelle hänen pitää mennä, oikeuden valvojille ilmottamaan."

"Pitäisi tuottaa sotaväkeä pääkaupungista", huusi kukkarontekijän emäntä.

"Ne saapuisivat liian myöhään", sanoi puusepän emäntä, läimäyttäen kätensä yhteen. "Mutta jos Heleija antaisi yövartijalle muutaman pennin, niin tämä seuraisi häntä Zainhammeriin ja sieltä jälleen takaisin."

"Mutta kuka tietää", vaikeroi jälleen muurarin emäntä, "ansaitseeko Heleija niin paljo koko matkallaan! Minä arvelen, että siinä tapauksessahan voi lähettää yövartijan yksin ja jäädä itse kotiin. Sill'aikaa hän voi ansaita osan siitä, mitä yövartijalle maksaa."

"Niinpä niin", nauroi Heleija. "Mutta minä en pelkää mitään. Ja jos pelkäisin, niin ei minun tarvitse lähettää sinne yövartijaa, vaan jään kauniisti kotiin. Mutta minä en pelkää, enkä siis mene naimisiin, enkä mene raatihuoneelle, enkä lähetä yövartijaa, vaan minä menen kun menenkin Zainhammeriin. Niin se on, ja sillä hyvä."

"Sehän on kamalaa!" kehräsi kankurin emäntä. "Kun olisi täällä edes kortit, niin voitaisiin niistäkin katsoa."

"Todellakin!" sanoi hänen sisarpuolensa Eeva-Kaisa. "Minullahan on kortit mukana, vaikka olen koko asian unohtanut."

Walleriina-rouva lyödä läimäytti polviinsa: "Hyvä! Emme soisi kelpo Heleijallemme mitään tapahtuvan. Mutta jos kuitenkin niin käy, niin olemme tehneet velvollisuutemme eikä meidän tarvitse itseämme syyttää."

Muut olivat samaa mieltä. Ei kuulunut hengähdystäkään, kun Eeva-Kaisa ryhtyi kortteja latelemaan.

"Yks -- kaks -- kolme -- kuus" -- siinä oli koko rivi. Walleriina-rouva tarttui nenäänsä, puhdistaakseen olemattomia rillejään. "No, mutta missä on onnettomuus?" kysyi hän. "Siellähän on pelkkää herttaa ja ruutua. Ei yhtään pataa. Mutta vielä se tulee", lohdutteli hän.

Eipä tullutkaan.

"Onko se nyt jo valmis? Onhan se. Mutta missä on onnettomuus? Ja tuollako on ristiässä ja ristikymppi herttaässän vieressä? Sehän merkitsisi häitä, jumala paratkoon!"

Kaikki tunsivat pettymystä.

"Korttiinkatsomisesta ei ole mihinkään", sanoi Walleriina-rouva. "Jos ne puhuisivat totta, niin kukaan ei niistä katsoisi. Mutta nyt on niin, että kun kortit ennustavat hyvää, niin uskotaan, mutta jos ne ennustavat huonoa, niin sanotaan niiden olevan pelkkää pötyä. Niinkuin ovatkin."

"Ellei Eeva-Kaisa vain olisi väärin jakanut", sanoi kankurin emäntä.

"Tai sekottanut väärin", sanoi muurarin emäntä.

"Todellakin!" sanoi Eeva-Kaisa. "Voin vaikka vannoa, että tein kaikki oikein. Eikä minulle tavallisesti satu erehdystä. Mutta saattaapa hyvinkin tällä kertaa, kun olin sellaisessa jännityksessä."

"Ja mielenliikutuksessa", kehräsi kankurin emäntä.

"Hm", tuumasi Walleriina-rouva, "voihan niinkin olla." Sitten hän löi polviinsa. "Niinpä istun tässä ja sanon: Eeva-Kaisa asettakoon kortit vielä kerran. Siitä näkyy onko korttien asettamisesta mihinkään, vai ei."

Jo näkyikin.

"Tämähän on vallan toista!" kehräsi kankurin emäntä surullisen tyytyväisenä.

"Mutta", sanoi muurarin emäntä, joka yhä näytti tyytymättömältä, "tuossa on tosin patarouva. Se on Heleija. Ja tuossa vastapäätä patakymppi ja ihan alakulmassa pataässä. Mutta niiden kai pitäisi oikeastaan olla samassa rivissä, jotta onnettomuus koskisi Heleijaa."

"Ja vaikkapa ne eivät olekkaan samassa rivissä", sanoi puusepän emäntä surumielisen iloisesti, "niin tiedämmehän kuitenkin, että ne kuuluvat yhteen."

"Niin", sanoi Eeva-Kaisa, "ne pitää vain asettaa oikein, silloin kaikki käy todesta."

"Oi Jumala kuinka surullista!" venytti kankurin emäntä lankaansa tuskallinen hyväntuntemus ruumiissaan. "Heleija-parka! Patakymppi en tie, Zainhammerin tie, ja patasotamies, se on pahanilkinen laiska mies, se on Holderin Fritz. Ja pataässä, se on kauhea tapaturma."

"Aivan oikein", selvitti muurarin emäntä. "Saattaa olla että hän väijyy kaukaa ja Heleija kulkee ehkä niityllä tien vieressä. Ja vaara ei olekkaan vielä aivan tytön kintereillä, siihenhän on vielä kokonainen päivä."

"Oi kauheus!" nyyhkytti kukkarontekijän emäntä. "Eikö tuo sotamies ole kuin ilmetty Holderin Fritz? Jos Fritzillä olisi tuollainen pieni nenä, ja noin suuri suu, ja käsivarret noin vinossa, ja vaikka vartalo onkin vähän toisellainen, niin takki ja kengät ovat selvästi Holderin Fritzin!"

"Oi Heleija-rukka, Heleija-rukka!" kehräsi kankurin emäntä kyyneleitä vuodattaen.

"Hullutuksia!" nauroi Heleija. "Äsken ne muka olivat väärin sekotetut, mutta nyt se ei pistä kenenkään mieleen. Jos se jotain merkitsisi, niin pitäisi kai joka kerta sattua samalla lailla. Ja jos minä en huomenna lähtisikään matkalle, silloin kai tuon tien täytyisi tulla minun luokseni. Jos haluatte itkeä tillittää, niin odottakaa edes kunnes jotain on tapahtunut, tai itkekää muualla. Minun talossani on totuttu toisiin tapoihin."

Mutta Walleriina-rouva pyöräytti juhlallisesti myssyään, sitten hän läimäytti polviinsa järkähtämättömän vakavasti: "Niin totta kuin isävainajani oli kankuri, nyt se on nähty! Korteista katsominen _pitää_ paikkansa. Jotain kamalaa tulee tapahtumaan, se on varma. -- Paras kuoma, antakaa kahvipannun kiertää vielä kerran. -- Kunpa vaan tietäisi mitä! -- Kerma on taas tänään myrtynyt. Jaa, jaa, eiköhän tästä tule viileämmät ilmat."

Mutta mitä? Tuo "mitä"! Ratkaisun hetki läheni, syntymättömän teon henki vaati säälimättä näkyväistä ilmestysmuotoa. Se suhisi pajuissa ja kahisi seinissä, se sihisi kahvipannussa, se nyökytteli Walleriina-rouvan myssyä, se sirisi sirkkana uunin takaa, kurkisti suurin mustin silmin ikkunoista sisään ja koputteli hataroita ruutuja.

Silloin ovi yhtäkkiä aukeni -- tuo kauhulla odotettu astui sisään.

Mutta se ei ollutkaan tuo kauhistuttava, arvotuksentapainen "mitä", vaan meidän hyvintunnettu, pieni saunaemäntämme. Nainen, joka ei ollut kauhistuttava eikä arvotuksentapainen, sillä jokainen luckenbachilainen tietää että hän on alituiseen punastuva olento, pelkkää voivottelua ja ihmettelyä täynnä.

Matkalla Heleijan taloon hän oli hädissään aivan unohtanut, että hän oli vain pieni ujo saunaemäntä. Kun hän nyt näkee noiden mahtavien rouvien silmäin vastaansa kiiluvan, niin hänen poskensa punastuvat yhä enemmän siitä, että hän onkin vain pieni punastuva saunaemäntä.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi vihdoin kankurin emäntä, katkaisten yleisen jännityksen.

"Oi, ei mitään erinomaista! Siitä ei kannata edes puhua näin ylhäisille rouville."

"Mutta minkävuoksi olette juossut itsenne noin hengästyksiin?"

Walleriina-rouva arveli: hän tahtoo meitä säästää. "Mutta tässä istun ja sanon: olkoon se mitä tahansa, minä sen kestän!"

Saunaemännän hämmennys kasvoi samassa mitassa kuin rouvien käsitykset hänen uutisensa tärkeydestä. Asia kiristyi jatkuvan viivyttelemisen kautta yhä arveluttavammaksi. Siksi hän rohkasi lopulta mielensä ja alotti miltei suletuin silmin.

"Oi, hän on minun mieheltäni kysynyt, mikä kohta loukkaantuneessa kädessä tai jalassa on vaikein parantaa. Ja vielä, kuoleeko paikalla jos jotakuta lyödään kirveellä ohimoon. Holderin Fritz nimittäin. Siitä on jo pitkä aika, sanoo minun mieheni, kun hän tuota kysyi, Holderin Fritz nimittäin. Mutta minä ajattelen miehestäni, että hänkö muka tietäisi mikä on tapahtunut aikoja sitten, mikä äskettäin. Ja samalla olen ajatellut että milloinkapa hän olisi tuota kysynyt, ellei viime päivinä."

"Niinpä niin", sanoi puusepän emäntä kauhistuneena, "sellaisia asioita hän on ajatellut vasta viime aikoina. Korkeintaan neljätoista päivää."

"Vai niin?" arveli Walleriina-rouva. "Mistäs puusepän rouva sen niin tarkkaan tietää? Eikö ihminen ole jo aikaisemmin voinut tehdä samallaisia tekoja, kuin mitä hän nyt aikoo? Tämän ikkunan ääressä seison ja kohotan käteni ja sanon: tässä istun ja sanon, että tehdään paljo sellaista, joka ei paikalla tule ilmi."

"Esimerkiksi sytytetään tulipaloja!" huudahti muurarin emäntä.

"Ja aikaansaadaan tulvia!" lisäsi kukkarontekijän emäntä.

"Oi, voi!" vaikeroi saunaemäntä punastuen. "Olen jo kauvan ajatellut, että hänen käy lopulta huonosti."

"Olen jo kauvan pitänyt häntä teeskentelijänä", sanoi muurarin emäntä.

"Varmaa on", arveli puusepän emäntä, "että hänellä on pahoja aikeita. Ja ihminen, joka on voinut tehdä salaisia tekoja, mahtaa olla oikea päävoro. Sellaisesta voi uskoa mitä hyvänsä."

Tuo "mitä" oli jo paljoa selväpiirteisempi, kun ovi jälleen avautui. Ja se se todellakin oli, joka nyt astui sisään, pitkänä ja laihana; kasvonpiirteillä itse ilmetty kauhu.

Tuo kauhistava "mitä" vaipui sepän emännän haamuna tuolille ja katsoi sellaisella kammolla ovelle päin, että kauhu tarttui kaikkiin muihinkin.

Heleija yksin nauroi. -- "Tuleeko sieltä nyt Holderin Fritz, arvoisa rouva?"

Sepän emäntä vain viittasi käsillään, kykenemättä mitään puhumaan.

"Se on minun takanani, tuon suuren puun tällä puolen. Jo pajasta asti se on minua seurannut. En ole uskaltanut taakseni katsahtaa. Se on ihan varmaan vielä siellä ulkona. Ja se on ihan luudan näköinen."

"Mutta hyvä sepän rouva", sanoi Walleriina-rouva päätään pudistaen, "kuinka voitte tietää sen ulkonäön, kun ette ole uskaltanut taaksenne katsoa?"

"Olen sen kuullut!" vastasi sepän emäntä. "Aivankuin joku olisi takanani lakaissut."

Heleija tahtoi mennä katsomaan mikä siellä oli, mutta rouvat tarttuivat häneen eivätkä päästäneet.

"Olkoon minun puolestani, jos mieluummin turhia pelkäätte", nauroi tyttö.

Sepän emäntä oli tosin ajatellut miten hän ensin olisi salaperäinen eikä puhuisi mitään, ennenkun kankurin emäntä luulisi olevansa häntä etevämpi. Silloin vasta hän purkaisi tietonsa. Mutta pelko, joka oli häntä tänne asti saattanut, kukisti koko hänen ihanan suunnitelmansa.

Sen lisäksi hänen kertomuksensa keskeytyi juuri jännittävimmässä kohdassaan. Ulkona oven takana kuului joku liikkuvan hiljaa ja nopeaan kuin henki. Epätietoista oli muistuttiko tuo ääni enemmän ohilentävän kyyhkysen siipien suhinaa vai hiljaista, kammottavaa naurua.

Sepän emäntä kivettyi sanattomaksi. Kaikki katsoivat kauhistuneina oveen päin.

Vihdoin vakuutti kukkarontekijän emäntä, että jos luuta yleensä kykenisi nauramaan, niin sen nauru varmaan kuuluisi juuri tuollaiselta.

"Seppä se oli!" naurahti Heleija. "Hän kuuntelee siellä ulkona. Vaan eipä tuo mikään ihme olisi, vaikka luudatkin rupeisivat nauramaan."

Nyt sekaantui pajukon suhinaan syviä kellonääniä. Yks--kaks--kolme-- jo kymmenes. Ei, vielä yhdestoista. Ja vielä kerran! Onko se mahdollista? Kaksitoista? Mutta jumalan tähden, mihin aika on kulunut? Nyt en voi enää viipyä minuuttiakaan. Näin puheli jokainen, mutta kukaan ei rohkene ensiksi lähteä liikkeelle.

Piti rohkaista ensin mieltä varotuksilla ja neuvoilla.

"Ethän vain mene, Heleija?"

"Jääkää herran tähden toki huomenna kotiin!"

"Sitäkö varten että ihmiset oikein nauraisivat? Menen, ja oikein pulskasti menenkin, kuin hevosella ajaen!"

"Oi hyvä jumala, kun ajattelen mitenkä terveenä ja raittiina tuo Heleija nyt puhuu kanssamme, ja huomenna --"

"Kaikkea! Ei tällaiset vesat niinkään helposti huku."

"Heleija, Heleija! Jospa sinun käy huomenna hullusti!"

"Lorua, nyt alan jo suuttua. Minä menen -- niin se on, ja sillä hyvä!"

"Hyvästi siis Heleija! Hyvästi! Emme enää tässä maailmassa näe toisiamme. Kun olette kuollut, niin kadutte itsepäisyyttänne. Oi hyvä jumala! Te olette jo melkein kuin kuollut. Oi voi! Hyvästi, hyvästi!"

Äänet kaikuivat yhtaikaa voivottavina ja nyyhkyttävinä, aivankuin hautajaiskellot. Pienten kellojen solinassa soi Walleriina-rouvan syvempi ja harvempi poljento kahta tärisyttävämpänä.

Sitten alkoivat loppumattomat hyväilyt. Se, joka ei ylettynyt Heleijaan saakka, tarttui johonkin toiseen. Se, joka ei enää löytänyt ketään yksityistä, syleili kokonaista joukkoa. Se oli todellinen jäähyväiskerä, jonka yli huoneessa liitelevä tuskanenkeli vuodatti kyynelvirtoja.