Part 4

Anna-Maijan mielestä Walleriina-rouvan käskyjen toimittaminen oli kunniatehtävä. Se seikka että Walleriina-rouva uskoi talossa olevan pannun, sai hänet talon nimessä niiaamaan. Mennessään hän ajatteli: "Eiköhän joku tule minua vastaan ja kysy mihin minulla nyt on niin tärkeätä asiaa?" Mutta pelko että Heleija sill'aikaa voisi tehdä jonkun tyhmyyden, ei suonut hänen koko matkalla oikein kunniastaan iloita.

"Kyllä vaan", sanoi sepän emäntä, "kyllä vaan he nyt jo minua kotona odottavat. Siitä minun palvelustytöstäni ei tule tässä elämässä mitään. Ei edes lehmät saa oikealla ajalla ruokaansa ilman minua. Naapurit tietävätkin aina milloin olen poissa. 'Niin, niin', sanoo naapurimme räätälin emäntä, 'on siinäkin taikaa, lehmäin ammunnasta jo kuulee onko suursepän emäntä kotona vai ei'. Ne tytöt eivät tee muuta kuin ajattelevat poikia."

"Niin", kehräsi kankurin emäntä, "palkkaa he vaativat, mutta mitenkä on työn laita? Niin huonoja kuin nykyaikana eivät palvelijat ole milloinkaan olleet. Kyllä kiitän jumalaa, kun oma Katrini ennättää täysi-ikäiseksi. Kuinka sitten on Heleijan laita? Teidän pitäisi mennä palvelukseen."

"Tosiaankin", sanoi Heleija, "jotta antaisin rouvan, joka ei mitään ymmärrä, koko päivän komentaa itseäni. Ymmärrän itse mitä on tehtävä, enkä kärsi että minua nenästä talutetaan. On minulla muutakin työtä ja saan olla omassa talossani omana herranani."

Mutta Walleriina-rouva löi polviinsa ja sanoi: "Joka helatorstaina täytti kuusikymmentä, se on nähnyt toisiakin aikoja. Eeva-tyttöseni, se on oikea tytöntynkä mitä työntekoon tulee, mutta työtä ja askaretta on liian paljo. Pitäisi minunkin jo olla kotona, mutta niin totta kuin isävainajani oli kankuri, niin täällä istun ja sanon, että milloin asia koskee lähimäistäni, silloin en katso omaa etuani."

"Niin, ei omaa etua, sellaisia me olemme", surisi kankurin emäntä Walleriinan puheen jatkoksi.

"Sitäpaitsi", lisäsi vielä Walleriina-rouva, "on Heleija myöskin oikea luckenbachilais-lapsi."

"Mutta minun mieheni tulee tästä vielä nurisemaan", jatkoi sepän emäntä.

"Ja minun yskimään", kehräsi kankurin emäntä.

"Niin", sanoi sepän emäntä tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "mutta olisipa serkulla minunlaiseni mies! Ette tiedä kuinka hyvä teidän miehenne on minun ukkoni rinnalla. Se se on niitä viimeisiä! Hänen luvallaan en pääsisi milloinkaan ulos."

"No, jos sepän emäntäkin jo valittelee", jatkoi kankurin emäntä, "silloin on minun mieheni todellinen paholainen. Olen sairas vaimo, hyvin sairas, ja kuitenkaan ei kukaan kuule minun yskivän. Minä yskin omassa kamarissani, mutta hän? Hän on terve kuin pukki ja yskii ihmisiltä korvat puhki pelkkää pahuuttaan. Oi, jospa sanoisin millainen hän oikein on. Olen onnettomin vaimo koko kaupungissa!"

Walleriina-rouva katsoi molempiin miltei säälien. Sillä mitä olivat seppä ja kankuri yhteensä Walleri-vainajan rinnalla, hänen elonsa päivinä! "Voitte molemmin päivät pitkään kiittää jumalaa polvillanne", sanoi hän läiskäyttäen kämmenet polviinsa. "Minun miehessäni ei ollut kuntoa rahtuakaan. Hän nyt makaa tuolla Luojan turpeessa. Mutta hän oli hyvä mies. En ole koskaan tarvinnut hänen suhteensa valittaa. Se olisi valhetta. Ei kellään ole ollut sen parempaa."

"Se merkitsee, etten minä muka voisi miestäni kiittääkään?" sanoi sepän emäntä. Hän ei käsittänyt mikä etu kuolleella oli tässä suhteessa elävään nähden.

"No no!" surisi kankurin emäntä. "Ihminen voi olla iloinen, jos hänellä vaan on sellainenkin mies, kuin minulla. Minä en vaihtaisi kenenkään kanssa."

Heleija oli neuleineen istuutunut vuoteensa reunalle ja pikku Liisu leikki hänen läheisyydessään. Hänen mielestään tuntui jo se hullunkuriselta, että naiset istuivat hänen tuvassaan ja näyttivät aivan unohtaneen, mitä varten olivat tulleet. Kun he nyt kunnianhimosta tahtoivat kukin olla ensin onnettomin, sitten onnellisin, silloin tuo kaikki tuntui hänestä aivan liian hullunkuriselta. Hän purskahti äänekkääseen nauruun. Tämän nuo suurelliset rouvat lukivat, hänen onnekseen, Liisun aiheuttamaksi. Sillä että köyhä tyttö olisi uskaltanut nauraa suuriarvoisille rouville, siitä heillä oli yhtä vähän aavistusta kuin siitäkään, että joku suuriarvoinen rouva saattaisi puhua tai tehdä jotain naurettavaa.

Anna-Maija ei olisi läheskään sellaisella vauhdilla rynnännyt sisään, ellei hän olisi jo ulkona kuullut Heleijan naurun. Hän arveli pelkonsa nyt toteutuneen.

Mutta rouvien osottama ilo hänen takaisintulostaan rauhotti hänet. Jopa hän rohkeni uskoa osan ilosta laskettavan hänen ansiokseen, tosin suurimman osan kahvin ja kuppien hyväksi. Suurella innolla hän ryhtyi käskemättä toivotun makujuoman valmistamiseen.

"Eiköhän Heleijakin juo kupposta kanssamme?" kysyi kankurin emäntä.

Heleijan mielestä tuntui hullunkuriselta, että häntä piti kestittämän omassa talossaan. "Juokaa te vain itse laitoksenne, en minä niistä välitä."

Anna-Maija arveli että Heleijan oikeastaan olisi pitänyt kiittää, siksi hän niiasi hänen puolestaan.

Toista kuppia juodessa heräsi jälleen sama mielenliikutus, mikä Heleijan kotiin tullessakin oli vallinnut. Nuo kolme rouvaa katsoivat kerta toisensa perään niin hyväntahtoisin silmäyksin Heleijaa, että vanhalle Anna-Maijalle tuli kyyneleet silmiin.

Vihdoin alkoi Walleriina-rouva Heleijalle kuvata sitä vaaraa, mikä häntä nyt uhkasi.

Mutta Heleija vain nauroi. "Jos Holderin Fritz onkin hurja, niin olen minä itse vielä hurjempi." Kun puhuttiin Fritzin päätöksestä tehdä ennen kuulumatonta, hänen valepuvuistaan ja yöllisestä matkastaan pajukon tielle, tokasi tyttö: "Hän on mennyt Weiden kapakkaan!" Mitä painavammaksi varotukset paisuivat, sitä vastahakoisemmaksi hän kävi.

"Kunhan edes tietäisi mitä hän teille oikein aikoo!" sanoi sepän emäntä. "Kauheinta on ettemme edes sitä tiedä."

"Niin juuri", vahvisti kankurin emäntä, unohtaen mielenliikutuksessaan koko kehräämisensä. "Vaikka päänsä puhki aattelisi, niin ei siitä tule sen viisaammaksi."

"Mitäkö hän aikoo?" sanoi Heleija nauruaan pidättäen. "Hän varmaan aikoo minua kosia, ja te ette saa sitä estää!"

Rouvat löivät kätensä yhteen. Vanha Anna-Maija teki samoin, osaksi pelästyksestä, osaksi kohteliaisuudesta.

"Rouvat" sanoi hän, "koko yön olen kuullut pajukosta risahduksia."

"Niin", arveli Heleija, "ellei hän minun tähteni pyri talon läheisyyteen, niin hän varmaan tarkottaa teitä, Anna-Maijaseni. Tunnustakaa vaan nyt vapaaehtoisesti! Muitahan ei talossa asukkaan."

Silloin purskahtivat rouvat kaikin nauramaan. Walleriina-rouva vakuutti että Heleija oli oikein tyttöjen tyttö, miltei kuin hänen Eevansa. Anna-Maija nauroi muiden mukana, niin paljon kuin häntä hävettikin.

Walleriina-rouva oli ensimäinen, jonka onnistui jälleen palata entiseen mielentilaan.

Hän löi polviinsa ja sanoi: "Kukin asia aikoinaan, niin tosi kuin leikki -- tämä ei ole leikin asia. Ja koska kerran tässä istun, niin en myöskään aio sijaltani nousta, ennenkun olen tytön pelastanut."

"Niin, ottakaa neuvosta vaari, Heleija", sanoi sepän emäntä. "Älkää millään muotoa lähtekö yöaikaan talostanne."

"Ja pitäkää ovenne lukossa myöskin päivisin", surisi kankurin emäntä. "Aina silloin, kun me emme ole luonanne."

Walleriina-rouva heilautti myssyään. "Ja jos Heleija on järkevä tyttö, niin hän ei tästä lähtien enää liiku päivisinkään talostaan."

Tyttö naurahti. "Taidatte ajatella, että nälkään kuollutkin on kuollut ja että kuolleelle ei kukaan tee mitään pahaa. Siinä olette oikeassa. Minä puolestani ajattelen, että on parempi kun jään eloon ja puolustan itseäni. Ja siinä olen oikeassa."

"Jos minä olisin Heleijan sijassa", sanoi sepän emäntä, "niin menisin naimisiin. Tiedän monta, jotka mielellään ottaisivat hänet."

"Niin", kehräsi kankurin emäntä, "yksinäinen nainen on kuin rohtopullo, josta puuttuu nimikirjotus."

Kankurin emäntä satutti arkaan kohtaan.

"Saattaa olla", sanoi Heleija ärtyneenä, "että toiset ovat olleet rohtopulloja ennen naimisiin menoaan, mutta minä en ole enkä kaipaa mitään nimikirjotusta. Jos se on niin vaarallista, miksi nuo rohtopullot sitten kävelevät ympäri nimikirjotuksetta? Ja mitä Holderin Fritziin ja hänen väijymiseensä tulee, niin se on pelkkää lörpötystä."

"No, älähän loukkaannu", kehräsi kankurin emäntä. "Ellet tahdo, niin eihän kukaan voi sinua pakottaa. Mutta varovaisuus ei päätä riko."

"Ja öiseen aikaan en minä missään tapauksessa päästäisi häntä sisään", lisäsi hän, "yrittäköön millä verukkeella hyvänsä."

Heleija jo suuttui. Punaiset täplät poskipäillä eivät ennustaneet hyvää. Ja kuka tietää mitä hän olisi sanonut ja tehnyt, elleivät rouvat olisi ylen innokkaasti vakuuttaneet että hänet tunnettiin liian hyvin, niin ettei kukaan ollut tahtonut hänen käytöstään epäillä.

"Tietäähän jokainen", sanoi kankurin emäntä, "että Heleija on kelvollisin kaikista kaupungin köyhistä tytöistä, eikä kukaan tiedä hänestä mitään huonoa. En ole puolella ajatuksellakaan tahtonut sinua loukata. En tosiaankaan olisi semmoisen tähden heittänyt työtäni ja raahautunut tänne sairaine ruumiineni."

"Mutta nyt minun täytyy mennä", sanoi sepän emäntä nousten. "Muuten kuulee räätälin emäntä lehmistäni, etten ole kotona."

"Niin", päätti Walleriina-rouva aimo polveensa lyönnillä. "Tahdomme tehdä tehtävämme parhaamme mukaan. Kupit jätämme tänne. Huomenna voi sepän emäntä tuoda kahvit mukanaan ja minä toimitan pari tuolia, ja niin pelastamme ainakin yhden sielun kadotuksesta."

Samassa hän jo seisoi pyylevänä tuvan ovensuussa. Näki selvästi ettei Heleijan ovi ollut hänen kokoisilleen kyhätty. Se vaati hänen jykevältä ruumiiltaan muutamia perin taitavia käännöksiä, ennenkun hän oli onnellisesti ulos hilautunut.

"Älä naura, Heleija, älä naura!" varotti sepän emäntä vielä kerran ulkoa. "Se tuntuu niin pahalta."

"Ellen naura", sanoi Heleija poistuville, "niin en ainakaan itke! Koko juttu on pelkkää lorua. Päivisin täytyy minun olla työssä ja öisin sulen oveni kenenkään kehottamatta."

Vanha Anna-Maija piti velvollisuutenaan vielä kerran esittää koko asian Heleijalle mikäli mahdollista noiden isoisten rouvien omilla sanoilla ja eleillä.

Heleija ei voinut asiasta vakaantua, ja vanha heisipuu näytti olevan samaa mieltä. Vielä pitkän aikaa rouvien mentyä nauraa hihitti tyttö itsekseen.

8.

Mutta asia ei jäänyt Walleriina-rouvan, kankurin emännän ja sepän emännän pelkkiin lupauksiin. Heleija sai päivä päivältä ihmetellä yhä uusien rouvien kasvavaa tulvaa. Kaikki he tulivat häntä varottamaan.

Ensin hän luuli, että uteliaisuus nähdä hänen talouttaan oli syynä tuohon odottamattomaan vierastulvaan. Mutta käynnit uudistuivat. Heleija ajatteli päivä päivältä ystävällisemmin noista suurellisista rouvista. Ja vaikkei hän tahtonutkaan sitä myöntää, niin tämä yleinen osanotto tuntui kuitenkin hänestä mieluisalta.

Rouvat puolestaan ihmettelivät yhä enemmän, etteivät he ennen olleet huomanneet miten rehti, kaikkien kunnioitusta ja apua ansaitseva tyttö Heleija oli, ja varsinkin kuinka hyvin hän hoiti sisarensa lasta.

Mutta Holderin Fritzin ympäriltä tummeni kultakehä päivä päivältä -- lopulta se näyttäytyi kauttaaltaan kissankullaksi. Ne vähätkin hyveet, jotka hänelle tähän saakka vielä oli myönnetty, riistettiin nyt viimeistä myöten.

Ainoa, joka häntä puolusti, oli Heleija. Hän ei voinut kärsiä, että kenestäkään hänen selkänsä takana puhuttiin pahaa, olipa se kuka tahansa.

"Ja jos tuo olisikin totta, niin mitäpä siitä? Hurja on Fritz ollut, sen myönnän, mutta muuten ei kukaan voi sanoa hänestä mitään huonoa, kaupungin väki kaikkein vähimmän. Sillä jollei Holderin Fritz olisi ollut tulipaloa sammuttamassa kuusi vuotta sitten, niin meillä ei enää olisi kirkkoa mihin mennä. Ja tuossa suuressa tulvassa, joka osui sen jälkeen, hän aivan yksin pelasti nahkurin väen. Minulla ei ole mitään tekemistä yhdenkään pojan kanssa, kaikkein vähimmän Holderin Fritzin kanssa, mutta totuus on sanottava."

"Kaikki tuo", sanoi sepän emäntä, "pitää kyllä paikkansa, mutta pastori saarnasi juuri viime sunnuntaina ettei pidä katsoa siihen mitä ihminen tekee, vaan siihen mikä on hänen tarkotuksensa ollut. Tarkotus se on, joka määrää onko ihmistä kiitettävä vai ei."

"Niin juuri, tarkotus", alotti puusepän emäntä. "Silloin kun hän pelasti kirkon ja ihmiset, hän teki tuon kaikki vain voimaansa näyttääkseen, aivan samoin kuin tanssisalia tyhjentäessään. Mitä ei tehdä kristillisestä rakkaudesta, se on syntiä -- juuri niin. Jollen minä kristillisestä rakkaudesta vedä ihmistä vedestä, niin on parempi että annan hänen hukkua. Sepän emäntä on aivan oikeassa."

"Entäs sitten", sanoi muurarin emäntä, "kun ei ole edes varmaa oliko se Fritz, joka kirkon pelasti."

"No, en tahdo sanoa mitään", kehräsi kankurin emäntä, "mutta jos minulla olisi aikaa, niin voisin kertoa monta juttua. Tiedättekö mitä sattui meijerin tulipalossa? Rengin vaimo oli kaikkein uutterin paloa sammuttamaan, itse pormestari ihmetteli sitä. Niin oli rohkea, että hiuksensakin paloivat, mennessään paikkoihin, joihin muut eivät uskaltaneet. Ja kuka oli tulen sytyttänyt? Joo, renginvaimo itse. Se on hyvin tavallista, sanoi pormestari perästäpäin, ja sentähden herrat usein tutkivatkin kuka sammutuksessa on kaikkein innokkain."

Silloin kävi asia rouville niin loimottavan kirkkaaksi kuin itse meijerin palo.

"Niin", sanoi muurarin emäntä hiljaa, "voisinpa sormellani näyttää sen, joka kaupungin sytytti."

"Ja joka sai tulvan aikaan", lisäsi siihen kukkarontekijän emäntä.

Satulasepän emäntä teki käsiliikkeen, joka sanoi: "Kas niin, tuon kaiken sanoin jo kymmenen vuotta takaperin. Mutta kuka minua uskoi?"

Heleija olisi nauranut, ellei hänen silmänsä juuri olisi sattuneet pieneen puuvarastoonsa, joka arveluttavassa määrässä läheni loppuaan. Sillä oli sama kohtalo kuin yleisellä mielipiteellä Holderin Fritzin hyveistä -- se hupeni päivä päivältä.

Heleija oli päivisin enimmäkseen poissa kotoa, mutta se ei rouvia häirinnyt. He tulivat joka päivä jo aikaisin taloon. Walleriina-rouva oli toimittanut tuoleja; jokainen toi kupit mukanaan. Joka päivä oli jollakin kahvia ja kermaa. Ellei tavattu Heleijaa, niin tavattiin toisiaan. Ellei puhuttu hurjan Holderin viimeisestä yllätysyrityksestä, niin puhuttiin muista asioista.

Pajukon pieni talo oli muuttunut jonkunlaiseksi päävahdiksi. Koko päivän ympäröivät kahvinsavun keveät pilvet olkikattoa ja vanhaa heisipuuta. Kun Heleija iltasin tuli kotiin vainiolta, oli hänen tupansa usein täpösen täynnä väkeä. Silloin alkoi loppumaton varotteleminen ja neuvominen, pelotteleminen ja kielteleminen, niin että joku toinen kuin Heleija olisi joutunut suunniltaan.

Heleija vain nauroi ja löi leikiksi, sitä enemmän, mitä arveluttavammalta asia lopulta rupesi hänestä itsestäänkin tuntumaan. Hän ei enää voinut epäillä etteikö Fritz häntä väijyisi, hän oli sen omin silmin nähnyt.

* * * * *

"Niin se on", sirisi Gringelissä iltasin sirkka uunin takaa -- koko olennosta tuskin huomasi muuta kuin kaksi suunnatonta silmälasia. "Jos paha ajatus kerran tarttuu ihmiseen, niin hän sitä hautoo ja hautoo, kunnes joutuu kokonaan ajatustensa valtaan. Jos murhaaja ensin saisi keskustella jonkun rehellisen ihmisen kanssa, niin moni teko jäisi tekemättä. Tiedättekö mitä tekisin, jos olisin teidän sijassanne, mestari Sacher?"

"No?"

"Minä menisin tuomarin luo ja ilmottaisin kaikki."

"Tosiaankin", vastasi mestari Sacher rauhallisesti, "vai tuomarille? Ei suinkaan heidän päähänsäkään pälkähtäisi rikoksen estäminen, mutta kun teko on tehty, sitten he kyllä ovat valmiit ihmisiä korvista pyörittelemään. Juuri niin. Sitä vartenhan ne kruunu kustantaa, että tuomitsevat ihmisen sitten kun se on varastanut, ja niinpä täytyy heille olla mieleen että ihmiset varastavat minkä kerkiävät, se on selvää. Jos minä olisin määräämässä, niin eivät saisi penniäkään kun joku varastaa, mutta jokaisesta varkaasta, joka ei varasta, vaikkapa kultakolikon."

"No sitten kai te menette, Matti-serkku", sirisi sirkka edelleen. "Sehän olisi kamalaa, jos jotain tapahtuisi, ja se jäisi omaatuntoanne painamaan."

"Minulla on tarpeeksi tekemistä omissa asioissani", vastasi Matti-serkku kuivakiskoisesti.

"Entäs te muut, eiköhän sentään joku menisi asiasta ilmottamaan?" sirisi jälleen sirkka.

Kun ei kukaan vastannut, sirisi hän edelleen: "Täällä istuu tupa väkeä täynnä. Korttia he osaavat pelata ja pelloistaan puhua ja puuhata ja häärätä, mutta tuomarin luo ei kukaan mene. Oi tätä maailman surkeutta!"

* * * * *

Seppä otti asian leikin kannalta.

"No?" kysyi hän emännältään, joka juuri kotiutui. "Onko vahtivuoro taas suoritettu, Leena? Kenen on tänään vuoro, vääpelin vai korpraalin?"

"Kuulisipa tämän Walleriina-rouva", vastasi sepän emäntä, "niin kyllä hän sinulle antaisi vääpelistäsi, niin kuin oikeutta myöten pitäisikin."

"Sinusta, Leena, mahtaisi tulla hyvä rummuttaja, sinulla olisi rumpupalikatkin omastatakaa."

"Siitä sinun ei kannata pilkata! Kenen on syy, että olen sinua laihempi? Sinä kiusaat minua pitkin päivää."

"No, kerroppas nyt jotain vahtituvastanne!"

"Sen sinä lörpöttelet kuitenkin Gringelissä. Ja jos Heleija-rukka vain tekisi jonkun tuhmuuden, niin sinä heti panisit pennisen kirkkohaaviin -- sinä toisten vahingosta iloitseva, kateellinen mies! Sinua harmittaa, että me Heleijaa suojelemme. Mutta juuri sinun kiusallasi me oikein vahdimmekin!"

"Tietäähän sen! Teidän vääpelinne yksin voi jo polviinsa lyömällä ja vetämällä kielensä huotrastaan ajaa vaikka mimmoisen hurjapään pakosalle. Mutta leikki sikseen! Sinä uuvut yhä enemmän, Leena rukka. Minun tulee sinua surku ja sinusta tulee vihdoin loppu, ellen sinua auta."

Emäntä katsoi häneen kummastuneena. Hän olisi mielellään uskonut miehensä puhetta.

"Tirkistä mitä tirkistät!" sanoi seppä. "Sinun hyvä luontosi on tällä kertaa liikuttanut minua."

"Jos oikein hänet tunnen, niin hän tällä kertaa puhuu tosissaan", ajatteli emäntä.

Seppä jatkoi: "Katsohan, Leena, minä aion ottaa asiasta selvän. Heleija on tänään pellavia kitkemässä. Jos nyt menen pellavapellolle päin, niin saavun sinne pimeän tullen. Ja jos siinä on perää, että Fritz väijyy tyttöä, niin mahtaa olla ihme ellen voi sovittaa niin, että joudun keskusteluun hänen kanssaan."

Emäntä oli aivan haltioissaan ja lupasi iloissaan huomispäivän päivälliseksi laittaa hänelle pannukakun ja paistetuita perunoita, jotka olivat sepän mieliruokia.

Seppä nyökäytti ystävällisesti päätään, otti piippunsa naulasta ja läksi matkoihinsa.

"Annappa, että hän saa asiasta selvän!" ajatteli sepän emäntä miehensä mentyä. "Siitä ei tiedä mitään edes tuo ylen viisas kankurin emäntä, joka on kaikki tietävinään. Annappa, että siinä olisikin jotain aivan kauheata! Enhän minä Heleijalle mitään pahaa toivoisi, mutta pahimpaankin voi tyytyä, jos se kerran on välttämätöntä, kun edes tietää mitä se on. Ja tuo kettu kyllä ottaa siitä selvän, jos kukaan. Eikä hän sentään itse asiassa olekkaan niin ilkeä kuin moni luulee."

Heleija oli todellakin vielä serkkunsa liinamaalla sepän tullessa tietä myöten.

Hän ojentautui juuri kumarasta asennostaan ja rupesi pukemaan puseroa ylleen.

"Niin myöhään vasta työsi lopetat, Heleija," sanoi seppä. "Serkullanne näyttää olevan kaunista pellavaa."

"En kuitenkaan liian myöhään", vastasi Heleija kiinnittäen puseronsa ja heittäen kokoomansa rikkaruohot pellon nurkkaan. "Pellavakin sietäisi olla koko joukon pitempää."

"Eiköhän Holderin Fritz tänään mahtane väijyä! Niin yksin hän tuskin teitä toiste tapaa. Tulkaa minun kanssani Ulrikin-tietä myöten kotiin, niin ei teidän tarvitse yksin astua."

"Ehkäpä olisin sitä tietä tullutkin, nyt menen toista. Hyvästi!"

Samassa hän kääntyi hyräillen toiseen suuntaan.

"Helkkarin tyttö!" oli seppä juuri huudahtamaisillaan. "Mutta se voi olla juuri pelko, joka panee tytön noin laulamaan", ajatteli hän edelleen.

Eikä siinä olisi ihmettelemistä ollutkaan. Niin hiljaisena ja kolkkona ei seppä ollut vielä koskaan seutua nähnyt. Hänen eteenpäin astuessaan kuului ainoastaan yksinäisen leivon liverrys. Mutta leivon laulu ei juuri tällä kertaa ollut omiaan vetämään sepän ajatuksia puoleensa. Ruisrääkän omituisesti koriseva ääni, joka kuului milloin sieltä, milloin täältä, ikäänkuin kuulijaa eksyttääkseen, kosketti paljoa lähemmin sepän mieleen, varsinkin kun se kuului eräältä taholta, jossa hänen muistinsa mukaan oli vanha ritarilinna. Sinne Ulrikin-metsäänhän vanha metsäherra Schweigaus oli asettanut satimensa, ja seppä oli koulupoikana monta kertaa sieltä noutanut satimeen joutuneet pikkulinnut ja pannut aivan toisenlaisia esineitä sijaan.

Hän kulkee eteenpäin yhä hyväntuulisena ja hymyilevänä. Toisinaan tuntuu kuin näkymättömät kädet tarttuisivat häneen. Hän nauttii vielä kerran ajatuksissaan noista muistoista, ja töyttää äkkiä nenänsä orjantappurapensaaseen.

"Hyvä", ajatteli hän, "että pensaikko on niin tiheä, muuten olisin voinut pudota puroon. Olenkohan joutunut tieltä pois? Enhän toki. Tässähän on se laaja mutka, jonka Zehnt-puro muodostaa juuri lähellä tietä. Hm! Entä tuo varjo tuolla mutkassa? Sellaisia lintuja ei vanha Schweigaus ole koko elämässään saanut satimeensa!"

Yhä hilpeämpänä ja huolimattomampana kävelee seppä, kunnes saapuu mutkan loppukohtaan.

"Hänen täytyy hypätä veteen, jos tahtoo minun kynsistäni päästä", nauroi hän itsekseen. Hän vetää esiin veitsensä, leikatakseen orapihlajasta oksan piipunrassiksi, ja hakee soveliasta oksaa. Muutamia askeleita eteenpäin, sitten nopea käännös, ja nyt hän seisoo Fritzin edessä. Se on todellakin Fritz, joka ensin näyttää tahtovan juosta veteen, mutta luopuu siitä julmistuneena, kun seppä tarttuu hänen takkiinsa mainiten hänen nimensä.

"Hm", sanoi seppä ikäänkuin ihmetellen. "Sinäkö se olet? Mutta mitä ihmettä sinä täällä teet? Hm, onhan tänään ollut kuuma päivä ja sinä ehkä haluat pistäytyä puroon vilvottelemaan. Mutta mitenkä nuttusi on noin nurin käännetty? Tosiaankin, sinä olet jo ollut vedessä ja kiireessä vetänyt hihat nurin."

Puhuteltu mutisi jotain vastaukseksi. Seppä tiesi hyvin ettei kukaan voinut tulla sopimattomampaan aikaan kuin hän tällä kertaa. Se oli hänelle sitä mieluisempaa.

"Onkohan siinä perää, ettet sinä enää kule Liebin Aatamin ja hänen tovereinsa seurassa? Kuka lie minulle sitä kertonutkaan. Olen koko ajan arvellut, että se on Fritzin puolesta sangen viisaasti tehty. Mutta nuo lurjukset kantavat sinulle sen johdosta vihaa, ja parasta on että yhä varot itseäsi. Tuolla liinamaan luona kohtasin Heleijan. Sinä olet kohdellut tyttörukkaa aika huonosti."

Kahisevasta pensaikosta kuului että Fritz teki äkkinäisen liikkeen. Sepän lausuma nimi säikähytti häntä. Mutta hän rauhottui pian. "Niinkö? Miten sinä sen keksit? Mitä tuo tyttö minuun kuuluu? Huonosti kohdellut? Haluaisinpa tietää millä lailla?"

"Jopa nyt jotain", vastasi seppä vaanien, "tyttö on hyvin loukkaantunut sinuun."

Fritz naurahti omituisesti. Toista henkilöä kuin seppää olisi tuo nauru pelottanut. Äänestä kuului, että hän pakotti itseään puhumaan välttääkseen epäluuloja, ja hän nauroi yhä vielä: "Heleija loukkaantunut? Et tiedä mitä puhut, tai on huomenna maailmanloppu. Kukahan sitäkin lie uskotellut? Sen on tuo sinun vanha kanasi jälleen kaakattanut."

Sitten hän aikoi kysyä jotakin, mutta vaikeni äkkiä. Hänen juolahti mieleensä: "Sepä on seppä, tuo ainainen nuuskija. Liika paljo voi herättää epäluuloja yhtä hyvin kuin liika vähä." Mutta kun vaikeneminenkin saattoi olla epäilyksen alaista, niin hän liitti vielä muutamia välinpitämätöntä naurua tavottavia ääniä.

"Hm", sanoi seppä hiljaa itsekseen. Sitten hän jatkoi äänellä, jonka välinpitämätön sävy oli paljoa oikeampaan osunut kuin Fritzin. "Onpa todella hassua ajatella, että olisit Heleijaa loukannut. Sehän on kuin hameissa kulkeva poika. Mutta -- mitäs minun pitikään sanoa Liebin Aatamista ja noista muista? Täytyy tässä istuutua, kun tuntuu ruumista raukasevan. Ihmiset pakisevat niinkin että asia olisi aivan päinvastoin -- sinä muka olisitkin Heleijaan loukkaantunut."