Part 3

Keskellä huonetta oleva tyhjä tila näyttää suuruutensa puolesta varsin kuin Walleriina-emännän ulottuvaisuussuhteitten mukaan sovitetulta. Tässä hän astuskelee valtavan pyylevänä vieraan luota toisen luo, jotenkin samaan tapaan kuin jos itse Gringelin ravintola lähtisi liikkeelle. Sillä vaikka hän onkin suuri rouva, niin hän on kuitenkin sangen suosiollinen ainakin kantavieraitansa ja heidän omaisiaan kohtaan.

Hänen tyttärensä, Gringelin Walleriinan Eeva, ei ole läheskään niin kansanomainen. Hän moittiikin sydämessään äitiään, ettei tämä ole niin ylpeä kuin hän arvoonsa nähden voisi ja Eevan mielestä pitäisi olla. Tytär tulee harvoin ravintolatupaan eikä olisi siellä nytkään, ellei vieraitten joukossa olisi Liebin Aatami, jonka jo ennestään tunnemme. Ei niin että hän olisi tähän nuorukaiseen erikoisesti kiintynyt, mutta Aatami on häneen ihastunut eikä hänestä tunnu lainkaan vastenmieliseltä olla ihailun esineenä. Kenties myöskin sentähden, että Liebin Aatamin täytyy tuntea Hurjan-Fritzin seikkailuja. Näistä viimemainituista on paraillaan puhe.

"Tehän kävitte myöskin tuonoin hänen luonaan", sanoi eräässä nurkassa istuva suurseppä mestari Schrammille.

Tämä ihmetteli tai ainakin oli ihmettelevinään. Häneen oli eräästä halvauskohtauksesta jäänyt alituinen hiljainen pääntutiseminen, ja tämä teki hänet sen näköiseksi kuin hän olisi ihmetellyt kaikkea, jopa omaa puhettaankin.

"Kävin", vastasi mestari hautajaismenojen ohjaajan äänellä. "Kävinhän minä, vaan enpä ole moista ihmistä vielä eläessäni tavannut."

"Puhutteko Holderista?" kysyi Liebin Aatami tekeytyen niin miehekkääksi kuin suinkin.

"Teiltä pitäisikin oikeastaan hänen asioitaan kysellä", arveli seppä. "Te ja Holderhan olette kuin parihevoset."

"Saattaa olla että on kerran niinkin oltu", nauroi nuorukainen. "Mutta almanakassa on joka päivällä uusi nimi."

"Niin", sanoi seppä, "te olette nyt nenästynyt Holderin Fritziin. Hän ei enää päästä teitä taloonsa."

"Hänkö ei päästä?" tokasi Liebin Aatami pilkallisesti. "Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista, kun ne olivat liian korkealla hänen ylettyäkseen. Samoin ei väliin muka lasketa sisälle, kun tulija itse jää tulematta."

"Tuon 'Joutsen'-jutun jälkeen", alotti seppä jälleen viekkaan näköisenä. "Mutta sellaisia ihmiset ovat. Sanovat että Fritz on ajanut teidät tiehenne, ja lopulta asia on ollut ihan päinvastoin."

Liebin Aatami sylkäsi mahtavan näköisenä. "Niin, ihmiset kuulevat vain yksityiset kellonläppäykset, vaan ei yhteensoittoa."

"Minä puolestani arvelen", sanoi seppä, "että on se mahtanut olla aika yhteensoitto! Kirvesmiehet ovat aimo kehonkieltä. Onneton se, jonka kallo siinä kelloksi joutuu."

"Minä koetin häntä estää", sanoi Liebin Aatami, "silloin hän karkasi minunkin kimppuuni. Mutta minä torjuin hänet luotani. Siinä koko juttu."

"Sitähän minäkin!" arveli seppä totisin kasvoin, mutta äänessä väreili sisällinen nauru. "Ihmiset sanovat, että te Fritziä ärsytitte, vaikka olettekin koettanut häntä hillitä. Ja sanovat vielä Fritzin olleen niin haltioissaan, että hän luuli teitäkin kirvesmiehiksi eikä herennyt ennenkun jäi aivan yksin saliin. Ja tuo yksinolo lienee häntä niin miellyttänyt, että hän nyt sitä jatkaa kotonaankin."

"Siinä sen näette!" sanoi Liebin Aatami. "Jos asia olisi niin ollut, niin luulisipa että hän sulkisi ainoastaan _meiltä_ ovensa. Mutta nyt hän ei laske ketään luokseen. En ole omasta puolestani yrittänytkään. Hänen seuransa ei ole enää pitkään aikaan ollut kunniaksi kenellekään. Olen vain koettanut saada hänet oikeille jäljille. Vihdoin näin sen hyödyttömäksi, ja oma suu on lähempänä kuin kontin suu. Ihmiset rupesivat lopulta katsomaan asiaa siltä kannalta, kuin jos hän olisi ollut mestari ja minä vain hänen juoksupoikansa."

Vanha mestari Schramm ihmetteli taasen, lausuen hänkin sanansa. "Niin", tutisi hän, "ei hän päästä ketään luokseen. Minä olen hänen oppimestarinsa, mutta minunkin yritykseni päättyi huonosti. Ajattelin häntä varottaa hänen vanhana mestarinaan. Mutta hän sanoi että juuri sen vuoksi, koska se minun ja muiden mielestä oli väärin, hän aikoi elää sitä hurjemmin, niin että saisimme vielä siunaten lyödä kätemme yhteen hänen teoistaan kuullessamme. Samassa hän iski kirveensä tynnyrinvanteeseen sellaisella vimmalla, että pirstaleet lentelivät ympärilläni ja minä kiitin onneani kun pääsin ehjin nahoin ulos. Minusta näytti kuin hänellä ei olisi kaikki ruuvit paikoillaan."

Nyt kuului uunin takaa ääni, joka soinnultaankin muistutti sirkkaa: "Hm! Eikö sitte muka tiedetä mikä häntä riivaa? Kaikella on syynsä."

Liebin Aatami rykäsi mahdollisimman miehekkäästi, mutta siinä rykäsyssä oli jotain: "jospa vain viitsisin kertoa!"

"Te sen tiedätte", sanoi seppä.

"Minäkö!" torjui Aatami. "Mitäpä minä tietäisin? Minä en tiedä mitään."

Walleriina istahtihe häntä vastapäätä. Sitten hän löi molemmin käsin polviinsa ja sanoi: "Jaaritusta! Mutta se, joka helatorstaina täytti kuusikymmentä, se ei anna itseään pettää. Jaaritelkaa te vaan, mutta täällä istun ja sanon: te sen tiedätte!"

Sepän emäntäkin nousi. Siinä astuessaan hän muistutti takaperin kulkevaa Schwarzwaldinkelloa: pää muodosti numerotaulun, sokeritopanmuotoisesta päähineestä selkäpuolella riippuvat pitkät nauhat kellon painot ja emännän pitkä, kaita vartalo itse kellokaapin.

Huomasi selvästi että Liebin Aatami Walleriinan väitöksen johdosta tunsi nuoren pojanrintansa ylpeydestä pullistuvan. Hän tarkasteli ympärilleen katsoivatko muutkin häneen ja varsinkin huomasiko Eeva hänen miehekästä ryhtiään.

Mutta kateellinen kohtalo ei suonut hänen näyttää puhujataitoaan. Gringelin ulko-ovi sälähti, miltei samassa avautui ravintolahuoneen ovi ja sisäänastuva veti kaikkien huomion puoleensa.

Vieras heittäytyi raskaasti eräälle penkille istumaan, vastaten kaikkien kysyviin katseihin vain pitkäveteisellä vinkuvalla yskällä.

Walleriina-rouva nousi ja heitti myssynsä, joka tähän saakka oli levännyt vasemmalla korvalla, omituisella liikkeellä oikealle. Tuota liikettä hän ei milloinkaan tehnyt tarkotuksettomasti, vaan ainoastaan tahtoessaan saada sillä jotain sanotuksi. Ja hän kykeni siten sanomaan paljon semmoista, mitä ei voinut puheella ilmaista.

Kun tämä keino ei näyttänyt tepsivän, tarttui hän toiseen. Hän meni yskivän luo ja taputti häntä pullealla kädellään muutamia kertoja hiljaa selkään. Se auttoi.

Vaikka mies yhä vielä yski, tuli tuohon vinkunaan kuitenkin jo jonkun verran puheentapaista tolkkua.

"Siellä pajukossa, aivan Heleijan talon luona, siellä hän oli väjyksissä."

"Hän", sanoi Walleriina, heilauttaen moittivasti myssyään. "_Hän_ ei ole kukaan. Tahdotteko, kankurimestari, sanoa että se oli varas?"

Mutta siitä kankuri pahastui. "Minäkö pelkäisin varasta", yskähti hän. "Varastaminen on varkaan ammatti, enkä pelkää sellaista, joka työskentelee rehellisesti ammatissaan. Ensin tosin arvelin hänetkin sellaiseksi. Mutta kun näytti niinkuin tuon miehen pitäisi vartalostaan päättäen olla Holderin Fritz, ja hän piteli käsissään kirvestä, niin menin hänen luokseen. Mutta silloin minä pelästyin, koska hän pelästyi minua ja katsoi hurjasti ympärilleen, peitti kasvonsa käsillään ja -- pakeni. Luulen että hän syöksyi puroon jotten minä häntä tuntisi."

Näkymätön sirkka uunin takana sirisi: "Hm, hm, hm!"

Mutta Walleriina-rouva löi polviinsa ja sanoi: "Niin totta kuin isäni oli kankuri, täällä istun ja sanon: onko kummempaa kuultu!"

"Ja minä kun olen luullut, ettei Holderin Fritz enää kävisi ensinkään ulkona", arveli sepän emäntä. "Jos hän väijyy, niin täytynee myöskin olla jotain, jota hän väijyy."

"Aivan oikein", sanoi Walleriina-rouva. "Mutta nyt on pimeä ja kankurimestari onkin vain lausunut arvelunaan, että se mahdollisesti oli Holderin Fritz."

Kankuri tahtoi vastata, mutta hänen oli tällä kertaa mahdoton saada yskäänsä ymmärrettäväksi.

"Ja hän ei muka käy ulkona!" huusi ääni, joka puhui niin nopeaan kuin se olisi lausunut yhtaikaa nuo kuusi sanaa. Puheen jatkuessa huomasi, että jokaisen lausejatkon ensimäinen sana oli kuin ehkäisevä tulppa, joka vasta kaikkien kasvolihasten ankaralla jännityksellä laukesi. Mutta silloin jälellä olevat sanat syöksähtivät esiin sitä suuremmalla nopeudella. Puhuja, joka aina puhuessaan juoksi esiin pöydän takaa, ikäänkuin varjellakseen sitä sanojensa tulvasta kastumasta, muistutti yhtätasaisine ruumiineen ja pienine paineen ulkomuodoltaankin seltteripulloa. Hänen kasvonsa olivat punakat ja mustat viikset katkaisivat ne miltei kahteen samansuuruiseen osaan.

"Hä--änkö ei käy ulkona! Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla: se ei ole totta."

"Täytyy uskoa ihmisten puhetta", vastasi Walleriina-rouva. "Tämä mestari Schramm on luckenbachilainen, ja hän istuu täällä ja sanoo että Holderin Fritz ei käy ulkona."

Hän pyöräytti näin sanoessaan myssyn jälleen vasemmalle korvalle, osottaakseen ettei puhuja varmaankaan ollut luckenbachilainen eikä niin ollen ihminen, jonka sanoja kannattaisi uskoa.

Tämä suututti saalfeldiläistä. Hän juoksi jälleen pöydän takaa, heristi tulppaansa ja sai esiin pinnistetyksi: "R-r-r-ouva Walleriinan luvalla olen ihminen ja tynnyrintekijänsälli. Sellaisena olen kaksi vuotta työskennellyt mestari Holderin luona ja olenpa ammatissani tottuneempikin kuin luckenbachilaiset, joiden kaupunki on vain mitätön pesä muihin verrattuna -- Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla."

"Vai ihminen muka ja tynnyrintekijänsälli? Ettehän ole kuin saalfeldiläinen", sanoi Walleriina päättävästi.

Mestari Schrammia näytti hiukan hämmästyttävän tuo älykäs järkevien olentojen jakaminen ihmisiin, tynnyrintekijänsälleihin ja saalfeldiläisiin. Sillä oli asia ratkaistu.

Mutta saalfeldiläinen oli toista mieltä. Hän ryntäsi jälleen esiin. "Ssss-en voin todistaa mestari Schrammin kautta, jotta mestari Holder on opissa ollut. Ssss-illä mestari Holder on käynyt myöskin minun kimppuuni kuin mikäkin takkiainen. 'Mmmm-estari Holder', sanoin minä, 'pyydän vakavasti teidän jättämään minut rauhaan!' Mmmm-inä olisin sanonut hänelle vielä enemmänkin, ellen sattumalta olisi ollut jo jonkun matkan päässä. Ja minun toverini, spandaulainen, oli hyvin suutuksissaan että me-estari sillä tavalla kohteli oikeata taiturisälliä. Sillä meidän ammattimme on taidetta eikä mitään käsityötä. Kirja maksaa kkk-uusitoista groshenia, ja se sisältää koko tynnyrin tekijäntaidon -- teidän luvallanne, rouva Walleriina."

Sirkka uunintakaa sirisi jälleen: "Kysymys on oikeastaan siitä, käykö Holderin Fritz ulkona, vai ei?"

"Vvvv-armasti hän käy ulkona!" ruiskahti saalfeldiläisen suusta. "Niin sanoi minulle oppipoika, joka yksin jäi hänen luokseen, koska hän on vasta kuusitoistavuotias nulikka. Ttt-uon pojan pitää ottaa vastaan tilaukset ja neuvotella liikkeessä kävijäin kanssa, koskei mestari tahdo puhua kenenkään kanssa. Mmmm-estari itse istuu höyläpenkillä ja hokee: 'Teenkö sen, vai enkö? Teen, ja ennenkun asia tulee tunnetuksi, lähden Amerikkaan'. Ja samassa hänen silmänsä hehkuvat kuin palava piki ja hän iskee veitsen höyläpenkkiin kuin murhamies. Ja kun hän huomaa että oppipoika onkin huoneessa, sss-illoin hän käy maidonkarvaiseksi ja pehmittää oppipojan selän hyvänpäiväisesti -- Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla. Jjj-a sitten mm-estari pukeutuu, sen on oppipoika nähnyt avaimenreijästä, kuin italialainen rosvo. Niinpä oli hänen ttt-akkinsa nurinpäin käännetty. Sitten hän odotti kunnes yö tuli, ja sanoi ensin hhh-yvää yötä oppipojalle, ikäänkuin olisi mennyt nukkumaan, ja mm-eni sitten pajukkoon päin -- Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla."

"Pajukkoon?" sirisi sirkka. "Hm, hm, hm!"

Walleriina-rouva oli juuri aikeessa vahvistaa saalfeldiläisen todistuksen polviinsa lyöden, kun kelloseppä Zerrer korotti äänensä. Hänen narisevasta ja marisevasta puheestaan kävi jotenkin selville, että hänkin oli tavannut Holderin Fritzin hämärissä väijymässä.

"Missä?" kysyi sirkka. "Heleijan talon luonako?"

"Niin -- pajukkoon johtavalla tiellä. Ja ellen väärin muista, niin Heleija tuli vähää ennen minua vastaan samalla tiellä. Tunsin hänet aivan varmasti. Walleriina-rouva voi uskoa, niin totta kuin olen luckenbachilainen."

"Hm", sanoi Walleriina-rouva myssyään heilauttaen. "En voi juuri tänä hetkenä muistaa, missä talossa teidän isoisävainajanne Luckenbachissa asui."

"Hän on haudattu Schwarzwaldiin, Tuttlingeniin", vastasi kelloseppä. "Minun isäni vasta muutti Luckenbachiin."

"Vai Schwarzwaldiin?" sanoi Walleriina-rouva, venyttäen Schwarzwaldia niin, että sen takametsän puiden latvat näyttivät heiluvan jo Ranskan puolella. "Vai sinne, missä ihmiset ovat katoolilaisia ja joka toinen mies on Floriaani ja joka toinen Fabiaani ja kaikki tekevät rotanloukkuja."

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi kelloseppä, "mutta Schwarzwaldin kellot tuntee koko maailma."

"Koko maailma?" sanoi Walleriina-rouva, heilauttaen tuon suuruuskäsitteen syrjään halveksivalla kädenliikkeellä. "Voi niin olla. Mutta Luckenbachista ei maailma tiedä mitään. Ja niin totta kuin isäni oli kankuri, ei kuitenkaan kukaan luckenbachilainen ole vielä kelloja näperrellyt."

Samassa Eeva naurahti jotenkin ylimielisesti. "No minua kai uskotte. Holderin Fritz melkein polkasi minua muurin kohdalla kantapäille, paetessaan ihmisten näkyvistä. Ja sitä ennen hän väijyi, sen näin omin silmin."

"Ja Heleija?" siritti sirkka uunin takaa. "Kulkiko hän samaa tietä vähää ennen?"

"Ei", sanoi Eeva. "Vaan eipä hän ollut kaukanakaan, se on varmaa. Ja hän tuli jälkeenpäin samaa tietä. Nyt kai uskotte, kun sen sanoo parempi luckenbachilainen kuin kukaan teistä. Minulla on ainakin yksi luckenbachilais-isoisä enemmän kuin kellään täällä."

"Niin, siin' on tytöntynkää!" nauroi Walleriina-rouva äidinylpeydestä loistaen. "Ja vaikka minun isäni oli vain kankuri, niin olipa isoisävainajani Luckenbachin pormestarina, ja kaikki ihmiset sanovat että minä olen aivankuin hänen silmistään putkahtanut."

Mestari Schramm ihmetteli tällä kertaa täydellä todella. Lienee niissä silmissä ollut kokoa, joista voi putkahtaa sen suuruinen olento kuin Walleriina-rouva. Ja lienee Luckenbach ollut turvattu, kun sellaisen pormestarin silmät sitä valvoivat.

Mutta sirkka ei ollut unohtanut, että Liebin Aatami ei vielä ollut virkannut mitään.

"Te tiedätte vielä jotakin, Liebin Aatami", sirisi hän.

Liebin Aatami katsahti ylpeästi ympärilleen, kunnes Walleriina-rouva myssyään heilauttamalla ilmotti ettei hän pitänyt Liebin Aatamia swarzwaldilaisena eikä myöskään saalfeldiläisenä, ja kun Aatami luuli Eevan silmistä huomaavansa että hänen miehekäs ryhtinsä tyttöä miellytti, niin hän alotti:

"Ei sitä paljon ole. Grunden markkinain iltana tapasimme Heleijan Reickerin tiellä. Minä koetin Fritziä estää, mutta hän vain pidätti kärryt, ja silloin tyttö sanoi hänelle suorat sanat. Sillä tavalla ei ole vielä kukaan hänelle puhunut."

"Se se vasta kapine on, tuo tyttö!" huudahti Eeva.

"Todellakin!" sanoi seppä. "Ja siitäkin kun ihmiset taas kertovat, että te olisitte Fritziä ärsyttäneet Heleijan kimppuun ja että hän olisi myöskin sanonut teille mitä väkeä te olette. Eipä ole juuri ihmisiin uskomista."

"Mitäpä ihmisten puheista!" vastasi Liebin Aatami suurellisesti. "Walleriina-rouva tietää kuka minä olen, ja muusta en minä välitä. Saattaa olla että he tietävät juttuja Heleijasta ja hänen kärryistään. Mutta minä en välitä muusta kuin itsestäni."

Seppä vaikeni ja sytytti sammuneen piippunsa. Mutta silloin puuttui sirkka taas puheeseen: "Hm! Vai oli Fritz kovin raivoissaan?"

"Niin suuttuneena en ole milloinkaan häntä nähnyt", vastasi Liebin Aatami. "Hän ei saanut sanaa suustaan, hioi vaan hampaitaan ja pui nyrkkiä hänen jälkeensä! Ja siitä hetkestä asti hän on ollut noin kummallinen -- niinkuin kuuluu vieläkin olevan."

"Hm, hm, hm!" sirisi sirkka. "Kellä on järkeä, ajatelkoon vaikkei puhu. Siinä on mies, joka aikoo tehdä semmoista, että ihmiset kauhistuksesta lyövät kätensä yhteen. Siinä on mies, joka iskee puukkonsa julmistuneena höyläpenkkiin ja aikoo Amerikkaan ennenkun hänen teostaan saadaan tietoa. Siinä on mies, joka sanoo hyvääyötä ikäänkuin aikoisi mennä nukkumaan, mutta hiipiikin salaa tiehensä, nuttu nurinpuolin kuin italialaisella pahantekijällä, ettei kukaan häntä tuntisi. Ja hän väijyy yöllä, jolloin luulee erään henkilön kulkevan ohi. Ja kuka on tuo eräs? Sama henkilö, joka on häntä siinä määrässä loukannut, että hän on jäänyt sanattomaksi, vain nyrkkiä puimaan ja hampaitaan hiomaan. Jos jotain tapahtuu tulevana kahdeksana tai neljänätoista päivänä, niin muistakaa mitä olen sanonut."

"Niin", sanoi Walleriina-rouva polviinsa lyöden. "Eeva, anna minulle sateenvarjo ja lyhty. Ennenkun mitään sellaista tapahtuu, on Walleriina-rouvallakin sana sanottavana."

Seppä sai jälleen kuin näkymättömän töytäyksen, jota sepän emäntä tavallisesti piti yskäkohtauksena. Walleriina-rouvalla oli siitä oma ajatuksensa.

Hän katsoi paheksuvasti seppään ja sanoi: "Tällaisina aikoina oppii ihmisiä tuntemaan. Holderin Fritz ei ole tuon tyttöraukan ainoa vihollinen. Virnistelkää mitä virnistelette, mutta tässä istun ja sanon: --"

Ja kuka tietää mitä Walleriina-rouva olisi sanonut, ellei Eeva-neito olisi temmannut sanoja hänen suustaan:

"Mitä te tuosta? Köyhästä tytöstä, jolla ei ole mitään? Joka riitelee kaikkien miesten kanssa. Se vielä puuttuisi. Eikä niin myöhään enää mennä ihmisten luo. Diktus on jo aikoja sitten puhaltanut kymmenen. Jättäkää te hänet omiin hoteihinsa ja pysykää alallanne!"

"No, no", rauhotteli Walleriina-rouva, "älä ole milläsikään, tytöntynkäni! Tänään tosin on jo liian myöhäinen, mutta huomenna on myöskin päivä, jos almanakka puhuu totta."

"Jos te menette sinne", sanoi sepän emäntä, "niin tulen minäkin mukaan."

Paksu leipuri ei ollut koko aikana lausunut sanaakaan. "Hm", ajatteli hän noustessaan. "Jos tuo hurjapää tyttö oikein tuimistuu, niin hän vielä lopulta suostuu minuun. Ja jos onni potkasee, niin saan hänet taloon ilman pappia."

Samassa Diktus puhalsi yksitoista, ja neljännestuntia myöhemmin lepäsi Gringel unen helmoissa.

7.

Kun Heleija seuraavana iltana Gringelissä käyntimme jälkeen kulki kotiinsa, pelästytti hänet Anna-Maija ryntäämällä juoksujalkaa häntä vastaan.

"Onko jotain tapahtunut?" kysyi tyttö vanhukselta. "Eihän pikku Liisu vain ole sairastunut?"

Anna-Maija ei vieläkään saanut sanaa suustaan. Hän vain huitoi käsiään ja viittaili taloon päin.

"Lapsi on jo pitkät ajat potenut hammastuskia", sanoi Heleija. "Eihän hän vain ole saanut kouristusta?"

Nyt vasta huomasi Heleija että vanhus sipsutti sukkasillaan. Sellaisella säällä ja arkipäivänä tuo oli aivan tavatonta ylellisyyttä. Sitäpaitsi hän nyökäytti päätään niin omituisesti, kaikessa oli jotain juhlallista.

"Mutta mikä teitä oikein vaivaa?"

Anna-Maija löi käsissään kantamansa kengät yhteen: "Varjelkoon! Ne ovat siellä sisässä. Ne ovat sisässä."

"Kutka sitten?"

"Ne -- naiset!"

"Räätälin emäntäkö --?"

"Vai räätälin emäntä?" huudahti Anna-Maija sydämistyneenä. "Semmoisen tähden en vedä sukkia jalkaani. Varjelkoon! Että minun piti vielä vanhoilla päivilläni tuo kumma nähdä."

"Kun ette tahdo sanoa, niin näen kai itse ketä siellä on", sanoi Heleija kärsimättömästi.

Mutta Anna-Maija pidätti hänet: "Kaupunkimme mahtavimmat rouvat, Gringelin Walleriina-rouva punaisine nenäliinoineen, suursepän rouva ja kankurinrouva siellä ovat. Olen vielä aivan suunniltani. Oi Heleija kultani -- sitä kunniaa, sitä suurta kunniaa!"

"Tosiaankin!" nauroi Heleija. "Ellei Walleriina-rouva olisikaan kaupungin suurellisin rouva, niin kaikkein paksuin hän aivan varmaan on."

Anna-Maija pisti kengät kainaloonsa ja löi kätensä yhteen, pöyristyksissään että Heleija saattoi nauraa. Sehän oli samaa kuin jos olisi nauranut kirkossa siunauksen aikana.

Heleija nauroi yhä helakammin nähdessään Anna-Maijan juhlallisuuden. "Teidän suurelliset rouvanne! Niin suuri ei kuitenkaan kukaan heistä ole kuin tuo kivinen Kristoffer raatihuoneen luona. Ja vaikka he olisivat vielä suurellisempia, niin muihin töihin olen tilattu koko viikoksi."

"Töihin? Tarkotatko todellakin että tuollainen mahtava rouva itse tilaa työväkensä? Siunaa ja varjele! Jos ei heillä muuta asiaa olisi, niin senhän olisivat voineet minulle sanoa."

"Mitä se sitten olisi?"

"Mistä minä tiedän. Toinen toisensa perään ovat tulleet ja kysyneet, etkö jo ole kotona. -- Kuinka minut pelästytitkään! Ethän toki mene tuollaisilla sisään? Odotahan, Heleija, niin heitän sinulle sukkasi peräikkunasta. Ja vielä tahtoisin sinulle sanoa yhtä ja toista. Sinä olet hiukan töykeä käytöksessäsi ja puhut aina suusi puhtaaksi. Ja se ei ole ensinkään sopivaa, sillä ylemmille pitää aina puhua vähän aristellen. Totuus on ainoastaan köyhiä varten, sentähden puhutaankin 'paljaasta' totuudesta. Sitten sinä puhut aina niin kovalla äänellä ja minä tahdon --"

"Jos nyt ette herkiä", sanoi Heleija harmistuneena, "niin saatte syyttää itseänne ettei minulla siellä sisällä enää ole rahtuakaan malttia. Vetäkää te vaikka kuusi paria sukkia jalkaanne -- voin vaikka lainata teille omanikin. Mutta minun jalkani ovat puhtaat, olen ne pessyt purossa. Ja niinkuin minä puhun, niin minä puhun. -- Laskekaa minut nyt sisään!"

Mutta vanhus syleili tyttöä ja pyyteli nyyhkyttäen: "Niiaa edes kohteliaasti, kun sisään astut. Katsos, Heleija, olen tuntenut sinut siitä asti, kun olit vielä pikku Liisan kokoinen -- niiaa toki, kerran vain!"

"En niiaa itse jumalallekaan", naurahti Heleija, irrottautuen vanhuksesta. "Eivätkä teidän kolme suurta rouvaanne ole läheskään jumalan vertaisia. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Sisällä nuo kolme arvon rouvaa paraikaa tarkastelivat pikku Liisua ja hänen vaatevarastoaan. Ei ollut sitä paitapahaista tai sukkaparia, jota ei olisi tutkittu oikein asiantuntijan tarkkuudella.

Heleija lausui sisäänastuessaan hyvän-iltansa tavallisella reippaudellaan. Anna-Maija niiasi minkä ennätti. Kun tyttö näki rouvien ajanvieton, alkoivat punaiset täplät kohota hänen poskipäilleen. Hän ajatteli: "Noin hävyttömiä ne ovat, nuo suuret rouvat! Niinkuin köyhyys ja puute olisi vain sentähden, että heidän oma rikkautensa sen rinnalla oikein loistaisi."

Mutta Walleriina-rouva istahti talon ainoalle tuolille, löi polviinsa ja alotti: "Mikä on totta, se on sanottava -- Heleija on siistein ja kunniallisin tyttö koko kaupungissa."

"Ja sitten niin iloinen", jatkoi kankurin emäntä. "Niinkuin ei pajukkoa maailmassa olisikaan, eikä ketään, joka sen takana väijyy. Niinkuin kuvassa pieni lapsi nauraa ja lyö käsiään yhteen, vaikka karhu on sen kaulukseen tarttunut. Siinä vasta luontoa on, Walleriina-rouva."

"Niin on", sanoi tämä, "mutta karhun varalta olemme me. Tässä istun ja sanon että karhu ei Heleijaa pure niinkauvan kun minussa on hengen kipinä."

Heleija katsoi kummastuneena rouviin, toiseen toisensa jälkeen. Anna-Maija seurasi jokaista tytön liikettä levottomin katsein.

"Se olisi huutava vääryys", kehrää hyryytteli taas kankurin emäntä, istuen sepän emännän kanssa uuninpenkille. "Olisi huutava vääryys katsella rauhallisena sellaisia aikeita. Mutta miten sievä tupanen tämä onkaan!"

"Luulisinpä että tuossa liedessä on mainio kahvia kiehauttaa", sanoi sepän emäntä.

"Entäs pöytä!" hyrisi kankurin emäntä. "Paremmalta tuskin voi kahvi maistua kuin tuolta pöydältä. Heleijalla varmaankaan ei ole kahviaineita kotona?"

"Minun talossani ei niitä aineita ole koskaan", vastasi Heleija. "Kaivo tuolla ulkona on minun kahvipannuni."

Anna-Maija pelästyi ja paineli suutaan, ikäänkuin siten peruuttaakseen Heleijan sanat.

"Niinpä niin", sanoi Walleriina-rouva. "Selviäähän kaikki paremmin kahvikupin ääressä. Anna-Maija voisi mennä Gringeliin. He voivat lähettää vähäsen sitä mainiota lajia ylemmästä laatikosta, josta otetaan ajureille. Ja kermaa keskimäisestä astiasta. Sitten vielä kolme kuppia ja kolme teevatia. Pannu ja puita kai on talossa?"