Part 2

Samassa seppä astui kärryjen luo, joille hän, koko sukuaan edustaen, ei osottanut edes sitä kunniaa, että olisi ottanut piipun suustaan. Käsiinsä hän sylkäsi ylenkatseellisen huolimattomasti, kuin tavan vuoksi. Mutta pian hän muuttui kohteliaammaksi. Ensimäisen turhan koetuksen jälkeen hän sylkäsi täydellä todella. Toisella kerralla putosi piippu itsestään suusta. Kolmannella hän oli suuttuneempi kuin räätäli ja kankuri.

Seppä ei suinkaan ollut mikään ilkeä ihminen, mutta hänellä oli sama luonto kuin usealla muuten sangen kelpo ihmisellä. He mielellään tekevät muista pilkkaa, vaan sattuupa se heidän omaan nilkkaansa, niin he ovat kaikkein arkatuntoisimpia. Sen lisäksi räätäli ja kankuri korkojen kera maksoivat takaisin hänen äskeisen vahingonilonsa.

"Se kyllä liikkuu", huudahti hän vihdoin, "mutta liejusta sitä ei nosta itse satasarvinen paholainen! Vaan tuon noidan tuolla pitäisi saada tuntea mitä merkitsee miesten narrina pitäminen! Sitä ei kykene nostamaan Hurja-Fritzkään, ainoastaan paholainen saattaisi kulettaa tuollalailla lastatun kuorman Zainhammerista tänne saakka."

"Niin, vaan kun paholainenkin sen pahempi on miehenvätys!" vastasi Heleija, nostaen kannatinhihnan, jonka seppä suutuksissaan oli heittänyt maahan. "Mutta hänen laitansa lienee sama kuin kaikkien miehenpuolten. Keskustelemaan siitä miten mies on toisellainen otus kuin heikko nainen, siihen te kykenette, mutta irrottamaan tuollaisen naisraukan kärryt liejusta -- kas sitä ei voi tehdä suuta soittamalla! Olen iloinen etteivät kärryt ole mikään juusto, muuten kankurimestari olisi ne lävistänyt terävine nenineen. Ja jos teillä on jotain toimittamista rouvallenne, seppämestari, taikka jos herra räätäli tahtoo istua kuormalle, niin voisin hyvin kulettaa yhden mukanani -- hän voi istua tuonne aisoille. Mutta nopeaan, minulla ei ole aikaa odottaa!"

Hän katsahti taakseen räätäliin niinkuin olisi kuormalle nousemisella tarkottanut täyttä totta. Sitten hän asetti kannatinhihnan rauhallisesti niskalleen, työnsi hihnansilmukat aisoihin ja kohotti, vaikka tosin suurella voimanponnistuksella, kärryt liejusta.

"Kuri on hyvä talossa!" huusi hän mennessään. Ja hilpeän naurun kaikuessa vierivät kärryt tietä myöten niin nopeasti, että miehet vielä seisoivat kivipatsaina, kun ne jo katosivat ensimäiseen käänteeseen.

Tosin tyttö pysähtyi heti tuon käänteen taakse, siellä levätäkseen ylenmääräisestä ponnistuksestaan, ensin kuitenkin tähystettyään, etteivät miehet häntä seuranneet. Hän näki heidän palaavan hitaasti ravintolaan, ja nyt vasta hän antautui voitostaan riemuitsemaan.

Tyttö olisi heittäytynyt pitkälleen ruohikkoon, ellei se olisi ollut niin sateesta märkä. Nyt hän muun lepo- ja naurupaikan puutteessa laskeutui kyykkysilleen, kiertäen käsivartensa polvien ympäri. Ja mitä enemmän naurunpurskahdukset tärisyttivät hänen ponnistuksen herpaisemia jäseniään, sitä enemmän hänen piti nauraa. Hän painoi kasvonsa esiliinaan, hän tukki yhden kulman suuhunsakin, mutta mitkään ehkäisykeinot eivät tepsineet -- hänen täytyi antaa naurumyrskyn raivota loppuun saakka.

Kuinka hänen sydämensä olikaan laajentunut oman voiman ja itsenäisyyden tunteesta. Ikäänkuin hän olisi voittanut kaikki maailman miehet. Hän ei olisi nyt vaihtanut osaansa onnellisimmankaan kanssa. Jokainen jänne uhkui voimaa, jokainen ajatus hehkui ylimielisyyttä. Pian oli hänen ruumiillinen väsymyksensäkin haipunut ja hänen terve sielunsa saavuttanut tasapainonsa, niin että hän taas lähti jatkamaan matkaansa tyynenä voimakkain, tasaisin askelin.

Me voimme rauhotettuina jättää hänet oman onnensa nojaan, ja sen sijaan rientää hänen edellään siihen pieneen kaupunkiin, jota kohti tyttö niin reippaasti asteli.

3.

Saavumme ensiksi kadulle, jonka molemmin puolin on vajoja ja työpajoja. Jo siitä ymmärrämme, että Luckenbach on niitä kaupunkeja, joissa harrastetaan tasan maanviljelystä ja käsiteollisuutta. Grunden markkinapäivä kuitenkin on ainainen poikkeuspäivä. Kellä vain on tavaraa myydäkseen tai rahaa ostaakseen, jalkoja tanssiakseen, käsivarsia keilaa heittääkseen tai tapellakseen, kaulaa juodakseen ja laulaakseen, taikka edes silmää katsellakseen, hän rientää sinä päivänä varmasti Grundeen. Mutta vielä muutamia tunteja aikaisemmin olisimme tänäkin aamuna nähneet vilauksen tuon pikkukaupungin kesäisestä elämästä, jos kohta vähemmin eloisan ja värikkään kuin muina päivinä. Miehet seisovat paitahihasillaan jutellen ja tupakoiden tuttaviensa ikkunain luona. Reippaat vaimot ja tytöt huuhtovat vihanneksia tai ammentavat vettä suuresta kivikaivosta. Toiset mennä kolistavat tyhjine työntökärryineen, punaisten flanellihameitten liehuessa pitkin katua kaupungin porttia kohti tai palaavat jonkun verran hitaammin täysine kuormineen. Eikä ainoastaan köyhemmät, kuten Heleija. Kenellä on tyttäriä, se ei pidä palvelijoita. Arvokkainkin porvarin tytär, joka sunnuntaisin tanssii ampumayhdistyksen kemuissa tai esiintyy seuranäytelmässä, kulettaa arkipäivin punaiseen arkihameeseen puettuna, päässä kirjava liina, työntökärryillä kotiin lehmille rehua. Miehet ovat käsityöläisiä, naiset maanviljelijöitä. Vain suuret maataloustyöt, kuten heinänteko, elonleikkuu ja perunannosto, vaativat myöskin miesten heittämään käsityönsä syrjään. Silloin kangaspuut lepäävät, sakset ja sahat riippuvat nauloissa -- mestarit, kisällit ja oppipojat temmeltävät ulkona niityillä ja vainioilla.

Palaamme jälleen Heleijan pariin ja tapaamme hänet jo ensimäisten vajarakennusten luona. Hän kulkee entistä hitaammin, miettien pitäisikö levätä vielä kerran vaiko keskeytymättä jatkaa matkaa aina naulasepän luo, jolle hänen on kuormansa jättäminen. Hän on jo valinnut jälkimäisen vaihtoehdon, kun hänen silmiinsä sattuu avonainen vajanovi, jonka edessä on höyläpenkki. Sen ympärillä on valmiita ja puolivalmiita tynnyrinvanteita sekä kaikellaisia tarvekaluja mitä hurjimmassa sekamelskassa, eikä lähellä ketään ihmistä. Tyttö ei vihannut mitään niin kuin epäjärjestystä. Milloin hän vain sellaista näki, silloin hänen sormiaan kutkutti. Vastustamattomasti laski hän työntökärryt maahan. "Jopa nyt jotain!" huudahti hän ja löi harmistuneena käsillään esiliinaansa. "Ensin juoksee mestari työstä, sitten sällit ja lopuksi oppipojat kuin siat kaukalon äärestä. Tosiaankin! Pitäisikö sällien katsoa mestarin etua, kun ei hän itse mistään välitä! Hurjasta-Fritzistä ei tule milloinkaan mitään!"

Jokaisen huolimattomuus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta Hurjan-Fritzin leväperäisyys häntä suorastaan kuohutti. Miksi, sitä hän ei tiennyt eikä ollut tottunut tuollasia asioita sen tarkemmin ajattelemaan. Mutta hänen mieltään paisutti samassa toinen tunne, jota hän varmaan ei tahtonut pitää muuna kuin järjestyksen rakkautena. Ja tämän tunteen ymmärsi tuo toinen, suuttumus, aina sovittaa joka asiaan niin, ettei lopulta ollut koskaan muuta jälellä kuin pelkkää järjestyksenrakkautta.

"Minä en aio olla niin typerä", vastasi suuttumus tuolle toiselle tunteelle, "että rupeisin järjestelemään asioita, jotka eivät minulle kuulu!" -- "Mutta joku voi yöllä kompastua höyläpenkkiin!" tokasi tuo toinen tunne.

Tyttö nostaa höyläpenkin sisään ja keskustelu jatkuu: "Muu olkoon sinään!" -- "Ellei minun nyt kuitenkin täytyisi täältä ohi, niin saisivat tynnyrinvanteet puolestani maata paikoillaan tuomiopäivään saakka." -- "Entäs veitset ja puukot -- hyi olkoon! Ja kirveen ja sahan ovat jättäneet maahan, senkin roistot!" -- "Tuleepa todella surku noin hyviä kaluja!" -- "Nyt ei puutu enään muuta kuin että olisin niin tyhmä ja kokoisin vielä lastutkin kasaan, mutta -- eihän niillä ole edes täällä luutaa. Onpa ihme ja kumma eikö tässä talossa ole luutaa! No, tuo kai on semmoinen olevinaan. Mokomakin risa -- vaan olkoon minun puolestani! Ja vajan ovea ei ole voideltu sataan vuoteen. Tulisi miltei sääli Hurjaa-Fritziä, ellei hän olisi osaansa ansainnut. Ja nykyään kai hänelle on kaikki yhdentekevää. Miksei hän mene naimisiin? Mutta kenenkä kanssa? Ellei hän saa oikein kelvollista, niin on parempi olla ilman. Jos minä olisin hänen vaimonaan, silloin hänestä vielä voisi jotain tulla. Minä soisin sen hänelle, hän ei kuitenkaan ole kaikkein huonoimpia. Jos joskus joutuisin puheisiin hänen kanssaan, niin voisinpa sanoa yhtä ja toista. Tosiaankin -- jotta hän ihmettelisi mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän minulle kuuluu? Hän ei ole nainut minun äitiäni eikä huoli sen enemmän minustakaan. Enkä minäkään välitä hänestä. En hänestä enkä kenestäkään, voin olla vaikka kahdesti yksin. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Näin haastelivat Heleijan ajatukset keskenään. Ja kun keskustelu päättyi, oli siivoominenkin suoritettu. Vanha vajanovi narahti äänekkäästi; Heleija katsoi pelästyneenä ympärilleen. Tuntui kuin joku olisi liikkunut pensaikossa. Mutta kaikki oli rauhallista, eikä ketään näkynyt. Ovi se vain oli vajan akkunoita tärisyttänyt. Tyttö riensi yhdellä hyppäyksellä kadulle ja jatkoi reippaasti matkaansa.

4.

Hän oli jo ennättänyt miltei sille solatielle, joka erottaa vajarakennukset varsinaisesta kaupungista, kun hän kaukaa kuuli hurjaa miesäänten sorinaa. Aluksi oli mahdoton erottaa muuta kuin sanat "Fritz, Holderin Fritz -- niin, Holderin Fritz!" Sorina läheni, selviten jonkinlaiseksi puheluksi. Äänet olivat hänelle tuttuja.

"Frankendorfin isännässä on kyllä poikaa", huusi Liebin Aatami, "mutta Holderin Fritzin rinnalla hän kuitenkin on silkkaa sipulia!"

"Muistanpa senkin, miten Fritz viimein Windigissä ollessamme tyhjensi koko tanssisalin", nauroi toinen. "Ja sen jälkeen hän kestitsi meitä kaikkia kuin ruhtinas. Se oli jotain se!"

"Entäs silloin, kun hän tempasi portin patsaineen ja heitti sen kaupunginvoudin puutarhaan", riemuitsi kolmas. "Sen uudestaan pystyttämiseen tarvittiin kuusi miestä."

"Kun piti tullakin tuollainen koiran ilma!" huusi jälleen Liebin Aatami. "Minä olin pannut takin ylleni markkinoille mennäkseni. Onpa sentään hyvä että Fritzkin jäi kotiin, muuten minua olisi kovasti harmittanut."

"Ole sinä markkinoinesi!" kiivasteli neljäs. "Eihän siellä saa kuin hapanta olutta ja tulitikun suuruisia makkaroita, ja takosepät riehuvat kuin olisivat koko tanssisalin herroja."

"Älä!" huusi Liebin Aatami loukkaantuneena. "Vaan ei silloin, kun Fritz on mukana. Tule sinäkin, Fritz, Grunden kirkonvihkiäisiin. Minun on kauvan tehnyt mieleni päästä takoseppiin käsiksi. Pitäisi heille kerrankin näyttää!"

Nyt huusivat taas kaikki yhteen ääneen, niin ettei saattanut erottaa muuta kuin "Fritz -- niin, Holderin Fritz -- ei, vaan Holderin Fritz!"

Pitkin tietä läheni noin kymmenkunta seitsemäntoista ja kahdenkymmenen ijässä olevaa nuorukaista, kilvan Holderin Fritziä kiitellen, tämän itsensä astuessa heidän keskellään kuin muhkea verikoira vinkuvien sylikoirien ympäröimänä. He huitoivat piipuillaan, kepeillään ja käsillään, nähtävästi korvatakseen käytöksensä rajuudella ja olevinaisuudella vielä puuttuvaa miehekkyyttä. Huomasi helposti heidän pitävän rajua Fritziä esikuvanaan. Ja rajuus olikin varmaan ainoa, jossa he voivat olla hänen kaltaisiaan. Sillä kuinka he suoristautuivatkin ja hartioitaan levittelivät, niin Holderin Fritz oli kuitenkin heitä päätä pitempi, ja kahdesta heidän rintakehästään ei olisi tullut yhtäkään sellaista kuin Fritzin. Hän oli varmaan kaksi kertaa vahvempi kuin nuorin pojista, mutta huomasi hänen itsensäkin koettavan ainakin ulkonaisesti peittää ijän erotusta itsensä ja tovereinsa välillä. Hänellä ei ollut yllään liiviä, ja paidankauluksen alta pistihe näkyviin jotenkin huolimattomasti sitaistu kaulahuivi. Nähdessä hänet tuollaisena, kädessä tavaton kirsikkapuinen kirjavatupsuinen piippu, olisi luullut häntä pikemmin ränsistyneeksi ylioppilaaksi kuin kunnialliseksi käsityöläismestariksi.

Muuan meluavista huomasi tytön.

"Tuolla tulee Heleija!" huusi hän. -- "Sinun, Fritz, pitää pysäyttää hänen kärrynsä", sanoi Liebin Aatami. "Siitä tulee paljon hauskempaa kuin koko Grunden markkinamatka!"

Se oli Fritzille mieleen. Kahdella harppauksella he olivat Heleijan lähettyvillä ja Fritz asettui toisten riemuitessa keskelle ahdasta solatietä.

Tyttö huomasi kyllä mitä oli tekeillä, mutta ei pysähtynyt.

"Minä en väisty", ajatteli hän, "vaikka se olisi mahdollistakin. Eikä heidän tarvitse luulla että minä heidän tähtensä pysähdyn tai peräydyn. Ellei väisty, raapaiskoot kärryt sääriin -- miksei hän anna minun mennä."

Mutta sääriin saakka eivät kärryt ennättäneet. Fritz pidätti ne jo askeleen päässä.

Nuo molemmat kookkaat olennot seisoivat hetkisen vaieten vastakkain. He katsoivat toisiaan uhaten pysäytettyjen kärryjen kahden puolen.

Heleija työnsi minkä jaksoi, Fritz puolestaan ponnisti vastaan. Voimanponnistus ajoi veren heidän kasvoihinsa ja niillä väikehti mielentila toisen kintereillä, vastenmielisyydestä pilkkaan, uhmaan ja leimuavaan vihaan asti. Heleija laski kärrynaisat maahan niin, että kuormaan ladotut rautakiskot kalahtivat. Ponnahtaen jousena ylös hän kumartui uhaten kärryjen yli ja huusi kasvot miltei toisen korvassa kiinni: "Mitä tahdot?"

Fritz päätti näyttää tytölle koko mahtinsa. Jokaisesta sutkauksesta, joka nyt seurasi, kasvoi kuulijain riemu ja puhujan innostus.

"Onko sinulla sitten mitä tahtoisin?"

"Ei, sillä sinä et tahdo mitään kunnollista."

"En tosiaankaan, sillä tahtoisin eukon -- ja se ei ole mikään kunnollinen kapine."

"Sen kyllä uskon että sinä eukon tahtoisit, mutta kukaan ei ole sinusta enää pitkiin aikoihin välittänyt."

"Ottaisit itsekin mielelläsi, kun vaan huolisin. Mutta minäpä tahdon toisenlaisen, kauniin ja rikkaan. Etkö sinä tiedä ketään sopivaa? Liikuthan loitolla."

"En niin loitolla, ettei sinua siellä tunnettaisi."

"Sen parempi, sitten ei sinun tarvitse minua ihmisille kiitellä."

"Mutta ei myöskään olla sinun pilkkanasi! Sinä olet ainoa, joka et osaa nauraa, kun sinua kiitetään. Sentähden sinun kiittäjäsi nauravat sinua selkäsi takana. Kysy vain noilta tuossa. Niin se on, ja sillä hyvä. Ja nyt sinä päästät minut hyvällä, taikka saat vielä kuulla mitä nuo tuolla eivät sano sinun kuultesi."

"Niin puhuu sellainen, joka ei mitään tiedä. Jos jotakin tiedät, niin sano. Minulla kun ei ole eukkoakaan, joka saarnaisi. Oleppa lystin vuoksi niinkuin olisit eukkoni -- siksihän sinä kuitenkin niin kovin mielelläsi tulisit."

"Sinä luulet voivasi minua pilkata, koska olen köyhä. Mutta jospa minä olisinkin sinun vaimosi, niin sinusta ehkä vielä voisi jotain tulla, etkä reuhaisi kaduilla tuollaisen nulikkajoukon seurassa, jonka korvantaustat tuskin vielä ovat kuivaneet. Luulet että minä muka huolisin sinusta. Sinusta? Vaikka sinulla olisi ylläsi taalareilla päällystetty takki ja jokaisesta hiuskarvastasi riippuisi tukaatin raha, en sinusta sittenkään huolisi. Kerjäläinenkin olisi minulle rakkaampi, jos kerran jostakin pitäisin. Mutta minä en huoli kenestäkään! Ja mikä sinä oikeastaan olet? Kaikkein nulikkain mestari ja koirankurien opettaja Ja jospa olisit edes se. Mutta sinä olet heidän narrinsa, joka tekee temppujaan heidän tahtonsa mukaan. Ja sinä, kaulus- ja tupsuniekka, luulet kuitenkin jotakin olevasi. Arvelet että myllärin 'Matti' on vain koira. Oi, se on koko arvon herra sinun rinnallasi, vaikkei sillä olekkaan kaulusta eikä tupsuja. Sekin tekee temppuja herransa tahdon mukaan, mutta sillä on toki vain yksi herra. Sinulla niitä on yhtä paljo kuin lurjuksia tässä kaupungissa. Kun joku heistä sanoo: 'Hyvä Holderin Fritz, anna minulle takkisi', niin sinä annat -- 'Maksa olueni', niin sinä maksat -- 'Sepä on vahva, tuo Holderin Fritz', niin sinä teet korkeampia hyppyjä kuin itse Matti, kun sitä kehutaan taitavaksi koiraksi! Pitkään päivään et tee muuta kuin ajattelet minkä tuhmuuden taas keksisit, että nuo tuolla sinua kiittäisivät. Sillä mistään järkevästä he eivät sinua kiitä, etkä sinä järkevien ihmisten kiitosta haluakkaan. Sinä pitäisit suurena onnettomuutena, jos sanottaisiin: 'Onpa tuo Holder etevä mies. Hän on kaupungin siistein mies ja taitavin mestari'. Olisihan onnetonta, kun noilla tuossa ei enää olisi ketään, joka tekisi sellaista, mitä eivät itse ilkeä tehdä. Paneppa merkille mitenkä he nytkin minun mentyäni usuttavat: 'Kiinni, ot' kiin', Holderin Fritz!' Katso vain kuinka julmasti tahansa, minä en ole enää pitkään aikaan pelännyt teidän kaltaisianne. Ja nyt hellitä! Nyt olet saanut saarnasi. Tiedät nyt mitä miehiä olet -- niin se on, ja sillä hyvä!"

Samassa kärrynaisat kohosivat ja kärryt vierivät eteenpäin, poikajoukon hypellessä sadatellen syrjään milloin kuorma töyttäsi heidän sääriään vasten.

Kaikki ahdistivat Fritziä eivätkä voineet käsittää, miksei hän antanut tuolle "valehtelijalle" sellaisia jäähyväisiä, että hän olisi saanut niitä koko elämänsä ajatella. Fritz itse oli enin ymmällä saamattomuudestaan.

Vielä kaukaa huusi Heleija: "Kiinni, Fritz, ot' kiin'!"

Fritz oli punastunut hiusmartoa myöten ja loi tytön jälkeen katseen, joka pelotti juomaveikkoja. Kukaan ei uskaltanut suutaan aukaista, peläten siinä tapauksessa suuntaavansa nousevan rajumyrskyn itseensä. Fritz mutisi hampaittensa välitse: "Odotahan, tytönletukka!" Hän seisoi hetken vaieten, sitten hän kohotti kuni uhmaten päätänsä huutaen rajun riemuisesti: "Tänään en mene kotiin, enkä huomennakaan. Nyt vasta saavat oikeasta Hurjasta-Fritzistä puhua. Tänään on kirvesmiehillä 'Joutsenessa' tanssiaiset. Tahtoisinpa nähdä kuka minut ajaa sieltä ulos!"

"Nyt olet taasen mies!" huusi Liebin Aatami, ja hurjaa laulua rallattaen läksi koko joukkue Joutsen kapakkaan.

5.

Vanha Benediktus -- jota tavallisesti sanottiin vain Diktukseksi -- seisahtui erään pienen talon eteen, kohotti yövartijatorvensa huulilleen ja puhalsi taloa tervehtiäkseen kauneimman toitauksensa.

Miellyttikö häntä tuo talo siinä määrässä, että hän puhaltaessaan ja ajan kulkua ilmottaessaan aina tähysti tuohon rakennukseen?

Kauniilta se kyllä näytti, varsinkin milloin, niinkuin juuri tänään, kuu sitä säteillään valaisi -- mutta kaikkein kauniimmalta milloin sen vieressä kasvava suuri heisipuu oli täydessä kukassa. Vanhalla heisipuulla ei ollut enää yhtään suoraa oksaa rungossaan, niin usein olivat pienet lintuset niillä laulaen keinutelleet.

Talon alla on pieni Zehnt-puro. Sen läheisyydessä kasvaa mitä ihanimmat putket ja huiluainekset, ja puron notkelmassa sekä pitkin sen rantoja pajupensaita, jotka leviävät molemmin puolin laaksoihin. Siellä on torninvartijalla vielä kädessään kolmisointuisen kellonsa vetonuora ja pajupensaikossa helähtelee usein lasten ilohuudot. Silloin hohtaa sininen puro aivan ruusunpunaiselta lasten ihon punerruksesta. Kirkkaalla säällä voi sinne nähdä aina Reickerin kirkontornin häämötyksen. Mutta näin kuunvalossa näkyy tuskin tamppimylly ja puimahuone. Ääniä kuuluu tänne vain vanhan Diktuksen yötorvi ja tuntihuudot sekä hiljainen viima vuoriltapäin, harvoin koiranhaukunta tai kovalla tuulella tamppimyllyn rattaiden kolina. Ja nyt juuri tällä hetkellä reipasta astuntaa, joka lähestymistään lähestyy, ja sen ohessa työntökärryjen pyörän sihinää märässä ruohikossa.

Heleija on jättänyt kuormansa naulasepälle ja rientää nyt taloaan kohti. Sillä tänne hän on jättänyt sisarensa lapsen vanhan Anna-Maijan hoitoon, jolle tuosta palveluksesta on luovutettu pienen talon yliskamari. -- "Anna-Maija koettaa kyllä parastaan ja pikku Liisusta hän pitää paljon, mutta hän tulee päivä päivältä kömpelömmäksi, ja mitä kaikkea voikaan tapahtua kuudessatoista tunnissa", ajattelee Heleija eteenpäin rientäessään.

Mitä lähemmäs tyttö tulee, sitä hiljemmin hän astuu. Hän jättää kärryt rakennuksen eteen, astuu pienen ikkunan luo ja koputtaa hiljan hiljaa. Lapsi varmaan jo nukkuu ja Anna-Maija kuulee paremmin kuin moni nuori. Niin onkin. Vanhus näyttäytyy.

"Nukkuuko hän? Onko kaikki hyvin?" kysyy tyttö.

"Hyvin, hyvin -- otahan tullessasi sukka aidan päältä. Vanha Sannakin sanoo että sille pitää antaa orvokkiteetä, muuten tuskat lisääntyvät."

Heleija otti sukan aidalta, nosti hiljaa kärryt talon tyhjän porraskarsinan katolle ja astui sitten huoneeseen, joka samalla oli tupana ja keittiönä. Sanaakaan virkkamatta hän otti uuninreunalta lampun ja kurkisti ovesta kamarin vuoteeseen, jonka keskellä pienokainen makasi kuin valkealle lautaselle maalattu ruusunnuppu. Sitten hän istuutui talon ainoalle tuolille.

Eukko kertoi päivän vaiheista. Lapselle oli taaskin puhkeamassa kaksi takahammasta.

"Sitähän minäkin", sanoi Heleija, "sitä se on viime öinä yskinyt. Mutta muuten on kaikki niinkuin olla pitää?"

"Niin kai, vaikka en ollenkaan ymmärrä tätä menoa. Saa kaikki hampaat yhteen kaikuun ja alkaa samaan aikaan kävellä -- muiden käyntiä se hidastuttaa. Mutta Diktus on jo puhaltanut kymmenen. Puita on uunin takana. Hyvää yötä, Heleija, nuku hyvin!"

Heleija valaisee hänelle ylisille vievät kapeat portaat, pienestä ikkunasta hohtaa kuunvalo. Alempana se heittää valoisia pilkkuja lattialle, portaille ja seinille. Heleija näkee, että saviseinässä olevat reijät, joista kuu niin häikäilemättä pilkistää, ovat yhä suurentuneet. "Onpa sade taaskin tehnyt pahojaan!" sanoo hän, menee tupaan ja istuu tuolilla vielä neljännestunnin, raskaita taloushuolia miettien. Talopahanen, niin kauniin näköinen kuin se olikin, oli kauhean huonossa kunnossa -- kenties se juuri sentähden oli niin soman näköinen.

Olkikatto näytti muutamin paikoin miltei läpikuultavalta, toisaalla se oli kasoihin kokoontunut. Talon ympärillä vallitseva puhtaus saattoi sen puutteet vielä räikeämpään valoon. Epätietoista oli, syleilikö tuo suuri heisipuu taloa niin kiinteästi peittääkseen sen puutteita, vaiko pitääkseen sen irralleen pyrkiviä osia koossa. Mikä tarkotuksena lienee ollutkin, se ainakin sangen vaillinaisesti saavutti tarkotuksensa. Sitten pikku Liisu ja hänen äitinsä, Heleijan sisar, siellä kaukana palveluksessa! Olihan siinä aiheita surullisiin mietteisiin.

Nousten ja esiliinaansa suoristaen sanoi hän: "Kunhan lapsi vain jää eloon ja tulee kunnolliseksi! Purossa on kyllin savea reikäin tukkeeksi. Ja entäs jos ei olisikaan! Olen terve ja voimakas, eivät suotta minua Heleijaksi nimitä. Menköön naimisiin kuka haluaa, ja surkoon itsensä kuoliaaksi kuka tahtoo, vaan minä en. Niin se on, ja sillä hyvä!"

6.

Gringel eli Goldener Ring, niinkuin tätä ravintolaa muualla olisi nimitetty, oli näöltään toisenlainen kuin Heleijan talopahanen. Sen ankariin piirteisiin ei säiden, tuulten eikä korkean ijän ollut onnistunut vielä piirtää noita mieltäkiinnittäviä merkkejä, mitkä olivat pajukossa piilevälle talolle ominaisia. Sen lisäksi se komeili pyylevänä ja mahtavana pienen kaupungin korkeimmalla kunnaalla, täydessä päivänvalossa kuin auringonkukka. Oikeastaan voi Gringeliä verrata paraiten omistajattareensa, Gringelin Walleriinaan, minkä nimen hän oli saanut siitä että hänen miesvainajansa oli ollut Walleri nimeltään.

Kohtalo on toisinaan leikkisä. Niinpä se nytkin asetti Gringelissä vastakkain istumaan kaksi naismaailman ruumiillista vastakohtaa, Gringelin Walleriinan ja suursepän emännän. Walleriina teki saman vaikutuksen kuin äyräittensä yli paisunut virta. Onnekseen ei sepän emäntä ole istuutunut hänen viereensä nahkasohvalle, silloin hän olisi auttamattomasti hänen lihavuuteensa hukkunut. Walleriinan vartalolla on siinä määrässä ulottavaisuutta, että sisään astuva vieras, joka ensin on näköelimensä hänen suuruussuhteensa mukaan sovittanut, tulee miltei kykenemättömäksi enää huomaamaan vastapäätä istuvaa sepän emäntää.

Grunden markkinoista on nyt kulunut noin neljä viikkoa. Siitä johtunee että yksikään niistä vieraista, jotka äskenmainittujen rouvien kanssa ovat kokoontuneet Gringelin ravintolatupaan, ei enää niitä muistele. Huone tekee yleensä paljoa kodikkaamman vaikutuksen kuin talon ulkopuoli. Siihen vaikuttaa varsinkin seinien ruskea laudotus. Pitkät pöydät ovat likistäytyneet sitä vasten niin lähelle kuin mahdollista.