Part 16

Fritz pelkäsi että Heleija katkaisisi hänen puheensa ja lopullisesti särkisi heidän välinsä. Hän tunsi rakastavansa tyttöä niin paljon, kuin mies voi naista rakastaa. Hän tunsi sen sitä selvemmin, mitä varmemmin hän luuli nyt puheellaan lausuvansa kuolemantuomion heidän yhteenliittymiselleen. Sitä enemmän hän hämmästyi, kun Heleija vaikeni puheen loputtuakin. Eikä hän voinut nähdä hänen kasvojaankaan, kun kuu oli peittynyt pilviin. Hän kuunteli hänen hengitystään, mutta tyttö ei hengittänyt tavallista kiihkeämmin. Odottiko hän ehkä että Fritz häntä kuitenkin vielä rukoilisi? Silloin tyttö oli erehtynyt. Fritz tiesi osottaneensa niin suurta kärsivällisyyttä kuin hänen mielestään oli miehen arvolle sopivaa. Ja tämän nuhdesaarnan hän oli velkaa sekä itselleen että tytölle. Sentähden hän myöskin vaikeni.

Heleija kääntyi lopulta hitaasti ja Fritz seurasi häntä. Koko kotimatkalla ei kumpanenkaan puhunut sanaakaan. Muori oli vielä ylhäällä, odottaen Heleijan kotiintuloa. Fritz sanoi hyvää yötä ja meni ylpeänä ja kuitenkin sydän ahdistusta täynnä työpajaansa.

Mutta ulkona kohosi yhä uusia kasteen virkistämiä heinänkorsia, siilit rummuttivat, yöperhoset liihottelivat, sirkat lauloivat, hamsterit riitelivät, kissat yhä ravistivat kastetta käpälistään. Jokainen huolehti itsestään. Pieni talokin hohti huolettomana. Vain heisipuu näytti aavistavan mitä tänä yönä aaltoili kahdessa rakastavassa ihmissydämessä. Siksi se kuin onnea toivotellen suhisi tavallista vienommin.

26.

Seuraavana aamuna oli koko Holderin talo jo aikaisin jalkeilla. Olihan nyt isännän vihkipäivä. Hän itse saapui jo auringon noustessa työhuoneestaan.

Morsianta vain ei näkynyt. Vihkiminen piti toimitettaman aikaisin. Mutta Holderin muori tapasi Heleijan vielä nukkumasta, kun hän korjasi tuolilta tytön eilisen puvun, pannakseen sijalle morsiusvaatteet. Liisullekin oli toimitettu juhlapuku. Pienokainen nukkui vielä vuoteessaan.

Fritz saattoi tuskin hillitä levottomuuttaan, kun neljännestunti kului toisensa perään eikä Heleijaa näkynyt. Muori huomasi hänen tilansa ja meni katsomaan. Mutta hän tuli säikähtyneenä takaisin, löi käsiään yhteen sanoen: "Oi sitä häpeää, sitä häpeää!"

Fritz ei kysynyt mitään. Hän käsitti ettei muori ollut tyttöä löytänyt.

"Ehkä hän on mennyt kaivolle", sanoi hän.

"Tätä minä olen pelännyt kaiken aikaa", jatkoi muori päivittelyään, "kun hän on tullut niin kummalliseksi. Koko yön kuulin hänen itsekseen nauravan. Voi että näin piti tapahtua pojanpojalleni!"

Fritz miltei suuttui: "Kyllä hän on siellä jossain", vakuutti hän, "kukapa tietää vaikka olisi kaappiin piilottautunut. Älkääkä siitä nyt melua pitäkö! Se olisi vain monelle mieleen. Eikä se kuitenkaan ole totta! Jatkakaa rauhassa askareitanne, muori! Vielä on neljännes tuntia aikaa, ja siihen mennessä Heleija on täällä."

Niin kävikin.

Mutta salpa oli kauvan koholla, ennenkun ovi avautui, ja ovi seisoi kauvan avoinna, ennenkun kukaan astui sisään. Ja Heleija, sillä hän se oli, olisi vielä jäänyt kynnykselle seisomaan, ellei muori olisi häntä tuonut sisään.

Fritzin oli sanomattoman vaikea peittää sisällistä riemuaan. Hän ojensi Heleijalle vaijeten kätensä, tuntien miten tytön käsi hänen kädessään vapisi.

Muori ei ymmärtänyt mitenkä hän oli kyennyt yksin pukeutumaan.

Heleija vastasi että vanha Anna-Maija oli käynyt häntä katsomassa ja silloin häntä auttanut.

"Missä hän on?" kysyi Fritz. "Onko hän ulkona? Tuokaa hänet toki sisään, muori!"

"Hän kävi silloin, kun olin kaivolla", vastasi morsian arasti, "sitten hän taas meni kotiinsa."

"Ja sinä sanot", tokasi Fritz, joka tajusi Heleijan ajatukset, "että me häpeämme sinua, kun sinä häpeätkin meitä."

Niin vähäarvoisena kuin Fritz pitikin omia vihkiäisiään, sitä suurempaa huomiota se herätti muissa. Kadunkulmat, joiden ohi morsiuspari kulki, vilisivät mustanaan väkeä. Kirkko oli niin täynnä kuin juhlapäivien jumalanpalveluksessa. Kun eivät varotukset olleet auttaneet, ryhdyttiin nyt ennustelemaan nuorelle pariskunnalle onnettomuutta sellaiset määrät, että siitä olisi ollut kymmenellekin jakaa.

Vaikenemme niiden suhteen ja vakuutamme vain, ettei luultavasti milloinkaan oltu kauniimpaa paria Luckenbachin kirkossa vihitty.

Morsian katsahti usein sulhaseen ja huulensa jo avautuivat ikäänkuin jotain sanoakseen. Mutta lopultakin hän kuitenkin vaikeni ja Fritzin kysyessä: "Mitä aioit sanoa, Heleija?" hän loi katseensa muuanne ja vastasi hiljaa: "Odotahan -- ei vielä."

Kun he toimituksen päätyttyä astuivat kirkosta ulos, piristeli kevyt pilvenhattara kuin ohuen hunnun läpi hienoja pisaroita, sirotellen morsiamen seppeleelle "kultaa", kuten kansa sanoo.

Nyt Heleija kuiskasi: "En tiedä soveltuuko se ja suostuisitko sinä siihen, mutta minä niin mielelläni kulkisin vanhan taloni ohi sinun luoksesi."

"Miksi sanot minun luokseni?" kysyi Fritz, suunnaten matkan Heleijan taloa kohti. "Vaan voithan sanoa: sinun luoksesi taikka myöskin meidän luoksemme. Kunhan vain joka kerta ajattelet että tahdot minun luokseni, kun tulet kylästä kotiimme, niin olen tyytyväinen."

Onnellinen päähänpisto saattoi Fritzin valitsemaan pienen kiertotien. Näin vähitellen eksyivät parjaajat heidän jäljiltään ja he saapuivat yksikseen kenenkään huomaamatta pienen talon kohdalle.

Tuskinpa on nähty kauniimpaa aamupäivää. Taivaalla ei ole ainokaista pilvenhattaraa ja vanhalla heisipuulla on lievän sadekuuron jälkeen kimalteleva hääpuku. Sen oksilla välkkyy tuhannet timantit, puu itse hymähtelee niin sydämellisesti ja sen siipien alla lepäävä talo hohtaa kuin itse morsian. Eikä puutu soittoakaan. Pieni laululintunen visertää oksalla onnellisen rakkauden ikuista säveltä ja kaksi autuasta sydäntä sykähtelee riemuiten. Sillä puutarhassa linnantien tuollapuolen morsian kallistaa hiljaa päänsä sulhasen rintaa vasten ja sanoo: "Täytyyhän minun se kuitenkin sinulle sanoa, Fritz, niin mielelläni kuin toivoisinkin, että sen sanomatta tietäisit."

"Ja vaikka tietäisinkin, niin kuulen sen niin halusta uudestaan vaikka tuhannesti", vastaa Fritz silmillään. Heleija tahtoo jatkaa, mutta katsoo ensin vielä kerran arasti ympärilleen, olisiko ketään lähistöllä, ja hänen silmänsä välttävät Fritzin katsetta.

"Minä olin typerä tyttö ja olen tullut yhä typerämmäksi, sensijaan että olisin viisastunut -- ja eilen olin kaikkein typerin. Sellainen olen ollut aina siitä asti, kun viimeksi täällä seisoimme. Mutta katso, eihän se olekkaan mikään pikku asia, kun kaikki yhtäkkiä muuttuu toiseksi eikä enää saa olla oma herransa -- varsinkin kun on köyhä tyttö, jolla ei ole mitään."

Hän vaikenee jälleen. Hänen vieressään keinuva tumma ruusu ennättää sillaikaa kysyä perhoselta: "Sanoppas, onko hän punaisempi kuin minä?" Tämä ei vastaa mitään, vaan istuutuu pavun kukalle, josta hän voi katsella tyttöä kasvoihin. Niistä on kokonaan kadonnut vanha Heleija. Yön aikana on täyteen teräänsä puhjennut se sisäisen tunne-elämän kukka, jonka nuppu tuona uniyönä aukesi.

Pajuissa puron rannalla humisee niin salaperäisesti.

"En ole sinulle vielä sanonut", morsian jatkaa, "miltä minusta silloin tuntui, enkä nytkään kykene sanomaan, vaikka tahtoisinkin. Kun tulit tänne puutarhaan, olin niinkuin en olisi sinusta ensinkään välittänyt, mutta jos olisit mennyt silloin, kun Liisu sinut huusi takaisin, niin luulen varmaan että olisin kuollut. Vihani miehiä kohtaan johtuu isävainajastani. Pienenä lapsena ollessani täytyi minun nähdä mitenkä hän löi äitiäni, niin että tämä monasti lyyhistyi maahan. Silloin kiersin käsivarteni äidin ympärille että lyönnit sattuisivat minuunkin. En ole voinut isää rakastaa, Jumala sen minulle anteeksi antakoon. Ja silloin päätin että naiminen tytölle on onnettomuus, ja sen jälkeen olen pilkannut miehiä milloin vain olen voinut. Sentähden kaduin heti, kun lupasin tulla luoksesi. Kun sitten jouduin taloosi, niin silloin vasta ymmärsin että sinä olit rikas ja minä köyhä. Sitä en ollut ennen ajatellut ja se minua painoi vielä enemmän. Olen tosin sittemmin huomannut, että sinä olet paljoa parempi ja järkevämpi kuin minä, mutta silloin olen kutistunut yhä pienemmäksi enkä ole voinut ajatellakkaan että sinä minua rakastaisit. Ei sinun pidä tulla kärsimättömäksi, että kerron sinulle kaikki näin sekaisin, sillä juuri näin sekaiset ovat ajatukseni olleet. Olin minä kerran tyytyväinenkin, silloin kun kuvittelin olevani sinua vahvempi, kun sinä niin rauhallisena kuuntelit noitten poikien jupinaa. Mutta silloin taas heti mieltäni kuohutti, että minun piti saada mies, joka olisi minua heikompi -- etten voisi sellaista miestä oikein pitää arvossa, niinkuin olisin kuitenkin niin mielelläni tahtonut. Silloin vasta käyttäydyin perin tyhmästi. Kun sitten kohotit kärryt ja näin, että sittenkin olit minua vahvempi, silloin palasi taas entinen pelkoni. Kaikkein tyhmin olin kuitenkin tuossa taloasiassa, jolla sinä niin hyvää tarkotit. Eikä se ollut ainoasti tyhmästi, vaan vieläpä huonosti tehty. Ymmärsin sen ja silloin jo olisin tahtonut siitä sinulle sanoa, enkä kuitenkaan voinut sanoa. Ajattelin niinkin ettet enää minua rakasta, kunnes suutuit ja aloit minua moittia. Silloin sydämeni riemusta sykähti, sillä vihastasi vasta oikein näin miten rakas sinulle olin. Nyt ymmärsin että olin ajatellut pelkkiä typeryyksiä ja että sinä olit minua parempi ja rakastit minua paljoa enemmän kuin ansaitsin, ja että minun pitäisi enemmän ajatella miten voisin olla sinulle hyvä, kuin mitenkä sinun pitäisi olla minulle."

Tyttö painoi vaieten päänsä pojan rintaa vasten ja Fritz huudahti riemuiten: "Nyt se on mennyt matkoihinsa se vanha Heleija, ainiaaksi on se paennut!"

"Mutta minun täytyy sanoa sinulle vielä jotain", jatkoi tyttö hetken päästä vitkastellen.

"Sano, sano!" nauroi Fritz. "Vanhasta Heleijasta ei pidä jäämän siekalettakaan!"

"Katsos Fritz", sanoi hän, "minä se myöskin silloin sinun huoneesi siivosin."

* * * * *

Jääköön kertomatta mitä hän vielä sanoi ja mitä toinen vastasi. Silloin alkanut sopusointu on jäänyt pysyväiseksi.

Yleinen mielipidekin on kokonaan muuttunut -- se on taas oikealla tolalla. Ei nyt enää puhuta pilkallisesti eikä anneta hyviä neuvoja, ja Holderin mummo kuulee taas yhtä hyvin kuin ennenkin. Hyviä neuvoja käydään nyt saamassa mestari Holderilta ja hänen vaimoltaan. Onpa hänet valittu raatimieheksikin ja kukaties hänestä tulee vielä pormestari. Walleriina-rouva ja muut arvokkaat rouvat ovat nyt Heleijan ystäviä, sillä tämäkin on nyt yksi heitä. Ja jos Heleija yhä sittenkin ajattelee "suurista rouvista" entiseen tapaan, niin ainakin yhdelle hän silloin tekee vääryyttä. Toisin sanoen itselleen. Hän itse on yksinkertainen ja vaatimaton. Vanha Anna-Maija, joka on Holderin talossa nyt Heleijan omille lapsille mitä aikaisemmin Liisulle, antaa emäntänsä uudelle asemalle suuremman arvon kuin tämä itse. Hän se nyt käyttää puheenpartta: "niin se on, ja sillä hyvä," kun Heleija itse on tuon hylännyt. Ja nuo sanat kuuluvatkin hänen hiljaisella äänellään lausuttuina hyvin merkillisiltä.

Reickerissä on Dotin emäntä kuollut, ja hän muisti testamentissaan sievällä summalla Heleijaa. Viimemainitun sisar on naimisissa, eikä hänestä enää ole kuulunut pahoja puheita.

Nuoren avioparin lapset eivät tosin yskivän kankurin ennustuksen mukaan revi kirkontornia sijoiltaan, mutta vanhemmat voivat heistä silti olla ylpeitä. Usein he leikkivät äitinsä uudestaan rakennetun talon ympärillä ja vanha heisipuu iloitsee, kun vanhemmat lapset kiipeilevät sen oksilla.

Heleija sanoo yhä vieläkin useasti, katsellessaan hyvinhoidettua talouttaan ja tyytyväistä miestään: "Olen toki iloinen, että omistat minut." Näin hän ei sano kehuakseen eikä Fritzkään sitä sillätavoin käsitä.

Me puolestamme lopetamme kertomuksen -- toivoen etteivät lukijamme olisi meihin kokonaan kyllästyneet -- vanhalle Anna-Maijalle nykyään kuuluvalla lauseparrella: "Niin se on, ja sillä hyvä."