Part 15

Nyt alkoi toinen komento kuin eilen. Ja mitä enemmän Heleija huomasi muorin ihailevan hänen voimiaan ja näppäryyttään ja siitä iloitsevan, sitä paremmin häneltä työ sujui. Eikä hän huolehtinut ainoastaan kotoisesta taloudesta, vaan saipa vielä aikaa ollakseen pitkät hetket niityllä heinänkorjuussa, ja siellä hän paraiten viihtyikin. Hän kuvitteli Fritziä veljekseen ja muoria äidikseen. Tämä taas otti lapsen hoitoonsa.

Näin sujuivat asiat päivä päivältä yhä paremmin, kunnes Fritz pyysi Heleijan määräämään, milloin he viettäisivät häitään. Tyttö oli tahallaan koettanut poistaa tuon ajatuksen mielestään. Hän käsitti kyllä, että ihmisten tähden siitäkin täytyi tulla tosi. Sovittiin siis, että häät vietetään kahdeksan päivän päästä.

Mutta siitä alkaen heräsivät Heleijan kaikki vanhat epäilykset. Hänen ahkeruutensa miltei yltyi, mutta siitä huolimatta hän piti jokaista viatonta sanaa moitteena. Silloin hän aina lohduttautui, ajattelemalla että hänellä vielä oli turva omassa talossaan. Kuitenkin hän ajatuksissaan moitti Fritziä siitä, että tämä niin vähän pyrki hänen läheisyyteensä. Fritz oli ahkerasti ulkosalla ja Heleijasta näytti, kuin hän ei olisi halunnutkaan olla Heleijan seurassa. Hän oli vielä huomaavinaan että häneltä jotain salattiin; milloin hän huomasi sen sällien, milloin oppipojan viittauksista, joiden piti jäädä häneltä huomaamatta. Niinkuin häntä olisi petetty ja myöty.

Sitten häntä loukkasi, ettei Fritz pyytänyt häneltä mitään palvelusta. Hän oli toisinaan vähällä tuoda pyytämättä jotain, piipun, päällystakin tai muuta sentapaista. Mutta jos Fritz kuitenkin joskus pyysi häneltä jotain, erikoisesti sanojaan sovittelematta, punastui Heleija koko kasvoiltaan siitä, että tämä jo tahtoi esiintyä hänen käskijänään, ja hän purki kauppansa Fritzin kanssa miltei joka päivä, uhaten paeta takaisin omaan mökkiinsä. Sitten hän jälleen katui ja suuttuneena itseensä sanoi Fritzille: "Olette oikeassa, minä en sovi tällaiseen taloon, en voi olla teidän mieliksenne." Siihen Fritz vastasi: "Ei ole mieleemme juolahtanutkaan, ettet tänne sopisi. Sen tiedät itse varsin hyvin. Mutta sinä käyttäydyt kuin pelkäisit taivaan päähäsi romahtavan. Se ei ole muuta kuin noita kuumehoureitatasi. Sinä itse teet kaikki nuo syytökset itseäsi kohtaan, vaan emme me. Minä en sinua pakota mihinkään enkä pyydä sinulta milloinkaan muuta kuin mitä mielelläsi teet."

Heleija tunsi silloin että Fritz oli oikeassa. Hän tunsi hänen rakkautensa ilmenevän kärsivällisyytenä, mutta se vain kiihotti hänen suuttumustaan itseensä ja samalla hänen ärtyisyyttänsä.

24.

Syntyipä hyvässä Luckenbachissa aika hälinä, kun saatiin tietää että Holderin Fritz aikoi ottaa Heleijan vaimokseen. Kysyttiin ja ihmeteltiin ja taasen kysyttiin ja ihmeteltiin. Samoinkuin ennen Heleijaa, kiusattiin nyt Fritziä ja Holderin muoria hyvillä neuvoilla, varotuksilla ja ennustuksilla.

"Sinä voisit kosia jokaista Luckenbachin tyttöä", sanoi joku Fritzille. "Ja täällä on rikkaitakin tyttöjä yllin kyllin. Walleriina-rouvakin on miltei myöntänyt, että jos tulisit heille, et kieltävää vastausta saisi. Eevalla on sekä rahaa että tavaraa. Mikset sitten yhtä hyvin tuota kultalintua ottaisi?"

Silloin Fritz sanoi vain: "Niin, rikkaus on kyllä huomattava seikka ja Walleriina-rouva on mahtava rouva." Siihen tapaan jatkui keskustelu, kunnes toisella ei lopulta ollut enää mitään sanomista.

Holderin muorilla oli toinen tapa läpäistä tällaiset keskustelut.

Hän oli aina ollut jonkun verran kuuro. Jos joku sanoi hänelle: "Tuollaisen köyhän tytönkö teidän Fritz nyt ottaa?" niin vanhus vastasi esimerkiksi: "Ettenkö ota? Kyllä, kyllä minä olen lääkkeitä ottanut ja lääkärissä käynyt, mutta ei se vain näy auttavan."

"Te ymmärsitte minua väärin", sanoi silloin varottaja kovemmalla äänellä: "Tarkotan tuota Heleijaa."

"Niin juuri", nyökäytti muori päätään, "helisee ja kumisee, niinkuin aina kelloja soitettaisiin."

Silloin jatkoi toinen huutaen, käsiä ja jalkoja huitoen: "Ette vieläkään minua ymmärtänyt, tarkotan tuota Fritzin naimahuumetta."

Muori nyökäyttele päätään: "Huonompaa, paljon huonompaa toisinaan! Oikein ihmettelen kuinka, tänään kuulen näinkin hyvin."

"Onpa tuokin kuulemista", arveli toinen heittäen yrityksensä sikseen.

Ihmisten puheet eivät olisi muorin mieltä muuttaneet. Sitä enemmän siihen vaikutti Heleijan kummallinen käytös.

"Ajattelehan, Fritz, tarkoin mitä teet", hän toisinaan sanoi pojanpojalleen. "Olen aina toivonut Heleijaa sinulle ja luullut hänen sinulle sopivan. Mutta niinkuin nyt näyttää, alkaa asia minua pelottaa. Ja se näkyy tulevan yhä hullummaksi, mitä enemmän häät lähenevät -- mitä sitten niiden jälkeen!"

"Älkää te muori olko millännekään", vastasi Fritz. "Tekisi minunkin toisinaan mieleni tarttua asiaan, mutta se vain pahentaisi eikä parantaisi. Katsokaahan, tuo kaikki on sitä vanhaa Heleijaa, joka vielä hänessä taistelee viimeistä taisteluaan. Sellainen vanha Fritz, tai olkoon minun puolestani vaikka vanha Aatami, on jokaisessa ihmisessä, ja se on kuoletettava. Ja tiedän kokemuksesta että vanha Fritz minussa elämöi kauheasti, nähdessään että hänen lähdöstään tulisi tosi. Olkaa te, mummo, vain niinkuin tähänkin saakka."

Mutta Fritziä itseäänkin kohtasivat kiusaukset -- kiusaukset entisten toveriensa puolelta.

Se seikka, että hän oli antanut tytön työntää itsensä puroon, oli avannut nuorukaisten silmät huomaamaan, että he olivatkin erehtyneet hänen luulotellun voimansa suhteen. Kukaan ei ollut koskaan todenteolla häntä koettanutkaan vastustaa, koska sitä oli luultu joka tapauksessa turhaksi. Mutta nyt oli nainen hänet pistänyt puroon kuin huvikseen vain. Siinä tuo pelätty ja ihailtu voima!

Nuo puheet tietysti joutuivat Fritzinkin korviin. Ja ne koskivat häneen yhä kipeämmin, mitä enemmän hän tunsi terveytensä palaavan. Oli hetkiä, jolloin hän katui lupaustaan ettei enää milloinkaan ravintolassa ryhtyisi käsikähmään. Ja eräänä päivänä hän joutui suorastaan koetukseen.

Hän käväsi nyt ensi kerran Grunden markkinain jälkeen julkisessa huvitilaisuudessa. Heleija oli mukana, ja kaunista oli nähdä nuo kaksi kookasta, kukoistavaa vartaloa siistittynä ja juhlavaatteissa rinnakkain kulkevan ampumaradalle. Jo kaukaa soitto kaikui heitä vastaan.

Heleijan rinnassa riehui omituinen taistelu. Sen seikan että hän sai olla kauneimman pojan pyöritettävänä tansseissa, olisi luullut tytön mieltä hyvittävän. Mutta ihmistenhän täytyy sanoa: "Katsokaa, tuolla tulee se, joka on pilkannut miehiä ja niitä tyttöjä, jotka ovat miehelään menneet. Ja nyt hän menee itse. Se on siis ollut pelkkää kateutta." Vaistomaisesti hän kulki koko ajan Fritzistä niin loitolla kuin suinkin ja käyttäytyi yleensä niinkuin hän ei olisi hänen seuraansa kuulunutkaan.

Tanssisalin viereisessä ravintolahuoneessa oli enää vain yksi pöytä vapaana. Fritz istuutui sen ääreen, käskien tuoda jotain juotavaa. Heleija istuutui pöydän toiseen päähän. Hän ei juonut tippaakaan eikä ollut Fritzistä tietävinäänkään.

Muitten pöytien ääressä juotiin sitä enemmän. Joka suunnalta alkoi kuulua äänekkäitä pilapuheita. Suurisuisin kaikista oli Liebin Aatami. Jokaista sutkausta seurasi ensin puoleksi hillitty nauru, mutta kun Fritz pysyi rauhallisena, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, niin kaikui yhä äänekkäämpiä naurunremahduksia.

"Olisipa hauskaa tietää miltä Zehnt-purossa makaaminen tuntuu!" nauroi Liebin Aatami.

"Minä puolestani luulisin siellä olevan hyvinkin pehmeätä!" sanoi toinen toisesta pöydästä.

"Ja vilpoista", lisäsi joku nurkassa istuja. "Kukapa sentään viitsisi antaa itseään siellä virutella!" nauroi taas Liebin Aatami.

Fritz nousi istualtaan. Kun tuo kookas, uhkea vartalo suoristui, tuntui nuorukaisista ikäänkuin vanha pelko olisi jälleen palannut. He pidättelivät hetkisen jännitettyinä henkeään. Heleijan ruskeat silmät taas kerran loistivat ilosta ja ylpeydestä. Mutta ulkona oli juuri alkanut uusi tanssi. Fritz oli vain noussut viedäkseen Heleijan vähän pyörähtelemään. Pilkkakirveet hengittivät jälleen keveämmin, mutta Heleijan poskilla vuorottelivat valkoiset ja tummat täplät. Ja morsiusparin ulosastuessa kaikui jälleen heidän takanaan ilkkanauru.

Oven luona tyttö riistäytyi irti Fritzin käsivarresta, sanoen hiljaa mutta kiivaasti: "Minä menen kotiin. Voit jäädä, jos tahdot. Sinä kai mielelläsi kuuntelet tuommoisia puheita."

Aivankuin näkymätön käsi olisi ravistanut Holderin Fritziä. Sitten hän, painaen kädellään rintaansa ikäänkuin estääkseen liian rajun äänen sieltä tunkeutumasta, kuiskasi: "Sinäkin vielä yllytät, vaikka sinun pitäisi pikemmin auttaa minua itseäni hillitsemään."

Heleija nauroi puolittain kiukuissaan, puolittain ylenkatseellisesti: "Etpä ole apua tarvitsevan näköinen. Olethan tiedämmä Vahva-Fritz, ja kykenet kai itse itsesi hillitsemään. Mutta nyt minä menen -- minua ei pidätä kukaan, ja sillä hyvä."

Fritz puristi molemmin käsin rintaansa. "Tämä on koetus", puheli hän itsekseen. "Ja ellet voi pysyä aisoissa, on koko mielenmuutoksesi pelkkää nulikkamaisuutta. Mutta sinun on pysyminen alallasi, vaikka itse paholainen Heleijaa riivaisi. Hänen pitää nähdä, ja kaikkien muiden samoin, ettei hurjuus ole miehuutta". Sitten hän kääntyi Heleijan puoleen niin rauhallisena, että tyttöä harmitti: "Jos tahdot mennä, niin maksan ja menemme sitten yhdessä."

"Voin yksinkin mennä, en pelkää!" vastasi Heleija.

"Sinun on tarpeetonta ivailla", sanoi Fritz. "Olen tuon salin tyhjentänyt ainakin kaksikymmentä kertaa, ja sinä itse olet minua siitä moittinut. Mutta kun sinä nyt moitit minua siitä, etten tällä kertaa tee samoin, niin voin sinulle vakuuttaa, etten ole milloinkaan ennen ollut niin voimakas kuin juuri tällä hetkellä."

Ulkona Fritz tapasi ampumaradan isännän. "Sanokaa pojille siellä sisällä, että saapuvat huomenillalla minun puutarhaani. Silloin on vihkipäiväni aatto, ja te voitte sinne lähettää pari ankkuria olutta."

Isäntä meni ravintolaan ja Fritz ja Heleija saattoivat vielä pyssynkantaman päässä kuulla nuorukaisten riemuhuudot kutsun johdosta. Pojat tietysti tulkitsivat asian siten, että Fritz jälleen tahtoi pyrkiä heidän seuraansa.

Mutta Heleija oli ylpeämpi ja katkerampi kuin milloinkaan ennen. Ja kun hän kohteli Fritziä kuin pientä lasta, tahtoen häntä auttaa ojien yli tai kysyen oliko hän loukannut itsensä, tai eikö Heleija saisi häntä hillitä ettei hän tekisi mitään pahaa kivelle, johon sattui kenkänsä kolauttamaan, niin pitipä Fritzin oikein tarttua kaulukseensa pitääkseen kuohuntansa aisoissa.

Muori-rukka ei sinä päivänä ymmärtänyt entisenkään vertaa mikä Heleijaa oikein vaivasi.

25.

Yö kului, vihkiäisaatto valkeni. Heleija oli koko päivän yhtä kierolla tuulella kuin edellisenä iltanakin. Itsekseen hän tuumi, että hän voisi vielä sinä päivänä paeta omaan mökkiinsä. Ja seuraavana aamuna jo ennen auringon nousua hän lähtisi Liisun kanssa.

Kutsutut nuorukaiset saapuivat kaikin ja hämmästyivät nähdessään vieraina myöskin seudun vanhemmat taistelupukarit, jotka aikaisemmin olivat Fritzin kanssa kilpailleet ruumiin voimista. Fritz ja hänen kisällinsä olivat maahan lyödyistä paaluista ja niiden päälle asetetuista laudoista muodostaneet tilapäisiä istuimia ja pöytiä. Olipa hupaista istua varjoisessa puutarhassa oluthaarikoiden ääressä.

Ei aikaakaan, niin alkoi sinkoilla kiihotussana toisensa perään. Fritz saattoi tuskin pitää loitolla kaikkia niitä, jotka häntä haastoivat leikillä kanssaan painimaan. Turhaan hän heille saneli uuden uskontunnustuksensa: se joka on vahva, kiittäköön Jumalaa ja käyttäköön voimiaan työhön. Vaatijat kävivät vain yhä tunkeilevimmiksi. Heleija oli pahimmillaan. Silloin Fritz teki ehdotuksen että odotettaisiin ainakin poislähtöön saakka. Ja siihen lopulta, vaikka vastahakoisesti, suostuttiin.

Mutta juuri, kun innokkaimmin pakistiin ja juotiin, ilmestyi vieraiden keskelle Fritzin vanhin sälli puettuna Heleijan vanhoihin vaatteisiin, jotka hän jotenkuten oli onnistunut itselleen sieppaamaan. Hän sanoi kotimatkalla Zainhammerista kärrynsä tarttuneen pehmeään liejuun puron luona ja kysyi eikö kukaan läsnäolijoista kykenisi niitä irrottamaan.

Kaikki nousivat paikoiltaan iloisina noin oivallisesta voimankoetuksesta. Ainoastaan Fritz näytti tyytymättömältä pitojen häiriytymisestä. Hän kehotti vieraitaan jäämään ja heittämään tuon ilveilyn sikseen. Mutta hänen kehotuksensa eivät tepsineet ja puoleksi vastahakoisesti hän lopulta seurasi heitä itsekin purolle. Siellä oli todellakin raskaasti kuormitetut työntökärryt pehmeään maahan vajonneina.

Jokainen olisi tahtonut ensimäisenä voimiaan koetella. Ja kun ei muuten sovittu, niin ratkaistiin arvalla kunkin vuoro. Fritz yksin jättäytyi leikistä eroon.

Nyt alkoi aivan samallainen näytelmä kuin Grunden markkina-iltana Reickerin ravintolan luona. Nähtiin oikea mallivalikoima voimakkaita liikkeitä ja pontevia asennoita. Yhtä voitollisesti hymyillen kuin moni riensi koetukseen, yhtä suuttuneena ja sadatellen hän siitä luopui, etsien lohdutusta muiden samantapaisesta kohtalosta.

Näky ei varmaankaan Fritziä huvittanut. Hän meni jälleen pitopaikalle.

Jo olivat kaikki vieraat menestyksettä koetelleet voimiaan ja kaikki he olivat yksimielisiä siitä, että kärryjä riivasi salaiset noitatemput. Niitä ei saisi liikkeelle yksikään elävä sielu, olipa hän miten vahva tahansa. "Kenties", nauroi Heleija, joka oli riemuiten katsellut noita turhia ponnistuksia, "ovat kärryt siten noidutut, ettei niitä saa liikkeelle muu kuin joku nainen." Kaikki kehottivat häntä koettamaan, saadakseen vielä kerran nauraa jonkun tappiolle.

Heleija meni tanssien kärrynaisojen väliin. Hän muisteli miten viimein oli vienyt voiton räätälistä, kankurista ja sepästä. Mutta kärryt olivatkin raskaammat kuin hänen silloisensa. Ja vaikka hän onnistui vähän paremmin kuin toiset, niin että sai ne jonkun verran liikahtamaan, ei hän kuitenkaan voinut niitä paikoiltaan työntää.

Sillä välin Liebin Aatami ja muutamat muut toivat Fritzin jälleen paikalle.

"Siinä toinen kuin toinenkin", huusi Liebin Aatami. "Olemme kaikin joutuneet naurun alaisiksi ja, sinä, Fritz, saat tehdä seuraa."

"Niin", huusi toinen, "ettet enää tämän jälkeen voisi prameilla, että olisit sen kyllä tehnyt, jos vain olisit tahtonut."

Turhaan Fritz vastusteli. "Mitähän hyötyä siitäkin olisi? Jos saan nuo kärryt liikkeelle tai en, niin en sen vuoksi ole rahtuakaan parempi tai huonompi kuin olen, ettekä te muutkaan!"

"Olisitpahan vaan!" sanoi Liebin Aatami. "Silloin sanottaisiin että kaikki muut olivat nulikoita, paitsi Holderin Fritz yksin mies."

Toinen arveli: "Nyt alan uskoa, että Fritz on itse pannut toimeen tämän pelin, saattaakseen meidät naurun alaisiksi."

"Koetanko?" kysyi Fritz Heleijalta, joka seisoi hänen vieressään.

"Et!" vastasi tämä suuttuneesti.

"Eihän siitä sen pahempaa kuin että joudun naurun alaiseksi", sanoi Fritz. "Ja siitä ei voi kukaan minua moittia, koska kaikki ovat samassa kadotuksessa."

"Mutta minä en voi sitä kärsiä!" vastasi Heleija vielä suuttuneempana. "Sinulle he eivät saa nauraa."

"Hän on sen itse pannut toimeen!" huutavat kaikki yhtaikaa. "Mutta hänen täytyy itsekin koettaa, muuten hän ei ole rehellinen mies."

"Niinkö luulette?" sanoi Fritz. "Laskehan minut, Heleija -- ehkä he eivät naurakkaan!"

Samassa Fritz oli jo aisojen välissä.

Suut, jotka jo olivat auenneet naurunrähähdykseen jäivät ihmetellen selkoselälleen, kun kärryt todellakin kohosivat. Ja kun Fritz lisäksi työnsi ne rinnettä ylös aina puutarhan aitauksen sisälle, niin suut yhä enemmän ammottivat tai puhkesivat hämmästyksen huudahduksiin.

Fritziä näytti heidän hämmästyksensä liikuttavan yhtä vähän kuin hän oli heidän nauruaan pelännyt. Ylös tultuaan hän heitti kärryt sikseen sanoen: "Olen tehnyt mielenne mukaan, älkää päästäkö olutta väljähtämään."

Kaikki istuutuivat harmista, häpeästä ja ihmettelystä vaieten. Painikilpailusta ei sinä iltana enää kuulunut sanaakaan. Sitä äänekkäämmin kaikuivat entiset ylistykset Vahvan-Fritzin kunniaksi.

Mutta Fritziä se ei huvittanut rahtuakaan. "Heittäkää nuo tuhmuudet", sanoi hän.

Mutta morsian istui vaieten ja valkoiset ja tummat pilkut vaihtelivat hänen poskillaan.

Kun kaikki olivat lähteneet ja Fritz tahtoi hänet kanssaan kotiin, riistäytyi tyttö irti. "Nytkö jo alotat?" sano hän pidättäen vaivoin kiukunitkua. "Mutta minä en olekkaan samallainen kuin äitini, enkä tyydy mihin hyvänsä. Nyt noudan Liisun ja ensi yön nukun omassa talossani -- tee sinä mitä tahdot. Niin se on, ja sillä hyvä."

"Omassa talossasi et voi nukkua", sanoi Fritz hämmästyneenä. "Ja Liisukin on jo levolla. Ethän voi häntä unesta herättää. Minä en sinua pidätä, mutta sinä tiedät itsekin että minuun koskee, jos menet. Sen vuoksi voisit vielä tämän yön nukkua muorin luona. Ja jos haluat, niin voisimmekin vaikka kävellä taloasi katsomaan, koska olen joka tapauksessa aikonut viedä sinut sinne huomisaamuna ennen vihkimistä."

Tyttö ei vastannut mitään, mutta alkoi heti astua edellä taloaan kohti. Hän ikävöi sitä, koskei ollut edes nähnyt sitä neljääntoista päivään. Fritz, jonka mielessä toivo alkoi uudelleen elpyä, seurasi vaieten.

Oli muuan noita penseitä kesäöitä, jolloin luulisi voivan kuulla ruohon kasvavan. Helteen painamat heinänkorret nostavat yökasteen virkistäminä jälleen päitään. Yön pehmeään viittaan kääriytyneinä kiiruhtavat elävät olennot maatamyöten tai hiljaa ilman halki lentäen. Yöperhoset rientävät kömpelön kohteliaasti kukkien luo, sirkat lävistävät terävällä sirinällään yön mustat korvat. Ruohikossa astelee kissa, ravistaen joka askeleella ylhäisesti kastetta korkeallenostetusta käpälästään.

Kaikesta tuosta ei meidän eteenpäin rientävä parimme huomaa mitään. Vihdoin he saapuvat pajukkoon, ja siihen Heleija äkkiä seisahtuu. Tuolta, missä hän tiesi talonsa seisovan, loisti yön hämärässä jotain helakkaa. Eihän se voinut olla hänen vanha harmaa talonsa. Mutta mikä se muutenkaan olisi?

Mutta Fritz hymyilee niinkuin se, joka tietää toista hämmästyttävän salaisuuden. Hän kiiruhtaa Heleijan edelle, voidakseen tytön kasvoista lukea mitä hänen mielessään liikkuu.

Olihan se hänen talonsa! Eikä sittenkään. Ulkopiirteet olivat samat, mutta ei mitään, mikä olisi osottanut sen viime sateen aikaisia surullisia vaurioita. Se ei enää riippunut runneltuna kallion kupeessa, vaan seisoi upeasti suoraharjaisena. Mitä lähemmäs Heleija tuli, sitä enemmän uutta hän huomasi. Kadonnut ei ollut ainoastaan seinään syntynyt aukko, vaan koko tuo vanha seinä. Sen sijalla näkyi punaisenhohtava tiiliseinä ja kaiken kukkurana kevyt tiilikatto.

Tyttö seisoi hetkisen kuin kivettyneenä. Sitten hänen silmistään puhkesi kyynelvirta. Hän väänteli käsiään ja huusi uudestaan ja yhä uudestaan: "Oi minun vanha, hyvä taloni! Oi minun vanha, hyvä taloni!"

Ensin Fritz arveli itsekseen: "Nyt hyvästi sinä vanha Heleija! Nyt sinun on pakostakin lähteminen!" Mutta kun tyttö ei laannut vaikeroimasta, silloin hänkin tuli pahoille mielin ja miltei katui tekoaan.

"Mutta, Heleija", sanoi hän viihdyttäen. "Onhan tuo yhä vielä sinun vanha talosi, vaikka sillä onkin uusi takki. Sisästä se on aivan sellainen kuin se on ollutkin. Ja vanha heisipuu ei ole kadottanut ainoatakaan oksaa. Olen sitä itse varjellut kuin omaa veljeäni. Eikä sieltä ole hävinnyt leppälinnun pesäkään."

"Ei", sanoi tyttö, "minun taloni se ei enää ole! Tuo ei minulle kuulu. Olin ajatellut että kun kävisi hullusti, niin palaisin vanhaan talooni, ja nyt ei minulla sitä enää olekkaan. Nyt ei minulla enää ole mitään. Nyt voin lähteä maailmallekin."

Fritzin kädet jo lähenivät takin kaulusta, kun hän vastasi: "En tosiaankaan tullut ajatelleeksi että käsittäisit asian tuolta kannalta. Eikä se ole oikein, sillä tiedät hyvin että olen sen tehnyt rakkaudesta."

"Aivan niin", sanoi Heleija, "että voisit oikein minua kiusata, kun ei minulla enää ole mihin mennä! Sentähden sen olet tehnyt."

Fritz puheli itsekseen: "Tuo on se vanha Heleija, mutta ole sinä mies!" Ja hän jatkoi tyttöön kääntyen: "Sen toki ymmärrät, ettei talo olisi sille kannalle voinut jäädä. Ensi sade olisi sen kokonaan luhistanut."

"Ymmärrän", sanoi Heleija yhä suuttuneemmin, "että häpesit talon köyhyyttä ja kurjuutta. Sinun piti näyttää että olet rikas. Minä yksin en ole tuntenut köyhyyttäni; mutta sinun piti vielä ottaa taloni, että oikein tuntisin sinun olevan rikkaan ja minun köyhän."

Fritzin oli vaikea itseään pidättää. Hän sanoi itsekseen: "Jään lähtiessä on aina ryskettä, sitten kaikki tyyntyy. -- Usko minua, Heleija! Jos olisin taloasi hävennyt, niin olisin antanut sen luhistua paikkaansa."

"Sano sinä", huusi Heleija yhä suuttuneemmin, "mitä tahdot, kyllä minä näen että tahdot minusta päästä. Mutta minä en ole niitä, jotka odottavat kunnes sanotaan nyt voi mennä. Ja minä menenkin, kun jo olet talonikin ottanut. Mikähän sinä luulet olevasi? En tarvitse ketään, en ainakaan sinua. Tee mitä tahdot, minä teen niinkuin minä tahdon. Niin se on, ja sillä hyvä."

Fritz oli jälleen puristanut nyrkkejä rintaansa vasten. Hän näki nyt että tuo vanha Heleija halveksi kaikkia lempeitä keinoja. "Käyköön miten hyvänsä, ei auta. Nyt ei ole kysymys kuumehoureista, vaan miehenkunniasta, ja se on pystyssä pidettävä." Näin hän tuumi itsekseen, ja alotti:

"Minäkö luulen olevani jotain? Entäs sinä, mitähän sinä luulet olevasi? Sanonpa sen sinulle. Sinä olet typerä tytönletukka, joka et itsekkään tiedä, mitä tahdot. Köyhyys ei ole häpeäksi, kun ei itse ole siihen syypää, mutta se ei myöskään ole mikään ylpeilemisen aihe, niinkuin sinä näyt käsittävän. Sinä näyt arvelevan, että itse ylpeys on hyve, ja sitten sinä ylpeilet siitä että olet ylpeä. Vai ylpeiletkö siitä, että olet voimakas ja työkykyinen? Vaikka olisit kuinka voimakas, niin hevonen on kuitenkin kuusi kertaa sinua voimakkaampi, ja voi olla kuusi kertaa sinua ylpeämpi. Ihminen tunnetaan siitä, että hänellä on järki, mutta sinulla ei ole järkeä paljoa enemmän kuin hevosellakaan, muuten et olisi niin ylpeä. Järki käskee meidän pyrkimään tullaksemme siksi, kuin meidän pitäisi. Mutta siinä ei ole järkeä rahtuakaan, että joku pyrkii vasten virtaa ja kuvittelee olevansa yksin viisas ja koko muun maailman vähämielisen, ja on sitä ylpeämpi kun ei virta käänny hänen mukaansa.

"Sinä luulet tekeväsi hyödyllistä työtä, kun muokkaat ja puhdistat perunamaata, mutta itseäsi et muokkaa ensinkään, vaikka rikkaruohoihin tukehtuisit. Sinä soimaat peltoa rikkaruohojen tähden, mutta oman luontosi pellossa kasvavista rikkaruohoista sinä ylpeilet. Sinä halveksit miehiä ja naineita naisia, mutta jospa oikein ymmärtäisit mitä merkitsee miehenä ja vaimona oleminen! Silloin et halveksisi, vaan pyrkisit tulemaan hyväksi vaimoksi. Olen tähän saakka kärsinyt sinun kuumehoureitasi, koska olen luullut että itse niistä luopuisit. Mutta nyt näen että ne yhä sikiävät, mitä kärsivällisempi olen. Sinun pitää voida minua kunnioittaa. Ja minä tahdon sinua kunnioittaa, sillä en sinua rakastaisikaan, jos en välittäisi siitä minkälainen olet. Minä en pakota sinua liittymään minuun, mutta minä en myöskään kerjää sinua itselleni. Talo tuossa on sinun, voit jälleen mennä sinne, voit tehdä mitä tahdot. En ole tahtonut mieltäsi pahottaa enkä tahdo vastakaan, mutta jos menen naimisiin, niin tahdon myöskin olla miehen sijalla. Nyt tiedät ajatukseni tästä asiasta, ja myöskin sinusta. Voit päättää mielesi mukaan. Niin se on, ja sillä hyvä."