Part 14

"On ollut kerran ja on yhä vieläkin -- sentähden lähdet täältä tiehesi! Ei se ole aina huono, jota ihmiset huonoksi huutavat."

Sisar aikoi vastata samalla äänellä. Häntä harmitti että alakynnessä oleva vielä tahtoi esiintyä siveystuomarina. Sitäpaitsi hän oli vanhempi. Mutta hän sai enää vaivoin sanotuksi: "Ja sinä muka et ole sellainen!"

"Sanon vielä kerran", jatkoi Heleija, "että äitivainajan ei ole tarvinnut koskaan minua ja minun tekojani hävetä. Siksipä nauran kaikille ihmisten puhelle."

Sisar koetti koota kaiken uhmansa tunkeutuakseen väkisin lapsen luo. Hän tahtoi sitä suudella. Tyttönen huusi ja kurotti käsivarsiaan Heleijaa kohti, joka otti hänet syliinsä ja pyyhkäsi vaistomaisesti kädellään sisaren koskettamia kohtia.

"Ja minä sanon", uhkaili Heleija, "että lapsesta pitää tulla kunnollinen. Nyt mene tiehesi, äläkä palaja ennenkun olet jälleen tullut kunnialliseksi, niin että lapsikin suostuu sinuun ja sinä voit siihen koskea. Kun minä olen ottanut sen hoitaakseni, jotta siitä tulisi hyvä ihminen, ja raadan sen tähden yötä päivää, niin sanovat ihmiset että se on minun lapseni. Sinun pitäisi voida todistaa että minä en ole sellainen kuin ihmiset sanovat, mutta sinun mielestäsi olisi hauskaa, jos kaikki olisivat niinkuin sinä, ettei sinunkaan tarvitsisi ajatella parannusta. Ja nyt -- tunnet minut siksi hyvin, että tiedät että sinun on paikalla meneminen. Jos tulet takaisin kelpo ihmisenä, tahdon olla sisaresi ja tämä olkoon lapsesi. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Sisar yritti vielä kerran pyrhistäytyä ylpeäksi, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hän seisoi hetkisen neuvottomana, voimatta kestää Heleijan katsetta. Sitten hän heitti viimeisen silmäyksen lapseen ja teki lähtöä. Lieneekö mieleensä johtunut muisto onnellisemmista ajoista -- kyynel vierähti hänen silmäänsä ja hän ojensi tarjoten Heleijalle kätensä. Mutta tämä ei antanut omaansa, vaan sanoi ainoastaan: "Jos jälleen tulet kunnialliseksi, niin voit palata."

Sisar yritti nauramaan, mutta ei kyennyt. Hetkisen päästä hän oli hävinnyt viidakkoon.

Heleija sulki kamarinsa oven, antautuen täysin tunteittensa valtaan. Hänen ylpeytensä oli nyt perin pohjin kukistettu ja hän tunnusti itselleen: "Yksinäinen nainen on maailman kurjin olento! Vaikka hänen käsivartensa olisivat kuinka vahvat, niin se ei voi häntä suojella panettelua vastaan. Heikoinkin mies on hänen rinnallansa väkevä. Mies voi lyödä nyrkkiä pöytään ja vaatia tilille sen, joka häntä kohtaan käyttäytyy huonosti. Ja kuitenkaan ei hänen kunniaansa voi kukaan loukata niin syvästi ja pysyväisesti kuin naisen, jopa loukata pelkällä katseella tai ajatuksella!"

Mihinkä hänen nyt tulisi ryhtyä? Kerjätäkö työtä? Sitä hän ei voi. Mieluummin kuolla! Talo, hänen viimeinen turvansa, on luhistumaisillaan. Ja mitä on lapsesta tuleva? Voiko hän sitä edelleen hoitaa ja kasvattaa kunnon ihmiseksi? Jos hän kuolisi, mitä silloin tulee tuosta pienokaisesta, jota ei kukaan rakasta? "Lopultakin olisi parasta, kun sekä sinä että lapsi jättäisitte maailman, jossa teistä välttämättä tahdotaan tehdä huonoja ihmisiä."

Yhä houkuttelevammin kohisee ulkona puro, niin pontevasti kuin vanha heisipuu pyrkiikin sen ääntä vaimentamaan. Yhä houkuttelevammalta kuvastuu hänen mielessään se piilokas paikka, jossa hän vielä viimeksi tänä aamuna oli uinut. Koko päivän on hän ajatuksissaan kuullut sen kohinan, ikäänkuin se olisi huutanut häntä luokseen. Miksi? Nyt se hänelle selveni. Ja Fritziin -- joka kenties paraikaa Gringelin Eevan kanssa häntä pilkkailee -- täytyy tuon tapauksen kovasti koskea. Hänen täytyy ajatella Heleijaa joka kerta, kun hän on vannepajuja hakemassa; jokainen vanne hänen höyläpenkillään on häntä muistuttava paikasta, missä kauneimmat pajut kasvavat ja missä ... hänen päätänsä huimaa. Hän tempaa Liisun lattialta syliinsä, tehden raivokkaan päätöksen. Pienokainen käsivarrellaan hän kääntyy ovea kohti. Silloin lapsi huomaa kasvatusäitinsä ja tahtoo leikkiä hänen kanssaan, se lyö riemuiten pienet kätösensä yhteen. Hän laskee lapsen jälleen lattialle, vaipuen polvilleen lattiaan, suudellen ja yhä itkien, kunnes hän on sydämestään itkenyt kaiken sen, mikä sitä on painostanut.

Kuinka värisikään vanha heisipuu ilon ja surun vaikutuksesta Heleijan huudahtaessa: "Onhan toki maailmaa Luckenbachia ulompanakin, missä ei enää noita tuhmia rouvia kumarreta! Miksipä minua sanotaankaan Heleijaksi? Miksipä olenkaan saanut Jumalalta vahvat käsivarret ja hilpeän mielen, ellen käyttääkseni niitä Liisun ja omaksi hyväkseni!"

Hän nostaa lapsen jälleen syliinsä, jokeltaen kilpaa sen kanssa: "Kylläpä me olemme olleet typeriä, pikku Liisu! Markkinoilla käydessäni on tuo rikas Metzger niin usein kysynyt taloni hintaa. Tulehan, niin mennään paikalla hänen luokseen!"

Kun hän lapsi käsivarrella astui ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen aukon kautta -- sillä nyt hän enää välittää vähät siitä, mitä luckenbachilaiset ajattelevat -- tavottelee Liisu keltaista perhosta. Se pakenee heisipuuta vastapäätä olevaan puutarhaan ja istuutuu punakukkaiselle pavunvarrelle suuren karviaispensaan viereen. Heleijan silmät kiintyvät pensaaseen.

"Olisivat edes karviaismarjat kypsiä! Sinun on nälkä, Liisu rukka, ja onpa minunkin. Nyt vasta sen huomaan. Vanha Anna-Maija oli oikeassa sanoessaan, että kun ihmisen taas tulee nälkä, silloin paholainen saa livistää tiehensä! -- Mutta sieltä tulee toinen sijalle -- no eihän toki se ole -- kyllä, hän se on sittenkin! Holderin Fritz se on -- todellakin -- Holderin Fritz -- pajukosta. Miten erinäköinen! Takin alla valkoinen liivi -- kaulassa oikea kaulahuivi. Mitähän hän tahtoo?"

Heleija oli lapsellisuudessaan miltei säikähtänyt. Turhaa! Mitäpä tuo häneltä? Pyrki vain lyhyintä tietä morsiamensa luo Gringeliin.

Mutta hän on säikähtynyt, niin mieletöntä kun se onkin.

Jospa Fritz edes näkisi, että Heleija häntä säikähti! Ei ei, siitä hänen ei pidä tietoa saaman, eikä myöskään hänen sydämensä tilasta! Siitä ei saa kukaan tietää. Sillä se vasta makupala olisi ihmisille, Gringelin Eevalle, Walleriina-rouvalle, kaikille suurille rouville ja -- Fritzille itselleenkin!

Heleija laski lapsen maahan karviaismarjapensaan ääreen. Itse hän turhaan etsii pakopaikkaa, ettei Fritz häntä huomaisi. Tämä jo lähestyy. Heleija kumartuu jonkun matkan päähän aidasta, selkä tielle päin, katsellen persiljan keskellä kasvavaa auringonkukkaa. Hän saattaa tuskin hengittää, katselee vain keltaista kukkaa edessään sellaisella tuskalla kuin jos sen lehtien lukumäärästä riippuisi elämä ja kuolema. Muistaessaan untansa, kasvaa hänen tuskansa. Tässähän he seisoivat unissa Fritzin kanssa. Oli juuri näin valoisa ja lämmin, ja pensaissa ja taimissa suhisi yhtä iloisesti.

Fritz on sillä välin ennättänyt aidan luo.

"Katsohan, Liisu, mitä olen sinulle tuonut!" hän sanoo.

Hän kohottaa ilmaan vehnäleivän, niin kullankellervän ja kiiltävän, että nälkäinen lapsi heti pudottaa tavottamansa kypsymättömät karviaismarjat, jotka oli juuri suuhunsa pistämäisillään. Hän lähestyy aitaa, kurottautuen leipää kohti. Fritz antaa hänelle vehnäsen, eikä lapsi pelkää "hurjaa" Fritziä vähääkään.

Mahdotonta onkaan häntä enää sanoa Hurjaksi-Fritziksi. Hän on aivan toinen mies. Ei jälkeäkään yövalvonnasta, silmien sameudesta, kasvojen tummasta punasta eikä entisestä kerskailevasta, kiistanhaluisesta käytöksestä. Kasvoilla lepää tyyni, miettivä piirre, pitkät hiukset ovat leikatut, ääni ei ole enää niin käheä eikä luonnottoman kirkuva. Hän on entistä hoikempi. Kaikki on lempeämpää ja sävyisempää ja kuitenkin miehekkäämpää. Nyt vasta hän on se Fritz, joksi Jumala oli hänet alkuaan luonut.

Nälkäinen Liisu pureksii rivakasti vehnästään. Fritz puhelee ensin hänen kanssaan ja astuu sitten aidan viereen, sanoen hiljaa: "Heleija!"

"Tuohan on sama ääni kuin unissa!" ajattelee Heleija ahdistetuin mielin. "Ja hän on noin ystävällinen Liisua kohtaan, jota muut tavallisesti..."

"Heleija", sanoo Fritz uudelleen.

Mutta tyttö antaa hänen huutaa vielä kahdesti, ennenkun on edes huomaavinaan. Ei hän myöskään lähesty aitaa, tuskin kääntää silmänsäkään häntä kohti.

"Kuka tietää, tapaanko sinut enää toiste yksin", hän jatkaa. "Tahtoisin kysyä sinulta jotain."

Yhdellä silmäyksellä Heleija huomaa Fritzissä tapahtuneen muutoksen.

"Minulta?" hän sanoo mahdollisimman välinpitämättömästi ja hämmästyneesti.

"Niin, sinulta", Fritz vastaa.

"Kysy! Mutta pian, minulla ei ole aikaa."

"Sinähän olet kerran siivonnut minun huoneeni..."

"Siivonnut? Kuka? Minäkö? Sinun huoneesi?"

"Niin, sinä. Ja minun huoneeni. Minun työpajani tuolla Grunden tien varrella."

"Ajattelehan toki hiukan!" nauraa Heleija. "Eikö minulla olisi muuta tekemistä kuin siivota jokaisen hampuusin huonetta."

Fritz "hampuusista" huolimatta silminnähtävästi ilostuu.

"Ellet punastuisi, uskoisin sinua", sanoo hän nopeasti. "Mutta sinä punastut yhä enemmän."

"Hän on iloissaan", ajattelee Heleija, "jos vastaan myöntävästi. Mutta minkätähden? Mitä hän sillä tarkottaa?" Ääneen hän sanoo: "Luonnollisesti, koska minua hävettää, kun puhut tuollaisia tuhmuuksia. Ja kun olen ollut kumarruksissa. Saunanisäntä sanoo aina, että minun pitäisi iskettää suonta. Jos minusta pilaa tahdot tehdä, niin mene omasi luo!"

Fritz sanoo niin vakavasti kuin suinkin voi: "En tee pilaa. Ajattelen että juuri sinun pitäisi olla omani." Kun hän jatkaa puhettaan, sekaantuu totisuuteen rahtunen veitikkamaisuutta: "Olen ajatellut että ehkei minun tarvitsekkaan sitä sanoa yöllä, vaan päivällä."

Heleija ei leikillisen sävyn vuoksi huomannut totisuutta.

"En ole tehnyt sinulle mitään", sanoo hän ärtyisästi, "enkä siedä puheitasi. Ja nyt mene tiehesi! En ole vielä milloinkaan ollut asioissa nuorten miesten kanssa, vielä vähemmin kihlaantuneen, kaikkein vähin sinun kanssasi. Luulin sinun sen tietävän. Minulla on muuta tekemistä. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Fritz vaikeni hetkisen. Sitten hän jälleen alotti: "Kuulehan, Heleija!" Mutta kun tyttö itsepintaisesti vaikeni, tekeytyen ikäänkuin olisi luullut hänen jo menneeksi, jatkoi hän: "No niin, älä ole milläsikään. Tahdoin vain tietää ajatuksesi. Sehän oli vain kysymys -- ja onhan lupa kysyä, vaikkei syödä!" -- Kuitenkin hän vielä odotti hetkisen. Nähdessään ettei Heleija mitään vastannut, hän meni tiehensä.

Heleija kumartuu sillä välin uudestaan auringonkukkaan päin ja repii armottomasti persiljantaimia. Mutta itsekseen hän ihmettelee: "Ajattelen että juuri sinun pitäisi olla omani -- mitä hän sillä tarkottaa?"

Heisipuu nyökäyttää päätänsä: "Älä laske häntä menemään!" Pavunvarsissa kuiskuttelee tuuli: "Sinut hän tahtoo, sinut eikä ketään muuta, mutta kun hän luulee ettet hänestä huoli, täytyy hänen mennä Gringeliin pelkästä ylpeydestä ja harmista." Ja kuitenkin Heleija tietää että silloin hän menettää koko elämänsä toivon. Mutta Fritziä hän ei voi pidättää, ei pienimmälläkään kädenliikkeellä, ei katseen pilkahduksella. Vaikka Fritz uudestaan seisoisi hänen edessään ja vielä kerran kysyisi, niin hän ei sittenkään voisi sisintään paljastaa. Yhä loitommas loittonee kaikki, yhä sisempään sopukkaan pakenee hänen sielunsa.

Linnantiellä, sillä kohdalla, missä vanhan Diktuksen on tapana kuuluttaa tunnit, Fritz vielä pysähtyy. Aikooko hän takaisin? Ei, käyminen rasittaa, hän on vielä sairas. Nyt hän taas jatkaa. Eikö kukaan huuda häntä takaisin? Ja kuitenkin Heleija hämmästyksekseen kuulee huudettavan: "Fritz!" -- Lapsi on huutanut, lapsi, joka ei vielä osaa puhua.

Fritz sen kuulee. Hän pysähtyy jälleen, kääntyy ympäri.

Kuka on opettanut lapselle Fritzin nimen? Heleija itse tietämättään, puhuessaan sille Fritzistä. Tuon Fritz nyt arvaa.

Taasen hän seisoo aidan luona. Oikean sidotun käsivartensa hän nojaa lehtien ja kukkien peittämää aitaa vasten.

"Kutsuit minua takaisin", sanoo hän väsyneemmin kuin äsken. "Enhän oikeastaan uskonutkaan, että olisit voinut antaa minun mennä."

"Minäkö?" vastaa Heleija, kääntäen poispäin polttavat kasvonsa. "Mikä mieleesi juolahtaakaan! En ole sinua edes ajatellut."

"Sitten se oli Liisu."

"Liisuko?" Heleija naurahti.

Fritz kutsuu lapsen luokseen ja nostaa sen vaivaloisesti vasemmalle käsivarrelleen.

Heleija kiiruhtaa luo ja tukkii kädellään lapsen suuta. "Älä ole niin yksinkertainen", sanoo hän nopeaan Fritzille. "Lapsi ei voi puhua sanaakaan."

"Ei muuta kuin Fritz?" sanoo puhuteltu vielä äskeistä kalpeampana. Mutta äänessä on jälleen veitikkamainen sävy. "Sepä ihmeellistä."

"Ei ensinkään ihmeellistä!" vastaa tyttö vielä nopeammin. "Naapurin kissan nimi on Fritz."

"Tuoko tuolla?" Fritz kysyy ja kutsuu sitä: "Fritz, Fritz, tule! Sillä on varmaan toinen nimi", jatkaa hän, "taikka se on nimensä unohtanut. Unohtaminen näkyy olevan hyvin tavallista täällä."

Heleija on aivan ymmällä, tulipunainen, häpeästä pakahtumaisillaan. "Kissa", hän sanoo, "kuulee ainoastaan omaa väkeä, eikä jokaista narria."

Fritziä näyttää hänen tilansa huvittavan. Vaikka hän yhä kalpenee ja puhuu yhä hiljemmin, niin hän kuitenkin käy yhä hilpeämmäksi.

"Minkätähden tukit Liisun suuta?" hän kysyy. "Lapsi tahtoo vielä sanoa minulle jotain."

"Se ei ole totta, mitä hän tahtoo sanoa!" kiirehtii Heleija. Yhä kasvavassa hämmennyksessään hän uskoo lapsen kykenevän ei ainoastaan puhumaan, vaan vieläpä hänen sisimpänsä paljastamaan. Ja nyt hän itse lisäksi, lapsen suuta tukkiessaan, näyttää Fritzille kätensä selkäpuolen. Hänen on pakostakin näkeminen siinä olevat siniset suonikirjaimet ja samassa ymmärtäminen mitä Heleija on sen johdosta ajatellut. Hän tahtoo riistää lapsen pois. Silloin sävähtää veri Fritzin loukkaantuneessa sormessa. Hän käy entistä kalpeammaksi. Hän liikahtaa. Heleija luulee hänen kaatuvan ja tukee häntä kannattamalla lasta. Hänen sydäntään paisuttaa pohjia myöten rakkaus ja myötätunto, mutta ajatus että joku näkisi, saattaa hänen ulkonaisesti säilyttämään mielenmalttinsa.

Onneksi on aita heidän välillään, muuten hän vaipuisi maahan. Toisella käsivarrellaan hän tukee Fritziä ja lasta, toista hän nojaa aitaa vasten. Aivan niin, poski posken vieressä, he olivat unissakin. Heleija tuntee miten Fritzin silmät katsovat häneen juuri samalla ilmeellä. Sama tuskanilo yhtaikaa paisuttaa ja puristaa hänen sydäntään.

"Jospa saisin istua", sanoo Fritz. "Tämä menee kohta ohi. Sormi ei merkitse mitään. Sinun ei tarvitse siitä itseäsi syyttää. Saunaisäntä sanoo että se on pian aivan terve, niin että voin tehdä työtä kuin ennenkin."

Heleijan pitäisi tästä iloita, mutta hän ei voi. Fritz käy hänelle vieraammaksi. Syyllisyyden tunto oli side, joka hänet oli Fritziin sitonut. Nyt se höltyi. Tämän tunteen ja hetken vakavuuden painostamana hän sanoo kiivaasti: "Mene morsiamesi luo!"

"Morsiameni?" sanoo Fritz. "Se on tyhjää puhetta." "Gringelin Eevan luo!" huudahtaa Heleija ikäänkuin suutahtaen, estyäkseen itkuun purskahtamasta.

"Eevanko?" sanoo Fritz. "Niin, tuo kuumekoira, tarkotan ihmiset, oli miltei saattaa minut siihen. Kun luulin että sinä suutuksissasi työnsit minut puroon --"

"Ja sinä pyrit kuitenkin hänen luokseen", sanoo tyttö, hengittäen raskaasti niinkuin silloin unissaan.

"Sinun luoksesi minä pyrin!" sanoo Fritz. "Tahdoin tietää miten sen siivoomisen laita oli."

"Taaskin se!"

"Ja vielä jotain muutakin." -- Heleija pelkäsi että Fritz kuulisi hänen sydämensä sykinnän. -- "Minkätähden sinä minut puroon työnsit?"

"Kun luulin sinun tekevän minulle pahaa"

"Minunko?"

"Olithan minua väijynyt", sanoi tyttö uudelleen punastuen. "Ja ihmiset --"

"Tosin väijynyt, vaan en --"

"Sanoivat että olit suuttunut", sanoi hän nopeasti, vapautuakseen siitä tosiasiasta että hän kuitenkin oli pelännyt.

"Niin, tosin alussa", vastasi Fritz. "Puheesi jälkeen tuolla Grunden tiellä olisin voinut tehdä sinulle vaikka mitä. Ja vielä koko seuraavan päivän olin suuttumuksesta pakahtua."

"Totta minä silloin puhuin."

"Juuri sentähden", vastasi Fritz. "Sinä olit aivan oikeassa kaikessa, siinäkin kun sanoit että jos sinut naisin, silloin -- voisi -- ehkä minustakin vielä tulla mies. Vaan ... nytpä jälleen tartuin kiinni. Häpeä, että häpesin väärässä paikassa. Niin minä aioin kysyä sinulta, Heleija, huolisitko minusta. Mutta tahdoin tuota kuumekoiraa peläten toimia salassa ja juoksin öisin kirves kainalossa, kunnes rupesit minua pelkäämään."

"Pelkäämään?" nauroi Heleija. "Sinuako?"

"Niin, sinä olet nyt samassa tilassa kuin minä silloin", vastasi Fritz. "Et ole vielä päässyt kuumekoirastasi. Sinua vielä hävettää se, että häpeät."

"Olet tehnyt tarpeeksi tyhmyyksiä hävetäksesi", sanoi Heleija. "Minä en ole tehnyt mitään sellaista, jota minun pitäisi hävetä."

"Olkoon kernaasti niin minun puolestani", vastasi Fritz. "En pyri muita mestaroimaan, kun on kyllin korjaamista itsessänikin. Niin, se oli kaikki tyhmää mitä silloin tein ja silloin, kun jo luulin olevani viisas, tein kaikkein suurimman tyhmyyden. Mutta kaikki on ollut onneksi, mitä olen sinun kauttasi saanut. Sekin että minut lykkäsit puroon. On hyvä joskus vetäytyä yksinäisyyteen, mutta ei meidän ole tarvis pystyttää mitään aitaa itsemme ja maailman väliin, niinkuin minä tein. Enkä tosiaankaan tiedä, miten jälleen olisin maailman yhteyteen joutunut, ellet sinä olisi minua siihen sysännyt väkisin. Sen jälkeen olen ollut sairas, vaan en tuon tyhmän sormen tai purossavirumisen vuoksi, vaan kun luulin ettet sinä minusta huolisi. Ja ellen olisi sairastunut, olisin nyt valtameren tuolla puolen ja ajattelisin yhä että sinä olisit minulle vihoissasi. Mutta ethän sinä nyt tiedä mitä tarkotan, eikä se ole nyt juuri tarpeellistakaan. Mutta kun sinä olet minulle siivonnut, niin mennään vielä tänään asia ainaiseksi vahvistamaan. Vaan ellet minusta huoli, niin jään nuoreksi mieheksi, sillä kenestään muusta en huoli, vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi."

Jälleen kätki Heleija hellyytensä vihaan. "Siivonnut en ole", sanoi hän, "kuka lienee ollutkaan! Ja sinä luulet ehkä että kun minulla on talo, niin on muutakin. Ja tuo Liisu sitten..."

"Hänet otan paikalla mukaani", sanoi Fritz riemuiten.

"Ja kun ihmiset ovat minulle suuttuneet, niin suuttuvat tästä lähtien sinullekin."

"Mitä minä heistä! Ne ovat kuumehoureita."

Tuollaista sydäntä oli Heleija ikävöinyt. Hänen sielunsa taivas kirkastui. Mutta hän sanoi suuttuneesti: "Olkoon menneeksi, jos sen luulet olevan onneksi, mutta minä en tahdo tunkeilla. Totta on, että mieleni oli paha kuullessani Gringelin Eevasta, sillä olisin sinulle suonut hyvän vaimon. Mutta että minä itse -- se ei mieleenikään juolahtanut. Jos kuitenkin niin käy, niin olkoon menneeksi -- ellei, niin yhdentekevää. Ei sinun tarvitse luulla että välttämättömästi tarvitsen miestä. Tulen toimeen ilmankin."

Fritzillä oli omat ajatuksensa noiden Heleijan sanojen suhteen. Mutta ääneen hän sanoi: "Niin, voit alottaa luonani milloin vain tahdot. En voi sormeni tähden vielä paljon olla heinän teossa ja muori on kovasti huolissaan miten hän, vanha ihminen, tulee toimeen taloustoimissa ja ruuanlaitossa. Hän on aina pitänyt sinusta ja alun pitäin ajatellut että sinä tulisit vaimokseni. Ei kukaan niin ilostu kuin muori, jos tulet. Liisun otan heti kanssani."

"Luulet ehkä", nauroi Heleija, "että olen sinua odottanut ja ettei minulla muuta tehtävää olekkaan kuin tulla heti, kun kutsutaan!"

"Aivan niinkuin itse tahdot", sanoi Fritz mennessään. "Et voi kuumehoureittesi tähden kuitenkaan tulla mukaan heti. Mutta Liisu on nyt minun, hän on käsirahana, sitä sinä ainakaan et jätä lunastamatta."

Heleija seisoi yhä aidan luona. "Tulen jälestä", sanoi hän. "Mutta sen saat tietää, etten suvaitse millaista kohtelua hyvänsä enkä kärsi että minua neuvotaan, silloin kun itse näen mitä on tehtävä. Mene nyt -- niin se on, ja sillä hyvä."

Merkillistä! Kun Fritz tienkäänteessä katosi näkyvistä, niin ei paljoa puuttunut ettei Heleija rientänyt hänen jälkeensä, ottaakseen häneltä käsirahan pois ja purkaakseen kaupan. Aivankuin hänen kaulaansa olisi pantu rautavanne. Kaikki se, mitä hän vielä hiljattain niin palavasti ikävöi ja sitten niin onnellisena vastaanotti, painoi nyt hänen sydäntään.

Vieras talo, johon hänen nyt piti lähteä, tuntui vankilalta. Hän ei enää tiennyt, rakastiko hän Fritziä vai ei. Hän ei enää saisi tehdä oman mielensä mukaan, hänen piti tehdä mitä joku mies tahtoi. Ja ajatellessaan, että Fritz oli juuri tuo mies, hän tunsi vain vastenmielisyyttä häntä kohtaan.

Ja kuitenkin hän lopulta pelkäsi vähemmän tuota uutta oloa, kuin siihen siirtymistä. Hän oli kuin lapset, jotka mielellään luopuisivat itsepintaisuudestaan, mutta suutuksissaan siitä etteivät voi niin tehdä, tulevat vieläkin itsepintaisemmiksi.

Niin vaikealta ei mikään matka ollut Heleijasta ennen tuntunut. Hän keksi sata veruketta viivytelläkseen tiellä. Ja vielä oven edessä hän oli vähällä kääntyä takaisin.

"Mutta olkoot ne tuolla sisässä mitä tahansa, minä olen minä ja nyt minä menen. Niin se on, ja sillä hyvä."

Kisällit ja oppipoika olivat jo syöneet ja menneet tiehensä. Liisu vielä söi, mutta muori ja Fritz odottivat Heleijaa. Vihdoin hän tuli. Mutta merkillistä oli, että häneltä näytti nyt puuttuvan rohkeutta esiintyä niinkuin tavallisesti. Huolimatta muorin ja Fritzin ystävällisestä vastaanotosta, huolimatta taloon jo täydellisesti perehtyneen Liisun riemusta, hänestä vain tuntui kuin häneltä olisi jäänyt tuonne ulos ainakin toinen käsivarsi tai jalka.

Hän ei vapautunut siitä ajatuksesta, että kaikki luulevat hänen tänne tuppautuvan, vaikkeivät sitä käytöksellään osottaneetkaan. Fritz tuntui hänestä oudossa ympäristössä yhä vieraammalta. Eikä hän voinut edes Liisun kanssa olla niin kuin ulkona tai ennen kotona.

Muori toi nyt ruuan pöytään ja koetti kaikkea hyväntahtoisuuttaan ja ystävällisyyttään saadakseen hänet syömään. Mutta Heleijan oli mahdoton nauttia mitään. Hän sanoi jo kotona syöneensä. Oikean syyn hän jätti mainitsematta... Se ei ollut mikään muu kuin tunto siitä, ettei hän täällä vielä ollut ansainnut mitään syötävää. Sentähden häntä vanhuksen ystävällisyyskin kiusasi.

Kun muori jälleen ryhtyi töihinsä ja Heleija häntä autteli, tuli hän paremmalle mielelle.

Mitä kaikkea täällä olikaan keittiössä! Ollappa hänen pikku mökissään kaikki nämä kivivadit, tina- ja läkkiastiat edes hetkisen hänen ominaan. Mutta täällä -- tuntui niinkuin ne olisivat tahtoneet hänet omistaa eikä hän heitä. Lisäksi vanhus oli hiukan hidas, tuumien ja miettien joka käden käänteessä. Kun Heleija näin ollen ei voinut hyöriä yhtä reippaasti ja repäisevästi kuin mihin oli tottunut, niin tuntui kuin hänen olisi pitänyt, ollakseen änkyttävälle mieliksi, itsekin änkyttää.

Niinkuin hän olisi ollut häkistään vapauteen päässyt lintu, kun hän illalla palasi mökkiinsä. Tämän yön hän vielä nukkuisi Liisun kanssa täällä, huomisesta alkaen Holderin muorin luona.

Kun hän jälleen näki vanhan heisipuun varjossa uinailevan talonsa, huusi hän riemuiten käsivarrella istuvalle lapselle: "Nyt, Liisu, olemme jälleen kotona! Ja jotta elämä olisi oikein ihanaa, pitäisi minun voida kulettaa mökkini kärryilläni minne tahansa. Veisin sen aina sinne, missä olisi oikein vapaata ja hauskaa, milloin metsään, milloin niitylle. Ja kun emme enää jossakin paikassa viihtyisi, niin hei vaan, mökki kärryille ja tiehemme! Fritz saisi olla luonamme ja muorikin, se olisi vielä hauskempaa. Mutta minun pitäisi saada tehdä mitä itse tahdon ja lähteä talosta koska haluan."

"Sinä olet lapsellinen, Liisu", sanoi hän viedessään puoleksi nukkuneen lapsen vuoteeseen, tarkottaen tuolla puheella oikeastaan itseään. "Eihän olla vielä niin pitkällä, pääsemmehän sieltä vieläkin milloin vain haluamme."

Seuraavana päivänä kaikki jo sujui helpommin. Fritz oli keskustellut muorin kanssa ja tämä sanoi Heleijan tullessa: "Jos tietäisin sinun tulevan askareissa yksin toimeen, niin se olisi minulle kovin mieluista. Sinulla on nuori pää ja nuoret kädet. Mutta rasitukseksi asti en sinulle askaretta soisi."

"Älkää nyt, muori!" Heleija iloisena huudahti. "Mutta teidän pitää aina katsoa että toimitan asiat teidän mielenne mukaan, ja aina sanoa minulle suoraan."